Pohjoisen puheenvuoro - Zacharius Carls Group

Tässäpä vasta oiva bändi, joka pääsi melkein täysin unohtumaan, sekä minulta, ehkä myös itse bändiltä? Sillä levytystauko edelliseen Rage In Your Heart (09) venyi kahdeksaan vuoteen kunnes viime vuonna ilmestyi vakuuttava comeback-albumi: Quiet Desperation(17).

Torniosta ponnistavan Zacharius Carls Groupin satunnaiset soitossa olleet 2000-levyt jättivät muistijäljen lupaavasta ja riittävän persoonallisesta  rockbändistä. Levyhyllystäni löytyy Hate, love & Faith(07), jota olen viimeksi soittanut, ehkä kymmenen vuotta sitten. Huomaan hyllyssäni myös esikoisalbumin Zacharius Carls Group (04) jota tuskin olen koskaan soittanut? Tämä virhe on korjattava pikimmiten.

Uransa aikana todennäköisesti aivan liian pienelle huomiolle jääneen bändin väkevä tuotanto on tuotava taas päivänvaloon. Saattajana tässä toimii edellä mainittu Quiet Desperation (07) jonka vinyyliversion hain perjantaina levykauppa X:stä kokonaiseen yhdeksän euron hintaan. Levyn kylkiäisenä tuli vielä cd-versiokin. Ei huono hinta-laatusuhde.

Levy alkaa vahvalla Come The Darkness biisillä, jota seuraa ärhäkkäämpi Electric Car Down, joka tuo oudolla tapaa mieleen 70-luvun megabändimme Royalsin funkeimmat palat. Royals vertailukohta ei tee täysin oikeutta tälle kappaleella, jossa on paljon enemmän tämän ajan osaamista, joka on modernimpi, ehkä myös paremmin laulettu kuin Pave Maijasen ja kumppaneiden 70-luvun klassikkobiisit. Nimibiisi Quiet Desperation on myös vahva ja nopeatempoinen pala, jos sitä vertaa kauttaaltaan levyn haikeahkoon tunnelmaan. Tässä ja useissa muissakin kappaleissa kitarat saavat tilaa kertoa ja tykittää, mutta hyvällä tyylitajulla.

Toisaalta tämä kahdeksan biisin koherentti rock-albumi ei löydä suoria vertailukohtia, jotain vahvasti omaa tässä on ja se hyvä asia. Kakkospuolen avauksessa Don't Wake Up mukana laulaa Johanna Kurkela, joka tuo hienon lisämausteen biisille. Ovelasti rullaava Around The Capricorn pohjustaa levyn suoraviivaisesti rokkaavaa päätöstä Black Flag.

Selvästi levyä tehdessä ollaan osattu ja uskallettu karsia turhat biisit pois, koska nämä 8 tsipaletta ovat kaikki hyviä ja mieleenpainuvia. Tosiasia on lienee se, että tämän tyylinen rock ei ole sitä myyvintä kamaa tällä hetkellä, mutta toisaalta kun ajattelee aikamme isoja menestyviä indierock-bändejä, kuten The War On Drugsia, niin voi sanoa, että ei Tornion pojilla ole yhtään hävettävää tämän materiaalinsa kanssa. Tässä sentään oikeat soittimet rokkaavat ja kertovat tarinaa ilman ambient taustapulputuksia, mitä Adam Granduniel kumppaneineen viljelee. Miksipä ei kansainvälinen noste voisi olla mahdollinen?

Iso myönnytys tälle bändille ja etenkin uudelle: Quiet Desperation(07) levylle jota taitaa vielä saada em. levykaupasta tarjoushintaan. Menkää ja hakekaa levy parempaan talteen!

Popeda - Hallelujaa

Aina toisinaan iskee Popeda-vaihe, jolloin Pauli Mustajärvi joukkioineen läpäisee suojaukseni. Nyt loka-marraskuun vaihteessa olen yllättänyt itseni kuuntelemalla autossa Popedan: Hallelujaa(88) albumin 25-vuotisjuhlapainosta, josta löytyy kylkiäisinä kaksi bonusbiisiä ja neljä terhakkaa livevetoa.

