lauantai 26. lokakuuta 2013

Bruce Cockburn - Wanha Walimo, Lahti. 25.10.2013

 
Melkein tasan 14 vuotta sitten näin Bruce Cockburnin soolokeikalla Tavastia-klubilla Helsingissä. Keikka oli yksi parhaita missä olen koskaan ollut  Mies ja kitara, täydellinen läsnäolo, suora yhteys johonkin suurempaan musiikilliseen virtaan. Keikasta jäi sellainen olo kuin sähköt olisi kytketty päälle, liki maaginen yhteys laulujen lähteeseen, puhtaaseen ja vapauttavaan energiaan.

Bruce Cockburn (s.-45) on yksi Kanadan salattuja aarteita, lauluntekijänä heti Neil Youngin ja Leonard Cohenin jälkeen seuraava, ellei jopa heitä parempi. Cockburnin levytysura on kestänyt kohta 45-vuotta, studioalbumejakin on julkaistu noin 25. Alkupään Cockburn-levyt olivat enemmän folk-henkisiä mitä uudempi tuotanto. Itseasiassa Cockburn on tehnyt paljon hyvin erilaisia albumeja, hyvin erilaisin vaikuttein. On jatsahtavaa kamaa, maailmanmusiikki-vaikutteita, erittäin päteviä kitara-instrumentaaleja (melkein jokaisella albumilla), bluesia, rokkia jne. Cockburnin sanoitukset ovat kautta linjan hyvin arvostettuja, niistä löytyy syvää humaania lämpöä, kantaaottavuutta ja ripaus anarkiaa. Cockburnin musiikin hyvyys tulee esiin laajalla rintamalla, sillä vahvojen ja kantaaottavien laulujen lisäksi Cockburn on planeettamme parhaita kitaristeja. Se joka epäilee väitettäni, voi tutustua esimerkiksi herran instrumentaali-albumiin Speechless (05). Jonkin tietolähteen mukaan itse Eddie Van Halen pitää Cockburnia kaikkien aikojen parhaana kitaristina. Niin, makuasioita nämä varmaan myös. Itseäni viehättää Cockburnin persoonallinen ja jollain tapaa hoitava soittotyyli. Tuo Speechless - albumi on yksi rauhoittavampia (muttei nukuttavampia) levyjä mitä tiedän. Tässä yksi näyte herran kepakon käsittelystä:



Palataan tähän hetkeen ja eiliseen Lahden keikkaan. Katson kuinka Cockburn saapuu hieman kumarassa esiintymislavalla, ottaa kitaran käteensä ja aloittaa keikkansa. Vettä on virrannut paljon näiden vuosien välissä, Cockburn on tässä välissä julkaissut kolme väkivahvaa soololevyä ja saanut mittariinsa jo kunnioitettavat 68 ikävuotta. Se näkyy päällepäin, miksi ei näkyisi, mutta kitaran varressa mies on edelleen uskomaton, myös laulu toimii melkein entiseen malliin.

I learned as a child not to trust in my body
I've carried that burden through my life
But there's a day when we all have to be pried loose


kertoo Bruce keikan alkupään laulussa Last Night Of The World. Tuo riimipari on aina koskettanut minua, mietin myös kuinka paljon se kertoo lauluntekijästä itsestään. En tiedä. Kuuntelen kuinka erinomainen keikka etenee biisi biisiltä. Kappalevalinnat eivät ole niin ilmeisiä, esimerkiksi vain Waiting For The Miracle (87) kokoelmalevyltä löytyvä Stolen Land ilahduttaa väkevyydellään. Kitara soi komeasti, laulu lähtee välillä käheästi, mutta aina nuottinsa löytäen. Kun hetken ehdin epäilemään Cockburnin äänen voimaa, niin samalla hän päästääkin ilmoille komean ulvahduksen tai miltei falsetin. Kapasiteettia löytyy vielä, mutta ajallisesti vähän rajoitetummin. Ensimmäinen setti kestää noin 45 minuuttia, jonka jälkeen seuraa puolen tunnin väliaika. Toinen setti on suunnilleen samanmittainen, yhtälailla täyttä asiaa kuin ensimmäinen, mutta ehkä energialtaan piirun heikompi.

