Death Hawks - Monsters of Pop. Klubi. Tampere. 20.9.2013.

Eilen illalla tuli nautittua pienehkö siivu Monsters of Pop - kaupunkifestivaalia Tampereen Klubilla. Lauteilla olivat Death Hawks, Sydän Sydän ja Circle. Ainoastaan eka bändi tuli tsekattua kokonaan, Sydän Sydämen aikana poistuin jo paikalta.

Yllätyksekseni Klubille oli aika mojova jono jo kymmenen jälkeen, elin pienessä jännityksessä, että onko keikka myyty loppuun? Ei onneksi ollut, vielään tässä vaiheessa, myöhemmin kyllä. Ehdin parahiksi Death Hawksin keikan alkusointujen aikaan paikalle. Death Hawks lienee yksi tämän hetken kuumimmista nousevista suomibändeistä ja on juuri julkaissut toisen omalla nimellään kulkevan kakkoslevyn Death Hawks(13). Kriitikot ovat melkein poikkeusetta ylistäneet tätä lättyä. Itse olen platalta kuullut vain yhden biisin, erinomaisen Blind Daughter of Deathin.

Alkuun keikka vaikutti vain yhdeltä lupaavan, mutta aika persoonattoman suomibändin kevyeltä verryttelyltä. Parin kolmen biisin jälkeen keikan intensiteetti vei mukanaan. Kitaristi-laulajan Teemu Markkulan huikea eläytyminen miltei primitiivisiin laulusuorituksiin teki vaikutuksen. Hyvin stailattu hippipehko liikkui eläytyneesti ja vikkelästi hyvin timmin ja avaran musiikin tahdissa. Täytyi sanoa, että kyllä oli notkea niska laulajalle, ei varmaan ole niskahartiakivuista tietoakaan. Kaiken kaikkiaan bändi soitti todella itsevarmasti ja uskaliaasti. Tuli sellainen jännä fiilis, että tässä vetää jatsibändi rokkia, jotenkin musa tuntui soundimaailmaltaan todella monipuoliselta, se kurkoitteli moneen suuntaan, mutta pysyi kuitenkin kasassa. Yksittäisiä biisejä en erottanut, koska ainoa kosketukseni bändiin ennen keikka oli tuo em. biisi Blind Daughter of Death. Hyvä keikka, mutta aivan liian lyhyt (45min).

Melkein täytyy käydä hakemaan levykaupasta Death Hawksin uutukainen vinyylinä.

Ota tämä mies vakavasti.

Vaikka ennen kaikkea hyvä huumori on hänen erinomaisen musiikkinsa perusta.

Takalon Jukka on yhtä kuin ex-Aknestik-mies kera neljän soolotuotoksen. Aknestik on tietenkin yksi maailman huonoimpia bändin nimejä yhdessä mm. Apulannan ja Scandinavian Music Groupin(eikai tämäkin? Kyllä vain!) kanssa. Aknestik tunnetaan tietenkin Suomirokkia hitistä, mutta tahtoisin muistuttaa teitä Aknestikin alkuvuosista, 90-luvun alun hämärästä, jolloin bändin luomuisa indiepala Toukokuussa arvosteltiin Soundissa miltei rinta rinnan Stone Rosesin Fool's Goldin kanssa. Tuon veisun hankin aikoinaan seiskatuumaisena Oulun edesmenneestä ja aikaa edellä olleesta indielevykaupasta: Diskerista. Tuolloin puhuttiin(ainakin monessa sivulauseessa) suomi-indien lupauksesta, mukavan naivista ja kala-aiheisiin veisuihin keskittyvästä sympaattisesta Aknestikista.