Hallelujaa(88) on Popedan pitkän uran yksi vähiten arvostettuja albumeja, joka oli jo ilmestyessään laajalti kritisoitu ja haukuttu. Myös Popedan jäsenet omissa muistelmissaan pitävät tätä levyä epäonnistuneena ja väkisin väännettynä. Kansitaide on myös oma "karmea" lukunsa. Vuotta aikaisemmin oli ilmestynyt pirteä paluualbumi: Ei Oo Valoo (87), joka esitteli kaksi uutta Popedan jäsentä, kosketinsoittaja Jukkis Järvisen ja kitaristi Timo "Törrö" Tapanisen. Ei Oo Valoo on selväpiirteinen bailualbumi, jossa on useita aikaa kestäneitä biisejä, kuten: Bandiittipolkka, Savusukeltajan Blues, Pauketta ja Räminää sekä Maailmankaikkeuden Suvijenkka. Myös uusi kitaristi Törrö Tapaninen toi mukaan biisejä, kuten pieneksi klassikoksi muodostuneen: Ranttalitytön Tärinät, jonka Pate Mustajärven tekemää lyriikkaa oli Törrön vaikea sulattaa, etenkin sen kertosäettä: "Perseellä tienaa, rahalla saa"

Seuraajalla Törrö sai läpi useamman sävelmän: Rattoriin, Kärmesboogien ja kadonneen helmen, vain kasettiversiolla julkaistun Vauhti Päällä veisun, joka menevyydessään kilpailee ihan minkä tahansa Popeda-klassikon kanssa. Törrö toi Popedaan rhytm'n blues sävyjä ja tyylikästä slidekitaran soittoa. Pitemmällä juoksulle Törrön halu tehdä biisejä ja kunnianhimo kitaran varressa aiheutti ristiriitaa bändin toisen kitaristin Costello Hautamäen kanssa, joka oli kuitenkin Popedan iskusävelmien pääasiallinen arkkitehti. Eripura johti Törrön eroamiseen bändistä 90-luvun alkupuolella.

Hallelujaa edustaa Popedan metamorfoosivaihetta, jossa vielä mentiin harasoomaisesti(Popedan levy vuodelta 1984) "pullat pystyssä", mutta tämän ohella levy tarjosi paljon muutakin. Kyseessä on Popedan oma "Revolver", tosin vailla riittävää kunnianhimoa ja laaduntarkkailua. Näiden puolihuolimattomien ja osittain kryptisten biisien joukosta erottuu useita aikaa kestäneitä helmiä. 4711 on Eppujen Martti Syrjän sanoittama ja Costellon laulama menopala.  Sä Lähdit Taas on Paten silloista elämänvaihetta peilaileva mahtiballadi, joka toimi tavallaan tienraivaajana sellaisille tuleville Popeda-hiteille kuin Punaista ja Makeaa sekä Tahdotko Mut Tosiaan. Aikoinaan parjattu ja kauhistelu kaksimielisen rokin helmi: Heavy Lutaa on yllättävän hyvin kestänyt aikaa. Boogie toimii. Heavy Lutaan sanoituksen takaa löytyy myös Martti Syrjä. Popeda teki levyä vuoden 1988 syksyllä Eppujen omassa "Iisakin kirkko" studiossa Ylöjärvellä ja selittänee nämä muutamat Martin lyyriset väliintulot. Näistä sessioista löytyy maukkaita yksityiskohtia Vesa Kostiaisen toimittamassa: Ilikeesti Kiitää Popeda-historiikista.

Yhtälailla levy on täynnä hienoa soittoa, paljon soundillisia lainauksia rokin isoilta nimiltä, kuten Aerosmithilta ja AC/DC:lta. Tässä vaiheessa Popedan bändisoitto oli ilahduttavan rikasta, kiitos Törrön tyylikkään kitaroinnin, mikä laajensi hienosti Popedan soundimaailmaa. Levyltä täytyy mainita vielä melodialtaan Popedalle kimurantimpi Isä Aurinkoinen ja levyn loppupuolen juureva Kummituskrapu. Levy loppuu Paten lausumaan tarinaan mystisestä Töpselistä, joka oli myös erikoinen veto Popeda-levylle.