Ihmettelen välillä omaa kriittisyytäni, voiko olla että minä en ole vain kuuntelijana parhaimmillani? Huomaan yleisön joukossa harrasta vaikuttuneisuutta, mutta itse tunnen oloni tämän erinomaisuuden keskellä edelleen kylmäksi. Enkö saa riimeistä kiinni riittävästi, vai onko niin, että tämä Euroopan kiertueen avauskeikka on artistillekin vielä ns. paikkojen availua. Varmasti kokemukseeni vaikuttaa tuo 14 vuoden takainen erinomainen Tavastian keikka ja sen tuomat odotukset tälle illalle. Mutta siitä huolimatta, haluaisin että kyynelkanavissa tuntuisi edes pieni paineen tuntu.

Vasta encore Child Of The Wind iskee päälleni koko voimallaan, olen myyty mies, pelkkää värisevää tunnehyytelöä. Oliko artisti kirjottanut illan käsikirjoituksen näin taidokkaasti ja säästänyt katharsiksensa tähän biisi. Ehkä hän oli.

Hear the wind moan 
In the bright diamond sky
These mountains are waiting
Brown-green and dry
I'm too old for the term
But I'll use it anyway
I'll be a child of the wind
Till the end of my days


Keikan loputtua saan kuulla, että Cockburn jakaa vielä nimmareita. Mietin hetken mitä teen, en haluaisi, että tässä käy samanlailla kuin Tom Russelin kanssa Tampereella reilu viisi vuotta sitten, jolloin illuusio humaanista ja sympaattisesta artistista rikkoutui komeasti. Tuolloin menin arkana poikana väliajalla esittämään Russelille biisitoiveeni, mutta hän vain tuhahteli jotain ylimielisen diivan oloisena. Tämän jälkeen en ole kuunnellut Tom Russelin levyjä lainkaan, vaikka ne ovat oikeasti erinomaisia. Niin, tämä kertoo ehkä enemmän minusta kuin Russelista...oikeestaan voisin taas kaivaa vanhat Russelit esille ja mennä vaikka seuraavalle Tampereen keikalle käsittelemään tätä ns. keikkatraumaani.

Mutta joo, karaisin mieleni ja asetun reippaana poikana nimmarijonoon. Samanaikaisesti mietin koko asetelmaa vähän luonnottomaksi, tässä sitä neliviiskymppiset setämiehet jonottavat idolinsa nimmaria, kuuluuko se enää tähän ikään? Niin, mitäpä väliä sillä. Kaivan muistivihkoni esille, jonne Cockburn kirjoittaa puumerkkinsä. Kehun keikkaa ja hänen erinomaista joululevyään Christmas(93). Bruce kertoo joululevyn olevan myös hänen oma suosikkinsa. Kohtaaminen on ystävällinen ja kättely lämmin. Luulempa, että Cockburnin levyt pysyvät aika tiukkaan voimasoitossa tämän keikan jälkeenkin.

Keikkapaikka Wanha Walimo Lahdessa oli minulle ulkopaikkakuntalaiselle uusi tuttavuus. Cockburnin keikalle tämä rauhallinen ja akustiikaltaan varsin toimiva tila sopi mainiosti. Kolmatta Suomen keikkaa en enää odota, mutta sinne kyllä menen jos sellainen vielä tulee. Pari levyä Cockburn voisi vielä tehdä ennen lopullista eläköitymistään.


sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Tuomo - Lost in Music, Telakka, Tampere. 19.10.2013.

Intoudun sittenkin lähtemään Lost in Music kaupunkifestareille. Mietin jo vakavasti Telakan torstai-kattausta, josta löytyi Astrid Swania ja Rinneradiota, mutta perussetämäinen väsymys yllätti ja säästin livepaukkujani tähän lauantai-illan kattaukseen. Telakan lauantain kattaus piti sisällää kolme artistia, itselleni täysin tuntemattoman suomibändin Color Dolorin, maamme vakuuttavimman soulmiekkosen: Tuomon ja myöskin tuntemattomaksi jääneen Eestiläisen Odd Hugon.