Lupaavasti alkaneella urallaan Aknestik nimenomaan kompastui Suomirokkiinsa, tällainen hitikäs eppunormaalisoundi ei oikein soveltunut näin originellille ja leikkisälle bändille, kun taas bändin ihan ensimmäiset plätyt ja runsaat cd-eepeet tarjosivat hersyviä popherkkuja kuten: Maailma on Naisia Puolillaan, Haukipudas, Sata Vuotta Kaivossa ja Kesällä ei Mennä Nukkumaan. Muistan kuinka merkittäviä olivatkaan tuona aikana erilaiset cd-eepeet, kuten Aknestikin Syvät Veet(92) ep. Niitä odotteli vesi kielellä, kun markkamäärä oli täysipitkää huomattavasti huokeampi. Kuka oikeasti enää muistaa(tai haluaa muistaa) cd-eepeitä tai sinkkuja? Suurin osa miestä lienee tehnyt niistä varisten pelättimiä kasvimaalle ja siirtynyt täysin vartaloin spotify-aikaan. Itsellä on vielä ulkovarastossa yllättävän monta laatikollista näitä epäkäytännöllisiä ajantuhlaajia, itseasiassa tuli äsken tilattua Amazoniltakin pari puuttuvaa sinkulaa.

Takaisin Takaloon. Tärkeä etappi artistin uralla oli tietenkin Jokainen on Vähän Homo - hitti vuodelta 2010 ja sitä seurannut arvostettu Vastarannan Laulut(11) albumi. Tämä ponnautti taas Takalon uran uuteen loistoon. Seuraavaksi julkaistiin myöskin erinomainen, mutta valitettavasti kovin pian alelaareihin pudonnut Kahden Hengen Disko(12). Itsekin haalin kyseisen levyn kahdella ekellä Anttilan alelaarista(Sori Jukka) ja niitä saattaa edelleenkin pyöriä siellä. Kyseistä levyä olen soittanut koko kesän autostereoissa ja täytyy myöntää että toimii aivan helvetin hyvin. Harmittelen teidän puolesta, jotka ette ole löytäneet tätä levyä. Levy on melodinen, monipuolinen, puhtaan kesäinen ja hyväntuulinen. Muutamat asianmukaiset traagiset veisut löytyvät joukosta. Levyn parhaimmistoa ovat tunnistettavalla Oulu-kuvastolla väritetty Vihreä Volkkari, eheä poppis Riippumaton Liitäjä, mainio aloitusbiisi Kato Taivaalle, Ota Rennosti, voimasoundinen Ei Pysty Pysättään he hervottoman hieno lopetusbiisi Kesän Viimeinen Hellepäivä.

Eilen löysin levymessuilta uunituoreen Jukka Takalo albumin Maakinen Mysteeri Trio(13) ja jostain kumman syystä vain vitosella. Outo levymyyjä? Nyt Jukka on hypännyt osittain kuplettimusiikin maailmaan. Biisit ovat edelleen hyväntuulisia ja mukavasti Oulun murteella ryyditettyjä. Tämä on yksi Takalon vahvuuksista, liittää murresanoja ja ilmauksia onnistuneesti musiikkiin. Uuden levyn biiseistä ensimmäisinä iskevät tajuntaa: Alkoholin Taikaa, Pimsala-Jim ja huikean suora Oodi Mulkuille. Kertosäe on niin tarttuva, että pelkään 2-vuotiaan tyttäreni alkavan sitä pian hoilaamaan. Noh, siirretään levy pian vain työmatkakuunteluun. Myös varsin mukava on rouhea Iirockista Löysin Aidon Onnen, jossa mainitaan muun muassa Raahen seudun paikalliset bändisuuruudet Gobra ja Stalker.

Sanoisin, että jos olet elänyt hieman vaihtoehtoisemman rockmusanuoruuden Pohjois-Pohjanmaalla ja erityisesti Oulun liepeillä, niin Jukka Takalon levyt ovat kuin sinulle tehty. En ole ihan varma voinko suositella Takalon rootsimpaa kamaa etelän porukoille, ainakin voin toivoa, että he ottaisivat kuuntelijoina opiksi ja huomaisivat tämän erinomaisen ja nykyisin varsin tuotteliaan artistin.