Popedan julkifanittaminen on edelleen hieman kipeä asia, kuten Tero Liete Ilikeesti Kiitää Popeda-kirjassa toteaa: " Ei mulla vieläkään karvat nouse pystyyn, vaikka oonkin saanut kuulla montaa kertaa vittuilua Popeda-diggailusta:" Aikalailla pystyn allekirjoittamaan samat tuntemukset, kavereiden dissauksesta huolimatta uskon, että Popeda-diggailussa ollaan aidon ja kestävän asian äärellä.

Hallelujaa on kaikessa yksinkertaisuudessaan mehevä ja yllättävän hyvin aikaa kestänyt Popeda-platta, jonka ääreen palaan yllättävän usein. Tässä videonäytteessä Pate ja pojat näyttää miten Heavy Lutaa toimii 2010-luvulla. Ainut huoli on nyt se, että 4-vuotias poikani hoilaa biisin kertosäettä.

Tuoreempia suomalaisia naisartisteja

Muutaman viime vuoden aikana on noussut esiin useita mielenkiintoisia naisartisteja, niin että voidaan puhua miltei naisartistien uudesta tulemisesta. Merkille pantavaa tässä on musiikillinen monipuolisuus ja taitavuus. Laura Moisio, Litku Klemetti, Karina, Vesta, kaikki yhtälailla kiinnostavia ja jo nyt merkittäviä artisteja. Näistä Laura Moision uusi artistin nimeä kantava levy: Laura Moisio(18) osuu lähimmäs omia mieltymyksiä. Kyseessä on huikean laadukas, folkrokin perinteeseen hyvällä tapaa nojaava levy, mutta tarpeeksi tässä ajassa pysyvä. Keltaiset Verhot, Puutarha, Kaupungin Harhassa, levy on täynnä vahvoja kappaleita. Erittäin suuri suositus. Tässä on aikaa kestävä tuleva klassikkoalbumi.



Litku Klemetti: Taika Tapahtuu(18) levy on otettu myös hyvin vastaan. Parisen vuotta sitten Soundin vuoden tulokkaaksi nostettu Sanna "Litku" Klemetti on tehnyt vaikuttavaa levy- ja etenkin keikkarintamalla. Litkun albumit ovat laadukkaita, mutta toteutukseltaan jotenkin ohuen kuuloisia. Livenä näkee ihan toisenlaisen ja vielä aidomman Litkun. Klemetin levyt kertovat oudolla tapaa 70-luvun rokuista ja liisoista, kuitenkin olematta suoraan kuvastoa menneisyydestä. Lahjakkuus on ilmeistä, mutta kuinka aikaa kestävästä materiaalista on kyse? Veikkaan, että hyvinkin kestävästä. Toivoisin, ehkä kuulevani vielä sellaisen muhkeammin soitetun ja tuotetun Litku-levyn. Ehkä seuraava albumi on sellainen?

Kanerva: Paritanssi(18) on mukavan muotovalio ja omaääninen Singer/songwriter-levy, jonka laatua ei voi kiistää. Joutomaat toimii levyn iskevimpänä kärkenä. Koko levyn mitassa ehkä hieman ennalta-arvattava parisuhdelyriikka puuduttaa, vaikka tämän musiikillisen paketin toimivuutta ei voi kiistää.
Hieman kypsemmin ja monipuolisemmin saman sopan keittää tamperelainen MirkaKaarina, jonka loppukeväällä ilmestynyt: Maailmalla(18) debyytti on vahva ja kypsä taidonnäyte. Nimikappale on millä tahansa mittakaavalla mitattuna kestävä kotimainen popballadi. Myöskään kappale Valkealta Sohvalta ei jää paljoa tästä jälkeen:

Karinan: Karina(18) levyä on kuvailtu muun muassa nynnycharmin voitoksi. Satuin näkemään Karinan viime syksynä Jonna Tervomaan lämppärinä. Unenomainen, hauras, kaunis, nuorten ihmisten tekemä, ovat ajatuksia mitkä tulevat Karinan musiikista mieleen.

