Musiikki resonoi useimmiten sen hetkisen tunnetilan kanssa. Onko se vauhdikasta, melankolista, rauhoittavaa vaiko jotain muuta? Ben Wattin viime vuonna ilmestynyt Storm Damage(20) on yhtä aikaa alakuloinen ja sielukas, eikä kovin suurieleinen tekele, mutta pohjavireeltään ja toteutukseltaan varsin laadukas levy.
Ben Watt ei ole mikään aloittelija näissä skaboissa. Ensimmäinen sooloalbumi North Marine Drive ilmestyi jo vuonna 1983. Suuren yleisön tietoisuuteen Watt tuli Everything But The Girl duosta yhdessä elämänkumppaninsa Tracey Thornin kanssa. Sekä EBTG:n, että Tracey Thornin uraa olen seurannut tiiviisti. Levyt Eden(84), Idlewild(88) ja Amplified Heart(94) ovat Everything But The Girilin parhaimmistoa.
Storm Damage on keski-käisyyden ja arjen isoja ja pieniä järistyksiä, eikä sitä suurta globaalia sanomaa, mitä levyn nimi voisi viestittää. Balanced on a Wire iskee heti tuntevan ihmisen kipupisteeseen, kun 19-vuotias elämä katsoo silmiin ja haastaa ottamaan riskiä. Summer Ghost pitää otteesssaan ja jatkaa samaa itsensä etsimisen teemaa. Retreat To Find on taas yksi viehkeästi keinuva biisi, joka väreilee merkittävyyttä. Figures In The Landscape intoutuu melkein rokkaamaan, mutta koko levyn mittakaavassa mennään aika rauhallisella tatsilla. Irene on kiehtovalla tavalla tarttuva kappale, jossa on myös jotain tuttua, kuin kyseessä olisi cover-biisi, mutta näin ei ole. Vähän Daniel Lanois-viboja biisissä kylläkin on.
Kesäpäivien tunnelmat vaihtelee, aina ne eivät ole silkkaa auringonpaistetta, voi olla matalapainetta ja häiritseviä paarmoja ympärillä. Ben Watt tuntuu antavansa kaikkensa näissä sielukkaissa pikku biiseissään. Mitä on olla vaikuttava ilman mahtipontisuutta tai suurieleisyyttä, Ben Wattin musiikki on tällaista. Levy on napannut otteeseen ja levynkerääjäminä hamuilee jo Benin kahta muuta lähivuosien levyä Hendra(14) ja Fever Dream(16) kokoelmiinsa.
Tämän vuoden keväänä Watt julkaisi Storm Shelter(21) nimisen ep-levyn, jossa on muutama kappale edeltäjältä sekä muun muassa tämä ihka uusi kappale:
Varhain aamulla sä nouset taas, hiivit keittiöön varpaisillas, kuulen lehden taas rapisevan ja kahvinkeittimen porisevan, saan jäädä nukkumaan, ei ole kiire minulla, pääni tyynyyn painan, ei ole töitä tarjolla...aa aa aa, kun nukuttaa
Kissanpäivät oli Alin ja Rosvojen radiohitti lama-ajan Suomessa. Vuonna 1994 ilmestynyt kappale peilasi lama-ajan kiiretöntä puolta, sitä kun ei ollut töitä tarjolla ja sai jäädä kotiin loikoilemaan. Nyky-ajassa tällainen positiivinen joutilaisuuden kokemus on harvinaisempaa, ellei utopistista. Lama-ajan Suomessa ihmistä ei oltu hitsattu kiinni älylaitteisiin, virikkeitä ja elämänpaineita oli vähemmän. Kahvi porisi keittimessä ja tupakkia paloi toppakaupalla, kuten Alin ja Rosvojen kevyesti boheemi levynkansikin viestittää.
Ali Alikosken ura alkoi Keba-yhtyeessä 80-luvulla. Keba teki kaksi levyä, joista jälkimmäinen Koko ajan go-go (87) on suomirokin klassikkolevyjä. Kesä Espalla, Ruskeatukkainen olivat tuon levyn iskusävelmät. Kebassa vaikutti aikanaan myös sittemmin Idols-tuomariksi ja tuotantopäälliköksi edennyt Asko Kallonen. Keba on myös rockin SM-kilpailujen kolmonen vuodelta 1984. Voiton vei Peer Gynt ja Kolmas Nainen oli kakkonen.
