Auu’uuh! Syksy kannustaa minua kuonoilemaan värikkäissä lehtikasoissa, imelän kosteat tuoksut, toisten koirien ”facebook – merkinnät”, kaikki kiimaiset ja uhittelevat viestit ovat tämän pojan syysherkkua. Syksy on ollut minulle haasteellinen, huomiota en ole saanut riittäväksi ja karva/hammaskiviongelmat ovat koetelleet. Niinpä olen joutunut turvautumaan kortisoniin, täishampooseen ja hammasharjaan.
Ikävää tappaakseni olen työntänyt kuonon syvemmälle multaiseen maahan, olen antanut kaiken maan viestin tulla kuononi vartta pitkin tämän pojan keskushermostoon. Aina vireä rokkikuononi on yllättäen havainnut maan uumenissa useita melkein jo maatuneita musaherkkuja. Aluksi kuononi työntyi Espooseen asti, tai sinne jonnekin missä maamme elintasorokkarit majailee. Vastaan tuli pieni ja gootahtava mieshenkilö, esitteli itsensä Ylösen Lauriksi ja antoi sooloalbuminsa New World(11) tassuuni. Wuhuh! Yllätyin iloisesti, Rasmus-poikahan on pannut emobändiään paremmaksi, lätty on täynnä tarttuvia ja hyväntuulisia diskohittejä. Enkä sanoisi tätä pelkästään tuotetuksi paketiksi, nyt on pelattu musiikillisilla ansioilla ja tekemisen ilolla. Hyvä Lauri, Hau!
Röpöläinen kuononi saa vainun Utajärvelle ja sieltä Helsinkiin. Koiran aivooni tulvii kuvia pienistä pistepirkoista, huojuvista miehenkuvatuksista ja heidän moninaisista projekteistaan, kuten Asko ”pistepirkko” Keräsen veret seisauttavasta You & Him Duosta ja koko bändin verevästä The Others sivuproggiksesta. Kuinka ihmeessä 22 Pistepirkon tasapainoisen huoliteltu kevätalbumi Lime Green Delorean(11) pääsikään unohtumaan? Lisäkuuntelut tekevät nannaa tälle albumille ja Ufo Girl on uusi pistepirkkoklassikko.
Uuiiuu, nyt kirsuni saa vainun ison meren takaa, jostain New Yorkin liepeiltä tai vastaavilta trendiseuduilta. Sohvalla istuu pieni ja surullisen näköinen mies. Jotkut sanovat häntä hyypiöksi, menneen talven staraksi, keskivertoartistiksi, jolla ei ole todellisuudessa muita lahjoja kuin kierrätyssellaisia. Mies esittelee itsensä Mobyksi kera ja laittaa uusimman plattansa Destroyed(11) soimaan. Minä annan tuolle melankoliselle miehelle mahdollisuuden ja samalla tajuan että kyseisen herran Hotel(05) albumin bonuslevy on ollut tässä taloudessa tehosoitossa, onpa nimittäin aivan mainio ambient-levy kaikenlaisen venyttelyn ja joogailun taustalle. Yhtälailla uusi Destroyed on täynnä Mobymaista melankolista laatua, instrumentaalia ja diskopoppia, sopii hyvin monenlaiseksi matkamusiikiksi. Tämä näyte on Mobyn edelliseltä, myöskin autuaasti lähivuosiin hautautuneelta plätyltä Wait for Me(09)Viu!
Au, auu, ahuu! Joku vastaa kun oikein ulvahtelee, Wild Beastin Smother(11) on myös näitä aika hautautumaisillaan olevia albumeita, mahtavalla miesäänellä Lion’s Share, Bed of Nails, Albatross, hyvän kuuloisia biisukoita. Pakkohan tään bändin on tulla joltain saarelta, kertokaa minulle mistä? Te löydätte tämän musiikin jos haluatte, auuh!
Uuhuu, jo pian kaksi ja puolivuotiaana rokkikoirasena kehotan teitä arvon musiikin ystävät pöyhimään näitä maatuneita lehtikasoja. Sitä ei koskaan tiedä millaisia viestejä ja ylläreitä sieltä löytyy, jotain jo alkuvaiheessa hylättyä, välinpitämättömyyttä korostavan elämänrytmin alle hautautuneita todellisia musiikillisia suorituksia. Älkäämme unohtako ympäristömme rikkautta, aikamme yrittäjiä ja luovia artisteja, ennen kaikkea älkää unohtako tätä koirasta ja antakaa minulle joku kaunis päivä kokonainen Snellmanin maksamakkarapötkö, niin siitä olen ikuisesti kiitollinen.
