Se hetki kun löytää euron laarista jotain kuranttia ja ennen kuulumatonta. Tällä kertaa Tampereen Sammakka-Popin roinalevyjen kasasta veskuloirin joululevyn ja dianarossien joukkoon kulkeutui minulle täysin tuntematon nimi: Paul Kelly & The Messengers: Under The Sun(88). Ajattelin, että kokeillaanpa, todennäköisesti sellaista 80-luvun tuhtien levyvuosien unohdettavaa poprock-huttua. Eipäs ollutkaan.
Mikä parasta, pienen Soundin vuosikertaselauksen jälkeen löysin lehdestä 12/88 Jussi Niemen kirjoittaman arvion tästä aussi-rokkarin levystä, jossa hän estottomasti nimittään häntä Australian Dylaniksi tai Springsteeniksi ja Knopfleriksi. Veteraanitoimittaja Niemi erottaa Kellyn rokin legendoista arkielämän lauluilla ja tarinoilla, jossa hän elää hahmojensa myötä, säälittelemättä heitä.(Soundi 12/88).
Australian pop/rock-genre eli vahvana juurikin 80-luvun loppupuolella. Esimerkiksi bändit Triffids, Hoodoo Gurus ja Midnight Oil ovat tulleet itselleni varsin läheisiksi ja tutuiksi. Siksi olikin kutkuttavaa löytää tämä Paul Kelly, joka on tehnyt vahvaa musiikillista uraa 80-luvun puolivälistä ihan näihin päiviin asti. Nyt 64-vuotiaan Kellyn ceeveestä löytyy 24 studioalbumia, joista lähestulkoon jokaista pidetään hyvänä, ellei erinomaisena. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että vierailevana saxofonin soittajana levyltä löytyy toisen aussituntemattomuuden, eli The Black Sorrowsin nokkamies Joe Camilleri. Heti perään pikasuositus: The Black Sorrows: Better Times (92).
Paul Kelly & The Messengersin edellinen levy: Gossip (87) rantautuu Eurooppaan yksittäisenä levynä, kun se Australiassa julkaistiin tupla-albumina. Tätä Jussi Niemi yhdessä toisessa Soundin arviossa harmitteleekin, että mistä sen tuplan saisi käsiinsä? Näin aikana ennen suoratoistoa. Nythän helpoiten Kellyn makuun pääsee spotikan kautta, josta löytyy aikalailla miehen koko tuotanto. Ei tarvitse tilata kalliilla hinnalla tupla-albumeista maailman toiselta laidalta, ellei ole levynkerääjä. Noh, en ole vielä tilaamassa.
Under The Sun on vahva viidentoista biisin paketti, josta löytyy useita tarttuvia poprock-biisejä. Tarpeeksi monipuolisia ja koukkuisia kappaleita, myös hyvin soitettuja. Ei ehkä Springsteenin tai Dylanin tasoa, mutta kepeästi nousee vaikka John Hiatin tai Elvis Costellon tuotannon rinnalle. Tarina sai kivan jatkon, kun löysin eilen edellä mainitun Gossipin (87) ja toisen, So Much Water So Close to Home(89) albumin Aikakone-divarista Tampereelta. Paul Kelly diggailu sai siis lentävän lähdön ja onhan tässä vielä parisenkymmentä levyä löydettävänä.
Bruce on lännenmies, olen sen jo kauan tiennyt. Nebraska(82) sen aloitti, koko levy oli silkkaa masentunutta maantietä ja raadollisia tarinoita tuon tien varrelta. Tunnel of Loven (87) kannessa poseeraa surumielinen cowboy valkoisessa puvussaan. The Ghost of Tom Joadilla(95) käsitellään Amerikan siirtolaisunelmaa steinbeckimaisessa hengessä, tietenkin kun levyn sytykkeenä oli John Steinbeckin mahtiopus Viha Hedelmät. Devils & Dust (05) on silkkaa pölyä ja autiomaata ja nyt tärähtää eetteriin Broocen puhdaspiirteisen lännenlevy: Western Stars(19).
