Remmin jäljet

Ennen kuin R.E.M. ilmoittaa comeback-kiertueestaan, niin hieman omakohtaista muisteloa aiheesta. Ensimmäinen kohtaaminen bändin kanssa tapahtui jossain 80-luvun puolivälin tienoilla, erinomaisen Document(87) albumin tienoilla. The One I Love, Finest Worksong ja (It’s the end of the world)As We Know It olivat jonkin sortin hittejäkin. Document oli hyvä käyntikortti yhtyeen tuotantoon, tummasävyinen ja laadukas albumi.

Ensimmäinen omistamani Rem-albumi oli bändin toka: Reckoning(84), mikään järisyttävä kuuntelukokemus albumi ei ollut ja eikä ole vieläkään, pikku ”kantrihitti” (Don’t go back the)Rockville piristi muuten biisillisesti vielä aika hapuilevaa albumia. Aika pian hommasin myös oikeasti huonon kolmosalbumin Fables of Reconstruction(85), josta vastikään julkaistiin jokin juhlaversio tupla-albumina, miksi ihmeessä? Sillä tämä levy ei ole sen arvoinen, kyseessä on vaisu ja biisimateriaaliltaan varsin kehno albumi, selkeästi välityö. Seuraava platta Life’s Rich Pageant(86) oli askel parempaan suuntaan ja em. Document(87) teki bändistä merkittävän.



Turkulaisen Kane Recordsin ollessa vielä iskussa, tilasin sieltä postimyynnin kautta Rem:n seuraavan albumin Green(88). Levy on läpeensä arvostettu, jopa siinä määrin, että itse hyljeksin plattaa ihan viime vuosiin asti. Onnekseni annoin albumille uuden mahdollisuuden, sillä hyvä levyhän tämäkin loppujen lopuksi on. Pop Song 89, Orange Crush ja Turn You Inside-Out ovat väkeviä biisejä.

Meni muutama vielä muutama vuosi, niin tämä mandoliinihitti soi joka paikassa, jopa armeijan harmaissakin, metsäleirin päätöspäivänä supliikki-veikkona tunnetuksi tullut Vänrikki-kokelas joraili biisiä kenttäradion tahdissa, tämä on kuva menneisyydestäni joka on palanut ikuisiksi ajoiksi verkkokalvoilleni, aargh. Elettiin vuoden 1991 kevättä, paikkana loppuleiri Sodankylässä ja biisinä tietenkin Losing My Religion. Biisi löytyi Remin lopulliselta läpimurtolevyltä Out of Time(91). Tässä levyn toinen monsterihitti:



Juuri tuolloin 90-luvun alussa R.E.M. kasvoi yhdessä yössä elämää suuremmaksi bändiksi. Myös bändin luomisvire sai uutta potkua, menestysplatan jälkeen ei lähdettykään kiertueelle vaan alettiin työstään seuraavaa albumia, bändin magnum opusta: Automatic for the Peoplea(92). Ostin levyn aikoinani Oulun Anttilasta 119 markalla. Levy oli ensimmäisiä ns. hyvin soundaavia cd-levyjä, jokin tärkeä teknologinen edistysaskel otettiin juuri ysärin alussa, vasta silloin cd-levyt alkoivat kuulostaan hyvältä. 80-luvun ceedeiden äänenlaatuhan oli surkeaa kuraa, kolkkoa ja hengetöntä, vaikka ihmiset uusivat levykokoelmaansa juuri tuolloin kalliilla rahalla ja vaihtoivat vinyyliklassikkonsa näihin surkeasti soiviin ”laserkiekkoihin”, häpeällistä toimintaa suorastaan.

Automatic for the People oli juuri sen bändin suurin ja uljain tuotos kansiaan myöten. Levy on tulvillaan vahvoja tummasävyisiä biisejä, tunnetuimpia niistä ovat tietenkin: Drive, Man on the Moon ja Everybody Hurts. Levyn onnistumiseen vaikutti myös ex - Zeppelin basisti John Paul Jonesin hienot jousisovitukset. Pidän edelleen levyä kaikkien aikojen rock-albumit Top10 listallani tai aivan sen tuntumassa.

