En tiedä milloin olen kuullut yhtä hienon suomenkielisen pop-kappaleen kuin Matti Johannes Koivun 80 – luvun lapset. Viisi minuuttia kestävä musiikillinen sukupolvi- ja ajankuvaus, 60-luvun virkamiesten naivi utopia ja nousukauden kaunis rakenne nähtynä havainnoijan, eli pienen poikalapsen silmin. Näkeekö vasta seuraava sukupolvi sen mistä aikakaudesta oli oikeasti kyse?
Matti Johannes Koivu on jonkinlainen outo lintu suomalaisten laulaja- lauluntekijöiden joukossa, hienostunut, tunteellinen ja hyvin intensiivinen tarinankertoja. Koivun kaksi ensimmäistä levyä Puuhastellen(06) ja Kovat Piipussa(07) olivat täynnä houkuttelevan tunnevoimaisia biisejä, joiden lyriikat jättivät vielä aika paljon avoimia kysymyksiä.
Uusin levy Toisen maailman nimi(11) on selkeästi Koivun paras suoritus. Vahva ja tarkasti rakennettu kokonaisuus, laaja ja huolellinen musiikillinen maalaus. Soitto ja sovitukset naittuvat jänteväksi kokonaisuudeksi, soitinarsenaalista löytyy Koivun herkän äänen ja kitaran lisäksi monenlaista jousi- ja kielisoitinta, joiden hienostunut lisä maalaa tähän musiikkiteokseen lopullisen värin.
Kappaleet ovat vahvoja, edellä mainitun 80-luvun lapset biisin lisäksi nousevat esiin kiihkeän rehellinen Edessä Vai Takana, mahtipontisen herkkä Peukaloinen ja mainiosti kitaran säröefektin kuljettama nimibiisi Toisen Maailman Nimi sekä kliimaksinomainen Ensimmäinen Sunnuntai.
Parasta kaikessa on Koivun mainio livekarisma, jota on harmittavan vähän päässyt viime aikoina seuraamaan. Kyseessä pieni ja vähän menninkäistä muistuttava pelimanni, joka nappaa yleisön vaivatta otteeseen Seuraavaa Matti Johanneksen Tampereen keikkaa en aio jättää väliin. Tunnustelkaa tätä, natsaisko? Tämän tason levyn ja artistin ei soisi jäädä unholaan!
Melkein huomaamatta Radiohead puski uuden lättysen markkinoille helmikuun loppupuolella. The King Of Limbs(11) nimeä kantava 8 biisin kokonaisuus jäi muutaman kuuntelukerran jälkeen melko lailla unholaan. Huomasin levyn vielä löytyvät mp3-soittimen ”uusimmat-listalta”, pitkän junamatkan siivittämänä annoin levylle vielä yhden tilaisuuden.
Niinhän siinä sitten kävi, että levy luikahti liiveihini jo ensimmäistä biisistä Bloom alkaen. Talven hajamielinen powerplay-kuuntelu oli kylvänyt siemenet, jotka olivat nyt versoneet vähintäänkin uljaiksi oraiksi. On hienoa todeta, kuinka hyvin levyn biisit täydentävät keväistä junamatkaani, soljuvat kanssani pitkin pohjanmaan lakeuksia, pysähtyvät Härmän asemille, ottavat uusia nousukohtia ja jokaisella kappaleellaan täydentävät tätä varsin ehjää albumikokonaisuutta.
Morning Mr.Magpie, Little By Little ja jopa ensin alkuun varsin hälyiseltä kuulostanut Feral, kuinka hienosti ne liittyvät levyn kokonaistunnelmaan. Nyt ei enää lainkaan tunnu siltä, että musiikkilehdet eivät vaan uskalla antaa Radioheadille neljää tähteä huonompia arvioita, koska tämä on vähintäänkin neljän tähden levy.
Viime aikoina on kiitettävästi palattu 90-luvun pöhötysvuosilta takaisin inhimillisiin albumimittoihin, moni albumi saa sanottavansa sanottua 40 minuutin mitassa, kuten tämä Radioheadinkin uutukainen. Levyn julkaisun jälkeen käytiin voimakasta spekulaatiota siitä, että onko The King Of Limbsille tulossa vielä tämän vuoden aikana ”kakkososa”? Nämä huhut kuitattiin bändin toimesta noin viikko sitten: sisaralbumia ei ole tulossa! Sen sijaan vuosittaisen Record Store Day:n yhteydessä Radiohead julkaisi vielä kaksi kelvollista biisiä: Butcher ja Supercollider.