Western Stars on edellä mainittujen sooloalbumien hyvää jatkumoa. Levy joka on odottanut jo useamman vuoden hyllyllä julkaisuaan poikkeaa edeltäjistään harmonisilla orkestraatioillaan ja pehmeällä menneiden vuosikymmenien kantrirock-soundillaan. Pomo onkin maininnut levyn suurimmiksi vaikuttajiksi Glen Campbelin ja Burt Bacharachin. Itse paljon Campbelin levyjä viimeaikoina kuunnelleena voin kyllä allekirjoittaa nämä vaikutteet. Western Starsista voi löytää vaikutteita aina Campbelin mainioon Galveston (70) albumiin asti. Brucen lauluilmaisu on luonnollisesti karumpaa ja brucemaisempaa Campbeliin verrattuna. Springsteen teki myös viisaasti ja julkaisi tällaisen romanttisen villin lännen - levyn, kuin että olisi tehnyt sen ilmeisimmän, eli Donald Trumpin politiikkaa kritisoivan levyn. Sellaisellekin olisi kyllä tilausta. Ehkä "Trump-levyä" aletaan väsäämään syksyllä, kun Springsteen marssii studion legendaarisen E-Street bändinsä kanssa.
Kolmentoista biisin Western Stars on hyvin soljuva kokonaisuus, jonka kaikki kappaleet jättävät tarpeeksi koukkuja ja muistikuvia korvien väliin. Levy on raikkaampi ja monipuolisempi kuin aikoinaan varauksetta kehuttu: The Ghost of Tom Joad (95), jonka melodiat pyörivät valitettavan pienessä kehässä. Western Stars alkaa mietteliäällä Hitch Hikin' kappaleella, eikö "mietteliäs" ole aina hyvä termi kuvaamaan tummasävyistä, voimaa uhkuvaa käyntikorttibiisiä levyyn? The Wayfarer summaa alkusäkeissään paljon levyn tematiikasta: Same old story, love and glory, goin' round and round. Pyörää ei pyritäkään keksimään uudelleen näissä kaipuuta ja lähtemistä tihkuvissa tummissa lauluissa. Onko kyseessä depressiivisin Bruce-levy? Parin vuoden takainen elämänkerta Born To Run valotti, että Springsteen on paininut voimallisesti mielenterveytensä kanssa aina viime vuosiin asti. Voisiko Western Starsia pitää tietynlaisena liiallisen melankolian siivouslevynä, jossa maanläheisiä ja tummia lyriikoita musiikki kauniilla tavalla kohottaa.
Levyn tarttuvinta antia edustava Tuscon Train tuo mieleen jonkin toisen Bruce-kappaleen, mutta en muista minkä? Nimikappale Western Stars ja sen ensi rivit kertovat kaiken oleellisen: I wake up in the Morning, just glad my boots on,
sekä myöhemmin etsimisen läpi kimaltavan menneisyyden: Tonight Westers Stars are shining bright again.
Niin, puhdasta ja paksua nostalgiaa, mutta aina niin koskettavaa. Ilman unenomaisia ja romantisoituja muistoja meillä olisi kovin vähän musiikkia, ei ainakaan tietynlaista musiikkia joka kutittelee ihmisenä olemisen peruskysymyksiä. Sleepy Joe's Cafe on nopeasti ohi kulkeva pikku biisi, ei kovinkaan merkittävä. Drive Fast (The Stuntman) on vahvaa tarinallisten Bruce-biisien jatkumoa ja myös yksi levyn parhaita kappaleita. Chasin' Wild Horses ja Sundown kohottavat levyn kauniisti sen puolen välin yli, josta löytyy vielä useita tutkimattomia Bruce-kappaleita, kuten hyvin potentiaalisen kuuloinen veisu nimeltään: Stones. Aivan levyn loppuu on sisällytetty jo aiemmin julkaistut "sinkkubiisit": Hello Sunshine ja There Goes My Miracle. Niin, voidaanko puhua enää singlejulkaisuista jos yksittäiset kappaleet julkaistaan vain suoratoistopalvelujen kautta. Oman logiikkani mukaan singlejulkaisun pitää olla myös käsinkosketeltava, eli levyksi asti prässätty.
Voisin väittää Western Starsia parhaaksi Bruce levyksi sitten The Risingin(02). Myös tästä viisi vuotta myöhemmin ilmestynyt Magic(07) olisi voinut olla erinomainen levy maltillisemmalla tuotannolla ja turhien biisien karsimisella. Tämä uutukainen palauttaa uskon Springsteenin hyvään laatutasoon. Syksyllä seitsemänkymmentä vuotta täyttävä papparainen on ollut yksi suurimpia syitä ja seurauksia siihen miksi olen ylipäänsä alkanut kuuntelemaan rockmusiikkia. Voinko toisaalta kovinkaan objektiivisesti analysoida tätä omassa kategoriassa liki messiaana pitämäni hahmon musiikkia. Ehkäpä en. Ja jos kuulisin Springsteeniä eka kerran tämän uuden levyn kautta, niin pitäisinkö sitä vain yhtenä vanhan kantrirokkarin comeback-levynä? Ei, en sittenkään usko tähän, sillä Bruce Springsteen on siunattu harvinaisella musiikillisella osaamisella ja karismalla joka nousee helposti keskinkertaisuuden yläpuolelle.
