Guns N' Roses. Ratina. Tampere. 7.7.2025.

Pohdin pari päivää, että kirjoitanko ollenkaan tästä keikasta? Syy: melko suuren luokan pettymys, koska laulaja Axl Rosen ääni ei ollut entisensä. Keikan selkeisiin ääniongelmiin nähden, median kirjoittelu keikasta on ollut jopa ymmärtäväistä ja Axlin äänen heikkouden ei ole annettu vaikuttaa muuhun kokonaisuuteen, joka oli koko keikan ajan kiitettävällä tasolla. Rytmiryhmä hoiti tonttinsa upeasti. Pelkästään Slashin työskentelyä kepin varressa olisi voinut seurata koko keikan ajan ja tavallaan näin kävikin, esimerkiksi Aamulehden arvion mukaan soolokitara varasti show'n Tampereella ja Rosen laulun saattoi sujauttaa ajatuksissaan ikään kuin taka-alalle Slashin kitaraa tukevaksi ääneksi. (Aamulehti. 9.7.2025). Ihan näin empaattinen en ole omassa arviossani, koska Axl Rosen ääni on se juttu joka tekee Guns N' Rosesin tunnistettavaksi, eikä Slashin kitara. Kun kruununjalokivi on pahasti ruosteessa, ääni ei loista entiseen tapaan, niin suurin osa odotuksista ja keikan kokonaiselämyksestä katoaa. Valitettavasti.

Ei silti, kyllä Axl:n ääniongelmat noteerattiin laajalti monissa arvioissa. Soundin arvio on lähimpänä omaa näkemystäni: "Niin kauan kuin Axl pystyi laulamaan alarekisteristä Mr. Brownstonen ja Bob Dylan -laina Knocking on Heaven’s Doorin tapaan, kaikki sujui hyvin. Mutta kun piti leiskauttaa tutut korkeat kiekaukset Welcome to the Junglen, Civil Warin tai Nightrainin aikana, sai yleisö jännittää, miten mies niistä selviää."  Livearvio: Guns N' Rosesin Ratinan-keikka sai miettimään, paljonko yhtyeellä on vielä aikaa jäljellä - Soundi.fi

Keikalle pääseminenkin oli pienehkö trilleri. Kuuden nurkilla napsahti kunnon vesisadekuuro ja tämän vuoksi tuli skipattua lämmittelyakti Public Enemy. Harmi, sillä tämän hiphop-suuruuden olisin mielelläni nähnyt. Vesisateen jälkeen suurin osa yleisöstä pakkautui paikalle ja Ratinan jokaisella sisäänpääsyportilla kehkeytyi varsin suuret jonot. Eikä siinä kaikki, portille päästyäni seurasi nopea käännytys huomattavasti kaueampana sijaitsevalle narikalle, koska olkalaukkuni oli suurempaa kokoa kuin vaadittavat A4. Niimpä kiepautin kauempana olevan narikan kautta ja kerkesin stadionille varttia ennen keikan alkua. Kaikki hyvin. 

Keikka alkoi luonnollisesti sillä kappaleella millä se aina alkaa, eli Welcome to the junglella. Axl Rosen ääniongelmat paljastuivat heti tämän kappaleen aikana. Tune oli mitä se oli, korkeallekin päästiin välillä, mutta sitten seilailtiin vähän missä sattuu. Vaikka alkukipale olikin kylmä suihku, niin keikan alkupuoliskon reilut puolenkymmentä kappaletta eivät jääneet ansioitta. Use Your Illusioinin Bad Obsessionilla Axln ääni toimi lähestulkoon levyversion veroisesti. Kappaletta piristi oletetusti vierailija Michael Monroen huuliharppu.

Guns N' Rosesin ns. uudet biisit ovat saaneet enimmäkseen naurua ja kuraa niskaansa. Nämä neljä julkaistua kappaletta ovat ilmeisesti kaikki Chinese Democracy (08) aikaisia demoja, johon Slash ja Duff ovat vetäneet omat osuutensa mukaan. Tähän nähden olin yllättänyt, että näistä uusista biiseistä se ensimmäinen ja kollektiivisesti huonoimmaksi tuomittu Absurd toimi aika mukavasti. Tässä kappaleessa solisti ei joutunut liian koville ja punkrockmainen runttaus sopi aika hyvin Axl:n äänelle. 

Live and Let Die jatkoi Axln selviytymistaistelua oikean taajuuden ja tunen kanssa. Huomiona oli myös, että solisti tuli kappaleihin vähän liian nopsaan, ajoitus ei toiminut. Yesterdays oli aikamoista kidutusta korville. Ylätaajuuksilla menevä kappale oli yksinkertaisesti liian vaativa vedettäväksi. Muuten upeasti toimineen Coman jälkeen Rose meni hetkeksi lavan taakse tauolle ja basisti Duff McKagan veti todella tymäkän version Stoogesien I Wanna Be Your Dogista. Duff olisi huoletta voinut laulaa muutaman veisun lisääkin. Duff ja Slash kaksikkona edustivat edelleen sellaista rock'n' rollin tyylikkyyttä ja viileyttä jota harvalta löytyy.

