Syyslevykatsaus!

Ruff!

Täällä taas, tulevan syksyn satoa nuuhkien, vainuten herkut ja hutut, rivakat rokit ja lässyt balladit. Kesä meni, kuuma oli, tuoksut vei ja viekoitteli. Tänä kesänä olen löytänyt hajujen maailman koko laajuudessaan, nenäni on nuohonnut maankamaraa aktiivisesti viimeiset pari kuukautta, ainoastaan jäntevät nykäisyt talutushihnasta ovat estäneet täydellisen itseni toteuttamisen, mutta se aika vielä tulee, jolloin tämä poika ottaa kaikki hajut haltuun ja se on varma!

Tämän ylivirittyneen vainuni ansioista olen haistanut aika makoisan nipun syksyn herkkuäänitteitä. Osa näistä on jo julkitulleita, kun taas osa vielä empii julkaisuaan. Pitemmittä puheitta asiaan:

Arcade Fire: The Suburbs- Kuka tätä nyt kritisoisi? Heitti kuulemma tyrmistyttävän hienon keikan Helsingissä Senaatintorilla kesäkuussa. Kolmas levy, tämän on pakko olla huono? Tuon huojuvan isäntäni kommenteista ja omalla taustakuuntelulle olen yllättänyt, nimittäin, tämä on yhtä makoisaa kuin Neu-koiranmakkara, hyvin uppoaa aamuin ja illoin.

Eels: Tomorrow Morning- Vähän niukemmalla kuuntelulla ollut. Uunituore lättynen herra E:ltä, kolmas jo reilun vuoden sisällä, albumitrilogian päätös, kuulemma positiivisin näistä kolmesta! Wuff!

Grinderman 2- Nick Caven rokkaavan sivuprojektin kakkosalbumi. Sinkkubiisi Heathen Child on ollut jo kuuntelussa, kattokaapas tuosta sensuroimaton video, uuiih! Vakavaa asiaa, siis aivotonta ja rouheaa rokkia. Jostain luin että levyllä olisi Rollarivaikutteitakin, siitäpä isäntäni vasta riemastuukin! http://katosblog.com/?p=3265

Manic Street Preachers: Postcard from a young man- Tässä on sellainen bändi jonka haluaisin nähdä livenä. Bändin laatu on päässyt vähän unholaan, yhtään huonoa levyä ei ole vielä tullut, enkä usko että tämä uusikaan paska olisi? Mitenhän minä siellä keikalla pärjäisin, kun olen niin matala?

Sufjan Stevens: All Delighted People(ep) ja The Age of Adz- Noniin, tämä herra päätti julkaista ekaksi 8 biisin ep-levyn, melkein tunnin mittaisen sellaisen ja hyvin uskonnollissävytteisen sekä myöhemmin syksyllä tulee tämä varsinaisen soololevy: The Age of Adz. Sujfanhan on omassa kirkkaassa sarjassaan aika tekijämies, tuon ep-levyn saan 5 viidellä dollarilla Sufjanin kotisivuilta, aika kirkkaan häröä kamaa kerta kaikkiaan. Uih!

John Mellencamp: No Better Than This- Tämä tiedoksi ennen kaikkea setämiehille, Mellencampin John is back! Niin, kaikkihan te olette riemuissanne. Minäkin pitkällä kuonollani haistan tässä multaa, ehkäpä jotain herkullisesti mädänneitä perunoita siellä mullan alla. Kyllä tällaisessa maatiaiskantrimeiningissä on mukava fiilistellä, vuhuu!

Liekki: Paimen- Ihan näillä näppäimillä tämä Liekinkin uutukainen tupsahtaa kauppojen hyllylle, sinkkubiisi Luudanvarsi lakaisi varsin mainiosti tämänkin kämpän koirankarvaista lattiaa, en tunnusta! Uuhuhuu!