Tää linkki kantsii kattoa, huikeeta kasarimiljöötä:

https://www.youtube.com/watch?v=7rqPHbo8rwY&feature=player_detailpage

Muovi pitää pintansa! - Levymessut, Ideapark, Lempäälä 7.9.2013.

Pitkällisen, miltei piinallisen odotuksen jälkeen levymessut tulivat jälleen Ideaparkkiin. Edellisistä Lempäälän messuista oli kulunut aika lailla tarkalleen yksi vuosi. Etukäteen seuratessani levymessujen Facebook-sivustoa huomasin kutsuttujen ruotsalaismyyjien joukossa tiettyä niukkuutta, esmes varsin mainion Solnalaisen Delicious Goldfish Recordisin sympaattinen myyjä ei ollut ilmoittautunut Ideaparkin messuille. Syynä lienee viikkoa aiemmin olleet Södermalmin levymessut. Näin ollen jouduin sanomaan hyvästit mainioille euron laareille, sillä Ideaparkin tämänpäiväinen kattaus ei millään muotoa yltänyt samanlaisiin euron tai kahden hirmulöytöihin mitä aiemmin.

Ruotsalaisia myyjiä oli tästäkin huolimatta puolisenkymmentä paikalla. Niitä halppislaareja oli vähemmän. Ajoissa paikalle tulleena kerkesin etunenässä varsin mojovalle ruotsalaisen Record Palacen neljän euron laarille, josta tassuuni tarttui muun muassa Doorsin: The Soft Parade(69), The Bandin: Stage Fright(71), XTC:n harvinaisen ns. pyöreällä kannella varustettu: Big Express(84) sekä ZZ Topin: El Loco(81) ja erittäin hyväkuntoinen Todd Rundgerinin Utopian kentien laadukkain platta: Adventures in Utopia(79). Alku oli lupaava ja tuntui siltä, että olennaisimmat löydökset olivat jo reppuni pohjalla.

Tämän jälkeen odottelin aika pitkään, että yksi keskeinen ruotsimyyjä saisi levylaatikonsa asetteltua paikoilleen. Kyttäsin tietty niitä muutaman euron laareja ja avot, kolmen eukun rivistöä löytyi ihan mallikkaasti, mutta ilmeisesti levykokoelmani on jo tietyllä tasolla koska ainoa löytöni oli The Farmin: Spartacuc(91). Sinänsä hyvä löytö, koska se sisälsi bonusremix-eepeen. Levyhän pikkuklassikko All Together Now - hoilauksineen. Huomioni oli, että ruotsalaisen olivat tuoneen mukanan aika paljon heviämusaa, esmes erinäköiset Iron Maidenin liveplatat tuntuvat tekevän hyvin kauppaansa, ehkä he olivat pikku hiljaa oppineet millainen oli perusmanselainen musamaku?

Aika paljon tuli tällä kertaa myös katsastettua suomipoikienkin levylaareja ja samalla huomattua, että levymateriaali saattaa olla inasen laadukkaampaa kuin ruotsipojilla, mutta hinnasta mentiin aina eurosta kymppiin ylöspäin. Messun kallein ostos oli eräältä kojulta tinkaamani The Beach Boysin: Wild Honey(68) kymmenellä eurolla. Originaali Tanska-painos, ihan hyvin soiva sellainen. Rantapoikien tuotanto on jo melkein hallussa vuodesta 1967 tähän päivään asti. Pet Sounds(66) puuttuu edelleen, Mutta esimerkiksi kauan etsimäni Holland(73) alkuperäisen singlelevyn kera tuli löydettyä viime kesänä.