Lopuksi puutun vielä yhteen asiaan, miksi aina Radioheadin yhteydessä tietyn apokalyptisella tavalla riipaisevan biisiformaatin tekeleet saavat varauksettoman ylistyksen sekä kriitikkojen ja fanien keskuudesta. Kyse on hitaista biiseistä, jotka ovat täynnä surullista kuunmaisemaa, mutta ilman mitään merkittävää musiikillista koukkua tai melodiaa. Tällä kertaa esiin nostettu helmi on nimeltään: Codex! Miksi minä en ihan syty? Muistanette Kid A:n(00) How to Disappear Completely tai Hail To The Thiefin(03) You and Whose Army. Sama vika, setä ei syty sitten millään.
Sen sijaan uuden levyn toka vika biisi Give up The Ghost on samaa sarjaa, mutta mielestäni paljon parempi biisi, tässä on surun vivahteet hyvin esillä ja balanssissa. Oma juttunsa on tietenkin se, että mitä kohtaa ihmisessä tällainen äärisurullisen kuuloinen musiikki ravitsee? Nythän on kevät...
Tällaisella pienellä viattomalla blogikirjoituksella voi vain kertoa ripauksen otsikon henkilöstä. Kyseessä on yksi rokin myyttisimpiä naispuolisia laulaja- lauluntekijöitä, nainen joka karttaa julkisuutta kuin ruttoa, mikä on käynnistänyt vuosien varrella mitä villeimpiä spekulaatioita artistin henkisestä tilasta. Nämä spekulaatiot kuitattiin vuoden 2005 erinomaisen tupla-albumin Aerial(05) ilmestymisen aikoihin, jolloin Kate antoi yhden haastattelun, joka löytyy muun muassa Soundista 12/2005. Kate ei ollut täysin erakoitunut, vaan elänyt normaalia perhe-elämää, saanut muun muassa lapsen.
Ensimmäinen mielikuva Kate Bushin musiikista on jotenkin noitamainen, naisessa on jotain liikaa, jonkinlaista ylitsevuotavaa, lähes hulluuteen yltävää lauluilmaisua. Katen videot ovat jopa pikkaisen karmivia, naisen ilmehdintä ja videoiden visuaalinen maailma on hyvin vahva, ehkä vähän äklö. Nämä ovat tietty mielipidekysymyksiä, mutta uskoisin että Katen villeimmät kirkumiset eivät välttämättä innosta valtavirran musan kuuntelijoita. Esimerkkinä vaikka tämä vuoden 1982 erinomaisen(ja erittäin kokeellisen) Breathing(82) albumin Sat in your lap! Luovuus kukkii aika villisti...
Katen löysi aikoinaan Pink Floydin kitaristi David Gilmour jonka avustuksella Kate teki ensimmäiset kunnolliset demoäänitykset jo vuonna 1975. Noista sessioista löysi tiensä Katen ensimmäiselle albumille The Kick Inside(1978) muun muassa klassikko The Man With The Child In His Eyes. Uransa alkupuolella Kate kävi myös tanssi- ja teatteriopintoja varsinkin miimisen ilmaisun saralla. Tämä selittää varsin ilmeikkäät naamanvääntelyt Katen em. hämmästyttävillä videoilla. Yksityiskohtana myös kerrottakoon, että Kate Bush on tehnyt ainoastaan yhden kiertueen vuonna 1979 kakkosalbumin Lionheart(79) yhteydessä. Kiertue oli itse asiassa ennalta harjoiteltu tanssi-ja teatteriesitys jossa kate lauloi erilaisissa rooleissa, ei omana itsenään.
Toukokuussa ilmestyy taas pitkän tauon jälkeen uusi Kate Bush albumi nimeltään Director’s Cut(11), joka sisältää uusia versioita albumeilta Sensual World(89) ja The Red Shoes(93). Levyn pilottisinglellä Deeper Understanding laulaa kertosäkeessä Katen 13-vuotias poika Bertie. Tässä menee juuri se nerouden ja mauttomuuden raja, miksi pilata hyvä biisi tällaisella hälyisellä uusioversiolla vai onko kyseessä vallan erinomainen uusi versio biisistä?
Työn alla on myös täysin uutta materiaalia, jota varsin vahvana Kate Bush fanina odotan vesikielellä. Edellisestä studiolevystä on sentään ”vain” kuusi vuotta. Tästähän kaikki alkoi:
Täällä taas. Edellisestä Turun Kårenin levymessukeikasta ehti kulua vain kolme kuukautta, niin uutta jo pukkaa. Musiikinkuluttajan lompakolle liian tiheään järjestetyt levymessut käyvät vaan raskaiksi. Niin, mites kävi eurojen?
Tälla kertaa mukaan tarttui "vain" 20 LP-levyä yhteishintaan 67 euroa. Keskihinnaksi muodostui reilut 3 euroa/vinyyli. Ei paha hinta-laadusuhde tämäkään.
Viime jouluiseen tapahtumaan verrattuna nämä levymessut olivat tarjonnaltaan niukemmat, mutta osallistujamäärältään runsaammat. Onneksi olin ajoissa liikkeellä ja kerkesin kauhoa mukavan määrän soivaa muovia kolmen euron alelaareista. Tästä huolimatta en voinut olla huomaamatta minua ennen paikalla olleiden levynkerääjien onnellisia ilmeitä todella edustava levynippu kourassaan. Mistä löydöistä jäinkään paitsi?
Heti ensimmäiseksi ruotsalaisen levymyyjän kojusta löytyi Stevie Wonderin: Talking Book(72), Bee Geesin: Mr.Natural(74) ja Beach Boysin: Carl and the Passion - So Tough(72) 2 euron kappalehintaan, varsin mukava alku siis. Seuraavasta kolmen euron laarista tarttui mukaan Warren Zevonin: Excitable Boy(78) ja Crosby, Stills and Nashin: Daylight Again(82)
Levymessujen kliimaksi ja samalla suurin rahareikä tapahtui yhden toisen ruotsalaisen myyjän erityisen runsaalla vinyylikojulla. Kolmen ja viiden euron laarit pitivät sisällään 70-luvun rokkia laidasta laitaa ja melkoisen hyväkuntoista sellaista. 10 levyn setistä mainittakoon Queenin: News of the World(77), Jerry Garcian: Reflections(77) ja Supertrampin toka levy Indelibly Stamped(71) aidolla tissikannella.
Messujen loppuvaiheessa tinkasin yhdestä suomalaisen myyjän kojusta kokoelmistani puuttuvat Kinksin: Soap Opera(75) ja Supertrampin: Crisis, What Crisis?(75) kympistä kuuden euron kappalehintaan. Samalla nuo levyt osoittautuivat messujen kalleimmaksi ostoksiksi. Levymyyjä vain valitteli, että halvalla meni, koska oli aikoinaan maksanut saman hinnan kyseisistä lätyistä.
Pistooli ohimolla: The Smiths vaiko The Smithereens? Minulle se on jälkimmäinen. Totaalisen kadonnut bändi, bändi joka koskaan ei ollut juuri mitään, ei näillä leveysasteilla vai oliko? Kertokaa te Smithereens – muistonne, onko sellaisia?
Näppärä neljän hengen bändi New Jerseystä, jonka Laulaja/biisintekijä Pat DiNizio muistuttaa jotain näyttelijää, ehkä Boratia ennen Boratin aikaa, jotain tummaa ja tuttua on miehen ulkoisessa olemuksessa. The Smithereens eli kirkkaimman kaaren vuosina 1986-1994. Albumit: Especially for You(86) ja Green Thoughts(88) antoivat raikkaan poprockin lupauksen, jonka bändin paras albumi 11(89) lunasti komeasti. Tämän jälkeen tippuivat vielä pätevät Blow Up(91) ja A Date With The Smithereens(94) albumit sekä jotain muuta.
Nyt on kuuntelussa tämä kadonnut klassikko 11(89), läpeensä hyvä pop/rock-levy. Tällaisia levyjä nykyään ei enää tehdä tai tässä on jotain sellaista omaa leimaa jota on vaikea tavoitella. A Girl Like You, Blues Before and After, Blue Period, Yesterday Girl. Niin, tällä levyllä ei ole muita kuin hyviä biisejä, ja paras kaikista on kaunis melodiahelmi Maria Elena, eikö tämä ole sentään biisiklassikkoja?
Fanin ääni on tunteesta paksu ja yksipuolinen, kun tykkää, niin usein tykkää kunnolla. Tämä kompakti 10 biisin levy sopii täydellisesti näiden orastavien kevätpäivien pölyisiin tunnelmiin. Helppoa, hyvää ja vaivatonta rokkimusiikin liike-energiaa, takkini on auki, kaikki tämä ravitseva rockaines saa minua elähdyttää ja luomaan katseen kohti kevättä.
Radio Asia, tuo mainio uusi radiokanava. Soittaa tauotta hyvää rokkia 60-luvulta tähän päivään. Kanava kuuluu ainakin Tampereella ja Helsingissä sekä käsittääkseni netin kautta muuallakin. http://www.radioasia.fi/ Biisit vaihtuvat kiitettävästi, joka päivä soitetaan uutta kamaa, ei todellakaan mitään ”i love rock’n’ rollin” ja ”livin on a prayerin” pakkopyöritystä. Juuri nyt soi Kate Bushin Breathing, niin miltä vuodelta ja miltä levyltä?
