Tammikuun viimeinen henkäys!

Tammikuu on tässä kädellä, koettuna, rutistettuna, loppuun asti käytettynä. Talvi on tapissaan, sen keskikohdassaan, aavistuksen jo kallellaan, minne päin?

On a winter's Sunday I go
To clear away the snow and green the ground below
April, all an ocean away, is this the better way to spend the day?
Keeping the winter at bay

Pieni, kaunis, isommaksi kasvava rakkauslaulu vai liekö eroveisu nimeltään January Hymn. The Decemberists näyttää väylää kevääseen, kyseinen biisi ja koko uusi King is Dead(11) albumi soi kauniisti ja toiveikkaasti.

What were the words I meant to say before you left?
When I could see your breath lead where you were going to
Maybe I should just let it be and maybe it will all come back to me
Sing, oh, January, oh


How I lived a childhood in snow
And all my teens in tow, stuffed in strata of clothes
Pale the winter days after dark
Wandering the gray memorial park, a fleeting beating of hearts

What were the words I meant to say before you left?
When I could see her breath lead where she was going to
Maybe I should just let it be and maybe it will all come back to me
Sing, oh, Janu, oh January, oh

Decemberists- The Hazards of Love

The prettiest whistles won’t wrestle the thistles undone. Colin Meloyn lyriikat saavat tarttumaan englannin sanakirjaan, eikä sanoma aina senkään jälkeen täysin aukene. Joka tapauksessa Decemberistsejä kuunnellessa tietää olevansa vähän hienomman poptaiteen äärellä. Indiepoppareillehan Desukat ovat olleet varsinainen herkkupuoti; folkahtavat kappaleet pullistelevat musiikillisia viittauksia Smithseistä ja Belle & Sebastianista Poguesiin ja jopa Kurt Weilliin, sekä kaiken kukkurana sopivan pienenä pysynyt suosio, joka hillitsee monen, ainakin allekirjoittaneen suunnatonta mustasukkaisuutta.

Koko kattauksen on täydentänyt luovaa kirjoittamista opiskelleen Meloyn pulppuava mielikuvitus, joka pelastaa kappaleen silloinkin kun musiikki onnahtelee. Sanoituksissa vilisee viktoriaanisen ajan kummituksia, merirosvoja, sarjamurhaajia, huoria (ei vaan ”odaliskeja”, "kurtisaaneja" ja ”jalkavaimoja”), yhdessä salaisten agenttien ja kommunistien kanssa. Dessujen edelliset albumit ovatkin olleet novellikokoelmia täynnä maagista realismia.

Itse havahduin bändin olemassaoloon vuoden 2005 Picaresquen myötä, ja se on uudenkin albumin jälkeen Dekabristien paras läpyskä. Kyseisen julkaisun jälkeen yhtye on mielestäni tasapainoillut helposti pureskeltavien pop-mellien ja progemaisempien teosten välillä. Kokeilunhaluaan yhtye tyydytti The Tain –ep:llä ja vuoden 2006 Crane Wife sisälsi sekä Picaresquelta tuttuja, helposti tarttuvia indie-folk –ralleja että japanilaiseen kansansatuun perustuvan triptyykin - joka tietysti esitettiin käänteisessä järjestyksessä! Tällä kertaa tasapainoilu toteutettiin siten, että yhtye julkaisi vuoden vaihteessa Always the Bridesmaid – nimellä kulkevan ”sinkkukokoelman”, jossa oli mainio rypäle popformaattiin sopivia tsibaleita. Nyt julkaistu Hazards of Love on puolestaan varsinainen rock-ooppera, jossa ei pelätä taiteellisia ylilyöntejä.