Axl Rosen paras vokaalisuoritus koettiin Knockin' on Heaven's Doorin aikana. Tästä alunperin Bob Dylanin varsin lyhkäisestä kappaleesta on kasvanut Gunnareiden käsissä melkoinen keikkamammutti. Tässä kohtaa yhteys löytyi ja Gunnarit kuulosti omissa korvissani siltä miltä sen pitikin kuulostaa. Sitten seurasi kolmen kehnomman kappaleen ketju, Hard Skool, Rocket Queen ja Perhaps. Nojoo, Rocket Queen on klassikko, mutta veto ei hyvä, tiedätte varmaan miksi? Sen sijaan viimeisin tuore kappale Perhaps toimi aika hyvin, eikä se mielestäni ole kappaleena vailla ansioita.

Kahden tunnin jälkeen aloin selailemaan puhelimesta bändin viime keikkojen settilistoja.  Ainakin Sweet Child O'Mine, November Rain, Patience ja Paradise City ovat vielä tulossa. Kaikki nuo biisit tulivat ja keikka loppui tutusti viimeiseen näistä, eli Paradise Cityyn. Kolmen tunnin keikka oli minun mielestä liioittelua, kaksi tuntia olisi ihan hyvin riittänyt. Saman viestin voin kertoa muillekin maailman starboille: me emme tarvitse kolmen tunnin keikkoja, eikä missään nimessä neljän tunnin keikkoja. Sori Bruce.

Jos en riittävästi vielä maininnut, niin rytmiryhmä selviytyi mainiosti keikasta. Ja kyllähän se Slashin kitarointi oli ihan omaa luokkaansa. Myös tunnistamattomaksi jäänyt nuorehko, paidaton (osin kupattu? fanit?) rumpali piti homman upeasti läjässä. Kolmatta kertaa en halua Guns n' Rosesia nähdä livenä. Gunnarit on niinkuin monet muutkin meganimet alkupään tuotantonsa vankeja. Use Your Illusion tupla-albumien jälkeen ei ole ilmestynyt mitään kunnolla mainitsemisen arvoista. No joo, Spaghetti Incident (93) on hieno cover-albumi, mutta Axl Rosen egotrippiin Chine Democracyyn (08) ei tule kyllä koskaan palattua.

Syksyllä paljastettu kiertueen nimi: Because What You Want & What You Get Are Two Completely Different Things Tour, herätti hetkellisen toiveen uudesta studioalbumista, mutta aika pian Slash paljasti haastattelussa, että sellaista ei ole tulossa. Jos Guns N' Roses haluaisi synnyttää jotain kiinnostavaa ja kuunteltavaa, niin se voisi olla punk/rock-otteella vetäisty levy, ilman suurempaa taiteellista vaatimustasoa. Ratinan keikalla parhaiten toimivat Axl:n äänialaan sopivat, matalammasta sävelalasta vedetyt kaahaukset, kuten Down on the Farm joka oli keikan loppupuoliskon onnistumisia.

Guns N' Roses - Kantola. Hämeenlinna. 1.7.2017.

Guns N' Roses tuskin tulee tekemään enää uutta albumia. Se oli päällimmäinen tunteeni Gunnareiden Hämeenlinnan keikan suhteen. Kuinka moni odottaa edes uutta albumia? Nyt ollaan tässä dreamteam-tilanteessa, jossa Axl on saanut Slashin ja Duffin mukaan kelkkaan ja Not In This Lifetime - kiertue takoo rahaa ympäri maailmaa. Mitä tapahtuu tämän kiertueen jälkeen? Poikien eläkekassa on muhkeampi, onko enää tarvetta tämän tyyppisen uuden nostalgiarokin tekemiselle tai uudelle kiertueelle? Tämä on jo nähty, miksi enää palata. Niin, saman kysymyksen voisi(olisi voinut) esittää Rollareille ja monelle muulle ympäri maailmaa kiertävällä rockmammutille. Business as Usual, siinäpä se. Yleisö haluaa ja yleisö maksaa, miksipä ei soittaisi hittejään läpi ympäri maailman.

Jos se olisi sittenkin uusi albumi, niin millainen se voisi olla? Minä toivoisin, että se olisi nopeasti punk-otteella rykäisty, vähän niin kuin ns. jämäalbumien: GNR Liesin(89) ja Spaghetti Incidentin(93) parhaimmisto. Miksi näin? Hämeenlinnan keikalla mielestäni toimivat parhaiten tällaiset nopeammat punkimmat rykäisyt, kuten Out Ta Get Me, Nightrain ja Duffyn laulama Damned-cover New Rose. Voi olla, että olen melko yksin mielipiteeni kanssa, sillä myös bändin hitimpi osasto toimi keikalla pääsääntöisesti hyvin.