Vieraileva kirjoittaja Marko Aka Classicway Outlaw Pete
Sade vihmoo lokakuussa, pesee susihukkasten naamoja, tarjoaa kyytipoikanaan pimeitä iltoja ja pyöräteille asettuneita teinejä. Sanovat, että lähestytään vuoden ikävintä aikaa, kylmän ja kostean säälimätöntä ydintä, sisäihmiset lähiöissään tarjoavat lääkettä ikävään dvd:n täydeltä, kun taas toiset ottavat pimeän vastaan raakana ja laimentamattomana, naurettavissaan verkkareissaan lehtien liukastamilla pyöräteillä.
Tänään on vuoroni läpsyttää kosteaa asvalttia, useimmiten tällainen pimeän juoksulenkki sujuu parhaiten ilman mitään stimulantteja, tarkoitan musiikillisia sellaisia. Musiikin kuuntelu tahtoo rikkoa juoksurytmiä, ilman musiikkia kuulee paremmin kroppaansa. Mutta joo, tänä ehtoona tuli asiaan selkeä poikkeama, pitkään ämpärini pohjalla majaillut musiikkialbumi sai uuden mahdollisuuden ja käyttikin sen hyväkseen itselleen edullisella tavalla.
The Horrors on yksi näitä tämän ajan pintaan pulpahtaneita kriitikoiden ja pikkaisen ostavankin yleisön suosikkeja. Nuorekas ja elinvoimainen bändi brittein saarelta ja sen todetakseen ei tarvitse edes lähteitä tarkastaa. Jotain äärimmäisen tuttua ja jotain mukavan omintakeista, tällaista määritelmäähän me toivomme aina uudelta bändiltä? Perusjuureltaan kuin varhainen Echo & Bunnymen, tunnelmaltaan paljolti Elbow, jollainen oudolla tavalla Poverty Stinks, mutta ehkä eniten The Editors vai onko tässä ripaus Manicsia tai Bowieta?
Changing the Rain piiskaa sanoman sisään, sade vaihtuu helposti mainioon äänivalliin, ehjään tunnelmaan, vahva aloitusbiisi, ei käy kieltäminen. You Said vilkastaa levyä eteenpäin. I Can See Through You, ole hyvä vain, tähän syyskuvastoon on vapaa pääsy, kenkä alkaa nouseen komeasti. Paketti kasvaa lenkin edetessä. loppupään eeppinen Moving Further Away hakee ison biisin titteliä, mutta sen nappaakin seuraava rätväkkä ja oudolla tavalla varhaista Doll by Dollia muistuttava Monica Gems, tämä on helmi.
Onneksi löysin levyn, olin niputtanut sen samaan kastiin The Drumsin, Wild Beastin ja vaikka Beach Housen kanssa, jotka eivät hekään ole huonoja bändejä vai ovatko? Kulunut Adidas nuolee limaista asvalttia kiihkeämmin, hyvä levy, hyvä löytö, hyvä lenkki, moninkertainen ilo tässä lokakuisessa illassa.
Pieni levynkerääjäpoika minussa ei ole talttunut. Viime yönä näin unta varsin kehnohkoista levymessuista, jossa levynmyyjiä jouduttiin soittelemaan paikalle kun he viruivat krapulassa Hervannan perukoilla. Levylaarit näyttivät niukoilta ja tarkemmalla silmäyksellä pitivät sisällään enimmäkseen iskelmää ja saksalaisia schlaagereita.
Onneksi tämä uneni karu visio ei käynyt toteen, vierailu levymessuilla Lempäälän Ideaparkissa osoittautui jälleen kerran varsin hedelmälliseksi, levyhyllyyn tuli painoa ja lisälaatua, ”want-listalta” sai pyyhkiä yli monta lättystä, takavasemmalta pukkasi silmien eteen muutaman euron arvaamattomia yllätyksiä, jopa yksi kauan etsimäni albumiaarre löytyi priimakuntoisena ruotsalaisen levymyyjän muutenkin antavista levykaukaloista.
