Neil Diamond - Hot August Night

Neil Diamond oli pitkään minulle synonyymi mitäänsanomattomuudelle, yhtälailla kuin John Denver tai Glen Campbell. Sittemmin toki huomasin, että kahden jälkimmäisen tuotanto ei ollutkaan pelkkää tyhjää kiillettä, vaan myös hienovaraista kantrirokkia kera hienojen biisien. Kun taas Neil Diamond majaili pitkään b-laarissa, ehkä syynä oli tähän aikoinaan alelaarista poimimani tyhjänpäiväinen Lokki Joonatan soundtrack Seagull (73).

Jossain kohtaa sain vihiä Diamondin albumista: Tap Root Manuscript (70), joka oli toiminut esikuvana myöhempien vuosien artisteilla ja heidän maailmanmusiikkilevyilleen, kuten Peter Gabrielille ja Paul Simonille. Tap Root oli avain timantin sisään, jos näin leikkisästi kuvaillaan. Ok, levyn eka puoli toimii varsin hyvin, mutta se kokeellisempi b-puoli koettelee korvia.

Mutta en luovuttanut. Niilo Timantin etsintä jatkui jatkumistaan, ehkä juuri siksi, kun näitä levyjä saa ihan törkeän halvalla. Stones (71) oli seuraava ostamani Diamond-levy. Puolittain hyvää, mutta osittain unohdettavaa. Levyn parhaimmistoa ovat rytmikäs Grunchy Granola Suite ja Joni Mitchell-cover Chelsea Morning. Isot plussat levyn elinvoimaisesta ja jopa hivenen raa'asta soundista, joka tekee tällaiselle silosointisuuden kallistuvalle komeljanttarille hyvää. 

Kaikesta huolimatta Neil Diamond ei kaapannut vieläkään riittävän isoa paikkaa levyhyllystäni, nuo kaksi levyä riittivät varsin hyvin...ja unohtuivat sittenkin. Tänä talvena eksyin Levykauppa Äx:n sivuille ja huomasin uusien alevinyylien joukussa Neil Diamondin tuplaliven Hot August Night (72). Hintaa oli pudotettu 80 eurosta (Mitä **ttua?`) 25 euroon. Edelleen liian kova hinta. Niimpä tilasin sen eurolla ulkomailta (ja pari varakappaletta kaupan päälle). Miksi eurolla? Koska levyjä on painettu valtavia määriä ja se on yksi myydyimpiä (ja arvostetuimpia) livelevyjä kautta aikojen. Tuolloin vuonna 1972 Diamond teki Los Angelesin The Greek Theatressa kymmenen loppuunmyytyä ja konserttia, jonka pohjalta koostettiin kyseinen livealbumi.

Se mitä levy yllättäen tarjoaa, on villiä vaaran tunnelmaa, kuin Neil laulaisi henkensä hädässä, jotenkin hyvin intensiivisellä otteella. jo edellä mainittu Grunchy Granola Suite on verevä avaus, joka svengaa ja rollaa kuin höyryjuna. Done Too Soon jatkaa samalla paksun svengin linjalla. Solitary Man, Sweet Caroline ja Girl You'll Be A Woman Soon ovat kaikki kestäviä klassikoita, jotka kestävät kaikenlaista tulkintaa, nyt on tarjolla varmaa ja nautittavaa. Harvinaisempi Cherry Cherry sytytetään liekkeihin, jossa Neil laulaa ja ähkii parhaansa mukaan. Kauttaaltaan hyvin nautittava livealbumi.

Vuonna 1977 Diamond palasi samaan Greek Theatreen konsertoimaan, jonka nauhoista koostettiin toinen vahva tuplalive Love at The Greek (77). Tuota levyä edelsivät ihan  hyvät arviot saaneet studioalbumit: Moods (72), Serenade (74) ja Robbie Robertsonin tuottama Beautiful Noise (76). Jälkimmäistä levyä löytyy puoli-ilmaiseksi lähes kaikkialta minne vinyylinkeräyssilmänsä vaan laskee. Tästä muutama vuosi eteenpäin Diamond julkaisi erinomaisen soundtrack-albumin The Jazz Singer (80). Senkin jälkeen levyjä on tullut tasaiseen tahtiin, joistaa viimeisin on nimeltään: Melody Road (14). 82-vuotias Diamond on esiintynyt pienimuotoisesti ihan näihin päiviin asti, vaikka vuonna 2018 hänellä todettiin Parkinsonin tauti.

Tässäpä vielä kestävä klassikko Solitary Man. Videossa huomionarvoista on Diamondin varsin sympaattinen spiikkaus, kuinka hän halusi edes yhden oman biisin soivan radiossa ja onnistui siinä.

Syväsukellus 8raidan levykellariin

On talvea, on lunta, on levymatkailijan keskeytymätöntä unta. Kaukana ovat ajat vierailuista Euroopan levykauppoihin, sukellukset nuhjuisten levymajojen kellaritiloihin, kostuneen kartongin alati viekoitteleva tuoksu, lupaus kätketystä menneestä, muutaman euron raadellusta aarteesta, hiirenkorvilla olevasta levykäisestä, esineestä, joka on vaihtanut omistajaa kuin paitaa, tai lepäillyt vuosikymmeniä keski-eurooppalaisessa, hyvin vetoisessa autotallissa. 