Kesä on mennyt vaikka se ei ole vielä alkanut. Helisevän kitaran ja poikamaisen indierokin kesä on ainakin mennyt. Kerran oli bändi nimeltään Teenage Fanclub esikuvina lukuisille neljän miehen poprock-kvarteteille. Suomikin suorastaan pursusi näitä helkkyviä poppumppuja. Oli Lemonatoria, Supperheadsia, Larry & The Lefthandedia ja oli myös ylivieskalainen Carton Tree, joka julkaisi yhden pitkäsoiton Goodbye mrs.greeneyes (99) kaksikymmentä vuotta sitten ja viisi vuotta myöhemmin ilmeisesti demoalbumin: Songs from Northern Finland (04).
Toisena pääsiäispäivänä, kärsimysjuhlan viimeisillä tunneilla Carton Tree pääsi lämmittelemään esikuvaansa Teenage Fanclubia Tavastialla. Edellisestä keikasta oli juurikin se viisitoista vuotta, sekä paikka, että pääbändi oli sama kuin tänä iltana. Näin meille kerrottiin. Kyllä elämä voi ollakin ihmeellistä. Sain kuullu keikasta 4-5 viimeistä kappaletta ja ne kaikki olivat varsin iskeviä menobiisejä, kuin parempaa ja juurevampaa Lemonatoria. Kuulemmeko tästä bändistä vielä? Kakkoslevy on kuulemma tulollaan. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Viisitoista vuotta voi olla odotuksen arvoinen, siihen uskotaan.
Edellisen kerran näin Teenage Fanclubin samassa paikassa kaksi vuotta sitten, josta linkkinä oheinen keikkarapsa: https://homesickhounds.blogspot.com/2017/02/teenage-fanclub-tavastia-1522017.html
Tällä kertaa Teenage Fanclub soitti puolentoista tunnin napakan keikan, joka hylki hittejä. Tämän kevät kiertueen punainen lanka onkin soittaa harvemmin kuultuja Fanclub-stygejä, joka on hardcore-faneille riemun asia, itselleni ei niinkään, koska bändin tuotanto on vain puolittain hanskassa. Tästä oudommasta setistä nousi esiin onneksi lukuisia huippukohtia. Jos kitaristi Gerard Langleyn pitäisi esittää vain yksi biisi, niin se olisi tietysti tämä itkettävän ihana balladi Your Love Is The Place Where I Came From. Myös tänä iltana se oli yksi keikan kohokohtia.
Vaikka keikka kääntyikin keskinkertaisen puolelle ja biisivalinnat eivät erityisesti sytyttäneet, niin tästäkin huolimatta rinnan alle jäi surisemaan pieni poppikärpänen joka on vaatinut Fanclubin levyjä soittimeen. Harmonisen ja umpi-ihanan Shadows (10) albumin iskuraidat Sometimes I Don't Need To Believe Anything, Baby Lee ja Still Have Thee soivat seuraavana päivänä päässäni, vaikka yhtäkään niistä ei soitettu keikalla. Miehessä olisi ollut varmasti näiden biisien mentävä kolo.
Pikkuhiljaa bändin viimeisin albumi: Here (16) alkoi myös ottaa tuntumaa levylautaseen, tosin spotikan kautta, kun vinyyli on vasta tilauksesta. Heren orgaaninen kesäillan uni kietoo sisäänsä, harmonisen Norman Blaken ja rosoisen Gerard Langleyn biisit ja vokalisoinnit vuorottelevat hyvällä tavalla. Uneni on vasta alussa, vaikka tämän musatyylin olikin syytä jo kadota ikuisiksi ajoiksi. Ehkä se olikin vain pahaa unta ja kaikkien tällaisten poppiskärpästen on taas syytä nousta siivilleen, aina Ylivieskasta Skotlantiin.