Levymessut hävisivät hieman viime kevään jättipotille(6.5.2011) jolloin lähinnä svedu-myyjät olivat raahanneet mukanaan järkyttävän määrän laadukasta euron muovia. Näiltäkin messuilta löytyi näitä länsinaapurimme antavia kauppiaita, esitietojen mukaan paikalla olisi pitänyt olla saksalaisiakin levymyyjiä, mutta oma silmäni ei tällaista havainnut. Suomalaisia myyjiä oli myös totta kai hyvänlaisesti. Levykojuja oli piirun verran vähemmän kuin keväällä, edellisenä päivänä myyjät olivat olleet Hyvinkään levymessuilla, tämän tiedon valossa herkut olisi jo poimittu? Niin, yllättävän laadukasta kamaa löytyi tältä ”kakkospäivältäkin”.
Levyjä tuli taas ostettua hyvänlaisesti(=erittäin runsaasti) ja keskimäärin noin kolmen euron kappalehintaan. Ekalta ruotsalaisen myyjän kojulta löytyi kauan etsimäni harvinainen Animals – albumi: The Ark(83) kolmella eurolla ja mukava lisä alati täydentyvään Beach Boys – kokoelmaan: M.I.U. Album(78) myöskin kolmella ekellä. Taisipa kassiin pudota myös originaalimpi versio Springsteenin: Darkness on the Edge Of Townista(78).
Tämä oli vasta kevyttä sormenpäiden lämmittelyä, seuraavalla svedu-kojulla painettiin jo kaasua, 4 levyä kympillä tarjous karkeloitti etsimään laadukkaan 8 levyn setin, joka piti sisällään muun muassa Leonard Cohenin Songs from Roomin, Eaglesin One of These Nights(75), Paul Simonin Greatest Hits etc(77) ja Elviksen viimeisen studioalbumin Moody Blue(77). Varsinkin Cohen on nyt kuunneltuna silkkaa murhaa.
Draaman kaari löysi noin tunnin pöyhimisen jälkeen huippunsa, edelliseltä messuilta tuttu ruotsalainen ”euron levyn – myyjä” oli ladannut pöytänsä täyteen varsin namukkaita plättysiä. Euron laarin löytöjen parhaimmistona olivat Nils Lofgrenin: I Came to Dance(77) ja Television – kitaristi Richard Lloydin sooloalbumi. Vähän kalliimpien plattojen laarista mukaan tarttui Lou Reedin: Legendary Hearts(83), Springsteenin ensimmäinen Greetings from Ashbury Park N.J.(73) avattavilla kansilla ja edelleen Leonard Cohenin: Death of a Ladies Man(78) kaikki nämä neljän euron kappalehintaan, hrrrr!
Varsinainen kirsikka kakun päälle tuli vähän myöhemmin, kun palasin takaisin em. kojulle ja tingin pitkään etsimäni ja tässäkin blogissa perään kuuluttamani albumin, The Sundays – yhtyeen Reading, Writing & Arithematic(90) kymmenellä eurolla. Levy oli myös messujen kallein ostokseni, sillä joka messuilla pitää tehdä ainakin yksi ns. laadukkaampi sijoitus normaalin euron sevari- ja kasarimuovin oheen. Levy on erinomaisessa kunnossa ja musiikki soi juuri niin hunajaisen viehättävänä mitä odotinkin, aah! Kaupan päälle sai myyjältä tarinan, jossa hän kertoi olleensa aikoinaan Sundays - yhtyeen keikalle ja keikan jälkeen viehättävä naissolisti Harriet Wheeler oli halannut häntä.
Levyjen tonkimisen loppupöllyissä löytyi edelleen maistuvia löydöksiä, kuten Muddy Watersin: Hard Again(77), Blondien: Autoamerican(80), Van Halenin: Women and Children First(80), Joe Cockerin tupla-albumi: Mad Dog & Englishmen(70) ja Joni Mitchelin: The Hissing of Summer Lawns(75), kaikki nämä muutamalla eurolla.
Messut olivat siis kaiken kaikkiaan hyvää keskitasoa, mutta eivät kyllä vetäneet vertoja viime kevään vastaavalle tai yksille messuille Tampereen NNKY:n tiloissa jokunen vuosi taaksepäin, jossa oli todellisten löytöjen markkinat.