Varsin taiderockmainen Color Dolor aloitti illan. Keikan alkupuolta seurasin vähän puolihuolimattomasti, mieleen tuli ysäri-kotimainen Mooncakes - yhtye, mutta ilman bändin laulajan(mikäs sen naisen nimi taas olikaan?) ilmeikästä ääntä, eli sellaista ihan taidokasta ja pikkunättiä artsuilua. Mutta, mutta, keikan edetessä huomio alkoi koko ajan enemmän kiinnittyä lavan suuntaan. Laulaja ei sittenkään ollut lainkaan hullumpi, itseasiassa hän oli suorastaan virtuoosimainen, ääni taipuu suuntaa jos toiseenkin, aivan kuin Kate Bush olisi uskaltautunut viimeinkin keikalle ja lisännyt ilmaisuun sopivasti Yoko Ono vaikutteita. Keikka saavutti aikalailla mielettömän flow-tilan, hassuihin lintunaamareihin pukeutuneet muut muusikot eivät olleet lainkaan mitättömiä tapauksia tässä kokonaisuudessa. Tämän rohkean bändin musiikilliseen ilmaisuun sisältyi myös pitkähköjä eeppisiä instrumentaalijaksoja, jossa nämä muut soittoniekat toivat taitonsa esille. Keikka loppui tähän kappaleen, eli Ones in the Woods. Versio oli kaikessa heittäytyvyydessä ja hulluudessaan aivan loistava. Iso rispekt tälle bändille, vaikken välttämättä tällaista musaa kotioloissa kuuntelisikaan.



Telakalle tulin ennen kaikkea Tuomon takia. Tämä selkeästi Suomen ykkös-soulartisti lunasti odotukseni komeasti. Tuomon setti piti sisällään pelkästään uusia biisejä(joka aina nostaa artistin osakkeita silmissäni) ja hienon Bobby Womack-coverin Please Forgive My Heart. Merkille pantavaa oli Tuomon varsin nuorista muusikoista koottu taustabändi ja uusi sähköisempi ilmaisu. Tämän laadukkaan suomisuolin sekaan oli sotkettu onnistuneesti monenlaista säksätystä ja konevaikutteita. Uudet biisit kuulostivat perustaltaan tosi hyviltä ja Tuomon taidokkaan itsevarma preesens teki illan keikkakakusta varsin nautittavan. Keikan viimeinen biisi kuulosti Michael Jacksonin Off The Wall(79)-aikaiselta tuotannolta, hyvässä mielessä.

Tuomon feisbuuk-sivulta nappasin tiedon, että uusi levy on tulollaan, mutta ajankohtaa ei ole vielä paljastettu. Edellisestä, hyvinkin laadukkaasta My Own Private Sunday(10) on kulunut jo kolme vuotta. Uusi lättynen otetaan mielihyvin vastaan, suolnälkä on kasvanut kovaksi tässä vuosien aikana. Tässä Tuomon tulevan levyn eka biisilohkaisu:

torstai 17. lokakuuta 2013

Jonathan Wilson - Fanfare

Nykyisin artistit selkeästi satsaavat vinyylipainoksiin, tässäkin Jonathan Wilsonin uusimmassa Fanfare(13) albumissa on hienot avattavat kannet ja ceedee-levy mukana. Kansi on mukaelma Michelangelon Sikstuksen kappelin freskosta, jossa Jumalan ja Aatamin sormenpäät pyrkivät koskettamaan toisiaan. Avattavat kannet ovat saaneet naturalistisen vaikutteensa Hendrixin Electric Ladylandista(68), tietänet mitä tarkoitan? Vinyyli on väriltään taivaansininen, linjassa ylvään kannen kanssa. Kaiken kaikkiaan viimeisen päälle huoliteltu pieni tuote, jossa 20 euron hinta tuntuu varsin kohtuulliselta.

Tämä Wilsonin Jonathan on tällä hetkellä jonkinasteinen kuuma nimi, legendaarista Layrel Canyonin musiikkistudiota hyväksikäyttävä, myös muusikoiden jälkeläinen ja kaikki 70-luvun hyvät musiikilliset vaikutteet itseensä imenyt artisti. Jatketaan vielä Jonathanin cv-listaa, edellinen läpimurtolevy Gentle Spirit(11) noteerattiin laajasti rock-mediasta ja oli tuon vuoden levy-parhaimmistoa. Tämän lisäksi muun muassa Uncut - musiikkilehti valitsi Jonathanin vuoden 2011 artistiksi. On myös huomioitava, että näillä kahdella läpeensä laadukkaalla platalla laulavat stemmoja sellaiset rokin legendat kuin Jackson Browne ja David Crosby. Mies on muutenkin tällainen muusikkojen kaveri, esmes legenda Roy Harper kuuluu hänen ystäväpiiriin, jonka uusin levy Man&Myth (13) on osittain nauhoitettu Wilsonin studiossa.