Keban jälkeen Ali aloitti aina näihin päiviin kestäneen soolouran. Aseman Kello oli Henkilökohtaista (90) albumin radiohitti. Meille vai Teille (92) albumilla säesti jo Rosvot kokoonpano, eli Sami Saari, Hande Virkki ja Sasu Moilanen, varsin tunnettuja tuon ajan nimimuusikoita.
Meille vai Teille (92) hurmaa kesäisellä kiireettömyydellään. Alin laulun ja taustabändin saumaton tunnelmointi tekee levystä nautittavan, yhä tänäkin päivänä. Kepeät biisit soljuvat ohi jättäen jälkeensä miellyttäviä popkoukkuja. Levylautanen, Lettipää ja t.rex-mäinen nimikappale nakuttavat hitit varmasti aivolohkoon. Tämä kymmenen biisin kokonaisuus ón edelleen nautittavaa kuuntelevaa.
Kissanpäivät (94) jatkoi edeltäjänsä linjoilla, venyttäen laatua ja suvereenia kiirettömyyttä tappiin asti. Harmillisesti tätä levyä ei löydy suoratoistopalveluista, tosin juutuubista jokunen kappale on löydettävissä. Itseltäni löytyy albumi cd-versiona. Nähdäkseni Alin ja Rosvojen cd-levyjä löytyy varsin hyvin levykauppojen second hand-osastolta tai jopa kirppareilta parilla eurolla.
Aloituskappale Magneetin vetovoima on kiistaton, kuka on tuo "ihmemagneetti, joka vetää puoleen ketä vaan?" Alussa siteerattu Kissanpäivät nimikappale jatkaa hitikkäästi ja kolmantena iskevä Kultaa ja Hopeaa on myös täysosuma. Bändi toimii kuin tauti ja kappale on yksi suomipopin kadonneita klassikoita: https://www.youtube.com/watch?v=WXMVOW4mXDE
Levyltä ei löydy juurikaan heikkoja kappaleita. Amorgos on aivan upea tunnelmapala. Mul on Blues summaa edelleen ysärilamaja tuntoja, tosin parisuhdevinkkelistä. Kappale alkaa kohtalokkaasti; "tänään en haluisi nousta ollenkaan, tänään en puhelimeen vastaa" Tummat pilvet alhaalla, melkein katoaa, kunnet sä tuu, mul on blues. Tällä kappaleella koko bändi soittaa taas kuin unelma. Kokoonpanon yhteissoitto on ehkä muuttunut vieläkin paremmaksi kuin edeltäjällä.
Levyn seuraava kappale, popimpi Joku Muu, joka jatkaa temaattisesti samaa parisuhdehaikalua brutaalein sävyin: mä haluaisin tavata sen, pirun onnellisen, mä haluaisin hakata sen, vaikken oo väkivaltainen. Kolmentoista väkivahvan biisin kokonaisuus on myös pitempi kuin edeltäjänsä. Jotkut kappaleista ovat auenneet vasta vuosien myötä. Etenkin jännästi itämaisia sävyjä sisältävä Susanna on kolahtanut vasta tänä kesänä. Levy viimeiset kappaleet Kaksi Vuodenaikaa ja Mul on Blues instrumentaali paketoivat levyn onnistuneesti.
Ihmissuhteiden kiemurat, erot ja haaveet ovat Kissanpäivien kantava teema. Intohimo on aitoa ja joutilaisuudesta syntynyttä. Kissanpäivät yksi 90-luvun vahvimpia poppislevyjä ja tuon ajan emotionaalinen kuva. Albumin kiireettömyys tenhoaa vielä yli neljännesvuosisata julkaisunsa jälkeen ja se on soinut tiuhaan autostereoissa alkukesän ensimmäisinä päivinä.
Big Colors (21) on albumi, jonka piti ilmestyä jo kaksi vuotta sitten. Sitten tuli Ryan Adamsin oikeusjutut liittyen seksuaalisiin ahdisteluihin seitsemää naista ja yhtä alaikäistä kohtaan. Erittäin valitettava juttu näiden asianomaisten kannalta ja myös Ryanin uraa varjostava juonne. Odotettiin anteeksipyyntöä Ryanin suunnalta, joka ilmeisesti ei tullut täysin suoraan tai suoraselkäisesti. Tosin vuonna 2020 Daily Mailissa Adams esitti julkisen anteeksipyynnön ja oikeusjuttu raukesi jo syksyllä 2019 riittämättömien todisteiden vuoksi.