Tämä juttu kertoo enimmäkseen siitä, millainen oma suhteeni musiikin kuunteluun on tällä hetkellä, eli jokseenkin tylsä ja intohimoton. Rajusti sanottu ja tätä kautta myös itseäni rangaistu. On myönnettävä, että pitkään olen mennyt määrä edellä, levynkerääjä kun olen. Kymmenet, sadat, liki tuhannet (ehkä vähän liioittelen) viime aikojen levylöydöt ovat saaneet minut varsin tanakkaan ähkytilaan. Seurauksena on se, että levyjä on enemmän mitä ehtii kuunnella. Levyjen kiireetön kuuntelu on kuitenkin pitkänmatkan tavoitteeni, vaan mihin sen hukkasin?
Epäkiitollinen alustus myös tälle pitkän linjan elintasoreggaebändille UB40. Kyseinen bändi edustaa juuri sitä hieman päämäärätöntä, sopivan groovaavaa ja intohimoltaan vajavaista musiikillista sisältöä. Tätä on kiva kuunnella, mutta musa ei saa minua täysillä syttymään, mutta kuuntelen sittenkin. Tämä on myös bloggajalle keskeinen kysymys, miksi kirjoittaa jos ei ihan kympillä syty musaan, eikä edes ysillä. Musiikkitekstien, kuten muiden juttujen kirjoittamisen keskiössä on inspiraatio, kuinka täysi se on? Millaista kulmaa aiheeseen tarjoan tällä jutulla. Joskus vähän intohimottoman jutun jälkitiloissa saa otteen ehjemmästä inspiraatiosta ja seuraava juttu voi olla tunnelmaltaan vahvempi.
Myönnetään, että UB40 bändinä ei ole näytellyt kovin suurta osaa tämän musiikinrakastajan levyjentäyteisessä arjessa. Olen ollut aina siinä käsityksessä, että UB40 on tahkonnut hittejä hyvien cover-versioiden ansiosta. Onhan se näin, spotikan soitetuimmat UB40-biisit ovat lainakappaleita. Red Red Wine, Kingston town, (I Can't Help) Falling In Love With You ja I Got You Babe yhdessä Chrissie Hynden kanssa. Bändin menestynein studioalbumikin on puhtaasti lainakappaleista koostuva Labour of Love (83), joka on saanut seurakseen kaksi jatko-osaakin. Näistä lähtökohdista tarkastellen UB40 ei saavuta välitöntä arvostustani.
Niin kävi, että vuosien varrella ostelin bändin levyjä pikku hiljaa levyhyllyyni, kun niitä halvalla sain. Ekaksi hankin tuon jättimenestysalbumin Labour of Love (83), joka on varsin miellyttävää kuunneltavaa. Levyt: UB44 (82) ja Rat In The Kitchen (86) löysivät myös tiensä hyllyyni ja jäivät sinne, kuuntelemattomina. Näin käy aika ajoin, että ostan ns. euron parin kuraa ja unohdan levyt saman tien.
Pelastus löytyi bändin esikoisalbumin Signing Off (80) kautta. Tilasin tämän levyn puolihuolimattomasti jonkin levylähetykseni kylkiäisiksi. Työnhakulomakkeesta nimen ripannut bändi esitteli debyyttialbuminsa kannessa juurikin tätä kyseistä UB40-lomaketta. Levyn dubahtava reggeasoundi otti uneliaasti valtaansa. Soundi oli äärettömän hyvä ja biisit soljuivat eteenpäin rauhoittavina, mutta mielenkiintonsa säilyttäen. Itseasiassa 80-luvulta löytyykin useita vahvoja omaa materiaalia sisältäviä levyjä, kuten Geffery Morgan (84), Baggariddim (85), em. Rat In The Kitchen (86) ja UB40 (88). Kaikki levyt ovat helposti löydettävissä muutaman euron hintaan.
UB40 on ollut alusta alkaen varsin runsas kokoonpano ja se on toiminut samalla kokoonpanolla vuodet 1979-2008, jonka jälkeen kitaristi-laulaja Ali Campbellja toinen perustajajäsen Astro jättivät yhtyeen. Bändi on nauttinut kautta vuosien varsin hyvää kaupallista menestystä. Menestyksekästä 80-lukua seurasi bändin myydyin levy (9 miljoonaa) Promises and Lies (93). Tämä nykyisin alelaarien riesana kunnostautunut levy pitää sisällään jättihitin Higher Ground joka ei suinkaan ole Stevie Wonder - cover, vaan ihan omaa käsialaa, toisin sanoen harvinainen poikkeus coverhitteihin perustuvan bändin ceeveessä.