Kaikki on paperilla melkein liiankin täydellistä, voiko tällaiset vaikutteet ja osaamisen itseensä imenut levy epäonnistua? Musiikkilehti Soundi heitti ensimmäisen kiven(Soundi 10/2013) ja noteerasi Wilsonin aika mitäänsanomattomaksi laulajaksi ja lauluntekijäksi, että miehessä ei ole juurikaan omaa ääntä? Onko näin?

Ensi kuuntelukertaa varjostaa Soundi-lehden lattea kritiikki, kieltämättä musiikki soljuu melkein jälkiä jättämättä ohitseni. Toisella kuuntelukerralla kiinnitän huomiota hienoihin yksityiskohtiin ja musiikillisiin vaikutteihin. Aloitusbiisi Fanfarehan on silkkaa Pink Floydia ja ihan hyvässä merkitykssä. Jo aiemmin kuulemani perinteisemmät rockrallit Moses Pain ja Love to Love kuulostavat koko ajan paremmilta. Keskivaihe levyssä menee taas aikalailla ohitse, mutta toka vika biisi New Mexico täräyttää mukavasti, biisissä on selkeästi sitä jotain. Kolmannella kuuntelukerralla kappale Cecil Taylor nasahtaa tajuntaan, joka kertoo samannimisestä freejazz-pianistista jonka olen aikoinani nähnyt livenä Raahen Rantajatseilla.

Levyssä riittää pureksittavaa, koko 80 minuutin mitassa. Uncutista luin, että Wilson oli hinkannut levyä 9kk:tta studiossa, ainakin hikeä ja sydänverta(?) on luovutettu. Aikoinani tilasin netistä silloin kovasti diggaamani Avett Brothersin vinyylin, vaikka kakku oli korea ja vinyylikokonaisuus kansineen vankkaa laatutyötä, niin loppujen lopuksi myin tuon levyn kirpputorilla kahdeksalla eurolla. Toivon kovasti, että Wilsonin kanssa ei käy samalla tavalla.




perjantai 20. syyskuuta 2013

Death Hawks - Monsters of Pop. Klubi. Tampere. 20.9.2013.

Eilen illalla tuli nautittua pienehkö siivu Monsters of Pop - kaupunkifestivaalia Tampereen Klubilla. Lauteilla olivat Death Hawks, Sydän Sydän ja Circle. Ainoastaan eka bändi tuli tsekattua kokonaan, Sydän Sydämen aikana poistuin jo paikalta.

Yllätyksekseni Klubille oli aika mojova jono jo kymmenen jälkeen, elin pienessä jännityksessä, että onko keikka myyty loppuun? Ei onneksi ollut, vielään tässä vaiheessa, myöhemmin kyllä. Ehdin parahiksi Death Hawksin keikan alkusointujen aikaan paikalle. Death Hawks lienee yksi tämän hetken kuumimmista nousevista suomibändeistä ja on juuri julkaissut toisen omalla nimellään kulkevan kakkoslevyn Death Hawks(13). Kriitikot ovat melkein poikkeusetta ylistäneet tätä lättyä. Itse olen platalta kuullut vain yhden biisin, erinomaisen Blind Daughter of Deathin.

Alkuun keikka vaikutti vain yhdeltä lupaavan, mutta aika persoonattoman suomibändin kevyeltä verryttelyltä. Parin kolmen biisin jälkeen keikan intensiteetti vei mukanaan. Kitaristi-laulajan Teemu Markkulan huikea eläytyminen miltei primitiivisiin laulusuorituksiin teki vaikutuksen. Hyvin stailattu hippipehko liikkui eläytyneesti ja vikkelästi hyvin timmin ja avaran musiikin tahdissa. Täytyi sanoa, että kyllä oli notkea niska laulajalle, ei varmaan ole niskahartiakivuista tietoakaan. Kaiken kaikkiaan bändi soitti todella itsevarmasti ja uskaliaasti. Tuli sellainen jännä fiilis, että tässä vetää jatsibändi rokkia, jotenkin musa tuntui soundimaailmaltaan todella monipuoliselta, se kurkoitteli moneen suuntaan, mutta pysyi kuitenkin kasassa. Yksittäisiä biisejä en erottanut, koska ainoa kosketukseni bändiin ennen keikka oli tuo em. biisi Blind Daughter of Death. Hyvä keikka, mutta aivan liian lyhyt (45min).

Melkein täytyy käydä hakemaan levykaupasta Death Hawksin uutukainen vinyylinä.

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Ota tämä mies vakavasti.

Vaikka ennen kaikkea hyvä huumori on hänen erinomaisen musiikkinsa perusta.