Samasta maastosta ponnistaa taiteellinen Lau Nau, jonka viime vuoden puolella ilmestynyt Poseidon(17) albumi on yksi viime vuosien suomirokin hillittyjä helmiä. Ehkä miesartisti vertailukohtina löytyy sellaisen nimet kuin Paavoharju tai Wojcieck. Yhtälailla Karina ja Lau Nau ovat artisteja jotka hylkivät ajan kiireistä ilmapiiriä. Lempeä ja unenomainen taika vaatii auetakseen kuuntelijalta kärsivällisyyttä.

Vesta: Lohtulauseita(18) on yksi vuoden ylistetyimpiä suomirocklevyjä. Vestalle olen antanut useaan otteeseen mahdollisuuden, yrittänyt kuunnella tarkalla korvalla näitä omaäänisiä kappaleita. Kyllä, oma ja tunnistettava ääni löytyy, se on sinänsä paljon. Mutta miksi ihmeessä tätäkin levyä on koristeltu liiallisella elektronisella säksätyksellä? Ajan trendi näyttää olevan moderni- ja minun korvissa hieman luotaantyöntävä soundi. Esimerkkinä vaikka tämä kohuttu Ruusut - yhtye. Ei vaan pysty kuuntelemaan, koska päälle liimattu moderni soundi käy liikaa korville. Vestan levyltä löytyy tosin akustistakin matskua, kaikki biisit eivät potki vastaan.

Tällaisena jo veteraanirokkikuuntelijana on välillä vaikea samaistua kaks-kolmekymppisten kokemus- ja etenkin parisuhdemaailmaan. Ihan varmasti 18-vuotias voi tehdä hienon rakkauslaulun, joka koskettaa minua ja sellaisia on maailma väärällään, mutta sellaiset kariutuneen parisuhteen ruotimislevyt putoavat helposti osastoon: tää on jo niin kuultu! Ei silti, tääkin on jo niin kuultu, että setä nurisee. Ehkä nykyartisteista sitä valkkaa sellaiset, joiden musa on lähellä omaa tapaani tuntea ja kokea asioita. Suoralta kädeltä voin jättää ulkopuolelle esim. sellaiset artistit kuin Janna, Sanni, Haloo Helsinki ja jopa Jenni Vartiainen. Ei vaan toimi mulle.

Hassua on, että aikoinaan epäiltiin ns. naispuolisten rokkareiden uskottavuutta, tai niitä oli tosi harvassa. Tuntuu, että nykyään on puntit tasan ja naiset rokkaa ihan siinä missä miehetkin.
Näistä aiemmin mainituista naisartisteista olen koostanut oman pienehkön soittolistani, rohtona syksyn pimeyttä vastaan. Naisissa on voimaa, sehän me toki tiedetään.

Leipää kansalle - Bread: Manna

Jos se musiikillinen taikinajuuri on vaivattu 70-luvun alkupuolella, niin tämä rokkikuikeloinen menee helposti pähkinöiksi. Jos ollaan vielä helpon ja kantrivoittoisen soundin parissa, johon tuuheapartainen John/Steven/Bruce/Bob...ennen kaikkea Bob-niminen laulaja yhtyy korkealta värähtelevällä äänellään, niin elämä voittaa ja kaikki on taas saatavia. Mikä muu voisikaan täydentää syyspäivän kauneutta? Noh, varmaan pihatyöt, auton tuunaus ja erilaiset asialliset kodin korjaushommat sekä lasten kanssa yhdessä leikkiminen. Sen aika tulee ihan kohta, kun väännän ekas tään alta pois, uskokaa minua.