Jos nostan kuononi vieläkin korkeammalle, niin haistan yläilmavirroista ainakin melkein muotonsa löytäneet uudet Fleet Foxes ja Radiohead – äänitteet, jännityksessä pitää ehtivätkö tämän vuoden puolelle? Fii-huu, nyt alan soittelemaan nokkahuilua, eli odottamaan ja ikävöimään muita talon asukkeja.

Little Feat

Kuvittele jotain svengaavaa amerikkalaista rytmiä, jotain mustaa, jotain kantrahtavaa, jotain Doobie Brothersia ja jotain vielä svengaavampaa. Kuvittele pieni, parrakas ja vähän pullea mies laulamassa ja soittamassa herkällä otteella kitaraansa, ime itseesi hänen keskittynyttä karismaa, jokaisen pienen musiikillisen nyanssin hallintaa. Kuvittele taustalle täydellinen rytmiryhmä, karismaattinen musta mies rumpuihin, sekä lahjakkaita rivijäseniä joilta löytyy materiaalia useamman laadukkaan soololevyn verran. Kirsikaksi kakun päälle kuvittele 70-luvun rokkikissat Emmylou Harris ja Bonnie Raitt kehräämään taustalauluihin. Kyllä vain, aion nyt toteuttaa tämän mielikuvan, halusit tai et! Tässä:



Niin, uskon että Emmylou ja Bonnie olivat valmiita maksamaan, että pääsisivät mukaan tuohon kyytiin?

Viime kesänä kiertäessäni Turkulaisia levykauppoja, käsiini tarttui kolme originaalia Little Feat - vinyyliä: Time Loves a Hero(77), Down on the Farm(79) ja tupla-albumi Hoy Hoy(81). Nyt taustalla soi noista viimeisin, Little Featin uran ensimmäisen periodin testamentti. Kaikki päätyi aikanaan, tai tarkalleen sanottuna vuonna 1979 tuon parrakkaan laulajan Lowell Georgen kuollessa sydänkohtaukseen.

Lyhyesti sanottuna Little Feat edustaa aika merkittävää palaa 70 - luvun laadukkaasta jenkkirokista. Bändin keskeiset levyt Sailin Shoes(72) ja kyseinen Dixie Chicken(73) löytyvät harvoin jos koskaan mistään rokin parhaat levyt äänestyksistä. Syytä olisi! Tämä kappale löytyy Sailin Shoesilta, ehkäpä bändin tunnetuin veisu:

U2 - Olympiastadion 10.8.2010

Uukakkosen lämppäriksi oli valittu intohimoisesti rokkaava Razorlight, itselleni kohtuullisen tuntematon tapaus. Bändistä löytyy ruotsalaista verta, ex-Libertines jäsen ja yksi veres rokin paha poika solisti Johnny Borrell. Solistin esittely oli lyhyt ja sopivan rock: - My name is Johnny, i come from England! Sitten alkoi rivakka rockjyystö. Razorlight bändin koostumus piti sisällään, noin 60% Clash-soundia, 30% Iggy Pop-liikehdintää ja 10% lisäenergiaa. Kyseinen Johnny oli paidattomuudessaan kuin nuorempi ja kauniimpi versio Iggsteristä. Ulkonäön puolesta solistin iän veikkasin 18 kieppeille, netistä tarkistaessani ikää oli sentään 30 vuotta. Kyllä rokki nuorentaa, silmätkin olivat utuiset kuin nuorella vasikalla ja kropassa rasvaa ei grammaakaan

Itse U2:sta ja sen keikkaa olen odottanut noin 25 vuotta, enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Ensimmäinen kontaktini U2:n tapahtui valveutuneen musiikkidiggarikaverini kautta, joka omisti hämmentävästi U2:n alkupään tuotannon Unforgettable Fireen(84) asti, puuttuen ainoastaan October(81). Tuolloin itselleni vielä täysin tuntematon U2 alkoi uimaan hitaasti mutta varmasti liiveihini.

