Ikuinen kesä ei ole ohitse!

Pahaa aavistamatta klikkasin youtube-linkin auki, tarjolla oli ihka uutta Beach Boysia: That’s why god make the radio. Jokin murtui sisältä, jotain suurta ja kirkasta tulvahti rintakehään. Unelma ikuisesta viattomuuden kesästä on vielä olemassa, näinkin pitkän matkan jälkeen Brian Wilson kera muiden elossa olevien päättää julkaista kappaleen, joka haastaa häpeilemättä monenkin rantapoikaklassikon. Kuulostaako tämä oikeasti näin hyvältä?
Ihan uusi samanniminen albumi on ilmestymässä ensi viikolla. Tarina jatkukoon…

Yhteydenottoja Hectoriin

Viime aikojen käsittämättömin uutinen on Hectorin ja 60-luvun folkstaran Donovanin konsertit Turun linnanjuhlissa 24.8. Hieno tilaisuus nähdä Hectorin Palkkasoturi myös alkuperäisversiona, eli Donskun Universal Soldier, vaikkakaan Donovan ei ole tämän biisin tekijä, vaan Buffy Saint Marie.

Hectorin, eli Heikki Harman edesottamukset musiikin saralla viime vuosina ovat olleet vähäisiä. Talvella Hector aktivoitui pitkästä aikaan kiertueelle Freemanin kanssa. Tuolla tyyriillä konserttikiertueella kuultiin myös uusia biisejä. Talven haastattelujen mukaan Hectorilta olisi tulossa uusi levy vielä tämän vuoden puolella. Edellisestä erinomaisesta Ei Selityksiä(04) levystä on jo aikaa. Hectorin ura tai oikeastaan ns.rock-uskottavuus taisi mennä joskus uuden vuosituhannen vaihteessa. Syntyi hitaasti levy nimeltään Hidas(99), jota pidetään Hectorin uran pohjanoteerauksena. Noihin aikoihin Hectorin sentimentaalista ja ehkä vähän ennalta-arvattavaa musiikkityyliä kritisoitiin aika surutta ja henkilökohtaisuuksiin mennen. Edellä mainittu Ei Selityksiä(04) oli tarpeellinen ryhtiliike ja myös syy eläköitymiseen. Niin, tällaista viestiä Hectorilta tuli muutama vuosi sitten, että musahommat on nyt nähty. Onneksi(vai onks se onneksi?) mies on päättänyt vielä jatkaa musiikkihommia.

70-luku oli Hectorille sitä taiteellista kultakautta: Nostalgia(72), Herra Mirandos(73), Hector-rock 1(74), Liisa Pien(75) ja Hotelli Hannikainen(76) ovat laadukkaita ja rakastettuja levyjä. 70-luvun loppupuolella ilmestyi mielestäni Hectorin uran yksi parhaita albumeja: Kadonneet Lapset(78). Levy muistetaan ennen kaikkea ”lamahitistä” Ei Mittää, jota harvemmin enää sitäkään missään kuulee. Nimikappale on erinomainen, puhumattakaan aloitusbiisistä Tuulisina öinä. Levy on vahvasti kantaaottava, tuon ajan Helsinki – Shangri-La, vaikkei ihan Palefacen terävyydellä. Levyn kakkospuoli pitää sisällään ehkä Heikin parhaimmat coverversiot kautta aikojen: Alice Cooperin Only Women Bleed ja Al Stewartin Year of a Cat. Aivan tyrmäävän hienoja esityksiä Hectorin versioina: Nainen yksin on ja Kissojen yö.

70-luvun loppu ja 80-luvun alku eivät lienee Hectorin uran muistettavimpia. Linnut Linnut(80) albumi luokiteltiin jo kehnoksi. Eurooppa(81) oli uutta, kokeellisempaa Hectoria. Seuraavalla Hyvää yötä bambi(82) tämä kokeellinen linja jatkui. Albumin muistettavin kappale on hassusti artikuloiden laulettu Piironginjalka. Albumilla on muitakin hyviä biisejä, kuten hieman hämärä aloituskappale Mistä on kysymys? ja hienot Dire Straits – kitarat omaava Kultainen noutaja. Tämän ajan Hector-levyjä löytyy yllättävän hyvin ja halvalla divareista. Em. Bambin löysin muutamalla eurolla.