Löydän taas itseni tästä viikonlopun kohdasta, jossa olen nostamassa esiin särmätöntä mitäänsanomattomuutta. Onko todella näin? Toistuvana kaavana tässä blogissa on ollut ns. easy-listening rock-halppisten ruotiminen. Rannalle on naarattu muun muassa James Taylor, Dan Fogelberg ja viimeisimpänä Gilbert O' Sullivan. Liki kaikkia näitä artisteja yhdistää 70-luku ja levyjen halpa hinta. Enkö raaski ostaa kalliimpia levyjä? Ehkä en, mutta toisaalta useimpien levynkerääjien himoitsemat folkin/psykedelian/progen/punkin/raskaamman ym. osaston kadonneet helmet eivät sytytä. Oishan se kiva ostaa Nick Draken tai Soft Machinen joku alkupään levy, mutta ei viittis viittäkymppiä maksaa. Postimerkkeily on asia erikseen, siihen en levynkerääjänä ryhdy, kipuraja käytetyssä vinyylissä menee 20 eurossa, mutta mielellään paljon alle. Kahden euron kuran tonkiminenkin voi olla kivaa, siellä voi olla timantteja joukossa.

Hauskasti nimetty Bread teki urallaan kuusi studioalbumia ajanjaksolla: 1969-1977. Tunnetuimpia biisejä ovat muun muassa Boy Georgen uudestaan tunnetuksi tekemä Everything I Own ja viimeisen albumin Lost Without Your Love(77) nimikappale. David Gates bändin pääasiallisena biisintekijänä lähti soolouralle bändin lyhyehkön uran jälkeen. Yhden soololevyn omistan Gatesilta, mutta tarttumapinta levyllä on vähäinen. Sama tunne on ollut Breadin tuotantoa kuunnellessa, että kivalta kuulostaa, mutta mitään ei jää mieleen. Ilahduttavana poikkeuksena on bändin kolmas albumi: Manna(71) joka on biisimateriaaliltaan monipuolisempi ja räväkämpi kuin muut kuulemani Bread-pyörykäiset.

Levy alkaa räväkästi kappaleella Let Yout Love Go, jota seuraa mukavan juureva ja miltei southernrocksävyinen Take Comfort. Biisien taustalla soi välillä jouset, välillä piano. Tuottajana levyllä on ollut laulaja-lauluntekijä David Gates, selkeästi kaunis ja munaton soundi on ollut hänen mieleen. Levyn yleistunnelma meinaa nousta yläpilveen, mutta onneksi vielä vuonna 1971 liiallinen tuotanto harvoin pääsi pilaamaan levyä, ei nytkään, vaan levy taiteilee sliipatun kauneuden ja juurevuuden välimaastossa. Vertailukohdiksi voi nostaa sellaiset nimet kuin Eagles ja Poco. Kehtaisin sanoa, että Bread ei ole ihan niin kantrirokkia kuin em. bändit, vaan pikemminkin Soft rockia.

What a Change biisi kuulostaa hyvin tutulta. Hmmh, Eric Clapton ja 461 Ocean Boulevard(74) ja biisi Let it Grow. Ihan sama melodia. Kumpi oli ensin asialla? Noh, kyllä se oli Breadin David Gates. Manna(71) levyn ainut ongelma on sen liiallisen siirappiset balladit, kuten If ja Come Again, jotka tietyssä mielentilassa voisivat upota, mutta useimmiten eivät. Onnekseni sitä juurevampaa kulmaa löytyy riittävästi ja biisit itsessään ovat taidokkaasti rakennettuja, jopa tämä parjaamani Come Again balladi, jota lisäkuuntelu tässä selvästi parantaa. Levy loppuu reippaasti menevällä Truckin' tsipaleella, samannimisiä löytyy miltei jokaisen tuon ajan jenkkirock-bändin tuotannosta.

Seuraavalta Breadin levyltä I'm-a Want You(72) löytyy tämä Boy Georgen coveroima Everything I Own. Levy lojuu tuossa vieressäni melkein soittamattomana, avattavat kannet ovat tyylikkäät ja ne on tehty vahvasta kartongista. Paperikoneet- ja levykaivertamot ovat tuutannut jenkeissä ulos miljoonittain tätä ärsyttämätöntä soundia ja nyt sen parissa vietetään sunnuntaista alkuiltapäivää Lempäälässä. Voisinko tehdä toisinkaan? Ehkä en.