Takalon Jukka on yhtä kuin ex-Aknestik-mies kera neljän soolotuotoksen. Aknestik on tietenkin yksi maailman huonoimpia bändin nimejä yhdessä mm. Apulannan ja Scandinavian Music Groupin(eikai tämäkin? Kyllä vain!) kanssa. Aknestik tunnetaan tietenkin Suomirokkia hitistä, mutta tahtoisin muistuttaa teitä Aknestikin alkuvuosista, 90-luvun alun hämärästä, jolloin bändin luomuisa indiepala Toukokuussa arvosteltiin Soundissa miltei rinta rinnan Stone Rosesin Fool's Goldin kanssa. Tuon veisun hankin aikoinaan seiskatuumaisena Oulun edesmenneestä ja aikaa edellä olleesta indielevykaupasta: Diskerista. Tuolloin puhuttiin(ainakin monessa sivulauseessa) suomi-indien lupauksesta, mukavan naivista ja kala-aiheisiin veisuihin keskittyvästä sympaattisesta Aknestikista.

Lupaavasti alkaneella urallaan Aknestik nimenomaan kompastui Suomirokkiinsa, tällainen hitikäs eppunormaalisoundi ei oikein soveltunut näin originellille ja leikkisälle bändille, kun taas bändin ihan ensimmäiset plätyt ja runsaat cd-eepeet tarjosivat hersyviä popherkkuja kuten: Maailma on Naisia Puolillaan, Haukipudas, Sata Vuotta Kaivossa ja Kesällä ei Mennä Nukkumaan. Muistan kuinka merkittäviä olivatkaan tuona aikana erilaiset cd-eepeet, kuten Aknestikin Syvät Veet(92) ep. Niitä odotteli vesi kielellä, kun markkamäärä oli täysipitkää huomattavasti huokeampi. Kuka oikeasti enää muistaa(tai haluaa muistaa) cd-eepeitä tai sinkkuja? Suurin osa miestä lienee tehnyt niistä varisten pelättimiä kasvimaalle ja siirtynyt täysin vartaloin spotify-aikaan. Itsellä on vielä ulkovarastossa yllättävän monta laatikollista näitä epäkäytännöllisiä ajantuhlaajia, itseasiassa tuli äsken tilattua Amazoniltakin pari puuttuvaa sinkulaa.

Takaisin Takaloon. Tärkeä etappi artistin uralla oli tietenkin Jokainen on Vähän Homo - hitti vuodelta 2010 ja sitä seurannut arvostettu Vastarannan Laulut(11) albumi. Tämä ponnautti taas Takalon uran uuteen loistoon. Seuraavaksi julkaistiin myöskin erinomainen, mutta valitettavasti kovin pian alelaareihin pudonnut Kahden Hengen Disko(12). Itsekin haalin kyseisen levyn kahdella ekellä Anttilan alelaarista(Sori Jukka) ja niitä saattaa edelleenkin pyöriä siellä. Kyseistä levyä olen soittanut koko kesän autostereoissa ja täytyy myöntää että toimii aivan helvetin hyvin. Harmittelen teidän puolesta, jotka ette ole löytäneet tätä levyä. Levy on melodinen, monipuolinen, puhtaan kesäinen ja hyväntuulinen. Muutamat asianmukaiset traagiset veisut löytyvät joukosta. Levyn parhaimmistoa ovat tunnistettavalla Oulu-kuvastolla väritetty Vihreä Volkkari, eheä poppis Riippumaton Liitäjä, mainio aloitusbiisi Kato Taivaalle, Ota Rennosti, voimasoundinen Ei Pysty Pysättään he hervottoman hieno lopetusbiisi Kesän Viimeinen Hellepäivä.

Eilen löysin levymessuilta uunituoreen Jukka Takalo albumin Maakinen Mysteeri Trio(13) ja jostain kumman syystä vain vitosella. Outo levymyyjä? Nyt Jukka on hypännyt osittain kuplettimusiikin maailmaan. Biisit ovat edelleen hyväntuulisia ja mukavasti Oulun murteella ryyditettyjä. Tämä on yksi Takalon vahvuuksista, liittää murresanoja ja ilmauksia onnistuneesti musiikkiin. Uuden levyn biiseistä ensimmäisinä iskevät tajuntaa: Alkoholin Taikaa, Pimsala-Jim ja huikean suora Oodi Mulkuille. Kertosäe on niin tarttuva, että pelkään 2-vuotiaan tyttäreni alkavan sitä pian hoilaamaan. Noh, siirretään levy pian vain työmatkakuunteluun. Myös varsin mukava on rouhea Iirockista Löysin Aidon Onnen, jossa mainitaan muun muassa Raahen seudun paikalliset bändisuuruudet Gobra ja Stalker.

