Tammerfest, Yo-talo, 11.7.2012 - Kauko Röyhkä & Narttu

Muistan Kauko Röyhkän mylvimässä vasten kattohirttä Tamperelaisessa Telakka-ravintolassa. Elettiin 2000-luvun alkua ja Röyhkä oli uuden suosionsa alkuvaiheessa, energiaa ja pidättelemätöntä härkää löytyi enemmän kuin lääkäri määräsi. Muistikuvat tuosta ja aikaisemmista 90-luvun Kauko-keikoista piirtävät mieleeni pikkaisen humalaisen, virnistelevän ja irtipäässeen rokkipedon. Röyhkä kai eli tuolloin levottoman rockelämänsä viimeisiä rippeitä, ennen kuin artistina tasapainottui, alkoi tehdä teksteiltään, ei niin – kyynisiä ja kieltämättä myös parempia levyjä.

En siis kiistä Röyhkän viimeaikojen levyjen hyvää tasoa, enkä monipuolisia musiikillisia kokeiluja, muun muassa Rätön ja Lehtisalon kanssa, mutta onko jossain kohtaa juna nytkähtänyt kohti musiikillisesti turvallisempia vesiä, etenkin kun syksyllä Röyhkän tuotannosta julkaistaan 6 cd:n boxi, sekö on lopullinen sinetti Kaukon uralle? Tämä olettamushan on silkkaa puppua, eikö niin? Tämäniltaisen Kauko Röyhkä & Narttu keikan alussa sydänalaani viilsi ajatus, olenko todistamassa nyt Kauko Röyhkä – reunionia, onko paikalle saapunut lepsu setä joka toistaa samaa vanhaa viihdyttäjän kaavaansa rutinoituneesti. Illan keikka onneksi todisti, että olin enimmäkseen väärässä, jopa minun takarivin rokkipoliisin ominaisuudessa oli nöyrryttävä ja pantava joraten kun svengi vei.

Ensinnäkin, Röyhkä oli kärsinyt jonkin aikaa kurkkuvaivoista ja se kuului jonkin verran laulussa keikan alkupuolella. Röyhkä itse pahoittelikin käheää kurkkuaan humoristiseen tyyliinsä: - Sori, että mun ääni on tällaista aasin kiljuntaa!

Ei se pelkkää kiljuntaa ollut, varsinkin rokeimmissa numeroissa, kuten Vihaiset Miehet, Mainostaulujen Taakse ja Paska Kaupunki Kaukon ääni toimi hyvin. Majavalakissa ei tietenkään Kauko enää päässyt levyversion äänenkorkeuteen, Lauralle toimi yllättävän hyvin ja encorena kuultu Mielummin vanha kuin aikuinen oli keikan ehdoton kliimaksi, joka sisälsi syyn miksi Nartun aikainen musa on vielä relevanttia, tekstiltään aivan upea kappale.

Itse Narttua ja sen soittovarmuutta ei voinut muuta kuin hämmästellä. En ole koskaan ennen kuullut Lauralle biisistä näin ”oikealta kuuluvaa” versiota. Oli ilo todistaa Kaukoa vanhan ja vakaan taustabändinsä kanssa, näin itse susihukkanen käheine kurkkuineen oli varsin turvallisissa käsissä. Pitkän linjan muusikko Mats Hulden(s.49) bassonvarressa on aina vaikuttava näky, kitaristi Tommi Vikstenin(s.66) syntymäaika piti oikein googlettaa, onko tuo mies oikeasti soittanut 80-luvulla Nartussa? Todella nuoren näköinen sälli. Myös rumpali Heikki Tikka, urkuri Pekka Gröhn ja huikean soolon kappaleessa Ruosteinen Kuu vetänyt toinen kitaristi Jarmo Heikkinen tekivät Narttu-soundista kokonaisen. Vaikka Kaukon laulu ei edellä mainituista syistä ollut ihan parhaimmillaan, niin läsnäolo oli sataprosenttista. Kaukon olemuksessa oli hyväntuulisuutta, vapautuneisuutta ja jopa iloa, joka välittyi myös yleisöön päin. Mutta tuota Telakalla 10 vuotta sitten mylvinyttä härkää ei ollut tässä illassa olemassa, ehkä sitten seuraavalla Kauko-keikalla?

Keikalla kuultiin eniten biisejä Pikku Enkeli(86) albumilta, joka on kieltämättä Narttu-aikojen parhaimmistoa. Oli ilahduttavaa kuulla myös aliarvostetulta Ihmelapsi(88) levyltä kappaleet Korsikalainen ja Ihmelapsen viimeiset hetket. Jäin vain kaipailemaan myös laadukkaan Joko/Tai(90) albumin biisejä, joita ei valitettavasti kuultu lainkaan.

Mitä haastattelujen kautta olen saanut ymmärtää, niin nämä Narttu-keikat eivät johda minkäänlaisiin musiikillisiin jatkotoimiin, jos ei mahdollista tulevaa livealbumia lasketa sellaiseksi. Toisaalta olisi varsin houkuttelevaa ajatella, että millaista musiikkia Röyhkä saisi aikaiseksi vanhan ja taidokkaan taustaryhmänsä kanssa? Sytyttäisikö tuleva syksyn klubikiertue myös uuden musiikin kipinän?

Päät puhuivat (silloin ennen)

Viime talvena kävin katsomassa tämän Sean Pennin tähdittämän hassun ”goottirockari-elokuvan” This must be place. Tarina kertoi Cheyenne nimisestä entisestä rokkarista, joka saa mission mennä kostamaan hänen edesmenneen isänsä körmyyttämälle SS-upseerille. Tästähän seurasi varsin hauska road trip halki Amerikan. Ihan ok leffa, vaikkei mikään klassikko.