Niin, mikä saa tarttumaan miehen levyihin tämän valitettavan kohun jälkeen? Varmaankin se yksi syy, että Adamsin musiikki on aina ollut itselleni erityisen tärkeää. Kohun perusteella en halua hylätä Adamsin uran kaikkia niitä klassikkolevyjä, koska ne kuulostavat edelleen hyviltä. Artisti saa itse hoitaa sotkunsa ja anteeksipyyntönsä. Musiikkilehdistö kerkesi teilata Adamsin aika lahjakkaasti. Viime vuonna joulun alla ilmestynyt melko keskinkertainen Wednesdays (20) albumi sai harvakseltaan levyarvioita musiikkilehdissä, koska tämä ahdistelustigma oli tuolloin vielä aika vahva.
Miltäs Big Colors kuulostaa? Ainakin popimmalta ja ilmavammalta kuin joulun alla julkaistu surumielinen Wednesdays(20). Soundimaailmasta tulee hivenen mieleen viidentoista vuoden takainen erinomainen: Easy Tiger (07), sillä erotuksella, että musiikillinen laatu on tällä uutukaisella rahtusen heikompi. Mutta ei kuitenkaan toivoton.
Viimeisimmät Adams-levyt ovat olleet koherentteja tapauksia, mutta ässäbiisejä tulee vuosi vuodelta vähemmän. Tästäkin levykokonaisuudesta erottuu niukasti mieleenpainuvia biisejä, mutta sentään jonkin verran. Big Colors alkaa ihan hyvällä nimikappaleella, jota seuraa vähäeleisesti groovaava Do Not Disturb, joka on levyn parhaimmistoa. Levyllä on useita hyvältä kuulostavia keskitempoisia biisejä, esimerkkeinä It's So Quiet, It's Loud , Manchester ja levyn päättävä Summer Rain.
Edeltäjäänsä verrattuna levyä jaksaa ja haluaa kuunnella. Wednesdays (20) pyrki olemaan kai jonkinlainen anteeksipyyntö näihin ahdistelutapauksiin, mutta enempi se kuulosti kiusalliselta oman navan ympärillä pyörimiseltä, eikä suorannaiselta anteeksipyynnöltä. Big Colorsin piti olla vuoden 2019 levytrilogian eka osa ja Wednesdays kakkososa. Järjestys vaihtui tämän viiveen myötä. Trilogian kolmannen osan on huhuttu olevan nimeltään: Chris, mutta sen mahdollisesta julkaisusta ei ole annettu tarkempaa tietoa.
Kaiken tämän ahdistelukohun jälkeen annanko synninpäästön artistille? Kun kuuntelen musiikkia, niin se kuulostaa edelleen hyvältä. 12 biisin ja 38 minuutin kokonaisuus on helppo kuunnella läpi. Muutaman kuuntelun perusteella puhutaan ihan hyvästä, kolmen ja puolen tähden levystä, jossa on vielä kasvuvaraa.
Vähään aikaan en ole Ryania ostanut fyysisenä äänitteenä, nyt loppukesästä julkaista vinyyliprässi kiinnostaisi, etenkin kun se pitää sisällään bonus-seiskatuumaisen.
Harmittaa kun Pimeys hajosi. Kahden vahvan biisintekijän Joel Mäkisen ja Pekka Nisun bändi teki noin kymmenen vuoden urallaan neljä laadukasta albumia. Sekä Mäkinen, että Nisu vastasivat levyn biiseistä 50/50.
Molemmat lauluntekijät luovat luonnollisesti soolouraa. Joel Mäkinen, tai taiteilijanimeltään Joel Herttua kerkesi ekaksi julkaista oman sinkun, mutta nyt Nisu täräyttää kehiin kokopitkän, kahdeksan biisin kokonaisuuden nimeltään: Papillon (21).
Tervehdin aina ilolla kun julkaistaan uutta suomenkielistä rokkia. Pekka Nisun soolo on aika perinteinen kitararock-levy, joka ei säästy vaikutteilta. Vähän loukkaannuin kun luin Soundista levystä tehdyn kolmen tähden arvion. Ei tää voi olla mikään kolmen tähden levy, tää on ainakin vahva neljän tähden levy. Vaan onko?