Ensimmäinen oma U2 levyni oli The Joshua Tree(87) jonka ostin Raahen Kirjasta ja Kasetista 59 markalla. Tästä eteenpäin jokainen U2 levy on löytänyt tiensä levyhyllyyni. Lyhyesti määriteltynä U2 on yhtä kuin klassikot War(83), Joshua Tree(87), Achtung Baby(91) ja ne kehnommat levyt. Toki edelleen ja varmaan ainiaan Achtung Baby loistaa bändin kirkkaana helmenä. Matkalla Helsinkiin kuuntelin kahta U2:n melko huonoiksi luokiteltua levyä: Zooropa(93) ja Pop(97). Keskeinen huomioni Zooropasta oli levyn paska soundi, kuin se olisi miksattu kuulumattomiin. Biisillisesti levy on yllättävän jykevä, en muistanutkaan kuinka hyvä biisi Lemon on edelleen. Myös Popin tuotanto on epäonnistunut, tunkkainen ja täyteen ahdettu, muutenhan se sisältää U2:n uran parhaita(unohdettuja?) biisejä: If god will send his angels, Staring at the sun, Please ja Wake up dead man.

Uusinta U2-levyä No line on the Horizon(09) on surutta ja aiheestakin kritisoitu. Näkisin, että Horizonilla toistuu sama ilmiö kuin em, ysärialbumeilla, tuotanto ontuu, studiossa on vietetty selkeästi liikaa aikaa ja biisien musiikilliset särmät on hiottu miltei kokonaan pois. Yllättäen itse keikalla uuden levyn biisit toimivat varsin väkevästi, jopa superpaska paluusinkku ”Get on your boots”. Tästä voi tehdä nopean tulkinnan, että jos U2 olisi tehnyt uuden levyn vähän rosoisemmalla ja maanläheisemmällä otteella, niin puhuttaisi parhaasta levystä sitten Achtung Babyn!

Keikan lavarakennelma oli tehty jännään hämähäkin muotoon, lavalta pääsi juoksentelemaan joka puolella ja kaksi liikkuvaa kaarisiltaa kiersi bändin ympärillä, joita pitkin rokkarit pääsivät juoksemaan lähemmäs yleisöään. Hämähäkin yläpäätä verhosi mukavan kokoinen ja joka suuntaan näkyvä screeni, josta bändin poikien lisäksi näkyi monenlaisia poliittisia tietoiskuja, biisien tueksi tehtyjä videopätkiä ym. hassutuksia ja jopa astronautin terveiset. Sceenillä näkyvä materiaali pysyi maltillisissa rajoissa ja tuki hyvin itse keikkaa. Sanoisin, että tekniikka toi lisäarvoa musiikille, tehden sen hyvällä tapaa maailmaa syleileväksi.

U2:n ja Bonon poliittisuus oli suoraa ja avointa. Keikan aikana lähetimme rakkauden energiaa muun muassa Burman maan paossa olevalle presidentille. Bono puhui kauniisti Suomesta, kuinka paljon irlantilaiset pitävät meistä, koska olemme ainoa pohjoismaista joka ei ole tullut meren kautta nuijimaan meitä ja varastamaan naisiamme. Vuodatus sisälsi onnekseen myös itseironiaa, sillä loppuun Bono totesi: Saanhan näin suudella perseitänne? Kaikki bändin jäsenet vaikuttivat yllättävän maanläheisiltä ja jotenkin nöyriltä hahmoilta. Bono tietty veti oman Show:nsa potenssiin yksitoista, kaikki oli suurta ja vereslihalla tehtyä. Täytyy sanoa, että tämän viisikymppisen ja lievästi plösön irlantilaismiehen karismassa ei ollut minkäänlaista heikkoa kohtaa. Kun uskoo omaan asiaansa ja vielä vähän sen yli, niin katsojakaan ei voi muuta kuin antautua tämän musiikillisen sanoman edessä.

Biisivalinnat keikalla olivat minun makuuni. Alkuun tuli uusi, levyttämätön kitarainstrumentaali, sen jälkeen kajahti Beautiful day, jonka perään New year’s day. Eniten biisejä tuli Achtung Babylta, loistavasti toiminut Mysterious ways, vähän vaisu versio One:sta sekä kaksi harvemmin kuultua helmeä: Until the end of the world ja Ultra violet. Bändi soitti keikan aikana kaksi muutakin levyttämäntä kappaletta, hyvän kuuloisen balladin North Star ja vielä muotoaan hakevan Glastonburyn. Perushittikavalkadi tuki mukavasti näitä harvinaisempia valintoja: I still have found, With or without you, Sunday bloody Sunday ja mitäs kaikkea niitä nyt olikaan?



Passengers(95) levyn Miss Sarajevolla Bono yllätti äänialallaan, kiekaukset olivat melkein studioversiolla laulaneen Pavarotin luokkaa. Monella muullakin biisillä Bonon ääni toimi mainiosti. Kenttäkatsomopaikalla koko soundi kuulosti varsin hyvältä, kun taas päätykatsomoihin samaa vaikutusta ei kuulemma tullut. Keikan aikana mietin, että saako kitaristi The Edge tosiaankin kaikki nuo rouheat kitaraäänet omasta kitarastaan vai käytetäänkö keikan tukena taitavasti taustanauhoja? Ainakin Sunday Bloody Sundayn aikana Bonon kaikuääni tuli selkeästi nauhalta. One:ssa Bono otti myös kitaran käteen ja se lienee yksi syy miksi versio oli vähän epäonnistunut.

Keikka ylitti kirkkaasti omat odotukseni, etukäteen pelkäämääni mammuttitautia ei näkynyt bändin otteista, vaan neljä irlantilaista jätkää hoitivat hommansa hyvä pieteetillä kuin ammattilaiset konsanaan. Kouluarvosanaksi annan yhdeksikön. Keikan kokonaiskesto oli pikkaisen reilussa kahdessa tunnissa. Kyllä kannatti lähteä kattomaan!

Trouble Man

Viime päivinä on herkeämättä soinut levylautasella Marvin Gaye:n Trouble Man – soundtrack, kadotettu levy vuodelta 1972. Marvinin voimakas ja unohdettu sivuraide, raukean jatsahtava ja jotenkin katkeransuloinen musiikillinen näkemys, niin, mikä Marvinissa ja hänen musassaan ei olisi katkeran suloista? Sen verran traaginen on hänen elämänkaarensa, varsinkin hänen vaikea isäsuhteensa joka päättyi kuolettavaan luotiin huhtikuun ensimmäisenä 1984.

Olen yrittänyt miettiä ja paikantaa tämän levyn kiehtovuuden ydintä, mitä on oikeasti tämä musiikki joka pakottaa tulla soitetuksi näissä elokuisissa ja vähän hikisissä iltapäivissä. Metamorfoosi, halu muuntua toiseksi, luoda nahkansa ja saada kosketus syvemmästä liikkeestä. Alitajunnan tuottama loppukesän usvapilvi, sakea ja hauras, samalla jotenkin upottava, täynnä sinertävää yläpilveä.

En tiedä elokuvan Trouble Man:n juonta, en sen mahdollista menestymistarinaa tai menestymättömyyttä, sillä ei ole mitään merkitystä. Kannen harmaa musta esitys kera Marvinin sielukkaiden kasvojen on täysin yhtä musiikin kanssa. Jossain syvällä mielikuvistani löytyy kuuma ja pölyinen Detroit, Harlem, Chigaco etc, tummia miehiä ja naisia, valtavasti bensaa louskuttava jenkkirauta, villisti sykkivä kesäilta, puhdas ja vastuuton levottomuus, urbanisoituun ympäristöön astuneen ihmisen kiihkeä lantiotanssi, viiltävä ja todellinen soul, todellinen hetken hedonistinen tragedia, on vain tämä mustan miehen pitkä valitus, eräänlainen ongelma; Trouble Man!