Field Music - Open Here

Relevantit nykyrocklevyt ovat usein taidokkaita useiden eri musiikillisten vaikutteiden sulaumia. Aivan liikaa kuulee luomuisaa folkrockia Nick Drake/ Dylan - viitteineen. Myöskään mikään rock- tai perusrock ei voi millään tavallaan enää yllättää. Eniten rock-arvoa kai annetaan pienellä budjetilla ja suurella intohimolla ladatuille artisteille, kuten meillä esim. Jukka Nousiaiselle ja Litku Klemetille. Harva enää keksii pyörää uudelleen, milloin onkaan viimeksi keksinyt?  Itseasiassa olen viime aikoina miettinyt vakavasti ja vähän murhemielisesti kuinka kaukana hyväkin rockmusiikki on siitä, mitä tässä ajassa kuunnellaan tai arvostetaan musiikin kentällä. Rock on kuollut. Noh, se tapahtui jo kauan sitten. Mutta siitä huolimatta pikkupoika minussa haluaa uskoa, että rokissa on vielä tulevaisuutta. 

Välillä onneksi esiin pullahtavaa uudehkoja ja kiinnostukseni herättäviä rockpumppuja, joista uusimpana on Englannin Sunderlandista ponnistava Field Music. Bändi nivoutuu mukavasti ns. älykkörokin ohuehkoon genreen. Taustalta voi poimia sellaisia nimiä kuin 10CC, Sparks , Supertramp, XTC tai vaikkapa Nits. Näistä ja muistakin popin ceeveen laatuaineksista Field Music on marinoitunut omaksi, vähän oudoksi ja kulmikkaaksi, helposti sulavaksi popmusiikiksi.

Tilasin uusimman levyn Open Here(18) jokin aika sitten postimyynnistä(käytän nyt tätä termiä, koska en kehtaa kertoa tilanneeni levyn Amazonilta). Kahden veljeksen, David ja Peter Brewisin kipparoima bändi vuodesta 2004 alkaneella urallaan on julkaissut 7 täysipitkää ja tarvittavat laatukriteerit täyttävää albumia. 

Levyn kappaleet ovat tarttuvia ja sopivasti outoja. Lyriikkapuolella mennään arjen kuvastoissa ja pienissä detaljeissa, kuten levyn ns. sinkkubiisissä: Count It Up, arjen yksityiskohtien alleviivaus tekee tästä kaikesta vähän merkityksellisempää: If you can go through day to day without the fear of violence, count that up, if people don't stare at you pn the street because of the colour of you skin, count that up.

Huolellisista ja ajatuksia herättävistä sanoituksista huolimatta levyä vaivaa jonkinmoinen pikkunäppäryys. Homma toimii vähän liiankin sulavasti, vaikka kulmaa löytyy sekä musiikista, että sanoituksista. Voi olla, että huolellisempi levyyn tutustuminen poistaa tämän harmin. No King, No Princess funkkailee princemäisissä tunnelmissa. Parin livevideotsekkauksen perusteella bändi toimii muuallakin kuin studiossa. Laulaja-kitaristi David Brewisissä löytyy riittävästi karismaa, ehkä? Paikan päällä keikalla sen voisi lopullisesti tsekata, mutta Field Musicin kaltaista marginaalisempaa bändiä tuskin voi odotella Suomeen, ellei sitten tulevan kesän Sidewaysiin tai Flow-Festivaliin?

Levyn loppupuolella kuullaan hieno Daylight Saving, albumin koskettavin ja aidontuntuisin kappale, jossa elämän hetkellisyyttä kuvaavaa lyriikkaa täydentää kaunis jousilla koristeltu melodia. Tässä kohtaa musiikinrakastaja minussa käy klikkaamassa bändin facebook-sivuja ja suunnittelee myös edellisen Commontime(16) tupla-vinyylin hankkimista, jonka saisi rapiat kympillä monesta paikkaa. Mietin kuitenkin vielä hetken.

Gilbert O'Sullivan - A Stranger In My Own Back Yard

Olen viimeaikoina viehättynyt 70-luvun easylistening-tunnelmista, harmittomista ja hyväntuulisista kantrirokahtavista laulajista. Blogissani olen nostanut esille hieman tuntemattomampia nimiä kuten Dan Fogelberg, Neil Sedaka ja James Taylor, tyylikästä, lyyristä, läpikuultavan karismaattista, mutta ei kovin mieleenpainuvaa. Näiden lisäksi levylautaselle on eksynyt myös John Denver ja Glenn Campbell. Kaikki näistä ovat tehneet väkevän suoran levyjä aina 60-luvun lopulta läpi 70-luvun parhaimmissa tapauksissa melkein uudelle vuosituhannelle asti.