90-luvun taitteen albumit Varjot ja Lakanat(88) ja Yhtenä Iltana(90) nostivat Hectorin taas takaisin suosion valokeilaan. Puhkisoitettu, mutta tekstiltään yllättävän hyvä Juodaan viinaa kappale on noilta ajoilta. Kuunnelkaapa vaikka Ei Selityksiä(04) levyn uusi versio tuosta juomarallatuksesta. Tekstihän on oikeasti hyvä ja osuva.

Monet hyvät Hectorin kappaleet tunnistaa häpeilemättömästä ja maailmaa syleilevästä tunnelatauksesta. Joskus tämä paksu tunne ja teksti kohtaavat hienolla tavalla, kuten kappaleissa Kadonneet lapset ja Kuunnellaan vaan taivasta. Biisin aiheet pyörivät joko oman navan tai koko maailman ympärillä. Hector ei ole pieni taiteilija, ei edes fyysiseltä kooltaan. Itse en ole koskaan nähnyt Heikkiä livenä, olen pitänyt jotenkin automaationa, että tämä iso mies ei voi olla mitenkään erityinen liveartisti. Niin, oli miten oli, loppukesästä on oiva tilaisuus tsekata mikä on totuus kun Heikki ja Donsku panevat parastaan Turkkusessa.

Koivu ja Tähti - 21.4.2012. TTT-klubi, Tampere

Matti Johannes Koivun ja Egotripin Knipin yhteiskiertue ”Koivu ja Tähti” vaikutti paperilla elämää suuremmalta herkkien runopoikien kohtaamiselta. Noh, sitäpä tämä Tampereen konsertti pitkälti olikin. Herra Koivun täytyi oikein ojentaa keikan alkupuolella yleisöään, joka intoutui kommentoimaan alun tahmeutta: - Olemme herkkiä runopoikia, emmekä kestä tuollaista sarkasmia!

Koivun keikan alkupuolen itseironiset ja vähän hermostuneet kommentit loivat mukavan vastavoiman Knipin ylirauhalliselle olemukselle. Kaikki oli hyvin, kitara ja laulu soivat hyvässä harmoniassa, vaikkakin se kitara näytti naurettavan pieneltä herra Knipin sylissä, että yleisön täytyi tätäkin hyväntuulisesti kommentoida.

Kontakti, peittelemättömyys, hyvä vuorovaikutus artistien ja yleisön välillä, siinäpä illan resepti. Matti Johannes ja Knipi kyllä osasivat tämän herkän ja todellisen läsnäolon taidon. Knipin tunteilussa ei ollut mitään liikaa, vaikkakin se itse tunne kasvoi aina elämää suuremmaksi, mutta hyvin vähin elein, siis virheettömin elein. Koivun, ehkä vähän Viktor Klimenkomainen hurmahenkisyys vei taas illan musiikillista antia raikkaammille vesille, tekemisessä oli riskinoton ja luovuuden makua. Keikkapaikkana lievästi amfi-teatterimainen TTT-Klubi oli liki täydellinen, jokaiselta istumapaikalta oli hyvä näköetäisyys lavalle.

Molemmat herrathan omaavat liki täydellisen back-kataloogin, Knipin sellainen löytyy vähän pitemmältä ajalta. Tämä iän tuoma kokemus ja karisma sekä tutut egotrippishlaagerit olivat murhaava yhdistelmä. Matkustaja, Varovasti nyt, Asvaltin Pinta ja jopa viime syksyinen single Muistutus soivat upeasti ja akustisesti. Koivun uuden levyn helmistä mainittakoon 80-luvun lapset, Toisen maailman nimi ja ?. Sen sijaan albumin Kovat Piipussa(07) yksi melodisesti vahvimmista kappaleista: Kiitokset ihmetyttää edelleen hämärällä lyriikallaan. Ketä tässä nyt oikein kiitellään? Ihan uusia kappaleita artistit esittävät muutamia.