Automaticin aikoihin viimeistään ihmeteltiin, että miksi bändi ei vieläkään lähtenyt kiertueelle? Samoihin aikoihin myös laulaja Michael Stipen Aids-epäilykset olivat voimakkaimmillaan, jopa sillä tasolla, että useissa lehtijulkaisussa Stipen Hiv-positiivisuutta pidettiin miltei varmana asiana.
Yleisö joutui kärvistelemään vielä yhden levyjulkaisun ajan, ennen kuin bändi lähti kiertueelle. Levy oli bändin outolintu, säröinen ja hurjahko rock-levy: Monster(94). Monet ihmiset pitävät erityisesti Monsterista bändin tuotannossa. Monster lienee jonkinlainen argumentti Grunge-aallolle. Biisit ovat pääasiallisesti vahvoja ja kitarat vauhkoilevat komeasti. What’s the Frequency Kenneth on monella tapaa täydellinen Rem-biisi(myös keikkojen aloituskappale), Strange Currencies verevä balladi, Star 69 ovela kaahaus ja Crush with the Eyeliner mainio säröbiisi. Jokaisella on omat suosikkinsa albumilta, minun suosikkini on loppupuolelta löytävä Let Me In, jonka bändi esitti akustisesti viimeisellä(?) Suomen - keikallaan Finnair-stadionilla vuonna 2008.

Monsterin jälkeen R.E.M. puristi oivan ja enimmäkseen kiertueensa välipäivinä tehdyn albumin: New Adventures in Hi-Fi(96). Vielä löytyi uusia luovia alueita, joita bändi valloitti, muun muassa E-Bow The Letter, How the West Was Won and Where It Got Us ja Leave pitivät luovaa tasoa yllä. Hifin jälkeen rumpali Bill Berry lopetti bänditouhut ja alkoi farmariksi. Bändistä tuli kolmijalkainen koira joka puristi vielä yhden erinomaisen albumin: Up(98). Albumi on hiukka aliarvostettu, melko raskassoutuinen, mutta rohkea ja kappalemateriaaliltaan vahva albumi. Daysleeper, Lotus ja At My Most Beautiful olivat levyn vahvimpia vetoja.



2000-luvulle tultaessa alkoi jo hieman väsymys painaan. Reveal(01) oli tavallaan hyvä ja laadukas albumi, mutta ehkä jotenkin väkisin kasaan pakerrettu. Imitation of Live ja I’ll Take The Rain edustivat levyn tunnetuinta antia. Seuraava platta Around The Sun(04) oli vielä vaikeampi tapaus, bändin kriisialbumi, joka oli jo tuolloin hajottaa bändin. Hyviä biisukoita löytyy tältä levyltä, kuten Leaving New York, The Outsiders, Final Straw, mutta punainen lanka alkoi olemaan muuten aikalailla hukassa, levystä ei oikein saanut otetta.

Kahdella viimeisimmällä albumilla R.E.M. selkeästi piristyi. Accelerate(08) on varsin kelpo suoritus ja Collapse Into Now(11) ei myöskään huono ole, ainoastaan pastissinomainen, hyvällä fiiliksellä tehtyjä ja äänitettyjä biisejä, mutta mitään sanottavaa ei oikein ole enää. Acceleraten Living Well Is The Best Revenge, Hollow Man ja mystinen Houston sekä Collapsen muutamat biisit pitivät vielä toivoa yllä.



Tavallaan oli varsin luonnollista että bändi päätti lopettaa uransa tänä syksynä, melkein odotettavaa. Uutinen kosketti minua harvinaisen vähän, mietin että miksi? Luulen, että yksi syy siihen on bändin kaiken sisäänsä imaiseva tiedostavuus, R.E.M. on ensimmäisiä isoja ”älykkö-rockbändejä”, jotka ovat olleet koko uransa ajan varsin tietoisia omasta arvostaan. R.E.M. on avannut itseään vähän joka helvetin musiikkilehdessä, on ymmärretty musiikkia täydellä asteikolla, on poseerattu rasvattuna joulu-hanuna musiikkilehtien kansissa, bändi ja varsinkin sen nokkahahmo laulaja Michael Stipe on tehnyt itsensä täysin näkyväksi, hyvin vähän on jäänyt kulissien taakse piiloon. R.E.M. on selittänyt itsensä puhki, kertonut, luonut, soittanut, analysoinut, täydellisesti ymmärtänyt omassa demokraattisessa oikeamielisyydessään. R.E.M. ei ole sillä tavalla rock-bändi, että sen selittämätöntä arvoa ihmeteltäisi vielä vuosikymmenien päästä, ehkäpä bändi on enemmänkin rokin ja popin kirjallisuutta, muotovalioita kulttuuriviitteitä matkan varrelta, arvostettuja ja yleistä humaania mielipidettä myötäileviä. Mutta nyt kun kuuntelen näitä keräämiäni erinomaisia videoita, en osaa muuta kuin antautua, musiikki ajaa kaiken ylitse, sittenkin...