Harmikseni levystä ei julkaistu mitään fyysistä äänitettä, se jaettiin suoratoistopalveluissa ja sen pystyy lataamaan bandcampista. En paljon empinyt, vaan latasin ilolla tuon kokonaiset 8 euroa maksaneen levyn Bandcampista. Vanhan liiton miehenä luonnollisesti poltin levyn tyhjälle cd:lle. Ompahan jotain fyysistä formaattia.
Entäs sisältö? Avauskappale Soihtu etenee kiihkeän sanatulvan saattelemana, kaikki koronavuoden tuska sylkäistään ulos. Kohta Siellä jatkaa samaa teemaa ja lupailee parempaa kevättä. Levyn ns. ensisinkku Vapaa Maa poppaa kivasti. Biisi olisi sopinut ihan hyvin mille tahansa Pimeyden albumille. Jonkun syksy, jonkun kevät on varsin hitikäs ralli. Levyn parhaimmistoa, myös lyyrisesti. Nisun lyriikat eivät kurkoittele liian korkealle, mennään aika perustasolla, sydämen ja toivon asioissa, ollaan parempaa huomista etsimässä. Ehkä välillä toivoisi lyyriseen otteeseen hivenen omaperäisempiä kielikuvia.
Dynamo voi olla oodi naiselle tai Turkulaiselle rock-klubille. Uskon, että molemmille. Kaks ja puoliminuuttinen 16 on mainio nuoruusmuistelo ja napakka rokki. Yhtälailla koko levy rokkaa hyvällä energialla, suorastaan intohimoisella otteella. Sä oot siinä on kaunis, mutta aika tavanomainen balladi. Levyn päättää erittäin springsteenimäinen "isobiisi", yli seitsemän minuuttia pitkä Suomen Kesä, osat 1 & 2. Biisi on häpeämättömän kliseisistä bruce-elementeistä huolimatta levyn Se biisi. Biisiä kuunnellessa voi palauttaa mieleensä nuoruuden ja Ruisrockin rantalavan, jopa tällainen vanha patukin.
Käsissä ei ole ihan mestariteos, mutta oikein nautittava kesäinen rocklevy. Tämän tyylistä suomirokkia toivoisi syntyvän enemmänkin. En siis uskalla sanoa, että neljän tähden levy, mutta aika lähellä sitä ollaan.
Yhdeksänkymmenen luvun alussa Dylan koki suuren writer's blockin. Biisihanat olivat täysin tyrehtyneet. Edellisen vuosikymmenen oli kruunannut mestariteos: Oh Mercy(89) ja se sai jatkeeksi vielä ihan kelvollisen Under The Red Sky:n (90). Tämän jälkeen tiristyi vielä kaksi cover-levyä: Good as I Been To You (92) ja World Gone Wrong (93). Molemmat hyviä elleivät jopa erinomaisia teoksia. Mutta tämän jälkeen alkoi useamman vuoden kuiva kausi, joka päättyi vasta erinomaisen: Time Out of Mind (97) levyn myötä.
Mitä tapahtui tuossa välissä? Harva tietää Dylanin Irlantiseikkailustaan, sillä vuoden 1994 alussa Dylan otti yhteyden vanhaan ystäväänsä Liam Clancyyn, legendaarisen Clancy Brothersin laulajaan ja perustajajäseneen. Kyseinen irlantilainen folkyhtye oli Dylanille suuri esikuva hänen uransa alkuvaiheessa. Yhtye myös esiintyi kutsuvieraana Dylanin 30-vuotis juhlakonsertissa Madison Square Gardenissa vuonna 1992.
Liam otti Dylanin huomaansa Irlannin Corkin maaseudulle, jonne hän oli juuri pystyttänyt oman äänitysstudionsa. Liam oli tietoinen Bobin kirjoitusjumista ja hän oli valinnut tulevalle levylle parhaan mahdollisen tuottajan, nimittäin Waterboysin Mike Scottin, jonka tosin tiedettiin tuottaneen varsin vähän mitään, etenkin kun hänen omat levynsä olivat varsin vähän tuotettuja, vähän Dylanin tapaan.