Levy on enimmäkseen instrumentaali, jatsahtava ja taitavasti sovitettu. Laulubiisejä on laskutavasta riippuen 2-4. Molempien levynpuoliskojen lopussa kliimaksin omainen Marvinin ulvahdus, A-puoliskolla se on nimibiisi ”Trouble Man”, todellinen hukattu helmi. Tätä biisin ydintä, sen parhautta on vaikea sanallistaa. Torvet sen aloittavat, vähän tunnustellen, keinuen ja hakien svengiä, osittain tahallaan metsään ajaen, improvisoiden. Laulu tulee hitaasti, ensin taustalla vaikertaen, tarjoten esimakua tulevasta: Bang! Biisi alkaa, millainen ääni, mikä on tuo taajuus, miten pehmeän svengaavasti se laskeutuu tilaan, täyttäen sen kokonaan. Voin tuntea kuinka tämä sielun raspi tekee edestakaista liikettä, kiihdyttää, unelmoi, kärsii, itkee, kiristyy korkeammalle, tahtoo kadota pilviin ja vain väsynyt ruumis värisee tiedottomana, kivustaan vapautuneena.

Loppumaton kesä, lämpöennätykset, yhä jatkuvat helteet ja tämä 38 vuotta vanha musiikki on kuin tehty tähän aikaan.

Lost in the rock-zone!

Täytyy pöllyyttää kasari-ysäri-Soundeja, lukea vuosiäänestysten tuloksia. Vuonna 1988 Eput palasi voittajaksi, otti haltuun vuoden bändi/levy- ja biisisarjat, Sielun veljet hengitti muutaman pisteen takana, Ihminen hävisi Baarikärpäselle.
Etsin artikkelia The Kinksistä, muistaakseni vuoden 1989 Soundissa oli haastattelu? En löydä, ehkä se oli Rumbassa? Tsekkaan netistä Popsike:stä(http://www.popsike.com/index.html) Kinksin tuplavinyylin Preservation act.2(74) hinnan, ihan hyvät kaupat tein Hong Kongissa. Samalla istumalta tarkastan myös Rollareiden melkein alkuperäisen London vinyylin hinnan, myöskin Hong Kong-reissun löytöjä. Tästä etenen myös tarkastamaan muita vinyylien hintoja, The Faces:n Long Player(71) näyttää olevan arvossaan, helposti sadan punnan arvoinen, ostin sen Honkkarista 15 eurolla.

Noin tunnin koneella istumisen jälkeen lähden valmistamaan keveähkö wokki-tyyppistä kesäruokaa, aineksina runsaasti tuoretta sipulia, kesäkurpitsaa, tomaattia, fetajuustoa ja aurinkokuivattua tomaattia. Ruuan valmistuttua avaan Soundin vuosikerran 1990 ruokapöydälle, olikohan se Kinks-haastattelu tämän vuoden puolella? Vuoden 1990 kolmannessa numerossa on Hearthillin-haastattelu, kasari-ysärivaihteen ehkä tyylikkäimmän suomirock-bändin innostunut tilitys. Koko rock-kenttä on avoinna, heebojen ikä on pikkaisen rapiat 20 vuotta, cd on voittamassa vinyylin, nettilatauksiin ja yleensä tietokoneiden aktiivikäyttöön on vielä pitkä matka. Hearthillille povataan samaisen lehden levyarvostelussa pitkää ikää, kahden vuoden päästä bändi hajosi.