Tästä leffasta saan aasinsillan blogini aiheeseen, eli bändiin nimeltä Talking Heads, 80-luvulla varsin suurta taiteellista arvostusta saavuttaneeseen bändiin, jota tänä päivänä ei juurikaan enää kuunnella tai muistella(korjatkaa jos olen väärässä?). Nimittäin tuossa leffassa Cheyenne kohtasi Talking Headsin ex-nokkamiehen, itsensä David Byrnen. Byrne bändeineen esitti varsin hyvän version leffan nimibiisistä This Must Be The Place, joka löytyy alun perin Talking Heads – albumilta Little Creatures(85). Lievä kiinnostus heräsi ja muistin omistavani melkein kaikki Talkkari-levyt vinskyinä, miksi en ollut kuunnellut niitä vuosikausiin?

Ehkä Talking Headsin perinnön kanssa kävi pikkaisen samalla tavalla kun R.E.M.:n musiikillisen perinnön kanssa meinaa käydä, eli: älykkörock-bändit on helppo unohtaa, koska niiden musiikillinen juuri on jotain muuta kuin Be-Bob-Lula, Whole Lotta Love tai edes Get On!

Talking Heads, R.E.M., Smiths ym. monet muut aikansa bändit olivat enemmän silloin nuoruutta tai varhaisaikuisuutta eläneiden sukupolvien musiikillista lyhytproosaa kuin ikuisesti lantionpohjaan jäänyttä jytkettä. Tosin emme voi täysin ennustaa mitä tulevat sukupolvet arvostavat?

Nojoo, ainaskin Smithsiä kierrätetään tunkkaisesta juurestaan huolimatta ihan rehvakkaasti, mutta samaa en oikein usko em. R.E.M:stä, biisit olivat niin bändinsä näköisiä, suorituskyvyn huippuja, tavallaan antibiisejä, eivätkä mitään nuotiolallatuksia. Vai kenes biisi se Everybody Hurts oikein oli? Nojoo, ehkä tämä teoria on hieman hatara, koska toisaalta juuri tällaiset art-rockbändit voivat olla niitä suurimpia vaikutteiden antajia tuleville musiikintekijöille, kuten on ollut laita David Bowien, Lou Reedin, Patti Smithin ja vaikka Televisionin kanssa.

Viime viikonloppuna sain taas kosketuksen Talkkareihin, kun löysin Turun Manhattanin kirppikseltä bändin soundtrack – albumin Stop Making Sense(84) varsin suopeaan kahden euron hintaan. Nappasin levyn mukaan rutiininomaisesti; - että otetaan tuo nyt tuosta diskografiaa täydentämään! Yllätys oli melkoinen kun laitoin plätyn levylautaselle, hommahan toimii!

Kuluneista, tai ainakin tutuista Talking Heads – bravuureista oli saatu hienosti niiden musiikillinen ydin esille. Avausnumero Psycho Killer soi avaravana ja rentona, joka ei todellakaan ollut bändin vahvin ominaisuus sen vähän neuroottisilla ensilevyillä: 77(77), More Songs About Buildings and Food(78) ja Fear of Music(79). Bändin eka hitti Burning Down the House näytti nyt vasta kyntensä. Koko livenä äänitetty albumi oli varsin nautittava kuuntelukokonaisuus.

Nautittavuuden puute on lienee se hylkimiseni pääasiallinen syy, Byrnen kieltämättä aika persoonallinen ja hermostunut laulutapa ei aina hivele korvia. Talking Heads oli toki paljon muutakin kuin laulaja/lauluntekijä David Byrne, varsin timmiä rytmiryhmää täydensivät oivasti rumpali Chris Franz, basisti Tina Weymouth ja kitaristi Jerry Harrison. Paljon afroamerikkalaisia vaikutteita musiikkinsa sisällyttänyt bändi oli aikansa edelläkävijöitä. Bändin neljäs albumi: Remain in Light(80) on tämän rytmikkään fuusion ja taiderokin ehdoton klassikko.

Monet nykybändit ovat paljon velkaa Talking Headsin rytmiselle perinnölle, Vampire Weekend on silkkaa poppis-Talking Headsia, Grizzly Bear, Dirty Projectors ja moni muu nykybändi on imaissut vaikutteensa tältä New Yorkilais-bändiltä. Väittäisin jopa, että Paul Simonin klassikko-albumi Graceland(86) ei olisi syntynyt ilman Talking Headsia. Myös aikansa kotimainen ”superkokoonpano”, eli Dave Lindholmin Bluesounds myönsi auliisti Talkkarit yhdeksi musiikilliseksi esikuvaksi.

Bändi lopetti toimintansa vuonna 1988 erinomaiseen albumiin Naked(88), tämän jälkeen julkaistiin vielä joitain jämäbiisejä soundtrack- ja kokoelmalevyillä. Byrne on tehnyt vahvan soolouran, albumit Rei Momo(89) ja Uh-Oh(92) ovat ainakin tutustumisen arvoisia. Viime vuosina on ollut hiljaisempaa, viimeisin studioalbumi on yhdessä Brian Enon kanssa tehty varsin oiva Everything That Happens Will Happen Today(08). Esiintyihän Byrne Tammerfesteissäkin vuonna 2004, luonnollisesti missasin tuon keikan, grrr.