Noista irlannin sessioista muodostuivat varsin legendaariset. Corkin maaseutustudio sijaitsi pienen paikallisen olutpanimon vieressä ja huhujen mukaan Dylan ja Mike Scott olisivat suurimman osan ajastaan viettäneet tuon panimon vierellä olleessa pienessä pubissa. Mallashuuruista huolimatta noissa sessioissa syntyi useita edelleen julkaisemattomia Dylan-helmiä, kuten em. harrastuneisuutta kuvannut How Quinness Suit's my skin ja tulikiven katkuinen erobiisi Everybody's Mama, jonka vaikuttimena pidetään eroa taustalaulaja Carolyn Denniksestä, jonka kanssa Dylan oli naimisissa vuodet 1988-92.
Sessioiden alussa Mike Scott tyrkytti Dylanille paljon runotekstejä laulettavaksi, jotta kirjoitustulppa lähtisi aukeamaan. Dylan valitsikin joitakin W.B.Yeatsin tekstejä laulettavaksi, kuten He Wishes fot the Cloths of Heaven ja Long Legged Fly, jonka Dylan ilmeisesti kiusalla muutti Long Legged Liamiksi. Laulettujen runojen lisäksi sessioissa syntyi lisää Dylan-originaaleja, kuten Bobin synkimpänä kappaleena pidetty apokalyptinen Drunken Holocaust. Liki kymmenminuuttisen kappaleen levytyksen päätteeksi Mike Scottilla ja Bobilla oli syttynyt ilmiriita, joka oli johtanut käsirysyyn ja bobin kyynärpää oli osunut studiomonitoriin pyyhkien koko kappaleen pois. Enää tuosta kappaleesta on jäljellä vain hatara muisto.
Vuosi aikaisemmin Melbournessa levytetty traditionaalinen Polly Vaughn napsahti hyvin näiden sessioiden tunnelmaan. Dylanin kevät 1994 Irlannissa avasi lopulta biisitulpan vaikka näistä kappaleista harva on nähnyt päivänvalon. Työnimellä: Tipperary's Halfway Parade kulkenut levy lopulta hyllytettiin. Biisimateriaali oli kai lopulta liian moneen suuntaan kurkoittavaa, etenkin kun Dylan halusi mukaan parin vuoden takaisen Brian Wilsonin myöksin levyttämättömän Sweet Insanity levyn varsin beachboysmaisen: The Spirit of Rock'n Rollin, josta ohessa näyte:
Tiettävästi juuri Take Thatista kenkää saanut Robbie Williams myös vieraili näissä sessioissa. Dylan ihmetteli tätä innokasta mallipoikaa joka lauloi kuin enkeli. Niimpä Bob risti hänet noissa sessioissa: Angel-Ronaldiksi. Väittämän mukaan Williamsin uran ensimmäinen ns. suuri biisi Angels olisi myös Dylanin kynästä. Robbie oli varastanut Bobin muistivihkosta kaksi sivua, jonka pohjalta Angelsin lyriikat on tehty.
Kirjoittajan huomio:Tämä kirjoitus on suurelta osin sepitettä. Tietääkseni Dylanilla ei ole ollut mitään sessioita Irlannissa 90-luvun alussa. Clancy Brothers on ollut suuri vaikuttaja Dylanin uralle ja Liam Clancya hän pitää yhtenä kaikkien aikojen parhaasta balladilaulajasta. Osa mainitsemistani sessiobiiseistä on mielikuvitukseni tuotetta, osa ihan todellisia kuten vuoden 1992 Polly Vaughn. Myös Brian Wilsonin albumiprojektin Sweet Insanityn sessiobiisi on todellinen. Robbie Williams erosi Take Thatista vasta vuonna 1995.
Sain työkaverilta lainaksi Edu Kettusen elämänkerran. Kirjailija Veli-Pekka Hännisen kirjoittama elämänkerta on sujuvaa ja oivaltavaa luettavaa. Edun elämänvaiheet käydään läpi luontevasti ja Edun läsnäolon tuntien.
Edu Kettusen ura alkoi Broadcast yhtyeessä. Alta parikymppinen miehenalku oli heti alusta alkaen ahkera biisintekijä. Englanniksi levyttäneessä bändissä oli puolisenkymmentä taitavaa muusikonalkua. Broadcast herätti jonkinlaista närää suomalaisessa rockeliitissä. Musalehdet Rumba ja Soundi dissasivat pitkään bändiä, pitäen sitä liian sliipattuna ja kaupallisena.