Sanoisin, että jos olet elänyt hieman vaihtoehtoisemman rockmusanuoruuden Pohjois-Pohjanmaalla ja erityisesti Oulun liepeillä, niin Jukka Takalon levyt ovat kuin sinulle tehty. En ole ihan varma voinko suositella Takalon rootsimpaa kamaa etelän porukoille, ainakin voin toivoa, että he ottaisivat kuuntelijoina opiksi ja huomaisivat tämän erinomaisen ja nykyisin varsin tuotteliaan artistin.

Tää linkki kantsii kattoa, huikeeta kasarimiljöötä:

https://www.youtube.com/watch?v=7rqPHbo8rwY&feature=player_detailpage

Muovi pitää pintansa! - Levymessut, Ideapark, Lempäälä 7.9.2013.

Pitkällisen, miltei piinallisen odotuksen jälkeen levymessut tulivat jälleen Ideaparkkiin. Edellisistä Lempäälän messuista oli kulunut aika lailla tarkalleen yksi vuosi. Etukäteen seuratessani levymessujen Facebook-sivustoa huomasin kutsuttujen ruotsalaismyyjien joukossa tiettyä niukkuutta, esmes varsin mainion Solnalaisen Delicious Goldfish Recordisin sympaattinen myyjä ei ollut ilmoittautunut Ideaparkin messuille. Syynä lienee viikkoa aiemmin olleet Södermalmin levymessut. Näin ollen jouduin sanomaan hyvästit mainioille euron laareille, sillä Ideaparkin tämänpäiväinen kattaus ei millään muotoa yltänyt samanlaisiin euron tai kahden hirmulöytöihin mitä aiemmin.

Ruotsalaisia myyjiä oli tästäkin huolimatta puolisenkymmentä paikalla. Niitä halppislaareja oli vähemmän. Ajoissa paikalle tulleena kerkesin etunenässä varsin mojovalle ruotsalaisen Record Palacen neljän euron laarille, josta tassuuni tarttui muun muassa Doorsin: The Soft Parade(69), The Bandin: Stage Fright(71), XTC:n harvinaisen ns. pyöreällä kannella varustettu: Big Express(84) sekä ZZ Topin: El Loco(81) ja erittäin hyväkuntoinen Todd Rundgerinin Utopian kentien laadukkain platta: Adventures in Utopia(79). Alku oli lupaava ja tuntui siltä, että olennaisimmat löydökset olivat jo reppuni pohjalla.

Tämän jälkeen odottelin aika pitkään, että yksi keskeinen ruotsimyyjä saisi levylaatikonsa asetteltua paikoilleen. Kyttäsin tietty niitä muutaman euron laareja ja avot, kolmen eukun rivistöä löytyi ihan mallikkaasti, mutta ilmeisesti levykokoelmani on jo tietyllä tasolla koska ainoa löytöni oli The Farmin: Spartacuc(91). Sinänsä hyvä löytö, koska se sisälsi bonusremix-eepeen. Levyhän pikkuklassikko All Together Now - hoilauksineen. Huomioni oli, että ruotsalaisen olivat tuoneen mukanan aika paljon heviämusaa, esmes erinäköiset Iron Maidenin liveplatat tuntuvat tekevän hyvin kauppaansa, ehkä he olivat pikku hiljaa oppineet millainen oli perusmanselainen musamaku?

Aika paljon tuli tällä kertaa myös katsastettua suomipoikienkin levylaareja ja samalla huomattua, että levymateriaali saattaa olla inasen laadukkaampaa kuin ruotsipojilla, mutta hinnasta mentiin aina eurosta kymppiin ylöspäin. Messun kallein ostos oli eräältä kojulta tinkaamani The Beach Boysin: Wild Honey(68) kymmenellä eurolla. Originaali Tanska-painos, ihan hyvin soiva sellainen. Rantapoikien tuotanto on jo melkein hallussa vuodesta 1967 tähän päivään asti. Pet Sounds(66) puuttuu edelleen, Mutta esimerkiksi kauan etsimäni Holland(73) alkuperäisen singlelevyn kera tuli löydettyä viime kesänä.