Muita yksittäisiä laarilöytöjä olivat Queenin Flash Gordon(80) soundtrack kuudella eurolla, J.J.Cale kokoelmastani vielä puuttuva: Okie(74) The J.Geils Bandin: Ladien Invited(73) kahdella eurolla. Yksi mainittava kahden euron löytö oli The Manfred Mann's Earth Bandin vokalistin Chris Thompsonin mainion sivuprojektin The Night kakkosaälpee: Long Distance(80). Sanotaan, että tässä oli bändi Fleetwood Macin ja Toton välissä kera rouhean Thompsonin laulun. Kadonnut AOR-klassikko.

Levymessut meni tällä kertaa kategoriaan: ihan ookoo! Mitalisijoja ei nyt hätyytelty, levymateriaali oli niukempaa ja hinnaltaan vähän korkeampaa mitä niillä ns. hyvillä messuilla. Levyjä tuli ostettua rapiat parikymmentä, keskihinta oli 4,30 euroa. Muutama ceedeekin tuli ostettua, kuten Jukka Takalon uutukainen vitosella. Plussana myöskin mainittakoon, että Ideaparkin levymessut ovat nykyisin asuinsijainnistani johtuen vain pienen pyöräilymatkan päässä.

Tässä linkki The Night - bändiin:
https://www.youtube.com/watch?feature=player_detailpage&v=uKfmURgAQlo

Hullun hevosen kyydissä - Neil Young & Crazy Horse, Kaisaniemi, Helsinki. 5.8.2013

Kaisaniemenpuiston musiikki-iltapäivän avasi Markus Nordenstrengin vetämä all-stars kokoonpano, mukana oli muun muassa Anssi Kela, Jonna Tervomaa, Ninni Poijärvi ja Tokela. Vähän myöhään paikalle valuneena kerkesin kuulemaan tältä kokoonpanolta vain pari rollari-coveria ja The Bandin The Weightin, jonka Jonna Tervomaa lauloi upeasti.

Seuraava esiintyjä, eli J. Karjalainen heitti takuuvarman noin tunnin mittaisen setin. Pääpaino oli(onneksi) uuden levyn matskussa. Keikka alkoi pelottavasti Kolmella Cowboylla, jota seurasi teräksinen versio uuden Et Ole Yksin(13) levyn hitistä Mennyt mies. Bändi toimi kuin ajatus, isoimmat pointsit menivät varsin tyylikkäälle kitaristille, Mikko Lankiselle, jonka lankku soi terävästi ja nautittavasti. Keikan kohokohta oli mielestäni uuden levyn Meripihkahuone, joka soi(yllättäen?) levyversiota paremmin, svengaavana ja vauhdikkaana. Keikkaa koristivat muutamat mustat lasit aikaiset biisit, kuten hieno versio kappaleesta Hän ja vauhdikas Sekaisin. Kiva yllätys oli myös Tähtilampun alla(92) - levyn Avaruuden ikkuna. Hyvä keikka.

Ennen Niilon ja hullun hevosen keikkaa taivas repeili hiukan ja pudotti muutamat virkistävät tipat pikku helteessä hioustuneen ja varsin varttuneen yleisön päälle, jonka keski-ikä oli varmaan 50+ ellei enemmänkin. Neil poppoineen aloitti aikalailla aikataulun mukaisesti, eli puoli kahdeksalta. Ensimmäiseksi kuultiin Ragged Glorylta(90) vahva versio kappaleesta Love and Only Love. Tätä seurasi Rust Never Sleepsin(79) Powderfinger. Uuden Psychedelic Pill(12) levyn nimikappale kuultiin kolmantena. Keikan alkupää huipentui myös uuden levyn kappaleeseen Walk Like a Giant, jonka vihellysriffi soi vielä seuraavana aamuna päässäni. Versio kesti vähintääkin sen vartin ja lopun kitaraujellukset kera tuulikoneen kautta lennätetyt muovipussin ja sanomalehden riekaleet nostivat kappaleen ihan omaan ulottuvuuteen.