Kotimaista arvostusta alkoi tulla vasta kansainvälisen arvostuksen myötä. Nimittäin Broadcast voitti vuonna 1983 bändien Euroopan mestaruuskisan: The Battle of the Bands kappaleella Who's Got the Ball. Samanniminen levy breikkasi Suomessa hyvin, mutta maailmanvalloitus jäi. Edun mukaan yksinkertaisesti siitä syystä, että bändi ei ollut vielä valmis panostamaan menestykseen tarpeeksi. Samana vuonna ilmestynyt Who's got the ball (83) on edelleen väkivahva poplevy.
Broadcastin ohella Edu tarjoutui mahdollisuus tehdä sooloalbumi. Esikoisalbumi Edu Kettunen (84) valmistui vaivattomasti, mutta vasta toinen levy Lentäjän Poika (86) breikkasi kunnolla, eikä enempää eikä vähempää kuin tunnetun nimikappaleen myötä, joka löytyy tätä nykyä ala-asteen laulukirjasta, jota Edu pitää uran yhtenä suurimpana saavutuksena. Pitkän tauon jälkeen kaivoin tuon vinyylin taas levylautaselle. Yllätyin kuinka hyvältä levy kuulostaa edelleen. Avauskappale Helsinki ja koskettava Matka Meren Rantaan ovat nimikappaleen ohella muita tuon levyn klassikoita.
Edu Kettusen vähän kaihomielinen ja osin western-henkinen laulukirja sopi hyvin 80-luvun henkeen, jolloin pinnalla oli paljon hyviä amerikkalaisen juurimusiikin taitajia. Amerikan meininki haisee hyvällä tavalla Edun biiseissä. Elämänkerrassaan Edu kertoo omasta ns. mielikuvituspaikkakunnasta: Välkkylä, johon useat hänen kappaleensa sijoittuvat. Huoltoasemat, ruostuneet Scaniat, Haukkuvat koirat, kerosiinin tuoksu ym. Edun biiseissä on paljon pienen ihmisen kaihomieltä, elämän nurjemman puolen ymmärrystä.
Taiteellinen huippukohta Edun uralla on lienee albumi: Rodeo (88). Ensimmäinen levy jonka Edu teki aivan yksin ja aivan oman mielensä mukaan. Levyssä on käsinkosketeltavan hieno tunnelma ja omastakin mielestä se on ehkä Edun vahvin levy. Pysyin vielä mukana levyissä: Eräänä Yönä...(89) ja Kultamaan tarinoita (92), mutta sen jälkeen tipahdin artistin uran seuraamisessa. Seuraava albumi Kaupparatsun koira (94) tehtiin pikaisesti ennen kuin Edu, hänen vaimonsa Lissu ja Edun poika lähtivät merille. Kyseinen levy on yllättäen nykyisin keräilyharvinaisuus, käytetystä cd:stä saa discogsissa pulittaa yli neljäkymppiä, eikä levyä löydy Spotifysta. Tuon levyn ennakkorojalteilla Edu kuittasi veneenrakennuskulujaan ennen merille lähtöä. Vene jota Edu oli tehnyt yli seitsemän vuotta lähti satamasta vuoden 1993 syksynä. Tuon ajanjakson kuvaus oli kirjan mielenkiintoisinta antia ja siitä olisi lukenut kirjassa enemmänkin.
Voi ajatella, että Edun tyyli on tunnistettava ja liiankin sisäänpäin kääntynyt, mikä taas voi olla yksi syy siihen, että laajempaa suosiota ei ole tullut tai Edu ei ole itse sitä halunnut. Tämä ei vie pois sitä tosiasiaa, että Edun musa on rikasta, moniulotteista, hyvin soitettua, mietittyä ja tulkittua. Edu on todellinen pelimanni, monen instrumentin taitaja.
Luettuani tämän elämänkerran olen kuunnellut liki taukoamatta kaikkea kolmea omistamaani Edu Kettusen albumia ja metsästänyt niitä loppuja, yli kymmentä. Voin kertoa, että Edun levyt fyysisinä äänitteinä ovat todella todella vaikeasti löydettävissä. Kiertäessäni liki kaikki Tampereen potentiaaliset kirpparit ja levykaupat, niin löysin vain yhden Edun cd:n, uusimman: Kaivo Aavikolla (19). Myös levykauppiaiden kommentit olivat mielenkiintoisia: - Muutama vuosi niitä levyjä ei halunnut kukaan, kaikki meni roskiin. Tai: - Kaikki muistaa yhden biisin, mutta ei sitä toista.