Ennen kuin R.E.M. ilmoittaa comeback-kiertueestaan, niin hieman omakohtaista muisteloa aiheesta. Ensimmäinen kohtaaminen bändin kanssa tapahtui jossain 80-luvun puolivälin tienoilla, erinomaisen Document(87) albumin tienoilla. The One I Love, Finest Worksong ja (It’s the end of the world)As We Know It olivat jonkin sortin hittejäkin. Document oli hyvä käyntikortti yhtyeen tuotantoon, tummasävyinen ja laadukas albumi.
Ensimmäinen omistamani Rem-albumi oli bändin toka: Reckoning(84), mikään järisyttävä kuuntelukokemus albumi ei ollut ja eikä ole vieläkään, pikku ”kantrihitti” (Don’t go back the)Rockville piristi muuten biisillisesti vielä aika hapuilevaa albumia. Aika pian hommasin myös oikeasti huonon kolmosalbumin Fables of Reconstruction(85), josta vastikään julkaistiin jokin juhlaversio tupla-albumina, miksi ihmeessä? Sillä tämä levy ei ole sen arvoinen, kyseessä on vaisu ja biisimateriaaliltaan varsin kehno albumi, selkeästi välityö. Seuraava platta Life’s Rich Pageant(86) oli askel parempaan suuntaan ja em. Document(87) teki bändistä merkittävän.
Turkulaisen Kane Recordsin ollessa vielä iskussa, tilasin sieltä postimyynnin kautta Rem:n seuraavan albumin Green(88). Levy on läpeensä arvostettu, jopa siinä määrin, että itse hyljeksin plattaa ihan viime vuosiin asti. Onnekseni annoin albumille uuden mahdollisuuden, sillä hyvä levyhän tämäkin loppujen lopuksi on. Pop Song 89, Orange Crush ja Turn You Inside-Out ovat väkeviä biisejä.
Meni muutama vielä muutama vuosi, niin tämä mandoliinihitti soi joka paikassa, jopa armeijan harmaissakin, metsäleirin päätöspäivänä supliikki-veikkona tunnetuksi tullut Vänrikki-kokelas joraili biisiä kenttäradion tahdissa, tämä on kuva menneisyydestäni joka on palanut ikuisiksi ajoiksi verkkokalvoilleni, aargh. Elettiin vuoden 1991 kevättä, paikkana loppuleiri Sodankylässä ja biisinä tietenkin Losing My Religion. Biisi löytyi Remin lopulliselta läpimurtolevyltä Out of Time(91). Tässä levyn toinen monsterihitti:
Juuri tuolloin 90-luvun alussa R.E.M. kasvoi yhdessä yössä elämää suuremmaksi bändiksi. Myös bändin luomisvire sai uutta potkua, menestysplatan jälkeen ei lähdettykään kiertueelle vaan alettiin työstään seuraavaa albumia, bändin magnum opusta: Automatic for the Peoplea(92). Ostin levyn aikoinani Oulun Anttilasta 119 markalla. Levy oli ensimmäisiä ns. hyvin soundaavia cd-levyjä, jokin tärkeä teknologinen edistysaskel otettiin juuri ysärin alussa, vasta silloin cd-levyt alkoivat kuulostaan hyvältä. 80-luvun ceedeiden äänenlaatuhan oli surkeaa kuraa, kolkkoa ja hengetöntä, vaikka ihmiset uusivat levykokoelmaansa juuri tuolloin kalliilla rahalla ja vaihtoivat vinyyliklassikkonsa näihin surkeasti soiviin ”laserkiekkoihin”, häpeällistä toimintaa suorastaan.
Automatic for the People oli juuri sen bändin suurin ja uljain tuotos kansiaan myöten. Levy on tulvillaan vahvoja tummasävyisiä biisejä, tunnetuimpia niistä ovat tietenkin: Drive, Man on the Moon ja Everybody Hurts. Levyn onnistumiseen vaikutti myös ex - Zeppelin basisti John Paul Jonesin hienot jousisovitukset. Pidän edelleen levyä kaikkien aikojen rock-albumit Top10 listallani tai aivan sen tuntumassa.
Automaticin aikoihin viimeistään ihmeteltiin, että miksi bändi ei vieläkään lähtenyt kiertueelle? Samoihin aikoihin myös laulaja Michael Stipen Aids-epäilykset olivat voimakkaimmillaan, jopa sillä tasolla, että useissa lehtijulkaisussa Stipen Hiv-positiivisuutta pidettiin miltei varmana asiana.