Knipi aloitti keikan uudella levyttämättömällä biisillä ”pikkuinen”. Koivu esitti kaksi uutta kappaletta: Kalastaja ja Aulanko, joista varsinkin jälkimmäinen kuulosti todella hyvältä. Toivoa sopii, että molemmat artistit saavat uutta äänitettä ulos mahdollisimman pian. Egotripin edellisestä studioalbumista Maailman loppua odotellessa(08) on kohta kulunut neljä vuotta. Matti Johanneksen mestariteos Uuden maailman nimi(11) ilmestyi viime keväänä, mutta huhujen mukaan artistilla olisi kymmeniä levyttämättömiä kappaleita pöytälaatikossaan. Jokohan studion kätköissä olisi vierailtu?

Koivu ja tähti oli keikkakevään todellinen piristysruiske. Aitoa ja koskettavaa musiikkia näiltä rehellisenoloisilta muusikoilta. Näiden karvaturpien ilmaisussa ja karismassa on hyvin vähän mitään turhaa, kaikki toimi omalla persoonallisella tavallaan. Kiitti pojat tästä illasta!

Lempäälä again - Levymessut 22.4.2012, Ideapark

Luin tänään sunnuntain Hesarista erittäin hyvän kolumnin levykauppojen katoamisesta, kirjoittajana toimi Flaming Sideburns – mies Jarkko Jokelainen. Erityisesti jutussa kosketti loppupyyntö olla tilaamatta niitä levyjä näiltä verottomilta saarilta parin euron takia. Haluammeko, että paikkakuntamme kivijalkalevykauppamme kuolevat pikkuhiljaa pois, voinko kuvitella tilannetta että Swamp Music tai Epe’s Tampereelta lopettaisi toimintansa? En voi, enkä halua. Juttu oli tietenkin kirjoitettu tätä viime lauantaista 21.4 Record Store Day:ta silmällä pitäen, eli kansainvälistä levyjenostopäivää. Tänä päivänä useat artistit julkaisivat jotain spesiaalimateriaalia ja muutenkin levymyyntiin saatiin yksi kiimainen piikki lisää. Kuulemma tämän päivän ansiosta levyjä myydään enemmän kuin jouluna. Erittäin hyvä homma sanon minä. Itse pääsin tuttuun levyjenpöyhimishurmokseen seuraavana päivänä Ideaparkin levymessuilla. Taskuun oli laitettu nätti nippu seteleitä, nahkarotsi oli jätetty keväisen ilman vuoksi autoon ja kankainen levykassi roikkui huolettomana olalla. Mies oli taas valmis sukeltamaan syvään pvc-muovin jättömaille.

Ensimmäinen laari tarjosi varsin antoisan kattauksen, Cat Stevensin: Mona Bone Jakon(70), pari kappaletta Beach Boysia, Policen Ghost in a Machine(81) ja Ry Cooderin Jazz(77) olivat eka laarin kärkilöytöjä vaatimattomaan kahden ja puolen euron kappalehintaan. Sormien lämmetessä seuraavalta, edellisen tapaan svedulaarilta, löytyi hulppea euron löytö: Was(Not Was): Are You Okay?(90). Keskiössä olivat jälleen kerran ruotsalaiset levymyyjät antoisine laareineen. Vähän kirpaisi kun tuli käveltyä välinpitämättömästi kotimaisten myyjien laarien ohitse, mutta ei voinut mitään, kun ruotsipoikien hinnat olivat kohdillaan. Ei silti, esimerkiksi Tamperelaisen Swamp Musicin vinyylitarjonta oli varsin edustavaa, mutta saman 15-20 euron Neil Youngin löysi rajanaapureiden pöydästä puolet halvemmalla. Piti tehdä kukkaroa kuunteleva valinta. Niin, kuka niiden kivijalkalevykauppojen puolesta oikein puhukaan? Seikkailu jatkui laarilta toiselle. Parhaimmat löydöt tein vähän sieltä täältä. Levykassiin eksyi muun muassa The Clashin: Combat Rock(82) vitosella, ex-rollarikitaristi Mick Taylorin soolo: Mick Taylor(79) ja No Nukes(80) – livetriplalevy myös vitosella, jossa eri artistit, muun muassa Bruce Springsteen, Doobie Brothers ja Jackson Browne kampanjoivat ydinvoimaa vastaan yhteisessä konsertissaan.