Aika ylimalkaisia kommentteja, murr! Kertoo myös siitä, että Edu on päässyt monilta unohtumaan. Aivan suotta, koska Edun musiikki on yhä täyttä timanttia, omaperäistä, juurevaa, vähän pateettista, mutta aina erityisen lohdullista. Tästäkin kirjoituksesta tuli enemmän musabloggausfiilistely kuin kirja-arvio. Mutta eipä se mitään, pääasia, että löysin Edun musan pitkän tauon jälkeen.
Suurin osa hyvästä vaihtoehtomusasta on tehty vuosikymmeniä sitten ja tänä päivänä kaikki uusi popmusiikki on enemmän tai vähemmän kierrätystä. Lohduton ja todenmukainen väittämä. Ehkäpä näin. Field Musicia voi hyvällä syyllä sanoa vaikutteiden runsaudensarveksi. Talking Heads, Steely Dan, XTC, 10cc Prefab Sprout ja jopa Beatles ovat lähimpiä vertailukohtia, eikä siis ihme, että bändi vetoaa minuun näin hyvin.
Field Music on kasvanut liki huomaamatta yhdeksi suosikkibändikseni. Kiitos näiden musiikillisten vaikutteiden, mutta myös terhakan oman ilmeen. Pelkät musiikilliset vaikutteet eivät riitä, musiikissa täytyy olla jotain omaakin, jotta se koskettaa. Väitän, että Field Musicilla on sitä jotain, oma ainutlaatuinen musiikillinen sielunsa.
Englannin Sunderlandista tulevan veljeskaksikon Peter ja David Brewisin kahdeksan studioalbumin mittainen matka on minulle etenkin sen loppupäästä tuttu. Yli-ikäisiltä nörteiltä näyttävät veljekset napsahtavat ulkoisesti hyvin brittiläisen älykkorokin genreen. Edellinen, ensimmäisen maailmansodan jälkivaikutuksiin keskittynyt albumi: Making a New World (20) meni hivenen ohi. Sen sijaan tätä edeltänyt Open Here (18) kolahti mukavasti. Tämä musiikillinen runsaudensarvi piti sisällään muun muassa napakan Brexitin vastaisen pikkuhitin: Count it Up. Tästä levystä bloggasin kolmisen vuotta sitten: http://homesickhounds.blogspot.com/2018/10/field-music-open-here.html?m=1
Mikään hittibändi Field Music ei ole. Alkupään levyt putosivat suureen tuntemattomaan, bändi esiintyi kouralliselle yleisölle ja menestystä ei meinannut tulla. Hetkellinen hajoaminen reilut kymmennen vuotta sitten ja veljesten omat soololevyt avasivat tulpan. Sen jälkeen Field Music löysi oman äänensä, niin kuin uusimmassa UNCUT:ssa kertovat tunsivat itsensä enemmän kotonaan musan teossa, eivät pytkineet liiaksi välttämään musanteon kliseitä. (UNCUT, June/2021)
Tänään hain bändin uusimman albumin Flat White Moonin (21) levykaupasta. Läpinäkyvälle vinyylille painettu taideteos soi hyvillä soundeilla. Veljesten parisen vuotta sitten kuolleelle äidille osoitettu albumi vaikuttaa ensi kuulemalta varsin hyvältä. Kuivilla soundeilla napsahtava funk-biisi No Pressure on tullut tutuksi jo muutama kuukausi sitten suoratoiston kautta. Henkilökohtaiselta vaikuttava avauskappale Orion From The Street on mahdollisesti yksi bändin uran hienoimmista.
Levyn loppupäästä löytyvä suorastaan hykerryttävän 10cc:mäinen kappale Invisible Days nousee myös yhdeksi suosikiksi. Biisissä haisee myös mukavasti Beatles. Vaikutteet ovat taas kohdillaan. Levyn päättävä positiivisen oloinen You Get Better on valikoitunut kevätsoittolistalleni.
Muutaman soittokerran jälkeen ei voi vielä tietää minkään levyn lopullisesta potentiaalista, mutta näinä kiireisinä aikoina koko levyn kuuntelu kolmekin kertaa on iso saavutus. Field Musicin uusinta on tullut pyöriteltyä puolenkymmentä kertaa ja tuntuu, että vasta nyt levy on avautumassa. Lopullista arviota levystä en osaa vielä sanoa, koska matka on vielä kesken. Kuuntelemisen nälkä on ainakin kova. Se on hyvä merkki.