Niin, kuinka väkevää musiikkia tämä onkaan. Myyntitilastojen perusteella kansa on ainakin tykännyt, sekä rapakon tuolla ja täällä puolella. Itselleni esimerkiksi John Denver on ollut mitäänsanomattomassa kantrirock-ilmaisussaan valtava pettymys. Levyjä on paljon, hittejäkin, mutta kokonaisen levyn läpi soittaminen saa aikaan kohtuullisen oksennusreaktion, liian nättiä, liian imelää, mitäänsanomatonta.
Sen sijaan kohtuullisen yliarvostettu Glen Campbell saa puhtaat paperit. Campbellin kantrirockissa on samaan aikaan sielua ja ilmaisun helppoutta, joka esim. Denveriltä puuttuu. Itseni yllätti sellainen yksityiskohta, että Campbell ei ole itse juurikaan tehnyt biisejä levyilleen, vaan ne ovat tulleet melkein aina muilta säveltäjiltä. Eivät edes Rhinestone Cowboy ja Wichita Lineman ole Campbellin käsialaa.

Nämä ns. "helpon musiikin" lätyt ottavat vallan aina uudestaan levysoittimessani, etenkin viikonloppuisin. Tämän harmittoman parven uusimpana löytönä on Gilbert O'Sullivan (s.1946), irlantilainen laulaja-lauluntekijä, jonka ansioluettelosta löytyy 19 studioalbumia ja joista viimeisin simppelisti nimetty Gilbert O'Sullivan(18) on parin viikon takaa. Sullivanin levyt ovat juuri sitä alennuslaarien täytettä, joka ei tahdo kelvata enää kellekään. Etenkin Sullivanin toinen albumi: Back to Front(72) tulee alati vastaan kirppareiden pohjalaareissa.

Vaan onko Sullivanin musiikki kestänyt aikaa? Alone Again (Naturally) ja pari muuta Sullivanin isoa hittiä olivat tunnettuja Suomessa 70-luvun alussa. Sullivania ovat coveroineet muun muassa Danny, Fredi ja Kai Hyttinen. Kieltämättä Sullivanissa on samaa mitäänsanomattomuuden auraa kuin vaikka em. John Denverissä ja Neil Sedakassa. Musiikki soljuu kivasti, moitteettomasti, biisitkin ovat kivoja, jopa tarttuvia. Paljon tulee mieleen Paul McCartney, mutta tässä on jotain enemmänkin.

Back To Front(72) on aiheuttanut minussa myönteistä päännyökytystä, kyllähän tää joo on ihan hyvää, mutta... Sullivanin neljäs albumi: A Stranger In My Own Back Yard(74) tuli uusimpana levylautasellani. Kyseessä on kansitaidetta myöten mehevä ja kokonaisvaltainen levy. Kansi on kuin paksu kirja jonka sivuja voi oikeasti avata, eli tässä tapauksessa kolmea kansipahvisivua. Sivut laajenevat ulospäin ja luovat levynkanteen kirjamaisen illuusion. Hauska 70-luvun levynkansitaiteen ilmentymä.



Biisit seuraavat toisiaan melkein katkeamattomasti, kuin kyseellä olisi teema-albumi. A Woman's Place, It's so Easy to be Sad ja vaikkapa barokkimaisen tarttuva Victor E ovat yhtälailla kaikki merkittävän kuuloisia kappaleita. Laulut ovat kauttaaltaan hyvin vaivattomia ja niistä välittyy merkityksellisyyden tunnetta. Ohuella tuntumalla lyriikoissa on myös hieman keskivertoa enemmän sisältöä. Tosin A Woman's Place lyriikan sanoma ei kestä nykypäivää tai siitä ei ota selvää onko se ironiaa vai aito kannanotto siihen, että naisen paikka on Gilbertin mielestä oikeasti kotona? Epäilen, että se on ironiaa. Mutta en anna yhden lyriikan himmentää nupulla olevaa kiinnostusta Sullivanin musiikkia kohtaan.