Myöhemmästä tuotannosta nostan esiin luomusti nimetyn: Homegrown (03) albumin, joka on ollut tehosoitossa autossani. Levyn unelias Groove on pitänyt hyvin otteessaan. Bändin koko tuotanto on kuin yhtä samaa letkeää biisiä, tämä taustanykytys on pohjaltaan samaa, mutta pienillä rytmillisillä ja soitannollisilla mausteilla keitoksesta saadaan varsin nautittava.
Tämä aivan tuorekin UB40 siivu kuulostaa suorastaan harmittoman hyvältä:
Onko mitään syytä kirjoittaa J.Karjalaisen keikasta? Onhan kyseessä suomirokin alati onnistuva Hannu Hanhi, oli kyse sitten Lännen-Jukasta tai tämän vuosikymmenen Menneistä Miehistä ja muista hiteistä. Jii Karjalainen on vaan niin hyvä ja sen bändi on melkein parempi. Vuosikymmeniä mukana olleet laatumuusikot nostavat Jukan naiivit mutta mystiset tarinat vielä korkeampaan potenssiin. Jukka onnistuu aina, tai ainakin useimmiten. Luin sentään jokunen vuosi sitten kriittisen keikka-arvion aamulehdestä, mutta tästä keikka-arviosta en saa kovin kriittistä. Tosin en tiedä, että kirjoitanko edes arviota. Miksi turhaan alleviivata erinomaisuutta. Menenkö sen taas tekemään. Menin sitten taas, mennyt mies, varsinainen hukattu Markku. Estäkää minua!
Kyseessä oli J.Karjalaisen Sä Kuljetat Mua (18) albumin julkaisukiertue. Uusi levy soitettiin keikalla kokonaisuudessaan läpi. Bändi ja Jukka olivat hyvässä vireessä, liki alusta asti. Avauskappale Sä kuljetat mua ja sitä seuranneet Gunpowder cha cha ja Rosetta, kaikki toimivat varmaotteisesti kuin autopilotilla. Levyn ja keikan neljäs kappale Luulei potki vieläkin paremmin kuin levyllä, Tule Kesäyö hönkäili rouheasti ja Sirkka Lautamies oli juuri niin hyvä kuin levyllä. Joku tais illan päätteeksi narikkajonossa natista, että alussa tuli liikaa tuntemattomia biisejä. Ei tainnut tietää, että oltiin levynjulkkarikiertueella.
Keikan alun jälkeen jouduin siirtymään väljemmille vesille ja katsoin loppukeikan salin perältä kun etuosa oli mennyt tukkoon. Se hieman söi nautintoa, mutta sain keikasta tästäkin huolimatta olennaisen irti. Uuden levyn esittelyn jälkeen tuli keikan suurin moka, joka mutkisti draaman kaarta. Nimittäin Jukka bändeineen lämäytti tiskiin megahitin Mies jolle ei koskaan tapahdu mitään. Ok, hyvä valinta, mutta ei näin aikaisessa vaiheessa, koska biisi mielestäni kuuluu encoreihin. Seuraavaksi soitetut Telepatiaa ja On kaikki niin kuin ennenkin olivat aivan liian turvallisia ja pliisuja edellisen jälkeen. Dynamiikka tippui pahasti. Voi olla, että olen mielipiteeni kanssa yksin, koska kyllähän suurimmalle osalle salin ihmisistä hitit kelpasivat. Niin, onko Jukalla edes muita kuin hittejä tarjottavana jos hieman kärjistetään?
Tästä eteenpäin söin minäkin Jukan kädestä. Seuraava kappale oli Electric Picnicin (99) avauskappale Picnic, joka on yksi suosikkejani ja jonka edellisen kerran kuulin livenä Rääkkylän kihauksessa kaksikymmentä vuotta sitten. Hittejä ei päässyt pakoon tästä eteenpäin. Hän, Stindebinde, Keihäänkärki, Meripihkahuone, ah, kaikki niin jumalaista kuunneltavaa. Versiot olivat hyviä ja bändi pisteli hyvin mukana, etenkin kitaristi Mikko Lankisen soittoa oli nautinto seurata. Mennyt mies hitissä Lankisen kitara soi ehkä maukkaimmillaan. Myös Pekka Gröhn koskettimissa irrotteli mahtavasti.
Keikka loppui hurmoksellisesti Villeihin Lupiineihin. Encorena kuultiin paluulevyn Et ole yksin (13) harvinaisempi albumiraita Riisinjyvä, joka oli ehkä Se keikan paras veto. Tässä kappaleessa toimi kaikki, Jukka, Bändi ja myös biisi nousi vielä potenssiin sata. Verisen miehen saattelemana kävelin jo narikalle ja enkä tiennyt, että tuliko se Väinö vielä ja tuliko paljon lisääkin ikiaikaisia karjalaishittejä. Jukka ja hänen bändinsä näyttivät tänä iltana mitä tarkoittaa ammattitaito ja kokemus, se on loistavia ajan kanssa kypsyneitä biisejä, monenlaisia pieniä musiikillisia yksityiskohtia, taitavaa musisointia, käsittämättömän hienoa tunnelman luontia. Niin, mistä tulee se valtava tunnelataus Jukan biiseihin ja sen päälle vielä ripaus mystiikkaa. Huikea ukko.
Tästä tuli sittenkin keikka-arvio, keikka oli vähintään ysiplussan arvoinen. Hyvä Jukka ja bändi, veri on vielä kuumaa ja suonta isketään kun tarve on. Kohti uusia seikkailuja ja levyjä, näin aina voin toivoa, fanin musiikillinen nälkä on suuri, vaikka Jukan back-kataloogi on jo mammuttimainen.
Telakalla alkoi Salaliiton uuden Puolet (19) albumin levyjulkkarikiertue. Illan ensimmäinen liveakti oli Tomi Nordlund & Syvä Joki, jonka keikan harmillisesti missasin. Salaliiton uusi levy soitettiin kokonaisuudessaan läpi. Rapiat tunnin mittaista keikkaa täydensivät muutamat iskusävelmät bändin aikaisemmilta levyiltä.
Salaliitto on nyt menossa levyssä numero kolme. Vaikean kolmannen levyn syndroomaa ei näkynyt ainakaan bändin vahvassa live-esiintymisessä. Levyn ja keikan aloituskappale Ellipsi meni vielä tunnustellen, mutta seuraava styge 29250 nosti suupieliä ylöspäin, sekä yleisön, että bändin keskuudessa. Tämä viime syksynä julkaistu hitikäs kappale kertoo oleellisen nuoruuden nostalgiasta. "Tänään on oikea päivä leikkii inkkarii, ottaa lännenmiehiltä tukat pois päästä" Varsin muotovalio lyriikka täydentää kappaleen muutenkin hitikästä rakennetta.
Ovela Valeriana vaatii selvästi kuuntelukertoja, jo viime keväänä Tampereen Klubilla esitetty kappale kuulosti nyt tutummalta ja paremmalta. Yksi keikan huippukohdista oli uuden levyn toinen singlelohkaisu Outoja Valoja. Tämä mietteliäs ja jännästi Radioheadin mieleen tuova kappale kasvoi keikan aikana todelliseen kukkaansa. Vähäeleisen tarkat lyyriset ilmaisut nostavat huomaamatta kappaleen potentiaalia.
Ensimmäisen levynpuoliskon päättävän Huoneen erinomaisuus ei ole vielä minulle täysin avautunut. Hitaalla ja kulmikkaalla temmolla eteenpäin menevä kappaleessa on selvästi potentiaalia, mutta ihan kuin viimeinen pykälä siitä puuttuisi. Ehkä kappaleen alku voisi olla vielä vereslihaisempi, tosin levytetty versio biisistä on aika hyvä. Kakkospuolen avaava Valtatie meni rennolla otteella. Levyn päättävät kappaleet Syaaninsininen ja Repriisi kuulostavat molemmat korvissani levyn isoilta ja merkittäviltä kappaleilta, sellaisilta jotka tulevat vielä kasvamaan kuuntelukertojen myötä.
Tämän hyvältä kuulostavan uuden levyn ohella bändi soitti huikeat versiot edellisen levyn iskusävelistä Harmaasta ja Korpista. Myös keikan päättävä ekan levyn Uuteen Elämään toimi upeasti.
Salaliitto on tällä hetkellä yksi suomirokin kiinnostavimmista yhtyeistä. Livesoitto on huikealla, heittäytyvällä tasolla. Taitava nelimiehinen bändi nauttii ilmiselvästi tekemisestään ja yleisö kiittää. Toivottavasti tämä on vasta alkua ja tulevaisuudessa voidaan odottaa bändiltä lisää uutta musiikkia.
Tämä konsertti markkinoitiin nimellä Billy Bremner's Rockfiles featuring Steve Gibbons. Mutta nostan tässä esille vain konsertin ensimmäisen puoliskon, jossa esiintyi rokin vähemmän tunnettu legenda Steve Gibbons. Birminghamista tuleva pitkän linjan rokkari saavutti 70-luvun lopulla hienoista menestystä Chuck Berry coverilla Tulane sekä albumilla Down In The Bunker(78).
Tampere-talossa Steve Gibbonsia säesti Billy Bremnerin pätevä Rockfiles taustabändi. Etenkin bändin soolokitaristi täytti jo ulkoisenkin habituksen puolesta kaikki rokkarin tunnusmerkit. Kuhmuiset bootsit, hoikka olemus, pitkät hiukset ja hattu saivat hänet näyttämään kuin Steve Gibbonsin pikkuveljeltä tai jälkeläiseltä.
Kesällä 78 vuotta täyttävä Steve Gibbons oli melkoisen kovassa iskussa. Vanha harmaahapsinen rokkari näytti heti mistä kana pissii. Lentokone oli ollut myöhässä ja Gibbons kyyditettiin suoraan Tampere-taloon ilman valmistautumisaikaa. Tähän nähden maestro heitti erittäin kovatasoisen vajaan tunnin keikan.
Vaikka Gibbons olikin jo vanha mies, niin hän oli osasi ammattinsa hyvin. Vuosien, vuosikymmenten keikkarutiini näytti miten ammattilainen toimii. Biisit lähtivät kuin selkärangasta ja ääni toimi erityisen hyvin, jos vaikka vertaa Gibbonsin ikätoveriin Dylaniin jonka laulu on jo melkoista raakkumista. Steve Gibbons lauloi välillä hyvinkin korkealta ja rokkiin kuuluvat kiljahdukset ja ulvahdukset lähtivät kuin ennen vanhaan.
Keikka alkoi edellä mainitun Down In The Bunkerin (78) hienolla No Spitting On The Bus kappaleella. Keikka pitikin sisällään paljon biisejä tältä levyltä. Big J.C., Eddy Vortex, Chelita, Grace ja nimikappale Down In The Bunker. Nämä kaikki ovat kaikki hienoja biisejä ja Tampere-talon keikallakin ne onnistuivat melko hyvin, etenkin Eddy Vortex rokkasi hienosti. Näytti siltä, että Gibbons oli parhaimmillaan Chuck Berry-tyyppisissä rytistyksissä, kuten Tulanella ja yhdellä toisella Berry-coverilla, jonka nimeä en muista.
Steve Gibbonsin back-kataloogista löytyy nippu moottoripyöräaiheisia kappaleita, tällä keikalla kuultiin niistä kaksi, Saints & Sinners (81) albumin vahva aloituskappale B.S.A. ja Triumph Bonneville joka on ilmeisesti julkaistu eka kerran livealbumilla Ridin' Out The Dark(90). Levyn huippukohta oli Rollin' On (77) albumin Mr.Jones. Paljon kerrontaa ja improvisoitua puhelaulua sisältänyt kappale näytti Gibbonsin lavapreesensin parhaimmillaan. Ilmeisesti huumediileristä kertova kappaleen dynamiikka toimi hienosti, jota myös muut muusikot maustoivat pienillä yksityiskohdilla.
Keikan miinuksista voisi sanoa, että se oli melkein kuin Down In The Bunkerin (78) levyjulkkarikeikka, vaikka levyn julkaisusta on jo se 40 vuotta. Uudempia kappaleita ei juurikaan kuultu. Viimeisin Steve Gibbons Bandin levy on kymmenen vuoden takainen Chasing Tales (08) ja enkä tiedä onko uutta materiaalia tullut sen jälkeen.
Keikka jätti hyvän jälkimaun suuhun. Kyse oli vanhan liiton legendan näkemisestä, Chuck Berry-tyyppisen rokkenrollin harvoista ja autenttisista perillisistä. Tässä aiemminkin blogissa jakamani video Steve Gibbonsista 70-luvun "hittivuosilta". Myös oppitunti siitä miten rokkarin pitää liikkua kaikkine kliseineen, mutta ah niin vetoavasti.