Ja ylilyöntejähän tässä on, esimerkiksi cembaloiden ja lapsikuorojen muodossa.Lisäksi löytyy perinteistä brittityylistä folkia, barokkirokkia sekä klassista progeheviä. Oi, olen antanut levylle aikaa, mutta en vieläkään ole päättänyt, miten suhtautua näihin tyyliseikkailuihin. Turhautumista ja linjattomuutta vai kuuntelijan ennen pitkää palkitsevaa riskinottoa? Lyriikat ainakin jäävät hieman köyhiksi – levyn on tarkoitus muodostaa tarina, jossa seikkailee Margaret -niminen nainen, joku tyyppi joka muuntautuu joksikin toiseksi eläimeksi, joku naisia häpäisevä auervaara sekä kuningatar. OK, jokainen kai täydentäköön tarinan omalla mielikuvituksellaan. Ei tämä kuitenkaan ihan Kesäyön unelmaa hakkaa. Kaiken päätteeksi levyltä voi kuitenkin kaivaa mainioita kappaleita. Jo etukäteen maistiaisena julkaistu Rake’s Song toimii rankkana palana, samoin Wanting Comes in Waves. Luulen, että tälle levylle tulee antaa vielä hieman aikaa. Kenties Hazards avautuu täyteen kukkaansa vasta lokakuun kylmänharmaudessa, savuisen viskin kanssa nautittuna.

Kuinka lähestyä Dessuja Pate Mustajärvi - asenteella!

Anteeksi. Tämä oli A-Houndille em.otsikon vuoksi:) The Decemberists on kova pala purtavaksi pohjois-pohjanmaalla syntyneelle, korkeintaan tyydyttävästi Englannin kieltä taitavalle perusmiehelle. Sen kuulee, haistaa, melkein maistaakin…sivistyneisyyden, korkean kulttuurin, runouden, akateemisuuden, sellaisen tunnelman että musiikin perusta on rakennettu hienovaraisemmin, ehkä tarkemmin ja enemmän kestävän taiteen kannalta?

Niin, puhunko nyt läpiä päähäni, en tiedä kovin paljon bändistä, en sen taustasta, en sen nerokkaasta laulaja-lauluntekijästä(niin olen kuullut väitettävän) Colin Meloysta, enkä nyt vaivaudu googlettamaan bändistä lisää tietoa, sen sijaan laitan kauan tietokoneeni bittiavaruudessa lojuneen Dessujen Castaways and Cutouts-levyn soimaan, ensimmäistä kertaa.

Viime syksynä Dessut löysivät väylän musiikilliseen tajuntaan ”always the bridemaid”-irtosinkkujen kautta. Pidin erityisesti Raicoat songin yksinkertaisen kauniista tunnelmasta, osasin jopa tunnistaa sinkkujen b-puolelta yhden cover-biisin, siis minkä? Aikaisemmin Dessuja olin kuunnellut epäsäännöllisesti Picaresque- ja Crane Wife albumien kautta, joista molemmista löytyy erinomaisen koskettavia biisejä. Printtasin jopa Crane Wife:n lyriikat ulos, koska halusin opiskella…ja ennen kaikkea tietää the Decemberists-bändin erinomaisuuden. Tästä huolimatta lyriikat eivät tarttuneet ja kiertäneet sisälläni tuoden musiikille lisäarvoa, tyydyin edelleen kuuntelemaan tämän laulaja Colinin surullisenkaunista ääntä, saaden siitä tarvittavan musiikillisen nektariinin.

Niin kuinka paljon intuitio osaa kertoa laulun perimmäisestä sisällöstä? Onko kuulijan tunnelma aina oikea, nytkin kun kuuntelen ”Odalisquen” kaunista alkua, jotenkin aavistan siinä olevan paljon tunnelmaa ja tarinaa, laivan kokan tasaista huojuntaa, lempeästi ja jotenkin muinaisesti säksättävää purjekangasta, jotain elämää suurempaa tragediaa jonka yksityiskohdat oma mieleni voi vapaasti tuottaa. Kuinka paljon lyriikkoja loppujen lopuksi tarvitaan? Tulee mieleen eräs tässäkin blogissa useasti mainittu Tamperelainen bändi, joka on menettämässä uskottavuuttaan ”lyyristymisen” myötä.

Joka tapauksessa, uskon the Decemberistsin lyriikkojen edelleen olevan hyviä ja tutustumisen arvoisia, yhä edelleen uskon että kuulemani hieno ja kaihoisa ”laivamusiikki” saa jonkinasteisen täydellistymisen kun tajuan mitä näissä jo musiikillisesti äärimmäisen hienoissa veisuissa oikeasti lauletaan?
Sen verran olen ollut tämän "uuden ihastukseni" kanssa lähteellä, että löysin blogeista hienon uuden irtobiisin nimeltä: Sleepless. Löytyy Aids-kokoelmalevyltä ”Dark Was The Night”