Keikka alkoi tunnin myöhässä. Soittajien kavutessa lavalla meininki ja tekeminen oli heti täysillä päällä. It's So Easy, Mr. Brownstone ja jopa Chinese Democracy olivat kelpo aloituskolmikko. Slashin kitara oli heti oikeilla taajuuksilla ja Duffin timmi bassottelu kera taustalaulun tuki hyvin Axelia. Entäs itse Axl Rose? Pääsääntöisesti Axl oli hyvin menossa mukana, laulun korkeammat taajuudet toimivat liki entiseen malliin, muttei ihan koko keikan ajan. Welcome to The Jungle meni perusvarmasti, Double Talkin' Jivellä Rose lauloi minimalisesti, mutta Slashin kitara soi maagisesti ja pelasti tämän biisin. Eeppisen Estrangedin alussa Rosen laulu vähän hapuili, mutta loppu meni komeasti, laulu oli solistille ensimmäinen "työvoitto". Seuraava tsipale, alun perin Paul McCartneyn ja Wingsin tekemä Live and Let Die oli Axelin laulun juhlaa.

Rocket Queen, You Could Mine. Ok, ihan varmoja nakkeja. Sitten tuli Duffyn em. soolonumero: New Rose joka kulki punkahtavan rivakasti. Duffyn coolista olemuksesta ei ole epäselvyyksiä, tässä on mies joka nostaisi minkä tahansa bändin rockuskottavuusarvoa monta pykälää ylöspäin. Duffyn jälkeen Axl palasi lavalle Chinese Democracyn(08) balladilla This I Love, joka oli mielestäni keikan ehkä heikoin hetki. Tämän jälkeen, noin keikan puolivälissä keikka alkoi saavuttamaan parasta kärkeään, Civil War toimi upeasti, myös Mr.Rose näytti kyntensä laulajana tässä, Yesterdays meni ookoosti, kun taas tätä seurannut Coma oli mielestäni keikan paras veto. Slashin ja Rosen yhteistyön melkein kadotettu helmi. Tässä vedossa oli kaikki dynaamiset vaihtelut kohdillaan, kerrassaan upea rockräjäyttely.

Coman jälkeen Slash pääsi sooloilemaan pitkän tovin kitaransa kanssa, Johnny B.Goodea tai jopa Get Onia muistuttava sooloilu vaihtui Kummisedän teemabiisiin, jota erheellisesti luulin joksikin Anssi Tikanmäen sävellykseksi ja olin hetken varma, että Slash on nähnyt todellakin vaivaa suomikunnianosoituksen eteen. Ehkä näissä kohdin Slashin kitaran rakastaminen meni hieman ylitse, vähemmätkin soolot olisivat voineet riittää. Toisaalta Slash kitaroineen oli aika suuressa osassa koko keikan ajan, uskaltaisin jopa väittää Slashin kitara oli paljon merkitsevämmässä osassa tällä keikalla kuin Axl Rosen laulu, myös screenille heijastetut kohdennukset tukivat tätä. Myös Duff sai paljon screeninäkyvyyttä. Toinen kitaristi Richard Fortus ajoittain luikautteli varsin makoisia sooloja ja tuntui olevan myös mies paikallaan.

Noin kolmituntiseksi venyneen keikan loppupuoli otti jo vähän allekirjoittaneen jalkoihin ja bändi veivasi muutamia aika turhiakin covereita. Chris Cornell - kunnianosoitus Black Hole Sun oli paikallaan ja Rose veti sen hyvin. Sen sijaan Knocking on Heaven's Door on mielestäni aika turha veto, ja vielä noin pitkänä versiona. Sinällään hauskaa millaisen stadionmammutin Gunnarit ovat tästä biisistä kasvattaneet, kun se alkuperäisenä Bob Dylanin versiona oli vain pari minuuttinen akustinen biisi. Biisit soolot ovat tuskin Dylanin käsialaa, siitä propsit bändille. Encoreissa tulleet AC/DC:n Whole Lotta Rosie ja The Who:n The Seeker olivat molemmat hyviä biisejä, mutta olivatko ne tarpeellisia?

Ilta päättyi Paradise Cityyn, niin kuin muutkin tämän kiertueen konsertit. Tässä vaiheessa olin jo poistunut porteista Kantolan tapahtumapuiston ulkopuolelle ja katsoin hivenen sentimentaalisena kuinka minua nuorempi festariyleisö yhteislauloi ja tanssahteli biisin tahtiin. Alun perin ajattelin, että yleisöjakauma tällä keikalla on siinä neljänkympin kieppeillä, mutta yllättävän paljon nuorempaa jengiä oli myös paikalla. Hyvä niin, sillä tämä taas osoittaa sen, että hyvä rock elää ja pysyy hengissä, vaikkakin pienessä kierrätyshengessä.