Field Music: Flat White Moon

Suurin osa hyvästä vaihtoehtomusasta on tehty vuosikymmeniä sitten ja tänä päivänä kaikki uusi popmusiikki on enemmän tai vähemmän kierrätystä. Lohduton ja todenmukainen väittämä. Ehkäpä näin. Field Musicia voi hyvällä syyllä sanoa vaikutteiden runsaudensarveksi. Talking Heads, Steely Dan, XTC, 10cc Prefab Sprout ja jopa Beatles ovat lähimpiä vertailukohtia, eikä siis ihme, että bändi vetoaa minuun näin hyvin.

Field Music on kasvanut liki huomaamatta yhdeksi  suosikkibändikseni. Kiitos näiden musiikillisten vaikutteiden, mutta myös terhakan oman ilmeen. Pelkät musiikilliset vaikutteet eivät riitä, musiikissa täytyy olla jotain omaakin, jotta se koskettaa. Väitän, että Field Musicilla on sitä jotain, oma ainutlaatuinen musiikillinen sielunsa.

Englannin Sunderlandista tulevan veljeskaksikon Peter ja David Brewisin kahdeksan studioalbumin mittainen matka on minulle etenkin sen loppupäästä tuttu. Yli-ikäisiltä nörteiltä näyttävät veljekset napsahtavat ulkoisesti hyvin brittiläisen älykkorokin genreen. Edellinen, ensimmäisen maailmansodan jälkivaikutuksiin keskittynyt albumi: Making a New World (20) meni hivenen ohi. Sen sijaan tätä edeltänyt Open Here (18) kolahti mukavasti. Tämä musiikillinen runsaudensarvi piti sisällään muun muassa napakan Brexitin vastaisen pikkuhitin: Count it Up. Tästä levystä bloggasin kolmisen vuotta sitten: http://homesickhounds.blogspot.com/2018/10/field-music-open-here.html?m=1

Mikään hittibändi Field Music ei ole. Alkupään levyt putosivat suureen tuntemattomaan, bändi esiintyi kouralliselle yleisölle ja menestystä ei meinannut tulla. Hetkellinen hajoaminen reilut kymmennen vuotta sitten ja veljesten omat soololevyt avasivat tulpan. Sen jälkeen Field Music löysi oman äänensä, niin kuin uusimmassa UNCUT:ssa kertovat tunsivat itsensä enemmän kotonaan musan teossa, eivät pytkineet liiaksi välttämään musanteon kliseitä. (UNCUT, June/2021)

Tänään hain bändin uusimman albumin Flat White Moonin (21) levykaupasta. Läpinäkyvälle vinyylille painettu taideteos soi hyvillä soundeilla. Veljesten parisen vuotta sitten kuolleelle äidille osoitettu albumi vaikuttaa ensi kuulemalta varsin hyvältä. Kuivilla soundeilla napsahtava funk-biisi No Pressure on tullut tutuksi jo muutama kuukausi sitten suoratoiston kautta. Henkilökohtaiselta vaikuttava avauskappale Orion From The Street on mahdollisesti yksi bändin uran hienoimmista. 

Levyn loppupäästä löytyvä suorastaan hykerryttävän 10cc:mäinen kappale Invisible Days nousee myös yhdeksi suosikiksi. Biisissä haisee myös mukavasti Beatles. Vaikutteet ovat taas kohdillaan. Levyn päättävä positiivisen oloinen You Get Better on valikoitunut kevätsoittolistalleni. 

Muutaman soittokerran jälkeen ei voi vielä tietää minkään levyn lopullisesta potentiaalista, mutta näinä kiireisinä aikoina koko levyn kuuntelu kolmekin kertaa on iso saavutus. Field Musicin uusinta on tullut pyöriteltyä puolenkymmentä kertaa ja tuntuu, että vasta nyt levy on avautumassa. Lopullista arviota levystä en osaa vielä sanoa, koska matka on vielä kesken. Kuuntelemisen nälkä on ainakin kova. Se on hyvä merkki.

https://www.youtube.com/watch?v=gFdUFVz5Z6M

Uusia tuttavuuksia

Wurr, talvisilla teillä on ollut vilskettä ja vipinää, lumipenkoista on löytynyt valtavat määrät herkullisia viestejä. Tämän koirapoloisen himosta väräjävä kuono halajaa tuhansien hajujen perään. Uuhuhuu, minä tiedän, että himokkaat keskitalven nartut ovat liikkeellä, olen ihan varma että minua isommat paimenkoirat odottavat minun ankaraa paimennusotettani, mutta tämä viheliäinen lieka kaulassani estää todellisen tutustumisen aloittamisen.

Wau-uhuu, kaiken kiiman ja ikävän olen joutunut purkamaan rokkisävelien tahdissa, joita näissä huoneistossa perheluvun kasvusta huolimatta on riittänyt. Uusia musiikillisia tuttavuuksia on tarkka korvani erottanut rapian kourallisen verran.

Wuf, Reginan jätkillä oli viime vuonna aikaa pukata markkinoille tällainen mainio New Order – pastissi, eli Shine 2009 – projektin esikoinen Realism(11). Levy soi kuin uudistunut New Order 2010-luvulla, musasta on erotettavissa myös Pet Shop Boys – kaikuja, yhtälailla kuin lämmin muistuma toisesta kotomaamme unohdetusta popaktista, Supperheadsista. Levy on erittäin miellyttävää kuunneltavaa ja sopii erinomaisesti kiireettömiin iltapäivän hetkiin, josko sellaisia tässä maailmassa enää on jäljellä?



Aauuh! Viime vuonna noteerasin Wild Beastin esikoisen hyväksyvällä kuonon nyökkäyksellä, nyt on taas uusi ”Wild – bändi” löydetty, tällä kertaa nimeltään: Wild Flag. Bändin nimeä kantava esikoinen Wild Flag(11) tarjoilee varsin ketterää alternative-rock/poppia. Tämä maistiaisbiisi Romance on saanut hännän ja korvat mukavasti vipattamaan.

Jenkkiläinen psykedeelissävytteinen popbändi Of Montreal on näköjään tehnyt jo pitkän uran, perustettu vuonna 1996 ja albumeja on tippunut tasaisesti. Satunnaiset irtobiisit ovat soineet tässä taloudessa ja uuden platan Paralytic Stalks(12) koukkuisa Dour Percentage tuo mieleen niinkin yllättävän bändin 70-luvun hämäristä kuin 10CC:n. Tutustumisen arvoinen ja keikkaakin näyttää pukkaavan Tavastialla huhtikuussa

Uu-huu, joku ulvoo vielä kovemmin sateessa! Howlin Rain on korviketta Wolfmotherin ja Black Crowesin puutteeseen, eli vähän sellaista rouheampaa rokettirollia progevivahtein ryyditettynä. Itse asiassa tästä bändin juuri ilmestyvästä kakkosalbumista The Russian Wilds(12) tulee usein mieleen Jeff Beck Groupin: Truth(68), varsinkin albumin hitaammissa numeroissa.



Muita musablogeja nuuskien kuononi on laittanut merkille myös seuraavia nimiä: Heartless Bastards, Bowerbirds, Wooden Sky, Ben Kweller ja Release The Sunbird. Paljon musaa puskee koko ajan blogiavaruudesta ja kaikista muistakin tuuteista. Nyt tämä poika ottaa lepoasennon ja torkkuu pienesti ulvahdellen aina seuraavaan aamuun asti, Wauuuh!

Vieraileva kirjoittaja Classicway Outlaw Pete aka Marko