Yleisö joutui kärvistelemään vielä yhden levyjulkaisun ajan, ennen kuin bändi lähti kiertueelle. Levy oli bändin outolintu, säröinen ja hurjahko rock-levy: Monster(94). Monet ihmiset pitävät erityisesti Monsterista bändin tuotannossa. Monster lienee jonkinlainen argumentti Grunge-aallolle. Biisit ovat pääasiallisesti vahvoja ja kitarat vauhkoilevat komeasti. What’s the Frequency Kenneth on monella tapaa täydellinen Rem-biisi(myös keikkojen aloituskappale), Strange Currencies verevä balladi, Star 69 ovela kaahaus ja Crush with the Eyeliner mainio säröbiisi. Jokaisella on omat suosikkinsa albumilta, minun suosikkini on loppupuolelta löytävä Let Me In, jonka bändi esitti akustisesti viimeisellä(?) Suomen - keikallaan Finnair-stadionilla vuonna 2008.
Monsterin jälkeen R.E.M. puristi oivan ja enimmäkseen kiertueensa välipäivinä tehdyn albumin: New Adventures in Hi-Fi(96). Vielä löytyi uusia luovia alueita, joita bändi valloitti, muun muassa E-Bow The Letter, How the West Was Won and Where It Got Us ja Leave pitivät luovaa tasoa yllä. Hifin jälkeen rumpali Bill Berry lopetti bänditouhut ja alkoi farmariksi. Bändistä tuli kolmijalkainen koira joka puristi vielä yhden erinomaisen albumin: Up(98). Albumi on hiukka aliarvostettu, melko raskassoutuinen, mutta rohkea ja kappalemateriaaliltaan vahva albumi. Daysleeper, Lotus ja At My Most Beautiful olivat levyn vahvimpia vetoja.
2000-luvulle tultaessa alkoi jo hieman väsymys painaan. Reveal(01) oli tavallaan hyvä ja laadukas albumi, mutta ehkä jotenkin väkisin kasaan pakerrettu. Imitation of Live ja I’ll Take The Rain edustivat levyn tunnetuinta antia. Seuraava platta Around The Sun(04) oli vielä vaikeampi tapaus, bändin kriisialbumi, joka oli jo tuolloin hajottaa bändin. Hyviä biisukoita löytyy tältä levyltä, kuten Leaving New York, The Outsiders, Final Straw, mutta punainen lanka alkoi olemaan muuten aikalailla hukassa, levystä ei oikein saanut otetta.
Kahdella viimeisimmällä albumilla R.E.M. selkeästi piristyi. Accelerate(08) on varsin kelpo suoritus ja Collapse Into Now(11) ei myöskään huono ole, ainoastaan pastissinomainen, hyvällä fiiliksellä tehtyjä ja äänitettyjä biisejä, mutta mitään sanottavaa ei oikein ole enää. Acceleraten Living Well Is The Best Revenge, Hollow Man ja mystinen Houston sekä Collapsen muutamat biisit pitivät vielä toivoa yllä.
Tavallaan oli varsin luonnollista että bändi päätti lopettaa uransa tänä syksynä, melkein odotettavaa. Uutinen kosketti minua harvinaisen vähän, mietin että miksi? Luulen, että yksi syy siihen on bändin kaiken sisäänsä imaiseva tiedostavuus, R.E.M. on ensimmäisiä isoja ”älykkö-rockbändejä”, jotka ovat olleet koko uransa ajan varsin tietoisia omasta arvostaan. R.E.M. on avannut itseään vähän joka helvetin musiikkilehdessä, on ymmärretty musiikkia täydellä asteikolla, on poseerattu rasvattuna joulu-hanuna musiikkilehtien kansissa, bändi ja varsinkin sen nokkahahmo laulaja Michael Stipe on tehnyt itsensä täysin näkyväksi, hyvin vähän on jäänyt kulissien taakse piiloon. R.E.M. on selittänyt itsensä puhki, kertonut, luonut, soittanut, analysoinut, täydellisesti ymmärtänyt omassa demokraattisessa oikeamielisyydessään. R.E.M. ei ole sillä tavalla rock-bändi, että sen selittämätöntä arvoa ihmeteltäisi vielä vuosikymmenien päästä, ehkäpä bändi on enemmänkin rokin ja popin kirjallisuutta, muotovalioita kulttuuriviitteitä matkan varrelta, arvostettuja ja yleistä humaania mielipidettä myötäileviä. Mutta nyt kun kuuntelen näitä keräämiäni erinomaisia videoita, en osaa muuta kuin antautua, musiikki ajaa kaiken ylitse, sittenkin...