Niin, miten sen oikein kuvailisi, Crazy Horsen voiman, tämän omintakeisen ja alkuvoimaisen kvartetin hienouden? Mietin keikan aikana yleisöä, jolla ei ollut tuntumaa Crazy Horse-soundiin, että miltäkö se mahtui tuntua ensi kertaa kuunneltuna? Oliko Crazy Horsen kulmikas rocktranssi hyvinkin epäesteettistä kuunneltavaa? Itse kun tiesi mitä odotti, niin sen myös nieli kaikkine karvoineen. Alun neljän kappaleen ja noin 40 minuutin sähkötranssin jälkeen tarjoiltiin varsin makoisa akustinen kimara. Sen aloitti ilmeisesti ihan uusi, kaunis biisi Hole in The Sky. Biisistä olin erottavinaan globaalia sanomaan ilmastomuutoksesta. Tästä edettiin kolmeen pelkästään Niilon kitaralla esittämään kappaleeseen, näistä ensimmäinen Comes a Timen(78) Human Highway miellytti minua kovasti, kyseinen kiekko onkin yksi suosikkejani. Tätä seurasi suorastaan itkettävän kaunis versio Heart of Goldista. On hämmästyttävää huomata kuinka hyvälaatuinen on edelleen Neil Youngin lauluääni, mieleen tuli archives-sarjan Live At Massey Hall(71) joka piti julkaista ennen Harvestia(72), mutta kohtasi päivänvalon vasta jokunen vuosi sitten. Tällä Massey Hallin keikalla Neil esitti ilmeisesti ensimmäisen kerran Heart of Goldin, ja sama lumovoima oli edelleen tallessa, uskomattoman kaunis kappale ja sen täydellisen läsnäoleva esittäjä, jokainen sana kuulosti aidolta ja todelta. Kiitos Neil!

Myös versio Dylanin Blowin in The Windistä toimi, vaikka ystäväni epäilivät biisin tarpeellisuutta, omasta mielestäni se puolsi paikkaansa keikalla. Niilon selkeä, omalla tavallaan jopa runonlausuntaa muistuttava artikulaatio avasi biisin lyriikat varsin vaivattomasti. On noloa tunnustaa, mutta Dylanin versiossa en ole sanoituspuolta kovin syvällisesti tutkaillut, mutta näinhän se usein menee(varsinkin Dylanin tapauksessa), että biisin tekijä ei ole välttämättä sen paras tulkki. Keikan toinen uusi kappale(?) Singer Without a Song toimi myös mainiosti. Tässä kohtaa Neil oli siirtynyt pianon ääreen ja basisti Billy Talbot lauloi yhdessä maestron kanssa biisin herkkää kertosäettä. Talbotin tulkinta ei ollut lainkaan hullumpi ja jostain luin että kyseiseltä basistilta on juuri ilmestynyt oma sooloalbumikin.

Paluu Crazy Horse-soundiin tapahtui uuden levyn Ramada Innillä, varsin komea ja vaikuttava kappale tämäkin, tosin varttitunnin ellei jopa 20 minuutin mittainen. Biisin aikana kerkesin mielessäni toivoa jo aikoinaan Kirkan coveroimaa Cinnamon Girliä, joka ilokseni tulikin seuraavaksi. Keikan yksi kohokohdista oli myös varsin kokeellinen, miltei posketon versio Ragged Glorylta(90) löytävästä Fuckin' Up:sta. Tässä kohtaa valokeilaan pääsi kakkoskitaristi Frank Poncho Samprero, jonka kujeellinen keskisormen vilauttelu yleisölle keitti tunnelman varsin oudoksi, kappale löysikin ihan uuden "haistattelevan" komppinsa, jossa meidän yleisön piti toistaa rytmikkäästi Fucked Up! Kappaleessa oli paljon lauluimprovisaatiota, miltei räp-elementtejä, kiitos Sampreron.

Ennen encorea soitettiin vielä rautainen versio Rust Never Sleepsin(79) Hey Hey, My My(Into the Black). Biisin yksi kuuluisin toteamus "rock'n' roll never dies" tuntui täysin uskottavalta. Tällaisen illan ja keikan perusteella rock'n' roll ei ole koskaan ollutkaan kuolemassa. Neil Young ja hänen mainio Hullu Hevosensa tarjosi sellaista yhteissoiton ja läsnäolon juhlaa että oksat pois. Kaiken lisäksi musikanteilla tuntui olevan hauskaa lavalla, joka oli varsin mukavaa seurattavaa.
Neilin livekarisma oli myös koko keikan ajan aivan omaa luokkaansa. Niin, hankala tätä on täysin sanoiksi pukea. Hemmetin hieno keikka jota on vaikea verrata kenenkään muun artistin keikkaan, koska Niilo heppoineen painii ihan omassa kategoriassaan, niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta lyönti on vielä kova, ehkä planeetan kovin 65+ rock-kokoonpano väittäisin.

Paddy says: - It's gonna happen!

Mysteeribändi Prefab Sprout, sen vielä mystisempi partasetä Paddy McAloon väläyttelee uutta materiaalia. Aluksi bändin fanipalstalle vahingossa(?) vuotanut albumi Devil A Came Calling ja sen 10 veret seisauttavan hyvää biisiä. Epäiltiin, että joku Paddy-klooni pilailee kustannuksellamme, mutta että tämän tasoista musiikkia.



Aargh, yhtäkkiä albumi on jo kuultavissa YouTubesta melkein kokonaan. Detaljit täydentyvät, muuttuvat virallisiksi, uuden albumin nimi on Crimson/Red(13) ja julkaisupäivä 7 lokakuuta 2013. Biisilista tällainen:

1. The Best Jewel Thief In The World
2. The List of Impossible Things
3. Adolescence
4. Grief Built The Taj Mahal
5. Devil Came A Calling
6. Billy
7. The Dreamer
8. The Songs Of Danny Galway
9. The Old Magician
10. Mysterious

Liian helppoa, näin se uusi matsku melkein vuotaa syliimme, edellisestä myöskin tyrmäävän hienosta albumista Let's Change World With The Music(09) on kulunut jo neljä vuotta ja kysymys kuuluukin: -onko myös tuleva albumi ns. Paddyn arkistojen aarteita? Eli tehty jo kenties 90-luvulla kuten edeltäjänsä. Viime vuodethan Paddy Mc Aloon on kärsinyt ainakin kuuloaistin heikkenemiseen liittyvästä Menieren taudista ja on julkisesti sanonut, että live-esiintymiset voidaan unohtaa. Viimeisimmän lukemani haastattelun perusteella herra vääntää musiikkia edelleen kammiossaan, mutta sen saattaminen levyllä asti on haasteellista.

John Kongos

Hyvin harvoin nykyään tulee löytäneeksi täysverisen rokkiklassikon, biisin joka ei ole koskaan kantautunut korviini asti sen alkuperäismuodossaan. Jokunen viikko takaperin pläräillessäni Turun Manhattanin muhkeita vinyylilaareja osui silmääni mielenkiintoisen näköinen levynkansi. Vaistoni sanoi, että tässä levyssä täytyy olla jotain, vaikka harvoin (enää) ostan levyjä kansien perusteella. Ehkä kiinnostukseni herätti levyn selkeä originaalius, eli hyväkuntoinen alkuperäispainos, julkaisijana Elektra levy-yhtiö. Myös takakannen muusikkolistalta oli poimittavissa tuttuja nimiä. Päätin kokeilla onneani ja pulitin tästä hyväkuntoisesta käytetystä levystä vaadittavat kolme euroa.

Kyseessä oli alkujaan Ëtelä-Afrikkalaisen muusikon John Kongosin kakkosalbumi Kongos(72). Levy kerkesi hetken lepäillä levyhyllyssäni ennen kuin laitoin sen levylautaselle ja Pam! Heti eka biisi Tokoleshe Man löi jalata alta. Tämäpä vasta tasokkaan kuuloista materiaalia, mukavasti löytyy muusikoita, monenlaista soitinta ja sanoituskaan ei ole hassumpi, ennen kaikkea biisi kuulostaa pirun hyvältä. Mukavan monipuolinen ja ärisevä rokkibiisi.