Sunnuntaipäivä on kulumassa helposti puolen päivän tuolle puolen, musiikkilehdet, levyhylly ja tietokone pitävät näppeissään, onneksi koira tuossa vingahtelee, ei kun ylös, ulos ja lenkille.
Mutta ei silti, kyllä musadiggailu erityisen hyvää ajanvietettä…niin mikäs se Hearthill oikeen olikaan? Tässä aika tyylikäs video vuodelta 1990:

Los Jacopablos, osa.1

Vuosi 1993 oli Suomirokissa vanhan loppumista ja uuden alkamista. Eppu Normaali väänsi hikipäissään tahmean Studio Etanan(93), Kolmas Nainen oli ensimmäisen inkarnaation loppupäässä tehden viimeistä albumiaan Onnen Oikotiellä(94). Toki tuolloin elettiin myös taloudellisen laman aikaan, karaoke- ja toplesbaarien kultaista aikaa. Olutta sai kuppiloista ennätyksellisen halpaan hintaan, esimerkiksi Oulaisten Sun-hotellin ravintolassa iso kolmonen maksoi halvimmillaan muistaakseni 6 markkaa.

Tuossa alhon notkossa, Esko Aho ja Iiro Viinas-vihassa musiikilliselta puolelta sikisi uusien, tulevien menestysbändien sikiöitä, kuten Don Huonot, Kingston Wall ja Sub Urban Tribe. Harvassa olivat ne artistit joiden perimässä oli vielä aitoa lehmän lantaa, Kolmas Nainenkin suosion myötä urbanisoitui ja teki hyvästejään juurilleen muun muassa Tiheän Sisään(92) albumin loistavassa ”Paskanhajua” biisissä.

Vuonna 1993 radiomafian soittolistoilla alkoi soida viehättävän ontuva ”Eppu Normaali-pastissi” Boheemielämää. Kyseessä oli Los Jacopablos, Kaipiaisista Kouvolan läheltä. Nimi Los Jacopablos juontaa vanhasta Spede-vitsistä(kuka kertoo mistä vitsistä?). Yhteys Eppu Normaaliin on kyseenalainen, hieman syvemmän tutustumisen jälkeen musiikissa erottautui varsin persoonallinen särmä. Kyse oli puhtaasti maaseutumusiikista, peräkammarin poikien hiljaisista elonhuudoista, surkuhupaisista ja onnettomista tarinoista.

Bändin toinen albumi Onnentutkalla(93) piti sisällään em. Boheemielämää ”hitin” lisäksi varsin sympaattisen ja koherentin kokoelman näitä viehättäviä maaseuturock-biisejä. Albumin kohokohtia ovat selkeä Kolmas Nainen viittaus Kesäkuu, hienon tekstin omaava nimibiisi Onnentutkalla ja sekä melodisen karhea päätösbiisi ”Tule Hämärä”. Näihin aikoihin Jakopaavojen levyä löytyi varsin hyvin muun muassa Anttiloista ja muista isommista marketeista. Uran jatkuessa varsin niukalla julkaisutahdilla, levyjä ei juurikaan löytänyt muualta kuin suoraan bändin kotisivuilta. http://www.losjacopablos.com/

Hukattu Lankunkantaja!

Monet puutavaraliikkeet, kuten Puukeskus ja Honkanen palkkaavat riskejä ja terveselkäisiä nuoria miehiä varastohommiin, lankku- ja lautakasoja siirtelemään. Tällaisella työntekijällä on hyvä olla pikkaisen ns. ruumiillisen työn taustaa, on eduksi jos työntekijältä löytyy tiettyjä fyysisiä ulottuvuuksia, kuten notkea alaselkä, pitkät ja jäntevät käsivarret sekä lapiomaiset kämmenet.

Kaikki nämä edellä mainitut ominaisuudet näyttävät löytyvän Suomirokin shamaanilta Ismo Alangolta. Olin keskiviikkoiltana katsomassa Ismo Alangon ja Teho-osaston varsin erinomaista keikkaa Tampereen pakkahuoneella, erinomaisen musiikin lisäksi huomioni kiinnittyi Ismon jäntevähköön lankunkantajan kroppaan. Käsissä oli jäntevyyttä ja ulottuvuutta, kämmenet eivät todellakaan olleet mitkään taiteilijan kädet, kämmenpöytä oli lapiomaisen leveä ja sormet olivat muhkuraiset kuin ylivuotiset porkkanat.