Lauantainen rollariannos maistuu parhaiten kera aamukahvin ja maukkaan korvapuustin. Alkuun voi ottaa siivun 70-luvun nuhjuista kokoelmaa More Hot Rocks(Big hits &(72), kummastella levyn lievästi kosteuden vaurioittamia kansia, ihailla alkuperäisiä sisäpusseja ja pientä paperi-inserttiä: ”211 reasons why The Rolling Stones is the world’s greatest rock and roll band”, sekä hämmästellä erittäin laadukasta ns. kakkoshittien kimaraa The Last Time, Out of Time, We love you, Love in vain ym ym.
Vuodesta 1972 voi hypätä sevarin lopun varsinaisen ”jytky-albumiin”: Some Girls(78) ja sen kuivaan mutta ärhäkkään kellarisoundiin. Levy alkaa rollareiden ensimmäisellä isolla ”diskohitillä” Miss You, jatkuu reippaalla When the wip comes downilla, säröilee ja soulahtelee erinomaisella Temptations-coverilla Just my imagination, uuh!
Some Girls oli se albumi joka näytti bändin elinvoiman ja palautti uskottavuuden parin kehnomman albumin jälkeen, It’s Only Rock’n’ Rollin(74) ja Black and Bluen(76), jotka allekirjoittaneen mielestä ovat yhtälailla laadukkaita Stouns-plattoja. Some Girlsiä värittivät Jaggerin riitaisa avioero vaimostaan Biancasta ja Richardsin ns. Toronto-keissi, jossa Keef Pidätettiin huumeiden hallussapidosta. Itse albumilla bändillä oli selkeästi näytön paikka, draivia ja sopivaa aggressiota oli vähintäänkin hyvän albumin tarpeiksi.
Levytyssessiot Pathe Marconin studiolla Ranskassa tuottivat valtavan määrän valmiita ja puolivalmiita biisejä. Noin 30-40 biisiraakileen joukosta valittiin 10 kappalette ja saatiin aikaiseksi tämä timanttinen albumi. Rannalle jäi muun muassa jo valmiiksi tehty vauhdikas Stones-Ralli Claudine, joka oli tavallaan liian ajankohtainen, koska kertoi suoraan ja kaunistelematta ranskalaisesta näyttelijä – laulaja Claudine Longetista ja hänen vankilatuomiostaan.
Pathe Marconin levytyssessioista on julkaistu paljon eritasoisia(lähinnä siis heikkotasoisia) bootleg – albumeja. Nykyisin noita sessioiden ääninauhoja on kohtuullisen helppo löytää netistäkin. Viime päivien iloinen uutinen on tuloillaan oleva Some Girlsin Deluxe – versio, itse päähuuli Jagger on vahvistanut, että sessioiden ylijäämäbiisejä on viimeistelty ja tehty loppuun, samalla tavalla kuin toissa keväänä ilmestyneellä Exile On Main Streetin(72) bonuslevyllä, eli todellista herkkua on tiedossa. Julkaisuajankohta on vielä avoinna, epäilen että ensi menee ensi vuoden puolelle, vaikka hartaasti toivon että ehtisi jouluksi?
Palatakseni vielä albumin erinomaiseen biisikymmenikköön, on vielä mainittava ilkeän pureva Shattered, hupaisa kantriveto Girl With a Far away Eyes, bluessävyinen nimikappale sekä rollareiden ylivoimaisesti paras ”soul-kappale” Beast of Burden, jossa tiivistyy mielestäni rollarisoundin tientylainen laiska ja letkeä perusta, särmikäs ja hieman epävireinen kappale, joka saa nuoret ja vanhat soulpeput keinumaan.
Jos Lou Reedin musiikkia pitäisi kuvata yhdellä termillä, niin valintani olisi: särmikäs. Tämä lukuisien nykyrokkarien esikuva on pitänyt kohtuullista levynjulkaisutahtia yllä kautta vuosien. Lou Reedin tunnetuimmat työt ovat The Velvet Undergroundin esikoinen ja kaksi ensimmäistä sooloalbumia: Transformer(72) ja Berlin(73).