Siinä sohvalla lojuessani kuuntelin puolihuolimattomasti albumin melkein loppuun. Ihan ookoo, ehkä kuitenkin perustason kamaa, vaatinee uusintakuunteluja. Kerkesin jo eksymään tietokoneelle kun kuulin levysoittimen jauhavan taustalla jotain kovin tutunomaista kertosäettä, levyn viimeistä biisiä: He's Gonna Step On You Again.
Hei, täähän on cover-biisi, siis Happy Mondayshan teki tään vuonna 1990 nimellä Step On, eli happomondeissin poijat olivat olleet lainalaatikolla.

Kyllä näin oli ja itseasiassa tätä kappaletta on coveroitu vuosien saatossa oikein urakalla, enimmäisenä ilmeisesti aussibändi The Party Boys ja sittemmin Happy Mondays. Mutta joo, kappalehan on kaikin puolin silkkaa terästä, väkevä ja tarttuva, hyvin soitettu ja tuotettu. Wikipedian mukaan myös ensimmäinen kappale jossa on käytetty samplea:

It is cited in the Guinness Book of Records as being the first song to have used a sample,[1] however, according to the sleeve note of the CD reissue of the Kongos album, it is actually a tape loop of African drumming,[1] and the use of tape loops and instruments using prerecorded samples such as the Mellotron and Optigan were well established by this time.(Wikipedia)

Patti Smith - Tampere-talo. 8.7.2013.

Ensi kosketukseni Patti Smithiin tapahtui 80-luvun lopulla, jolloin tilasin Levykauppa Epesiltä Patti ns. paluualbumin Dream of life(88). Tuolloin levy ei juurikaan koskettanut, ainoastaan levyn voimasinkku People Have The Power hipaisi hieman musamakuani, mutta muuten totesin levyn tylsäksi ja junnaavaksi tapaukseksi. Seuraavalla vuosikymmenellä noukin alennusmyynneistä Patti toisen paluualbumin Gone Again(96) joka puhutteli jo hieman enemmän. Tätä levyähän edelsi melkoinen tragedia, sillä sekä Pattin aviomies Fred Sonic Smith, että hänen veljensä olivat kuolleet molemmat sydänkohtaukseen lyhyen ajan sisällä. Paluun takana oli pitkälti R.E.M:n Michael Stipe, joka tuki ja kannusti Smithin takaisin musiikin tekemiseen. Tuon aikaisella R.E.M.-biisillä E-Bow, The Letterillä Patti Smith huhuilee mainiosti taustalla.

Tampere-talon keikalla lähdin melkoisen avoimin mielin. Viime vuosien aikana oli haalinut vinyylinä melkein kaikki 70-luvun Smith-albumit, Easteria(78) lukuun ottamatta, jonka puuttumisen huomasin melkoisena lovena viimeistään tällä keikalla, koska liian moni loistavalta kuulostanut biisi jäi tunnistamatta. Jossain määrin taustatyöni tätä keikkaa varten oli kehnonlainen, vaikka levyjä oli kertynyt, niin yllättävän harvoin Patti soi levylautasellani. Ehkä syynä oli tähän se, että Patti Smithin levyistä ei saa juuri mitään irti, jos ne soivat vain taustalla. Näkisin, että tämän rouvan tuotanto vaatii paneutumista, lyriikoiden kuuntelemista ja virran vietäväksi antautumista. Lähtökohtaisesti Patti Smith ei ole mikään kultakurkku, heittäisin jopa niin hurjan termin, että Smith edustaa musiikillisesti jollain tapaa rumuuden estetiikkaa. Matalalta möyrivä, vähän huojuva laulutyyli ei ole välttämättä miellyttävää kuunneltavaa, mutta se ei olekaan se juttu, kuten moni muukin vaihtoehtoisen rokin ikoni, niin Patti Smith:n avut ovat asenteessa, sanomassa, rock’n rollin energian välittämissä ja totta kai runoudessa, jossa Patti on varsin ansioitunut pelkästään jo useiden runokokoelmien julkaisun kautta.