Sunnuntaiaamu alkoi verevästi Dylanin Chimes of Freedomilla, jota seurasivat vuoden 1989 helmet New Orderin Run ja The Smithereensin Girl like You, niin kuka muistaa bändin? Joka tapauksessa muistoni lukittuivat vuoteen 1989, tuohon vuoteen josta olen aiemminkin blogissa kirjoittanut. Täysi-ikäisyyteni vuosi, uunituore autokortti, kesä 1989 ja rajaton määrä musiikkia löydettävänä, kuunneltavana, elettävänä…ah, tuota nuoren miehen todeksi tulematonta haaveusvaa.
Kyllä vain, viime päivät mieli on taantunut tuohon vuosilukuun 1989. Tuo oli aikaa ennen edellistä lamaa, rahaa oli ihmisillä käytettävissä mukavasti, töihin pääsi kysymällä – vuosi pari tästä eteenpäin niin töihin pääsi vain paikkakunnan terästehtaan remontteihin - elintaso näkyi muun muassa musalehtien sisällössä, legendaarinen Soundi-lehti oli tuolloin muhkeimmillaan. Selailin tässä viime päivinä tuon vuoden Soundeja, en voinut muuta kuin hämmästellä sisällön rikkautta. Haastatteluja on paljon, ne ovat pitkiä, rohkeasti kirjoitettuja. Suomalaiset musatoimittajat ovat oikeasti matkustaneet ulkomaille haastatellakseen artisteja.
Nykylehdissä ulkomaisia artisteja haastatellaan melkein ja ainoastaan vain Suomen keikkojen yhteydessä. Hyvänä esimerkkinä uusimman Soundin ainoa ulkomaisen staran, eli Serj Tankianin haastattelu, joka on tehty jo viime elokuussa Sonispehere-festarin backstagella Porissa. Haisee vahvasti ja pahasti siltä, että säästöleikkuri syö musalehtienkin sisältöä, enää ei lennetä Tukholmaan haastattelemaan pressitilaisuutta pitävää maailman luokan tähteä, sen sijaan Jouni Hynysen ja Pate Mustajärven pärstä löytyy melkein joka Soundista.
Aina on mahdollisuus vaihtaa lehteä, hakea kiinnostavampaa musajournalismia muualta, mutta mistä? Suomalaiset musalehdet eivät sitä enää tarjoa. Rumban lukee noin 5-10 minuutissa, Rytmi on nykyisin aivan surkean sisällötön, ilmaisjakelu Sue:ssa on hetkensä, vähäiset sellaiset. Selkeästi netti syö musalehtien arvoa. Ulkomaiset musalehdet eivät ole paljon sitä parempia, Q:sta katosi ote jo kauan sitten, NME on silkkaa hattaraa, Mojosta tosin löytyy vielä särmää, mutta Uncut-mennyt ihan surkeaksi retroiluksi vaikkakin joka numeron melkein ostan halvahkon hinnan ja yleensä hyvän kokoelma-ceedeen takia.
Totta kai kaiken musatiedon löytää ensin netistä, tieto ei syvenny musiikkilehtien sivuille pitkinä ja rönsyilevinä haastatteluina mitä esim. nämä kasari-Soundit parhaimmillaan tarjosivat. Nyt tulee vaan valmiiksi ajateltuja, tietyn formaatin mukaisia täsmäjuttuja. Ennen musiikkilehdissä oli jopa proosallinen ote, yksi esimerkki Soundista 6/1989. Toimittajamme haastattelee yhtä 80-luvun erinomaisinta laulaja/lauluntekijää Joe Jacksonia. Uuden levyn Blaze of Glory(89) kappaleet käydään yksi kerrallaan läpi, haastattelusta tulee läpi lämmin ymmärrys, laulut nostetaan alkukontekstistaan maailmaa syleileviin yhteyksiin, esim. päätöskappaleessa Human Touch: ”Human Touch tunnustaa, että olemme ankarassa maailmassa ja kaiken sen keskellä meidän täytyy tehdä jotain sen asian eteen, kun meitä ympäröi ihmisen hulluus, joka hitaasti tuhoaa planeetan jossa elämme.”
Ei silti, annoin Soundille netin kautta palautetta ulkomaisten haastattelujen vähyydestä. Toimitus vastasi ja puolustellen kertoi, että kotimaisten artistien suuri osuus johtuu vain painotuksesta, kun Suomalaisen rokin kentällä tapahtuu enemmän, niin haastattelujakin on silloin enemmän.