The Velvet Underground & Nico(67) banaanikansineen on rokin kiistattomia klassikoita kuten em. soolouran alkuvaiheen albumikaksikko. Kaikki tietävät keskeisimmät Velvet-biisit sekä ”soolohitit” Walk on The Wild Siden ja muun muassa Trainspotting – leffan esiin nostama Perfect Dayn, joku muistanee 80-luvun hienon New York(89) – albumin ja sen muotovalion katurocktsipaleen Dirty Blvd. Mutta mitä oikeasti tapahtui suurimman osan 70- ja 80- lukua? Reed oli pahassa päihdekoukussa…ja julkaisi miltei joka vuosi uuden albumin. Hassua.
Mitenkään ylistämättä Reedin huuruista elämäntapaa, täytyy ihmetellä kuinka valtavan nivaskan hienoja albumeja hän kerkesi julkaisemaan tuona huuruisena noin kymmenen vuoden periodina. Klassikko Berlinin jälkeen mainitaan vain alaviitteessä varsin rehvakka Sally Can’t Dance(74). Löysin levyn muutamalla eurolla noin vuosi sitten levymessuilta. Kill Your Sons, Ride Sally Ride ja nimibiisi Sally Can’t Dance paljastavat albumin laadukkuuden.
Seuraava albumi oli lähinnä pelkistä hälyäänistä muodostunut kokeellinen Metal Machine Music(75), joka aikoinaan lytättiin täysin kuuntelukelvottomaksi. Viime vuonna Reed kiersi Metal Machine Trion nimellä joka yhtälailla nosti Metal Machinen Musicin improvisoidun materiaalin arvostusta. Itse en ole nähnyt tai kuullut tuota albumia, mutta arvelisin että orinaalista vinyyliversiosta saanee pulittaa maltaita?
Tästä eteenpäin, aina vuoden 1986 Mistrialiin(86) asti Reed julkaisi albumin melkein joka vuosi. Perushyvät Reed - albumit: Coney Island Baby(75) ja Rock’n Roll Heart(76) ovat myös kulkeutunut levyhyllyyni viimeisen vuoden aikana, kuten väkevä The Blue Mask(82). Ilokseni olen todennut, että Reedin sumuisen kauden vinyylejä pyörii vielä varsin edukkain hinnoin levykauppojen laareissa. Näkisin, että juuri nyt on se viimeinen hetki pelastaa näitä Reedin 70- 80 – luvun hukattuja helmiä omaan levyhyllynsä, ennen kuin hinnat nousevat ratkaisevasti ylöspäin. Tämän ratkaisevan nostoliikkeen saattaa aiheuttaa tulevan syksyn albumiomituisuus: Metallican ja Lou Reedin yhteisalbumi: Lulu(11), jota Reed on haastattelussa kehumaan yhdeksi uransa parhaista lätyistä.
Reediä ei voi kehua miksikään kultakurkuksi, eikä musiikilliseksi virtuoosiksi. Se mikä soittotaidossa menetetään, voitetaan takaisin asenteessa ja tässä em. uskaliaassa rock – särmässä. En ollenkaan ihmettele miksi Kauko Röyhkä on nostanut Reedin nimen esille puhuessaan suurimmista musiikillisista vaikuttajistaan, sillä kyllä Kaketsu on imenyt Reed - vaikutteet aika hyvin omaan musaansa. Itselleni Reed on ollut vuosikausia hieman hankala pala, koska Transformerin, Berlinin ja Velvet – plättyjen laadukkaat itsestäänselvyydet veivät vuosikausiksi löytämisen ilon tästä hienosta ja laiskan holtittomasta katurokista. Vasta viime vuosina ja näiden tuntemattomien Reed – albumien kautta olen päässyt herran musiikkiin kunnolla kiinni.
Wuhuuh, taas on itkua markkinoilla ja tuoksuja metsäteillä. Kuono maassa täytyy kulkea, jokaista kosteaa lehden selkää lipaista, saada hajusta kiinni, saada paikallistietoa, miten menee kelläkin kulmakunnan kuono-otuksella. Mutta minä olen härkä, olen vingahteleva ja murahteleva loppukesän kölliäinen, joka pakotetusti ja osittain vapaaehtoisesti saanut korviinsa alkusyksyn rapeita rokkisäveliä.