Keikka alkoi sympaattisesti. Pari ekaa biisiä olivat ns. hyvää kyytiä. Patti otti heti varsin välittömän kontaktin yleisöön, mitään suojamuuria ei ollut tyyliin: ”Hei mä olen iso stara, pysykää te vaan kauempana, minä näytän tää homma tehdään” Sympaattinen, avoin, maanläheinen ja positiivinen olivat ensimmäiset adjektiivini Patti Smithin lavapreesensistä. Keikan kakkosbiisissä, uuden Banga(12) levyn April Foolissa kuultiin jo ripaus Pattin pitkäaikaisimman yhteistyökumppanin, Lenny Kayen maagista kitarointia. Patti Smith ja Lenny Kaye olivat aloittaneet yhteisen uransa jo 70-luvuin alussa, jolloin Lenny oli säestänyt kitaralla Pattin runoja, pikkuhiljaa runojen säestys oli vienyt kohti kokonaisempaa bändiä ja levytyssopimusta. Bändin debyyttialbumi Horses(75) on rokin kiistattomia klassikkoja.

Keikan kolmannessa biisissä Patti näytti todellisen voimansa, vähän eeppinen rokin ja runosäkeiden yhdistelmä toimi täydellisesti, draamankaaren käytössä Patti oli ihan omaa luokkaansa, hänen useimmiten mystiseksi tituleerattu rock-energia kosketti sataprosenttisesti. Elämys oli vahva ja jopa hiuksia nostattava. Harmi vaan kun en tunnistanut tätä biisiä ja settilistaakaan ei löytynyt vielä netistä.

Keikan edetessä ripeämmät rokkibiisit ja nämä eeppisemmät vedot vuorottelivat sopivassa suhteessa. Maagisen ja jopa shamanistisen musiikkimatkan jälkeen Patti palasi helposti maanpinnalle, eikä jäänyt tämän ylemmän virran vietämäksi, sellaiseen flow-tilaan johon eräskin Porilainen kraut-rockbändi jää jumittamaan jo toisen biisin jälkeen. Pattilla oli selkeästi taito säädellä tätä energiaa, vääntää nuppia välillä suuremmalle ja tarvittaessa pienemmälle. Sanoisin, että tämä on suuren ja tarkkanäköisen taiteilijan tunnusmerkki.

Erityispisteen ansaitsee Pattin taustabändi, jossa jokainen osanen toimi loistavasti, etenkin edellä mainitun Lenny Kayen kitarointi oli omaa luokkaansa, yhtä aikaa tiukkaa jo jotenkin lempeää. Noin keikan puolivälissä bändi sai oman paikkansa auringossa kun Patti vetäytyi hetkeksi taustalle tai oikeastaan Tampere-talon penkkirivien väliin jorailemaan ja hetkeksi yleisön sekaan istumaan.

Keikka oli kauttaaltaan hyvä, usein erinomainen, paikoin paras näkemäni live-esitys. Keikan kohokohtana oli pitkä eeppinen kappale, jossa myös Patti soitti kitaraa ja koko bändi piiskasi itsensä hitaasti kasvavaan shamanistiseen vimmaan. Harmikseni en tunnistanut tämänkään kappaleen nimeä, ainoastaan sen erinomaisuuden. Ennen encoreita soitettiin Because The Night ja Gloria, pienellä eleellä Patti sai koko yleisön nousemaan penkeiltä ja joraamaan mukana. Encoreina oli odotusti uuden levyn nimibiisi Banga ja People Have The Power.