Muita yksittäisiä laarilöytöjä olivat Queenin Flash Gordon(80) soundtrack kuudella eurolla, J.J.Cale kokoelmastani vielä puuttuva: Okie(74) The J.Geils Bandin: Ladien Invited(73) kahdella eurolla. Yksi mainittava kahden euron löytö oli The Manfred Mann's Earth Bandin vokalistin Chris Thompsonin mainion sivuprojektin The Night kakkosaälpee: Long Distance(80). Sanotaan, että tässä oli bändi Fleetwood Macin ja Toton välissä kera rouhean Thompsonin laulun. Kadonnut AOR-klassikko.

Levymessut meni tällä kertaa kategoriaan: ihan ookoo! Mitalisijoja ei nyt hätyytelty, levymateriaali oli niukempaa ja hinnaltaan vähän korkeampaa mitä niillä ns. hyvillä messuilla. Levyjä tuli ostettua rapiat parikymmentä, keskihinta oli 4,30 euroa. Muutama ceedeekin tuli ostettua, kuten Jukka Takalon uutukainen vitosella. Plussana myöskin mainittakoon, että Ideaparkin levymessut ovat nykyisin asuinsijainnistani johtuen vain pienen pyöräilymatkan päässä.

Tässä linkki The Night - bändiin:
https://www.youtube.com/watch?feature=player_detailpage&v=uKfmURgAQlo

tiistai 6. elokuuta 2013

Hullun hevosen kyydissä - Neil Young & Crazy Horse, Kaisaniemi, Helsinki. 5.8.2013

Kaisaniemenpuiston musiikki-iltapäivän avasi Markus Nordenstrengin vetämä all-stars kokoonpano, mukana oli muun muassa Anssi Kela, Jonna Tervomaa, Ninni Poijärvi ja Tokela. Vähän myöhään paikalle valuneena kerkesin kuulemaan tältä kokoonpanolta vain pari rollari-coveria ja The Bandin The Weightin, jonka Jonna Tervomaa lauloi upeasti.

Seuraava esiintyjä, eli J. Karjalainen heitti takuuvarman noin tunnin mittaisen setin. Pääpaino oli(onneksi) uuden levyn matskussa. Keikka alkoi pelottavasti Kolmella Cowboylla, jota seurasi teräksinen versio uuden Et Ole Yksin(13) levyn hitistä Mennyt mies. Bändi toimi kuin ajatus, isoimmat pointsit menivät varsin tyylikkäälle kitaristille, Mikko Lankiselle, jonka lankku soi terävästi ja nautittavasti. Keikan kohokohta oli mielestäni uuden levyn Meripihkahuone, joka soi(yllättäen?) levyversiota paremmin, svengaavana ja vauhdikkaana. Keikkaa koristivat muutamat mustat lasit aikaiset biisit, kuten hieno versio kappaleesta Hän ja vauhdikas Sekaisin. Kiva yllätys oli myös Tähtilampun alla(92) - levyn Avaruuden ikkuna. Hyvä keikka.

Ennen Niilon ja hullun hevosen keikkaa taivas repeili hiukan ja pudotti muutamat virkistävät tipat pikku helteessä hioustuneen ja varsin varttuneen yleisön päälle, jonka keski-ikä oli varmaan 50+ ellei enemmänkin. Neil poppoineen aloitti aikalailla aikataulun mukaisesti, eli puoli kahdeksalta. Ensimmäiseksi kuultiin Ragged Glorylta(90) vahva versio kappaleesta Love and Only Love. Tätä seurasi Rust Never Sleepsin(79) Powderfinger. Uuden Psychedelic Pill(12) levyn nimikappale kuultiin kolmantena. Keikan alkupää huipentui myös uuden levyn kappaleeseen Walk Like a Giant, jonka vihellysriffi soi vielä seuraavana aamuna päässäni. Versio kesti vähintääkin sen vartin ja lopun kitaraujellukset kera tuulikoneen kautta lennätetyt muovipussin ja sanomalehden riekaleet nostivat kappaleen ihan omaan ulottuvuuteen.