Levymessut huipentui muutamaan rokin klassikkolevylöydökseen. Pitkään olin suhtautunut vähän välinpitämättömästi tähän 60-70-luvun superkokoonpanoon Crosby, Stills, Nash & Young, enkä ollut oikein tosissaan ottanut edes heidän rokin klassikoihin lukeutuvaa esikoisalbumiaan: Deja Vu(70). Esimerkiksi Fleet Foxes – miehen Robin Pecknoldin ynnä muiden nykymuusikkojen ylitsevuotava CSN&Y diggailu oli pistänyt lähinnä ärsyttämään. Kyllä niitä stemmoja ovat muutkin osanneet laulaa, esmes niinkin reliikki bändi kuin Beach Boys. Joka tapauksessa nyt otin tietoisen riskin ja ostin varsin sopuisaan hintaan levyt: Deja Vu(70), CSN(77) ja Stephen Stills(70) soolon. Nyt olen vasta varovaisessa ensimmäisen ja toisen kuuntelun vaiheessa ja täytyy kertoa, että kritiikin kuoreni on murskana, tuo Stephen Stillsin soolo on hävyttömän hyvän kuuloista tavaraa, puhumattakaan tästä Deja Vu – klassikosta. Lähteiden mukaan myös pätevä platta: CSN(77) saa vielä odottaa vuoroaan, ei makeaa mahan täydeltä.

Ostomääräni levymessuilla pysyi oman mittapuuni mukaan kohtuudessa, noin kaksikymmentä levyä kolmen ja puolen euron keskihintaan. Väittäisin jopa, että huttua tuli tällä kertaa hankittua vähemmän ellei Roy Orbisonin ”köyhän kauden” sooloa Regeneration(77) laske sellaiseksi? Kaikkien aikojen levymessut listallani tämä tapahtuma kipusi pistesijoille, muttei millään muotoa mitalisijoille. Ihan hyvät messut, naapurin levymyyjiä tuli taas tuettua sen verran, että heillä on syytä tulla ensi syksynä uudelleen Tampesteriin. Toivotaan niin.

Keväistä välitilaa ja sähköistä kulttia

Eletään aikaa jolloin tekee mieli lausua: nyt on kevät! Mutta ei vielä, täytyy odottaa päivä tai pari, kenties viikkokin. Sen kyllä tuntee ilmassa kun kevät oikeasti laskeutuu. Maalis-huhtikuun vaihe on mielenkiintoinen välitila, sulavan lumen ja likaisen soran yhtymäkohta, jolloin lämpötila seilaa plussasta pakkaseen ja päinvastoin. Tässä vuodenajan kohdassa on jotain erityistä keskeneräisyyttä, ennen kuin siirrytään kunnolla valon ja lämmön puolelle.

Tässä välitilassa myös musiikkikorva rekisteröi erityisiä säveliä, hakien suurta kevätalbumia, mutta ei vielä sitä löytäen. Väitän, että on myös olemassa tämän vuodenajankohdan, niin sanottuja ”välitilanlevyjä”. Niin, miksi ei olisi, pelkkää keskeneräisyyttähän tämä elämä on.
Välitilanlevy voi edustaa artistin tuotannossa tärkeää musiikillista murrosta, hylätään vanha konsepti ja kokeillaan uutta ilmaisua, muttei saada siitä heti toimivaa músiikillista identiteettiä. Hyvä esimerkki tähän on bändi The Cult ja heidän murrosvaiheen albuminsa: Electric(87)

Southern Death Cult nimellä uransa aloittanut brittibändi oli yksi näistä lupaavista goottirock-bändeistä yhdessä The Missionin ja Curen kanssa. Alkupään tuotanto oli tällaista popimpaa ja tälle synkistelygenrelle uskollisempaa musiikkia. Eikä bändi tehnyt ollenkaan kehnoja albumeja: esikoinen Dreamtime(84) ja sitä seurannut Love(85) olivat varsin laadukkaita ja pikkuklassikon leiman omaavia albumeja. Jälkimmäinen oli myös myyntimenestys ja tämä hittibiisi oiva käyntikortti The Cultin senaikaisen maailmaan.

Seuraava albumi, edellä mainittu Electric(87) oli suora siirtymä goottirokista hardrockiin. Levy on soundiltaan silkkaa AC/DC:ta ja Rolling Stonesia. Levyn pilottisinkkua Love Removal Machine sanottiin olevan aika suora Start Me Up – kopio. Ehkei ihan näin, mutta varsin taitavasti tässä biisissä yhdistellään Stonesia, Zeppeliiniä ja AC/DC:ta. Itse levy ei ole mikään klassikko, enimmäkseen hyvää kierrätystä edellä mainituin esikuvin. Kelvollisia biisejä ovat muun muassa Wild Flower ja Lil’ Devil, sen sijaan Born to be Wild – coverin kotoinen Kirkamme teki huomattasti paremmin R.O.C.K.(86) levyllään ja vielä ennen Cultin poikia. Veikkaisin, että Electric on ensimmäisiä näitä ns. ”retrorock-levyjä”. Toki kierrätystä ja lainaa on tapahtunut kautta rokin historian, mutta 80-luvun lopulla alkoi levymarkkinoille pukkaamaan enemmältikin näitä rollari- ja zeppelinviritteisiä rokkilevyjä, kuten Kingdom Comen eka ja Whitesnaken: 1987(87).

Electricilla alkanut Cultin uusi raskaampi soundi kasvoi kukkaansa vasta seuraavalla albumilla: Sonic Temple(89), joka on näitä raskaan rokin kiistämättömiä klassikkoalbumeja yhdessä Gunnareiden Appetiten ja Metallican mustan kanssa. Uran ensimmäinen vaihe jatkui vielä pätevillä albumeilla: Ceremony(91) ja The Cult(94). Tämän jälkeen seurasi pitemmän puoleinen tauko erinäisine sooloprojekteineen, kuten laulaja Ian Astburyn uusi bändi: Holy Barbarians. Kitaristi Billy Duffyllakin oli jotain soolovirityksiä, mutten nyt muista millaisia?

2001 bändi taas aktivoitui ja julkaisi uuden albumin Beyond Good and Evil(01). Muutaman vuoden päästä seurasi varsin väkevä Born Into This(07) jossa rollarilainailua jatkettiin nyt tsipaleella: Dirty Little Rock Star. Kysymys kuuluukin: mistä rollaribiisistä riffi on lainattu? Ilokseni totean, että The Cultilla on tulossa vielä tänä keväänä ihka uusi, uran yhdeksäs studioalbumi: Choice of Weapon(12). Niin, Suomessakin bändi on tiettävästi vieraillut useasti. Vielä ei ole kohdalle napsahtanut, vielä kerkeis jollekin suvifestarille.

Vielä sananen laulaja Ian Astburysta, äänihän on yksi rokin tunnistettavimpia, yhtä aikaa kolkko ja jylhä, jotain samaa kuin Jim Morrisonissa.

Multakurkun aikaisempia rääkäisyjä

Kuten hyvin tiedetään, Bob Dylanin ääni ei ole vuosiin ollut entisensä. Nykyisin se kuulostaa lähinnä soran liikkeeltä metallilieriössä. Ei silti, tuskin kukaan Dylania miksikään erinomaiseksi laulajaksi on tituleerannut, ansiot löytyvät näistä jumalattoman hienoista biiseistä, joita herra Dylan väsännyt iloksemme tonneittain. Iloinen uutinen Dylanisteille on tietenkin se, että vanha koukkunokkamme on ollut studiossa vääntämässä uutta levyä. Nii’in, toivottavasti mukana on myös karheaa yleisilmettä pehmentäviä taustakuoroja, kuten Leonard Cohenin uusimmalla: Old Ideas(12) – platalla. Tai sitten äänihuuliin on ruiskutettu pehmentävää botoxia, joka tekee Bobbelin äänen muhkeaksi ja hunajaiseksi.

Vahvasta äänikritiikistä huolimatta herra Dylanilla on ollut myös laulun lahjoja. Varhaisimmista folk-albumeista löytyy paljon korkeaoktaanista nasaalia, jopa kuunneltavaa sellaista. Todellinen yllätys Dylanin tuotannossa on hajanaisista ylijäämäbiiseistä koottu albumi nimeltään: Dylan(73). Ensinnäkin levyllä on ehkä noin kaksi Dylan-originaalia ja muut ovat cover-biisejä. Myös ajankohta edusti Dylanin taiteellista notkahduskohtaa, tuoreessa muistissa oli vasemmalla kädellä tehty(mutta yllättävän kuunneltava) tupla-albumi Self Portrait(71).

Ostin Dylanin(73) levymessuilta joskus viime vuoden aikana. Liki kaikki muut keskeiset Dylan albumit löytyivätkin hyllystä, mutta tämän sillisalaattilevyn ostoa olin empinyt pitkään. Odotukset levyyn olivat nollassa ja parin kuuntelun jälkeen pidinkin levyä aika turhana ostoksena. Pikku hiljaa levy alkoi löytää tiensä yhä useammin levylautaselleni, huomasin että tätä kiekkoa on mukava kuunnella. Perusteluja!

Ensinnäkin huomasin, että Dylanin ohut ja vähän määkivä laulutapa toimii tällä levyllä. Aloitusbiisi Lily Of The West alkoi kuulostamaan koko ajan paremmalta, jopa niin kuluneet cover-biisit kuin Mr.Bojangles ja Big Yellow Taxi toimivat mainiosti Dylanin käsittelyssä. Levyä voisi kuvailla vähän meksikolaistunnelmaiseksi ja helpoksi keskipäivän levyksi, laulu ja soitanto etenee karhein mutta selkein kielin. Yllättäen Dylanin lauluääni miellyttää korvaa. En tiedä, onko levylle tietoisesti kerätty tällaista Dylanin laulullista flow:ta, onnistuneimpia kiekaisuja? Olisi tämä myös levyn salainen teema: Bob laulaa oikeasti ja hyvin! Levy loppuu erinomaiseen Dylan-originaaliin: Spanish Is The Loving Tongue, jonka useamman kuuntelukerran myötä voisin nimetä yhdeksi kadonneeksi Dylan-klassikoksi.

Dylan(73) on myös niitä lp-levyjä joita voi löytää mitä yllättävimmistä paikoista originaaliversiona ja vähän soitettuina. Omani on hyvin säilynyt jenkkioriginaali ja vinyylisoundi on samanaikaisesti lämmin ja selkeä, toisin kuin esimerkiksi Dylan-platoissa: John Wesley Harding(68) ja New Morning(70) joiden vinyylisoundi epäselvä ja tunkkainen . Ehkäpä paremmin soivia vinyyliversioita löytyy näistäkin albumeista?

Videoklippiä tuolta ajalta oli yllättävän vaikea löytää, tässä seuraavan albumin: Planet Waves(73) helmi Forever Young, tosin 90-luvun päivityksellä.

Bruce Springsteen - Wrecking Ball

Kirjoittamisesta voi tulla huomaamattomasti suorittamista, saman sinänsä pätevän kaavan toistamista ilman riskinottoa. Alkuun lyhyt historiikki artistin aikaisemmasta tuotannosta, uuden albumin näennäisen pätevä mutta yllätyksetön käsittely: aloitusbiisi toimii, mainettaan parempi, jotain tasapaksua tässä on, ajan kanssa muuttuu paremmaksi ym.

Bruce Springsteen, ehkä vahvin musiikillinen herättäjäni. Jo vuonna 1984 Born in the U.S.A:n alkutahdit saivat tämän kähinän pauloihin. Fanin sisääntulo oli se tyypillinen, just megamenestyksen aikoihin, mutta en kanna siitä huonoa omaatuntoa, olen tyytyväinen että juuri tämän megasuosion kautta tutustuin muihin Brucen mainioihin albumeihin. Muistan kuinka vuonna 1987 Rockradion toimittaja spiikkasi uuden Springsteen – kappaleen Brilliant Disguise sisään sanoilla: ”Pappa-Springsteen on taas aktivoitunut”. Bruce oli tuolloin 38v, tänä vuonna hän täyttää 63v. Kuka oli pappa ja milloin?