Arr-wihuu, nuo sävelet ovat osittain toivottuja ja osittain takavasemmalta tippuneita orastavia helmiä. Moni sen jo tietää ja hikikarpalot otsalla työntää jo levyä pesään. Mitä siis tietää? Sitä, että Red Hot Chili Peppersin I’m With You ja Lenny Kravitzin Black and White America ovat alkusyksyn setäfunkin odotetuimpia lättysiä. Wurrhh, kuka näitä artisteja enää kuuntelee, parasta ennen päivämäärä on mennyt ohi jo ajat sitten. Mutta oudoksi yllätykseksi Lennyn sinkkubiisi Come on Get It potkii mureasti ja torvilla tööttäillen, kun taas Chili Peppersin eka sinkku on silkkaa laimeutta. Mutta kuka tutustuisikaan näihin levyihin?
Hau-hau ja hahhuuhauuuu! Kotimaisella kentälläkin kuuluu kummia ja ihan hyviä sointukulkueita. Ovelasti suosion sivussa kulkeva kotimainen Regina - bändi julkaisee piakkoin neljännen täyspitkänsä Soita Mulle. Edellinen Puutarhatrilogia(09) on ollut yksi tämän kesän autolevyistä. Ihan kohtuullista vingahtelua sanoisin, ettei jopa pienehkön klassikon makua? Leinosen Ville myös täräyttää kehiin ihan pian uuden sooloalbumin nimeltään Auringonsäde/Pommisuoja. Mutustellaan odotellessa tätä Villen hurjinta luomusta, eli Majakanvartijan Unta(10). Kemopetrolilta ilmestyy myös just kohta lätty nimeltä Song and a Reason.
Urff, Wuffi! Miksi se eläimen korvakin tällaista monenmoista möykkää sietää? Kesken rapeimpien päiväunien ilmoille rapsahtaa jokin syksyä ennakoiva äänikimara, rienaavasti pomppiva rokkisävelten ketju ja minun koirapoloisen on tarkennettava ja tiedettävä mistä on kyse? Siksipä minulla tämä pitkä kuono on.
Setärokin rintamallakin tapahtuu monenmoista aktivoitumista. Aiemminkin tässä blogissa mainittu Mick Jaggerin uusin bändiviritys Superheavy, julkaisee nimettömän esikoisalbuminsa syyskuussa. Pari biisinäytettä on jo laitettu jakoon. En nyt ihan täysin teilaiskaan tätä keinuvaa world music/reggaekudelmaa, vaiko mitä olet mieltä? Elähdyttävämpi uutinen Tom Waitsin paluusinkku Bad as Me, joka ennakoinee myös uutta sooloalbumia?
Uutta puuta, maukasta ja hyvin pureksittavaa, löytyykö sellaista tämä syksyn jahtikoirille? Kahden pennin Kinks, eli Kooks aktivoituu ja julkaisee pian albumin nimeltä Junk of the Heart. Paljon mielenkiintoisempi on Kasabianin piakkoin päivänvalon näkevä Velociraptor – albumi, jota bändi on kuvaillut varsin primitiiviseksi. Myös Wilcolta tulee tuoretta tavaraa syksyn aikana.
Beirutilta julkaistaan ihan näinä päivinä uutukainen Rip Tide ja virkea Blitzen Trapper julkaisee jo kolmannen plattansa American Goldwing myös piakkoin, jonka maistiaisbiisit lupailevat hyvää. Melkein jo A-luokassa majaileva suhteellisen uusi tuttavuus, eli The War On Drugs on ihan näinä päivinä vapauttanut markkinoille uutukaisensa Slave Ambient. Näiden seinien sisällä on lievää toivetta, että olisiko tässä se syksyn yllättäjä?
Wiuh, ungh, ruuh! Kauempana tuolla lokakuulla näkyy Coldplayn Mylo Xyloto, josta voisi melkein vetoa, että on jo vuotanut nettiin, vai onko? Epäilevät myös että Keith Richards väsäisi sooloalbumia, liekö loppuvuoden tapaus? Varmistusta vailla ovat myös Van Halenin ja Aerosmithin syksyn uutukaiset. Lähempänä joulua pitäisi tulla tuoretta Kate Bushiakin, se jos mikään saisi tämän koiran vinkumaan.
Arff, meinas vallan unohtua Ryan Adamsin viimeistellympi(hänen kertomansa mukaan)sooloalbumi Ashes & Fire, joka ilmestyy lokakuussa. Kesän soolokeikoilla on soinut muun muassa tämä albumin avausraita Dirty Rain.