Rollareiden fanisivulla on linkki Grammy-gaalaan jossa Mick Jagger tämän kuun alussa esiintyi. Sivun kommentti on: ”Mick, sinulla on vielä Se tallella, me haluamme uuden kiertueen!” Niin, en tiedä haluanko enää, erottuuko jyvät enää akanoista, sillä ihan rehellisesti arvioiden Mick näyttää liki seitenkymppiseltä hyvin treenatulta äijältä(jota onkin, pian 70v ja treenattu) joka vielä yrittää päästä osalliseksi vanhasta taiasta. Vielä kolmisen vuotta sitten Olympia-stadionilla, tuolloin 64-vuotiaalla Jaggerilla ja samanikäisellä päissään toikkaroineella Keith Richardsilla ei ollut mitään hätää, he olivat rock-eläimiä, vielä tuolloin.
He olivat, meneekö rokissa ikääntymisen raja juuri tuossa seitsemänkympin kieppeillä? Dylan Hartwall-areenalla kolme vuotta sitten oli juuri astumassa saattopuolelle, taikaa vielä oli, mutta rockrunouden elävä soitin oli vaipumassa lopulliseen korroosioon, vuosi tämän jälkeen tuli Dylanin viimeisin studioalbumi ”Together through life(09)” joka löi lopullisen naulan arkkuun, Dylan on kuolemassa.
Eikä se ole pilkan aihe, ihmiset ikääntyvät, hidastuvat liikkeissään, energia hiipuu sisältä, uloshengitys on huokoisempi ja tilansa kertova, imelän piimän tuoksuinen. Käykö rokkareiden muka paremmin? Aerosmith on spekuloinut vuosikaudet uudesta albumista,, edellisestä on jo kymmenen vuotta. Nyt väännetään plattaa studiossa parasta aikaa, tulossa on oikea vanhan liiton Aerosmith-levy, näin väittävät lähteet. Steven Tyler, tuo ikirenttu solisti täyttääkin vasta 63v, eli hänellä on vielä muutama vuosi jäljellä, ennen kuin omena lopullisesti nahistuu.
Välillä tarpeettoman arvostettu Jethro Tull jaksaa keikkailla, Tampereellakin tuli vierailtua pari vuotta sitten. Solisti Ian Anderson sai puhallettua nippa nappa ookoo-keikan, laulaminen oli melkoista väkisin yrittämistä, mutta onneksi luottokitaristi Martin Barre piti keikan tasoa yllä aivan loistavalla kitaroinnilla. Olen odottanut Jethro Tullin uutta studioalbumia kohta 13 vuotta, pitäisiköhän jo luopua toivosta, onhan maailma täynnä nuorempia ja osaavampiakin bändejä!
Mutta kun ei se riitä, kun se ei ole aito asia! Mitä jää jäljelle kun Rollarit, Aerosmith, Jethro Tull, The Who, Springsteen, Neil Youg, Lou Reed, Iggy Pop ym. rokin alkueläimet oikeasti jäävät eläkkeelle ja kuolevat pois, kun enää ei voi odottaa uutta rollarilevyä, tuo hetki on pelottavan lähellä. Spekulaatio rollareiden viimeisestä kiertueesta ja studioalbumista käy fanisivuilla kuumana: tuleeko sitä vai eikö tule sittenkään, vaikka Dressmannin kanssa on solmittu rahakas rättidiili? Ketkä näitä spekuloi? Vanhat äijät, ikifanit, ikuisen nuoruuden perässä juoksevat ikuiset pikkupojat vaiko aidon musiikin ystävät?
En tiedä milloin olen kuullut yhtä hienon suomenkielisen pop-kappaleen kuin Matti Johannes Koivun 80 – luvun lapset. Viisi minuuttia kestävä musiikillinen sukupolvi- ja ajankuvaus, 60-luvun virkamiesten naivi utopia ja nousukauden kaunis rakenne nähtynä havainnoijan, eli pienen poikalapsen silmin. Näkeekö vasta seuraava sukupolvi sen mistä aikakaudesta oli oikeasti kyse?
Parasta kaikessa on Koivun mainio livekarisma, jota on harmittavan vähän päässyt viime aikoina seuraamaan. Kyseessä pieni ja vähän menninkäistä muistuttava pelimanni, joka nappaa yleisön vaivatta otteeseen Seuraavaa Matti Johanneksen Tampereen keikkaa en aio jättää väliin. Tunnustelkaa tätä, natsaisko? Tämän tason levyn ja artistin ei soisi jäädä unholaan!