Olen nähnyt Ismon livenä elämäni aikana noin kymmenen kertaa, ehkä enemmän ehkä vähemmän, enkä muista kuin yhden vaisun keikan, se tapahtui Seinäjoen vauhtiajoissa pari kesää sitten jolloin Ismo tyytyi tokaisemaan: -Ette taida pitää uusista biiseistäni?
Yleensä Ismo antaa itsensä 110 prosenttisesti, herran heittäytymiskykyä ei voi muuta kuin ihailla…sekä tietty heittäytyä mukana tähän yhteiseen musiikilliseen hurmokseen. Useasti Ismon yhteydessä mainitaankin termi Suomirokin shamaani. Kieltämättä Ismossa on tällaista yhteiseen hurmokseen johdattavan ylipapin vikaa. Lavapreesens on puhtaan sekopäistä, parhaimmillaan silmät harittaa ja jalat koikkelehtivät parhaaseen Keef Richards tyyliin, eli tällaiseen holtittomaan narkkarikävelyyn, jossa jalat näyttävät elävän ihan omaa elämäänsä, ottaen holtittomia jopa lievästi tanssimaisia askelia, mutta ilman mitään logiikkaa tai järjestystä. ”Narkkikävelyn” muita eläviä esimerkkejä ovat Andy McCoy ja ulkomaisista rokkistarboista Oasiksen Liam Gallagher ja Verven Riku tuhkaluukku(Ashcroft), joiden kävelytyylissä on vielä oiva lantiolisä, pelvis on puskettu etulinjaan ja hoikat jalat heittelehtivät eteenpäin, ilme on yrmeä tai muuten vain pihalla. Okei, liikutaan tietty yleistysten tasolla, varsinkin Ismo Alangon päihdehistoria on tiettävästi tunnettua lievempi, ilmeisesti vain edesmenneen bändinsä Sielun Veljien aikoina paloi muutakin kuin tupakkaa!

Yritetäämpä päästä taas itse musaan käsiksi, mutta ennen sitä iso kunnioitus Ismon kroppaa kohtaan. Harvalla viiskymppisellä se on noin timmin poikamaisessa kunnossa. Musiikkipuoli oli tänä ehtoona myös kunnossa. Uudelta levyltä tuli ehkä liian monta näytettä, useimmat niistä kuulostivat biisillisesti aika vaatimattomilta. Tosin nimibiisi ”Onnellisuus” ja keikan aloittanut ”Antaudutaan” toimivat komeasti. Muuten biisivalintoja tuli tasaisesti uran varrelta, paljon ilmiselviä mutta hyvin soitettuja hittejä kuten: Rakkaus on ruma sana, Ekstaasiin, Peltirumpu, Rakkaudesta(Ismon uran yliarvostetuin biisi) ja Tällä tiellä vain muutamia mainitakseni.

Bändi teho-osasto oli viriilisti ja villisti Ismon sekoilussa mukana, erityismaininta tuplarytmiryhmälle vakioaisapari Teho Majamäelle sekä tähän kokoonpanoon napatulle Zarkus Poussalle. Rytmi oli hyvin hallussa. Loppupuolta kohden meno villiintyi entisestään, kun ns. pakolliset ”soolohitit” oli soitettu alta pois väänsi Ismo bändeineen varsin punkahtavan ja friikin vaihteen päälle. Varsinkin Siekkareiden vanha ”Siniristilippumme” ilahdutti. Koko komeus päättyi siihen mistä kaikki alun perin alkoi, eli ”Rappiolla” veisuun. Paitsi yleisön vielä vongattua, Ismo kävi vielä luikauttamassa uudelta levyltä varsin tyypillisen kuuloisen Alanko-balladin ”Hengitän”

Tämä Onnellisuus(10) levyn nimibiisi on oikeasti aika hyvä: