Neil Diamond - Hot August Night

Neil Diamond oli pitkään minulle synonyymi mitäänsanomattomuudelle, yhtälailla kuin John Denver tai Glen Campbell. Sittemmin toki huomasin, että kahden jälkimmäisen tuotanto ei ollutkaan pelkkää tyhjää kiillettä, vaan myös hienovaraista kantrirokkia kera hienojen biisien. Kun taas Neil Diamond majaili pitkään b-laarissa, ehkä syynä oli tähän aikoinaan alelaarista poimimani tyhjänpäiväinen Lokki Joonatan soundtrack Seagull (73).

Jossain kohtaa sain vihiä Diamondin albumista: Tap Root Manuscript (70), joka oli toiminut esikuvana myöhempien vuosien artisteilla ja heidän maailmanmusiikkilevyilleen, kuten Peter Gabrielille ja Paul Simonille. Tap Root oli avain timantin sisään, jos näin leikkisästi kuvaillaan. Ok, levyn eka puoli toimii varsin hyvin, mutta se kokeellisempi b-puoli koettelee korvia.

Mutta en luovuttanut. Niilo Timantin etsintä jatkui jatkumistaan, ehkä juuri siksi, kun näitä levyjä saa ihan törkeän halvalla. Stones (71) oli seuraava ostamani Diamond-levy. Puolittain hyvää, mutta osittain unohdettavaa. Levyn parhaimmistoa ovat rytmikäs Grunchy Granola Suite ja Joni Mitchell-cover Chelsea Morning. Isot plussat levyn elinvoimaisesta ja jopa hivenen raa'asta soundista, joka tekee tällaiselle silosointisuuden kallistuvalle komeljanttarille hyvää. 

Kaikesta huolimatta Neil Diamond ei kaapannut vieläkään riittävän isoa paikkaa levyhyllystäni, nuo kaksi levyä riittivät varsin hyvin...ja unohtuivat sittenkin. Tänä talvena eksyin Levykauppa Äx:n sivuille ja huomasin uusien alevinyylien joukussa Neil Diamondin tuplaliven Hot August Night (72). Hintaa oli pudotettu 80 eurosta (Mitä **ttua?`) 25 euroon. Edelleen liian kova hinta. Niimpä tilasin sen eurolla ulkomailta (ja pari varakappaletta kaupan päälle). Miksi eurolla? Koska levyjä on painettu valtavia määriä ja se on yksi myydyimpiä (ja arvostetuimpia) livelevyjä kautta aikojen. Tuolloin vuonna 1972 Diamond teki Los Angelesin The Greek Theatressa kymmenen loppuunmyytyä ja konserttia, jonka pohjalta koostettiin kyseinen livealbumi.

Se mitä levy yllättäen tarjoaa, on villiä vaaran tunnelmaa, kuin Neil laulaisi henkensä hädässä, jotenkin hyvin intensiivisellä otteella. jo edellä mainittu Grunchy Granola Suite on verevä avaus, joka svengaa ja rollaa kuin höyryjuna. Done Too Soon jatkaa samalla paksun svengin linjalla. Solitary Man, Sweet Caroline ja Girl You'll Be A Woman Soon ovat kaikki kestäviä klassikoita, jotka kestävät kaikenlaista tulkintaa, nyt on tarjolla varmaa ja nautittavaa. Harvinaisempi Cherry Cherry sytytetään liekkeihin, jossa Neil laulaa ja ähkii parhaansa mukaan. Kauttaaltaan hyvin nautittava livealbumi.

Vuonna 1977 Diamond palasi samaan Greek Theatreen konsertoimaan, jonka nauhoista koostettiin toinen vahva tuplalive Love at The Greek (77). Tuota levyä edelsivät ihan  hyvät arviot saaneet studioalbumit: Moods (72), Serenade (74) ja Robbie Robertsonin tuottama Beautiful Noise (76). Jälkimmäistä levyä löytyy puoli-ilmaiseksi lähes kaikkialta minne vinyylinkeräyssilmänsä vaan laskee. Tästä muutama vuosi eteenpäin Diamond julkaisi erinomaisen soundtrack-albumin The Jazz Singer (80). Senkin jälkeen levyjä on tullut tasaiseen tahtiin, joistaa viimeisin on nimeltään: Melody Road (14). 82-vuotias Diamond on esiintynyt pienimuotoisesti ihan näihin päiviin asti, vaikka vuonna 2018 hänellä todettiin Parkinsonin tauti.

Tässäpä vielä kestävä klassikko Solitary Man. Videossa huomionarvoista on Diamondin varsin sympaattinen spiikkaus, kuinka hän halusi edes yhden oman biisin soivan radiossa ja onnistui siinä.