Se on levy, jota on käytetty tuopinalusena, se jonka kansia on väännelty amatöörimaisesti, aikana ja paikassa, jolloin levyjenkeräys maailmanlaajuisesti ei ollut vielä alkanut. Tuo kartonkikääreeseen pakattu soiva muovikiekko oli pieni Ihme, se oli arjen henkinen ruisleipä, miljoonia kertoja levysoittimessa vieraillut bileiden villitsijä. Levyjä ei kerätty määrän vuoksi, vaan sen ainutlaatuisen sisällön. Musiikkiäänite antoi voimaa ja energiaa ihmisten harmaaseen arkeen. Mutta missä se levy on nyt, se kaikista kadonnein ja kulunein, aikana kun kaikki rajat ovat kiinni, levynörtit ja vielä eläköityneemmät nörtit ovat jääneet jumiin levykasojensa kanssa omalle mantereelleen.

Näitä asioita mietin, kun astuin turkulaisen 8 Raita levykaupan sisään. Tyylikäs, kansainvälinen ja tarjonnaltaan runsas levykauppa toi onton olon vatsanpohjaan. Tässä sitä oltiin, maski päällä pyörimässä, miltei täydellisessä Tukholman levykauppojen replikassa. Yläkerta on sisustettu ajatuksella ja hyvällä maulla. Levyjen esillepanoon on nähty vaivaa, sieltä täältä löytyy pieniä levylaareja, jotka pitää sisällään tarjouslevyjä ja muita tärppejä. 

Mikä parasta 8 Raidasta löytyy tarjouslevyille omistettu alakerta. Vastaavanlainen kellaritila löytyy jokaisesta hyvän maun omaavasta levykaupasta...tai kaupassa jossa yleensä on kellari. Skivbörsenilta Tukholmasta löytyy malliesimerkki runsaasta kellaritilasta. Ohessa bloggaus kys.paikasta:  http://homesickhounds.blogspot.com/2018/06/vinyylinnuohousta-tukholman.html  Turun paras levykauppa ei jää tästä paljoa jälkeen. 

Kun astelen kivisiä portaita alas, niin mieleni virittyy joka askeleella lähemmäs ostonälkää, ellei jopa levykiimaa. Boomtowin Ratsin eka kolmella eurolla. Hahaa. Tästä se alkaa. Lookin after nro.2 now. Graham Parker puristaa minttiä kipinää kahdella eurolla, Tom Robinsonin moottoritie laskee yykaakoonee kera vekkulin sisäpussin. Kaikista alimmaisista laareista hiipii neljä Housemartinsin maxia osaksi levykasaani, uuh, me and farmer, like brother and collector, yes i do! Miks onkaan Pave Maijasen Maailman Tuulet unohdettu euron koriin? No nyt se lähtee kohti Lempäälää. Renaissence, paskaa mutta arvostettu progea, ostan kun halvalla saan. Hölömö.

Eikä siinä kaikki, ei todellakaan. Miksi Todd Rundgrenin Runt maksaa aina kaksi euroa, on jenkkiä ja orkkista, mutta hinta ei nouse. Ei se vaan millään. Alex Harveyn klassikko Next tyytyy euron hintaan. En väitä vastaan. Mutta, mutta, Neil Diamondin maailmanmusiikin pioneeriplatta Tap Root Manuscript löytyy laarin pohjalta. Nau. Siinä on vielä Paul McCartneyta, John  Parria ja ties mitä. Mutta tämä levynkerääjä on täydessä lennossa. Lento loppuu vasta kun kellari on nuohottu läpi. Ehkei mitään Skivbörsenlöytöjä, mutta mahtavat tunnelmat paremman puutteessa...ja Suomen parhaassa levykaupassa, Tamperelaisen Sammakan jälkeen,

Myyjä ei puhu paljoa, laskee hitaasti ja laskee väärin, minun eduksi. Se puheliaampi myyjä ei ole nyt paikalla. Minulla olisi ollut paljon kommentoitavaa, muttä tämä levykaupan sijaiselta vaikuttava tyyppi ei äidy jutulle. Ja onhan minulla maskikin päälle, näin ollen mairea hymyni ei pääse täysin oikeuksiin. Ja ostinhan parin euron kuran (laadun) lisäksi yhden täysihintaisen vinyylin, Daniel Romano's Outfitin: Okay Wow(20) livelevyn. Aivan törkeän kova paketti.

Jalkakäytävällä liukastellaa matkalla autoon. Onhan talvisempi talvi ja onhan mukavampi kuunnella levyjä kotona livekeikkoja odotellessa. Sanottiinhan uutisissa toissapäivänä, että vinyylien myynti on kasvanut koronan aikana huomattavasti, se on siirtymässä marginaalista kohti valtavirtaa. Voe mahoton, sanon minä ja tuumailen, että pitäisiköhän lakata häpeilemästä tätä pitkäkestoista harrastustani. Se nyt vaan on niin, että muovi on ikuista. Valitettavasti ja onneksi. Ja tässäpä vielä lauantaisen levykiimani soittolista, josta löytyy levyt joista en kertonut mitään, Osmondsit, CCR:t ja Kiril Babitzinit.

https://open.spotify.com/playlist/0uCEndPJsyf0i3jN2lGx1d?si=mUzA1ldxRUGy3oJdAbuOiA