Mietin tässä kulmaa, että kuinka kohtaisin uuden Bruce – albumin Wrecking Ball(12), kuinka löytäisin tuoreen ja koskemattoman näkökulman, kuin olisin kuulemassa herraa ensimmäistä kertaa. Eihän sellainen voi olla mahdollista, vertailukohtia aikaisempaan tuotantoon löytyy liiaksikin, ainakin jos kuuntelen järkeäni. Mutta jos luotan tunteeseeni, vaimennan kaiken järkeilyn ja kritiikin joka tekee tästäkin kirjoituksesta vain yhden pikkunäppärän levyarvostelun. Mielestäni Bruce ansaitsee kaiken huomioni, täyden heittäytymisen, ”murskapallo” saa lyödä koko voimallaan, hajottaa turhan ulkokuoreni, kriittisen suojani.



Stepping to a Irish Zone, kuka luuli Brucen olevan jenkki, kaikki karismaattiset amerikkalaiset ovat vähintäänkin vereltään irkkuja. Kaulajänteet kiristyvät, karheat sanat vapautuvat, musiikki on kudottu taidokkaasti palvelemaan näitä sanoja. Tuotannossa on jotain uutta, ilmaa ja luuppeja, mietteliäitä suvantoja, kiireettömästi rakennettua taidetta tämän suuren murheen ympärille. Murhe on talouslama: Baby i’ve been down, but never this down.
Väkevällä soturillamme on sanomaa, tarkoitusta ja armon sylkeä. Kaikki kuusikymmentäkolme ikävuotta kokee merkityksen tässä ja nyt, uskottavasti puettu ja stailattu spanieli-Brucemme on meidän kaikkien asialle, niin vasemmalla kuin ikinä voi. Paatosta naamariin siis, mutta harvoin se maistuu näin hyvältä: Let me see what you got, bring on your wrecking ball!

Irkkupillit tanssahtelevat taustalle, hyvin tutun kuuloiset kansansävelmät saavat ylimääräisen tenhon, nämä ovat oikeita Pappa-Springsteen – originaaleja, sydän on tässä kaikessa mukana, se lyö häpeilemättömästi ja kornisti. Levyn sisäpussista löytyy vauhdikas ja sydämeenkäyvä muistopuhe Clarence Clemonsille, joka saa minut vielä suuremman heittäytymisen valtaan, joko pian on ensi kesä ja 31.7 jolloin kaikki tämä väkevä kerma vatkautuu orgastiseksi vaahdoksi jäykän finski-kansamme silmien edessä. Pidelkää korvianne tai avatkaa ne: Baby you’’ve got it, c’mon and give it to me!

Mutta kuitenkin vain musiikkia, yhdenlainen ajankuva, artistin myöhäistuotannon merkkipaalu, kitaran ja muun räimeen suuri ulvahdus. Kaikki on aina ja ikuisesti sitä yhtä biisiä, sitä yhtä kulkevaa energiaa, sen hetken rollingstonesia, intohimoista keinuntaa hieman eri sävellajista tai eri sanoin kerrottuna. Musiikin pitää viedä mukanaan, sen pitää vaientaa järjen ääni, murskata kaikenlainen kritiikki, ja kun musiikki on tarpeeksi hyvää, ei edes tarvita tätä helvetin wrecking ballia, jäykkyys ympäriltämme vain sulaa pois ja olemme yhtä tämän hurmoksen kanssa.

Kiitos sinulle Bruce, että julkaiset edelleen uutta musiikkia ja saat yhden kuulijasi hieman tolkuttomaan tilaan. Ehkä ruudinkäryn hälvettyä voin oikeasti vasta tarkastella millaiseen kyytiin sitä tuli oikein lähdettyä mukaan, nyt kuuntelen häpeämättömän liikuttuneena kuinka olemme menossa sittenkin oikeaan suuntaan, kuinka uskottusi Clarencen viimeiset ja vimmaiset torventörähdykset vievät meitä kohti suurempaa toivoa: Big wheels roll through eyes, where sunlight streams, oh meet me in a land of hope and dreams!