Niin, miten sen oikein kuvailisi, Crazy Horsen voiman, tämän omintakeisen ja alkuvoimaisen kvartetin hienouden? Mietin keikan aikana yleisöä, jolla ei ollut tuntumaa Crazy Horse-soundiin, että miltäkö se mahtui tuntua ensi kertaa kuunneltuna? Oliko Crazy Horsen kulmikas rocktranssi hyvinkin epäesteettistä kuunneltavaa? Itse kun tiesi mitä odotti, niin sen myös nieli kaikkine karvoineen. Alun neljän kappaleen ja noin 40 minuutin sähkötranssin jälkeen tarjoiltiin varsin makoisa akustinen kimara. Sen aloitti ilmeisesti ihan uusi, kaunis biisi Hole in The Sky. Biisistä olin erottavinaan globaalia sanomaan ilmastomuutoksesta. Tästä edettiin kolmeen pelkästään Niilon kitaralla esittämään kappaleeseen, näistä ensimmäinen Comes a Timen(78) Human Highway miellytti minua kovasti, kyseinen kiekko onkin yksi suosikkejani. Tätä seurasi suorastaan itkettävän kaunis versio Heart of Goldista. On hämmästyttävää huomata kuinka hyvälaatuinen on edelleen Neil Youngin lauluääni, mieleen tuli archives-sarjan Live At Massey Hall(71) joka piti julkaista ennen Harvestia(72), mutta kohtasi päivänvalon vasta jokunen vuosi sitten. Tällä Massey Hallin keikalla Neil esitti ilmeisesti ensimmäisen kerran Heart of Goldin, ja sama lumovoima oli edelleen tallessa, uskomattoman kaunis kappale ja sen täydellisen läsnäoleva esittäjä, jokainen sana kuulosti aidolta ja todelta. Kiitos Neil!

Myös versio Dylanin Blowin in The Windistä toimi, vaikka ystäväni epäilivät biisin tarpeellisuutta, omasta mielestäni se puolsi paikkaansa keikalla. Niilon selkeä, omalla tavallaan jopa runonlausuntaa muistuttava artikulaatio avasi biisin lyriikat varsin vaivattomasti. On noloa tunnustaa, mutta Dylanin versiossa en ole sanoituspuolta kovin syvällisesti tutkaillut, mutta näinhän se usein menee(varsinkin Dylanin tapauksessa), että biisin tekijä ei ole välttämättä sen paras tulkki. Keikan toinen uusi kappale(?) Singer Without a Song toimi myös mainiosti. Tässä kohtaa Neil oli siirtynyt pianon ääreen ja basisti Billy Talbot lauloi yhdessä maestron kanssa biisin herkkää kertosäettä. Talbotin tulkinta ei ollut lainkaan hullumpi ja jostain luin että kyseiseltä basistilta on juuri ilmestynyt oma sooloalbumikin.

Paluu Crazy Horse-soundiin tapahtui uuden levyn Ramada Innillä, varsin komea ja vaikuttava kappale tämäkin, tosin varttitunnin ellei jopa 20 minuutin mittainen. Biisin aikana kerkesin mielessäni toivoa jo aikoinaan Kirkan coveroimaa Cinnamon Girliä, joka ilokseni tulikin seuraavaksi. Keikan yksi kohokohdista oli myös varsin kokeellinen, miltei posketon versio Ragged Glorylta(90) löytävästä Fuckin' Up:sta. Tässä kohtaa valokeilaan pääsi kakkoskitaristi Frank Poncho Samprero, jonka kujeellinen keskisormen vilauttelu yleisölle keitti tunnelman varsin oudoksi, kappale löysikin ihan uuden "haistattelevan" komppinsa, jossa meidän yleisön piti toistaa rytmikkäästi Fucked Up! Kappaleessa oli paljon lauluimprovisaatiota, miltei räp-elementtejä, kiitos Sampreron.

Ennen encorea soitettiin vielä rautainen versio Rust Never Sleepsin(79) Hey Hey, My My(Into the Black). Biisin yksi kuuluisin toteamus "rock'n' roll never dies" tuntui täysin uskottavalta. Tällaisen illan ja keikan perusteella rock'n' roll ei ole koskaan ollutkaan kuolemassa. Neil Young ja hänen mainio Hullu Hevosensa tarjosi sellaista yhteissoiton ja läsnäolon juhlaa että oksat pois. Kaiken lisäksi musikanteilla tuntui olevan hauskaa lavalla, joka oli varsin mukavaa seurattavaa.
Neilin livekarisma oli myös koko keikan ajan aivan omaa luokkaansa. Niin, hankala tätä on täysin sanoiksi pukea. Hemmetin hieno keikka jota on vaikea verrata kenenkään muun artistin keikkaan, koska Niilo heppoineen painii ihan omassa kategoriassaan, niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta lyönti on vielä kova, ehkä planeetan kovin 65+ rock-kokoonpano väittäisin.