Luodaan lopuksi vielä katsaus Gilbertin uran alkuaikaan, jolloin tyyli ja meininki oli seuraavanlaista:

Israel Nash - Lifted

Postiluukusta kolahtaa ja se on ihanaa. Kasa levyjä lojuu soittamattomana nurkassa, mutta yksi erityinen saa asettua levysoittimella. Päivittäin jaan tunteen musiikin paljoudesta, suorannaisesta ähkystä. Saan musavirikkeitä niin paljon ja monesta eri suunnasta. Ei pieni...anteeksi iso...pääni ehdi kaikkea sisäistämään. Luen uusimmasta Uncutista Richard Thompsonin haastattelun, saan virikkeen kaivaa kasan thompsoneita levysoittimeni viereen. Näitähän riittää. Niin, milloin kerkeäisin niitä kuuntelemaan? Haluaisin pyhittää päivän jos toisenkin Richard Thompsonin tai jonkin muun laatuartistin tuotannon syväkuunteluun. Ei kai se niin vaikeaa ole? Jotenkin se on, kun tuota aikaa on rajatusti ja muukin elämä on elettävänä.

Aikuisen miehen on syytä lopettaa turha tuskailu ja antaa korvan ottaa vastaan tämä levysoittimeni musiikkikaunokki. Israel Nash ja levy: Lifted(18). Sen täytyy olla Graham Nashin poika, onhan? Olisi kovin tylsää tsekata tieto googgelista, olen siinä uskossa, että Israelin täytyy olla tuon tai jonkin toisen suuren lauluntekijän poika.

Nashilla on käsittääkseni useamman levyn soolotuotanto takanaan ja tämä uusin levy Lifted(18) on otettu ylisanoin vastaan. Tiedän siis jotain artistista ja on hyvä tietää. Miksi? Koska, tieto tekee kokemuksesta kokonaisemman, minulla on historiaa ja tarina johon voin musiikin yhdistää. Ilman tarinaa musiikki ei välttämättä jää luokseni asumaan. Niimpä sitten, seuraavana on vuorossa Google!

Plääh, ihan peruskolmiseiska jonathanwilson-tyyppinen singer-songwriter jolla on juurimusan cv-kunnossa. Noin viisi studioalbumia, kaikki soljuvia ja ihania...
- Heiii, miksi olet noin kyyninen?
- En tiedä, ehkä olen pettynyt nykyrokin ennustettavuuteen
- Kuinka niin?
- Tää niin tiedetään, hommansa osaava laadukas singer-songwriter, näitä riittää liiaksikin
- Eiks se oo ihan ok?
- En menis suoraan sanomaan, onko tässä jotain enemmän?

Niin, onko tässä levyssä jotain enemmän kuin että se on muotovalio ja radioystävällinen neilyoung-sukuinen levy. Nash kiittelee levypussissaan kovin valaistuneeseen tyyliin: "I hope for this record to be something for us to simply share in together, even for a moment. Either way, may we dance together in this life and beyond. May your spirit always lifted."

Niin kauniita sanoja...ja niin kauniita biisejäkin. Ovatko? Ovat ne. Rolling On avaa levyn juuri silleen rullaavasti ja rollaavasti. Eka puolen päätösbiisissä Spirit Falls, todellakin Se jokin valuu ihanasti päälleni. Olen nostatettu, olen tanssitettu, tässä kauniissa syyskuun illassa. Levy hoitaa, hunajoi, eikä onnekseni valu ympäripyöreänä yli laitojen. Tässä on sitä jotain, ehkei ihan klassikkostatusta, mutta ainakin varsin kestävää laatua. Levyn kakkospuoli jatkaa samaa rataa, niin kaunista, niin soljuvaa, niin varmaotteista. Onko liiankin varmaotteista? Ehkä vain kuuntelen ja nautin.

Testaa itse kuinka kolisee, vaikka tämän hassuhkon videon kautta: