Turn My Radio On!

Tämänkin lauantaipäivän joutohetken voisin käyttää radion kuunteluun, kuin että kuuntelen biisin sieltä täältä youtuben tai spotikan kautta. Niin, että miksi? Antakaas kun kerron.

Tuossa alkukesästä löysin lapsuudenkotini autotallista vanhan stereomankkani, jonka olin saanut teini-iässä synttärilahjaksi. Luma-niminen yksidekkinen stereonauhuri oli mahdollisesti jopa tilattu Kopsan kyläkauppaan, josta vanhemmat sen hakivat syntymäpäiväkseni.

Stereonauhuri seurasi minua läpi teini-iän. Sormi oli ahkerasti rec-nappulalla kun kyttäsin tuon ajan harvalukuisista musaohjelmista hyviä biisejä. Äänittelin 80-luvun teinin tapaan kokoelmakasetteja radiosta. Mieleenpainuvin äänitys tuli kesältä 1986, jolloin olin  maatalouslomittajan hommissa kotitilallani ja kesken paskanluonnin juoksin maitohuoneeseen äänittämään biisejä. Erityisesti jäi mieleen Genesiksen: Invisible Touch jonka sain narulle, tosin vahvalla taustakohinalla ryyditettynä. Sen jälkeen paska sai taas luvan lentää.

Radio oli ainut henkireikä tuona aikana, ei ollut tietoa nykyajan mittavista musamahdollisuuksista. Joskus 90-luvun haaveilin laatikosta, johon voisin tallentaa maailman kaikki biisit. Empä olisi arvannut, että haaveeni kävivät ennen pitkää toteen. Nyt kun nettiyhteys avaa mahdollisuudet maailmalle, kaikkiin rokkaaviin ja rytmisiin säveliin, niin tunnen välinpitämättömyyttä, kylläisyyttä, jopa lamaantumista musiikin kuuntelun hetkellä. En osaa valita biisiä, enkä levyä netistä. Hyvin usein juoksulenkille lähtiessäni en millään osaa valita sopivaa levyä taustamusiikiksi.

En täysin sorsi netin mahdollisuuksia, etenkin spotikan kautta voin tehdä "timanttisen kokoelmakasetin" viidessätoista minuutissa, kun kasettiaikoina siihen meni kaksi viikkoa. Näitä "soittolista-kasetteja" olenkin tuottanut spotikkaan järjettömästi.

Kesän edetessä vihin vanhan stereonauhurini ns. takaterassiradioksi, jossa annoin radion soida kaiken järkevän ja puolijärkevän touhuilun taustalla. Terassin öljyäminen sai aivan uutta boostia radion kautta ja pitkästä aikaa kuuntelin kokonaisen radiokuunnelman. Niin, onhan nykyään podcastit ja helppous kuunnella kaikkea järkevää nettiyhteyksienkin kautta, mutta radion uudelleen käyttöönotossa minua viehätti sen arvaamattomuus, koska radio ei tarjoa niin vahvasti musasuosituksia, niin kuin esim. Spotify tekee koko ajan viikon suosituslistoillaan. Ennen kaikkea pitkästä sain biisien taustaksi tarinoita, alustuksia ja suosituksia. Olin aivan unohtanut kuinka hyvältä ja eheältä musiikkikappale tuntuu kun se alustetaan kunnolla. Nettikuuntelussa biisit tulee ja menee, hyvätkin kappaleet saattavat vilahtaa ohi korvien, kun kukaan ei kerro biisistä mitään etukäteen.

Toisaalta radiokanavat voivat olla enemmän keskiluokkaisuudessa ja musiikin keskitiellä pitäviä voimia kuin netin valtavat mahdollisuudet. Radiosta tulee sitä tuttua ja turvallista soundia ja tarinaa, varsinkin jos seilailee Radio Suomen taajuuksilla, joka kieltämättä täydellisesti mukailee keski-ikäisyyteni mielenmaastoa.

Tuleeko seuraava uusi musiikillinen juttu radiokanavien vaiko nettiyhteyden kautta? Vaiko jollain muulla tavalla? Toisaalta radiokanavat pyörii netissä ja netti radiossa, kaikki läpäisee toisensa, olemme tässä ja nyt koko tellus, säteet singahtelee ja musiikkielämys alkaa siellä missä kanava päälle napsahtaa tai hikinen sormi hipaisee kosketusnäyttöä. It's so fucking global or not! Noh, setä vähän innostui.

Palataan vielä vanhaan Luma-stereonauhuriini, jonka suurkuluttaja tällä hetkellä on 4-vuotias poikani. Kesä on mennyt takapihalla leikkien, välillä on napsaistu radio päälle ja väännelty kanavat kaakkoon. Selkeästi radio on kiinnostava laite ja sieltä etsitään sopivaa musiikkia, jonka tahdissa voi riehua tai tanssia. Juuri nyt oivallan sen, että kun poikani on tähän ikään asti melkein täysin varjeltu tietokoneilta ja kaikilta muilta älylaitteilta, niin hänen on vähän pakko etsiä ääntä ja musiikkia siitä laitteesta mihin hänellä on lupa. Toisaalta myös naapurin lapset ovat mielellään touhunneet radion ympärille. Jotain kiehtovaa siinä täytyy olla.

En tainnut vielä kertoa, että mielestäni vanhan stereonauhurin soundi on miellyttävällä tavalla selkeä. Vähän aikaa sitten ostamani JBL Bluetooth kaiutin jää kirkkaasti kakkoseksi. Valitettavasti. Tässä teille sitten kasari-Genesistä, tätähän te odotitte?

The Fat Lady Sings - Twist

Pelkään, että musiikista innostuminen tarvitsee vain inspiraation, hyvän kirjoitusvireen. Paskakin levy nousee arvoon arvaamattomaan kun elämän flow puhaltaa. Ja joskus se puhaltaa. Silloin saatan jorista perättömiä ja nostaa kelvottoman kiekon taivaisiin. Niin. Mitä aion kertoa seuraavaksi?

Inspiraatio vierailee harvakseltaan, mutta kun se tulee, se tukistaa kunnolla. The Fat Lady Sings: Twist, sen on pakko olla vuodelta 1989, koska se kuulostaa siltä. En jaksa tarkistaa levypussista,en googlesta, en tehdä nohevaa aikalaisanalyysia, kuinka ollaan 10% velkaa The Curelle, 30% manchester-boomille, 20-40% kelttipop-pumpuille Big Countrysta alaspäin. Outo levy, maksoi euron ja viihtyy levysoittimella. Kuulostaa hyvältä, niin tarvitseeko sanoa enempää? Ei välttämättä. Mutta blogin jatkumisen kannalta jotenkin oletettavaa, perustella, runostella, asetella sanat oikeinpäin.

On pelottavaa kuinka häilyvää musasta tykkääminen voi olla, kuinka se onkaan päiväkohtaista. Toisena päivänä U2:sen uutukaista Songs of Experience(17) en millään ilveellä tohtisi laittaa levylautaselle. Se on niin nähty, kuultu, koettu, sataan kertaan eletty, bonotettu, autotunetettu, parhaalla tuottajalla voideltu. Mutta, MUTTA! U2:sen uutukaisessa haisee aito tunne, siinä lauletaan paljon rakkaudesta, kuinka se on ainut pelastava voima näinä aikoina: love is bigger than anything on it's way. Voi Bono, niin suoria ja sydämellisiä sanoja. Tyhmää, naivia ja totta. Hymyilenkö vinosti, lyönkö kriittisen piikin tämän edelleen satoja miljoonia tavoittavan aikuisrokin lihaan. En lyö nyt. Olen vähän lattea ja rakastan taas U2:sta, sen keskinkertaista nykytasoa. Olenhan itsekin keskinkertainen kuuntelija. Sen aion hyväksyä.

Palataan aiheeseen The Fat Lady Sings ja Twist(91). Olin melkein oikeassa, vuosi olikin 1991. Tunnen kyllä, nuoruuteni soundin, joka on ohut, helkkyvä ja maailmaa syleilevä. Taidan omistaa myös yhden bändin sinkun, jonka tosin myin jossain kohtaa pois kirpparilla. Mutta tämä bändi oli melkein jotain, oli nousemassa pop-rockin tuon ajan kärkikahinoihin, muistuttaa kohtuullisesti Echo & The Bunnymenia, vaan eikö ollutkaan persoonaa tarpeeksi?

Mutta tämä riittää. Tämä musiikillinen hetki riittää. Nuhjuinen levynkansi, tarpeeksi ehyt ja tarpeeksi laadukas tunnetapetti yli 25 vuoden takaa. Minä taannun, minä hellin korvia tutulla tuntemattomalla, levyllä joka oli läsnä suurimmalla inspiraation hetkelläni, nuoruuteni höyryävissä kesissä, mutta en silloin löytänyt näitä säveliä. Niin, menisikö tällainen biisi ja video läpi tänä päivänä?

Shame vs. Arctic Monkeys - Flow Festival. Hki. 11.8.2018

Aloitetaan britannian kruununjalokivestä, kuten jokin musiikkimedia Arctic Monkeysta tituleerasi. Bändi julkaisi flow-keikan kynnyksellä hidastempoisen ja vähän vaikean uuden levyn Tranquility Base Hotel & Casino(18). Se vaikeus näkyi ja kuului Monkeysin keikalla. Bändi ei oikein osannut päättää, että rokkaako entiseen tapaan vai heittäytyykö täysillä uuden levyn rauhallisempaan materiaaliin. Lopputuloksena oli liian suuria leikkauksia vanhoista hiteistä uusiin mietteliäisiin numeroihin. Harmi.

Flow:n lauantain pääesiintyjä petti. Toisaalta Arctic Monkeys muutenkaan ei ole rokin kartalla mikään merkittävin bändi, aikansa "pikku-Strokes" josta kasvoi vähän yllättäen suuri nimi, mutta ei välttämättä musiikillisen laadun ansiosta. Kierrätyshenkiset levyt muuttuivat levy kerrallaan aikuisempaan suuntaan, viimeisimmät Suck It And See(11) ja AM(13) olivat jo mukavaa aikuisrokkia.

Flown keikka toimi periaatteessa musiikillisesti hyvin, mutta laulaja Alex Turnerin tähtimaneerit, etenkin aurinkolasien pyörittely nenältä kaula-aukkoon ja takaisin tuppasi häiritsemään. Keikka putosi osastoon ihan kiva ja ei oikein kiinnosta, ei bändiä, eikä yleisöä. Kritiikistä huolimatta bändin laatu voisi riittää erinomaiseen live-esitykseen, kun vain se osaisi päättää oman nykyisen musiikillisen linjansa.

Jos Arctic Monkeys petti, niin Shame yllätti. Tai oikeastaan ei yllättänyt, jos vähänkään on lukenut bändistä kirjoitettuja juttuja, jotka ovat olleet pelkästään ylistäviä. Nuori ja energinen brittibändi jonka cv.stä löytyy yksi albumi: Songs of Praise(18).

Noin tunnin mittainen keikka oli täyttä tykitystä alusta loppuun. Yhtyeen läpeensä karismaattinen laulaja ei jättänyt yhtäkään hikitippaa tirauttamatta. Heittäytyvä ja rockkukon elkeet pitävä lavaliikehdintä toi mieleen nuoren, mutta estottoman Roger Daltreyn. Olin itse kuunnellut suurella mielihyvällä bändin em. debyyttialbumia, mutta tämä liveshow pisti vielä homman potenssiin kaksitoista.

Keikka oli juuri sellainen minkä olisi toivonut näkevän omassa nuoruudessa vuosikymmeniä sitten. Tuttuutta ja tarttumapintaa oli riittämiin, mutta nuori ja raivokas rokkienergia synnytti kaiken uudelleen. Biiseistä erotin erittäin hyvän version bändin eka sinkusta: One Rizla ja myös kappale Concrete jäi keikalla plus-merkkisesti mieleen. Toisaalta tällaisessa yhtä tunnetta olevassa rokkikeikassa biisien erottaminen toisistaan ei ollut kovin tärkeää. Shame naulasi musiikillisen pointtinsa tehokkaasti yllättävänkin nuorekkaan yleisön otsaan.

Rod Stewart - Foolish Behaviour

En tiedä voiko lomapäivän viimeisiä arvokkaita tunteja viettää turhemmin, kuin syventymällä Skotlannin kähistelijän Rod Stewartin tuotantoon. Kun noita vinyylejä näyttää hyllyssä olevan aimo kasa, lähempänä 20 kappaletta. Ennen kaikkea syventymällä Rodin kehnoimpiin plattoihin, 70-luvun loppuun ja 80-lukuun. Niin, ehkä en ole täysin kartalta pudonnut, sillä Rod on julkaisemassa ihka uudenkin levyn Blood Red Roses(18), kolmas omaa tuotantoa sisältävä levy viiden vuoden sisällä. 2000-luvun alku meni enimmäkseen American Songbook - sarjan cover-biiseissä.

Nyt käsissäni on yksi alekaukaloiden riesoista, Rodin ensimmäinen kunnon floppi-levy Foolish Behaviour(80). Levy jonka olen joskus ehkä eurolla ostanut ja se on lymyillyt levyhyllyni kätkössä vuosikymmeniä, ei ole ollut mitään syytä ja motivaatiota kuunnella sitä. Miksiköhän? Sitäpä täytyy oikein tosissaan miettiä. Hämmästyin (tottakai), kuinka hyvä levy on kyseessä (olenko kuullut tämän repliikin aiemmin?). Ironia sikseen. Nähtävästi 70-luvun hyvä pöhinä ja laadukkaat musaveikkoset Rodin ympärillä ovat jatkaneet laatua 80-luvun puolelle. Varsin kovasta ja hittipitoisesta albumikimarasta: Atlantic Crossing(75), A Night on the Town (76), Foot Loose & Fancy Free (77) ja Blondes Have More Fun (78) on vaikea pistää paremmaksi, mutta ihan kuunneltavaa musaa on eksynyt tälläkin lättyselle. Passion on kuumahko pikkuhitti, Oh God, I Wish I Was at Home Tonight keinuu kelttisävyin, tutulla, mutta verevällä tavalla. Muukin levy keinuu ja rokkaa mukavasti. Vaan riittääkö pelkkä mukava?

Seuraava levy Tonight I'm Yours(81) oli kriitikoidenkin mieleen ja Body Wishes(83) sisälsi jättihitin Baby Jane, vaikka levyä pidetäänkin Rodin huonoimpana. Camoulflage(84), Every Beat of My Heart (86) ja Out of Order (88) ovat kaikki levyhyllyni täytteitä, ihan kelpo levyjä kai, mutta mikään ei ole saanut minua kunnolla näihin tekeleihin tutustumaan. Katson ensiksi minne levyt Foolish Behaviour (80)ja Tonight I'm Yours(81) minut vie.

Rod Stewart on ikäisekseen (73v) harvinaisen viriili artisti, levyjä ja keikkoja pukkaa edelleen kiitettävästi. Ihan uudessa Uncut-lehden haastattelussa Rod kertoo urastaan ja siitä kuinka siekailematta hän nautti tähtenä olostaan 70-80-luvun kohinassa. Tässä näytteenä suorastaan mattinykäsmäistä tähtiposeerausta 80-luvun alusta. Jos jaksat katsoa videon loppuun, niin lupaan lahjoittaa ensimmäiselle ilmoittautuneelle jonkin Rodin vinyylin kokoelmastani.

Ryley Walker - G Livelab. Helsinki. 18.7.2018

G Livelab keikkapaikana oli minulle uusi tuttavuus. Pianobaarimainen, hillitty, rauhallinen miljööltään, enempi sellainen jossa istutaan penkeillä ja kuunnellaan, kuin oltas jaloilla ja jorattais.

Ryley Walker on ollut jo useamman vuoden hyvässä nosteessa, ainakin muutaman keskeisen musalehden mukaan, Mojo ja Uncut. Folkrockin yhtenä uusista lupauksista pidetty Walker on julkaissut viimeisen kolmen vuoden aikana useita levyjä ja muutaman kimppalevyn. Primsose Green(15) oli jonkinmoinen läpimurto, vahvasti timbuckleymainen jazzrock-levy, jossa rokin perinteet kuuluu ja haisee...nimittäin Primsose Green tarkoittaa poltettavaa nautintoainetta, jonka ystäväksi Walker on julkisesti tunnustautunut.

Seitsemän pintaan alkanutta keikkaa leimasi artistin vauhdikkaat, hauskat, jopa överiksi menevät välispiikit, jotka eivät onneksi liialti korreloineet itse musiikkiin. Jotain vauhtiainetta oli otettu ennen keikkaa, jotain mikä ei ollut alkoholia. Tähän nähden kaksiosainen keikka pysyi yllättävän hyvin kasassa ja tarjosi lukuisia hienoja musiikillisia hetkiä. Ensimmäinen näistä tunnin seteistä koostui enimmäkseen uuden kokeellisemman Deafman Glancen(18) materiaalista. Jazziin kallellaan oleva levy sai livetilanteessa tarvittavan määrän irtonaisuutta ja hienoa bändisoittoa. 

Walkerin tehokkaan ja rajojakin rikkovan kitaroinnin ohella muu bändi tuki hienosti kokonaisuutta. Etenkin rumpali, jonka nimi jäi arvoitukseksi, häikäisi heittäytyvällä otteellaan. Välillä ruuvattiin rumpupelti irti ja sitä pyöritettiin toisen rummun päällä. Rumpalin taiteellisesta otteesta tuli mieleen hollantilaisen taiderock-bändin The Nitsin visionääri Rob Kloet. Myös bändin toinen kitaristi oli mies paikallaan, basistista puhumattakaan. Ilman vahvaa taustabändiä Walkerin keikan musiikillinen elämys olisi jäänyt huomattavasti ohuemmaksi.

Merkille pantavaa oli monen kappaleen venyttäminen yli 10 minuuttiin. Biisin alku ja loppu olivat tuttuja, mutta niiden välissä saattoi olla paljon improvisaatiota. Tämä rajojen venyttäminen oli enimmäkseen toimivaa, mutta keikan edetessä huomasi niissäkin tietyn toistuvan kaavan, välillä mentiin herkkään fillailuun ja sieltä noustiin melkein aina samanlaiseen kitarajumitukseen. Parhaimmillaan tai pahimmillaan tästä tuli mieleen sellaiset artistit kuin Wilco tai kotimainen Circle, kun oltiin lähellä ns. krautjumia.

Illan parhaita hetkiä olivat tokana kuultu luvattoman pitkä versio yhdestä uuden levyn kappaleesta, jonka nimeä en muista. Walkerin kappaleissa on tunnistettavia elementtejä, ne helposti nivoutuvat yhteen ja artistin laulufraseeraus menee usein samasta kohdasta. Vaihtelua ei välttämättä ole paljon, mutta tästä huolimatta kappaleet ovat kiinnostavia ja kuuntelua kestäviä. Keikan tuoma improvisaatiolisä sekoittaa pakkaa entisestään, eikä aina tiedä missä biisissä ollaan menossa. Uuden levyn selkeämmät ja hitimmät numerot pystyin erottamaan, näistä Opposite Middle ja levyn lopettava Spoil With The Rest rokkasivat melkein kevyesti. Myös levyn aloitusbiisistä In Castle Dome kuultiin hieno versio. Puolivälissä keikkaa kuultiin myös toimiva versio Tim Hardinin klassikosta If I Was a Carpenter.

Keikan päätti hieno, itselleni tuntematon tsipale,  joka toi Walkerin hetkellisesti pois hänet hieman itsetarkoitukselliseksi menneen herkkyyden ja dynamiikan vaihtelusta ja pysyi ns. normaalissa kuosissa. Tässä kohtaa Walkerin preesens oli rauhoittunut ja sieltä alta pilkahteli jotain sellaista karismaa, joka ei ole vielä täysin päässyt esiin. Aikaa on, Ryley Walker on vasta 29-vuotias, elämänkokemus ja toivon mukaan rauhoittuminen saa nostettua Walkerin uudelle tasolle. Täytyy myös toivoa, että poltettavat ja vedettävät nautintoaineet eivät ota liian suurta roolia artistin elämässä. Näitä surullisenkuuluisia tarinoita rokin kentällä on aivan riittämiin.

Pori Jazz 19.7.2018

Pori Jazzin torstai näytti paperilta mielenkiintoisimmalta ja se mukaili eniten omaa musiikkimakuani. Muiden päivien mielestäni keskinkertaisemmat artistit, kuten James Blunt, Katie Melua ja Alanis Morrissette eivät juurikaan väräytä keikkaviisariani. Mieti, Alanis Morrissette, tekeeks se vielä musaa? Onko jotain tapahtunut vuoden 1994 jälkeen? Sori. Ehkä vähän ilkeähköä kuittailua, sillä jokaisella meistä on omat mieltymyksensä ja on hyvä, että yhdelle päivälle oli siunaantuneet liki kaikki omasta mielestä kiinnostavat populaarimmat artistit. Lokkilava ja jatsiosasto on erikseen, Pori Jazzien todellinen luonne ja alkumehu, sinnehän tällaiset länsimaisen populaarimusan pilaamat elintasorokkidiggarit harvoin eksyvät. Pitäisi kai eksyä useamminkin.

Litku Klemetin alkuiltapäivän keikasta kuulin kaksi viimeistä biisiä, joista molemmat taisivat olla uudelta Taika Tapahtuu (18) levyltä. Meno oli vakuuttavaa. Litkun olen nähnyt kerran aikaisemmin Tampereella O'Connels-ravintolassa, silloin hänen livepreesens teki suuren vaikutuksen. Litkulla, kuten monella muullakin karismaattisella artistilla, lopullinen 'taika tapahtuu' vasta livetilanteessa. Tuosta Tampereen keikasta jäi erityisesti mieleen koskettava Kimaltava Mekko.

Kehuttu räppäri Paperi T otti päälavan haltuun kolmen nurkilla. Levy Malarian Pelko(15) oli Paperin läpimurto, viljalti intertekstuaalisia viitteitä vilisevä levy nosti Paperi T:n heittämällä ns. älykkö-räppäreiden kärkikastiin. Malarian Pelko ja muu Paperin tuotanto oli itseltäni aika ohuesti hallussa ja blogin lukijat tietävät, että en ole mikään rapin suurkuluttaja. Tähän nähden Paperin keikka oli positiivinen yllätys. Rankka itseironia ja pilke silmäkulmassa täydensivät Paperin sittenkin aika tavanomaisia parisuhdekiemuroista kertovia kappaleitaan. Lyriikka tosin virtasi hyvin, kielikuvat olivat hienoja, mutta tällaisen 40+ ukkosen on vaikea asettua kertojan kokemusmaailmaan, eli parikymppisten sydänsuruihin ja paisuteltuun parisuhdetotuuteen. Toivon, että Paperi jatkaa valitsemallaan tiellä ja vielä rohkeammin luo omaa lyyrista rap-taidettaan. Eniten pidin uuden levyn Paniikki - kappaleesta, ehkä Kauko Röyhkän Kevät-kappaleen viittauksen vuoksi. Paperin live-esiintyminen oli ainakin toimivaa.

78-vuotias soultäti Mavis Staples on viime vuosina noussut uudestaan parrasvaloihin useilla Wilcon Jeff Tweedyn tuottamilla levyillä, joihin Tweedy on myös pääosin tehnyt biisitkin. Täytyy myöntää, että Mavis Staplesin ja alkuaikojen bändinsä The Staple Singersin tuotanto on huonosti hallussa, vaikka soul-musan ystävä olenkin. Staplesin reilu tunnin keikka jatseilla oli mainio voimannäyttö vielä elinvoimaiselta veteraanilta. Muhkeaa lauluääntä täydensivät gospelmaiset osuudet, joissa puhelaulunomaisesti vietiin seurakuntaa kohti sanomallista ydintä. Gospel-osuuksista tuli mieleen Springsteenin viime vuosien konsertit, jossa pomo on myös omaksunut gospel-musiikin ns. raamatulliset ja yleisön nostattavat piirteet. Staplesin keikan kohokohta oli isänsä Pops Staplesin kynäilemä protestilaulu Freedom Highway. Samaisella protestimarssilla Mavis oli itse ollut nuorena tyttönä mukana.

Illan toka vika päälavan artisti oli legendaarinen Burt Bacharach. 90-kymppisen Bacharachin musiikkia ovat levyttäneet muun muassa Dionne Warwick, Dusty Springfielt, Manfred Mann, The Carpenters ja Tom Jones. Miehen tuotannosta löytyy käsittämätön määrä popmusiikin klassikoita, isoimpina niistä I Say a Little Prayer(for you), Raindrops Keep Falling In My Head ja Walk On By. Keikka alkoi jo kumaraisen Bacharachin pianosuudella, johon liittyi miehen muhkea orkesteri, josta löytyi kolme pätevää laulajaa, viulisti, torvenpuhaltajia, pianistia ja muuta tarvittavaa rytmiryhmää. Bacharach itse näytti soittavan kaikki piano-osuutensa ilman nuotteja, eli pää pelaa vielä hyvin. Heti keikan alkupuolella kuultiin täyteläinen potpuri Bacharachin 60-luvun megahiteistä, mukana myös aiemmin mainitsemani Aretha Franklinin tunnetuksi tekemä I Say a Little Prayer, joka on mielestäni yksi maailman parhaista ellei paras poplaulu. Sinänsä harmi, että se oli vain osa potpuria.

Keikan parhainta antia olivat Bacharachin turinoinnit biisien välissä, jossa hän kertoi mielenkiintoisia yksityiskohtia lauluistaan. Esimerkiksi hän oli yhden kerran yrittänyt kirjoittaa kunnon rockbiisin, tuloksena oli Manfred Mannin levyttävä My Little Red Book, joka oli täydellinen floppi. Myöhemmin sen levytti psykedeliasuuruus Love joka teki levystä ykköshitin muuttamalla sävelmää ja sanoitusta. Se miestä harmitti. Hauska oli myös kuulla Burtin kannanotto maailmanpolitiikkaan, näiden kahden suurvaltamiehen toilailuihin. Trump-hengessä on syntynyt myös ihka uusi, hämmästyttävän hyvältä kuulostava kappale, joka oli nimeltään ilmeisesti With a Voice. Jo edesmenneen aisaparinsa, sanoittaja Hal Davisin kanssa Bacharach on tehnyt hurjan määrän klassikkokappaleita, etenkin keikan lopussa esitetty Alfie, jonka maestro itse lauloi hauraalla äänellään. Myös keikan lopettava House is Not a Home oli koskettava veto. Kuulin, että Bacharachin keikka oli saanut kritiikkiä siitä, että moni hittibiisi esitettiin potpurin aikana ja pääpaino oli tässä melankolisemmassa materiaalissa. Minua se ei haitannut, vaan seurasin pala kurkussa ja ihokarvat pystyssä musiikin legendan ehtoopuolen musiikkimessua.

Tämän Pori Jazzin todellinen messu oli tietenkin Nick Cave & The Bad Seeds, joka sai oman päivityksensä:
http://homesickhounds.blogspot.com/2018/07/nick-cave-bad-seeds-pori-jazz-1972018_20.html

Nick Cave & The Bad Seeds - Pori Jazz. 19.7.2018

- Tää keikka oli paras koskaan näkemäni...tai ainakin se menee Top kakkoseen. 

kuulin nuoren naisen sanovan poistuessani Kirjurinluodon portista. Olen ihan samaa mieltä, mutta en millään muista mikä se toinen erinomainen keikka oisikaan?

Nick Cave and The Bad Seeds tarjosi Porin vielä aurinkoisessa illassa sellaista mustapukuisten setämiesten sielunhoitoa, että oksat pois. En olisi uskonut, että Niilo Luola pahoine siemenineen on näin hyvä. Olen kyllä lukenut ja kavereilta kuullut erinomaisista keikoista, kuinka Cave ja hänen  bändinsä lavapreesens on kohonnut aina uudelle tasolle. Nyt käynnissä olevalta Skeleton Tree - kiertueelta on kuulunut vain hyvää sanomaa bändin liveotteen suhteen.

Meni vuosia, jopa vuosikymmeniä ennen kuin sain aikaiseksi mennä Caven keikalle. Erinomaisuuden ylistys oli saanut minussa vuosien aikana hienoisen vastareaktion: "Ei se voi olla niin hyvä? Varmaan yliarvostettu heppunen? Ehkä jotain samaa hurmoksellisesta feikkiefektiä kuin Pearl Jammissa ja Radioheadissa" Kaikki niitä kehuu, vaan voiko ne olla livenä enemmän kuin osiensa summa? Kyllä ne voi olla ja ne oli.

Helvetti. Miehessä ei ole mikään muuttunut 30 vuoteen. Sama musta puku, sorja varsi ja hemmetin hyvässä kuosissa olevat polvet, nyt on harrastettu slaavikyykkyä ja modernia tanssia yli normitarpeen. Liki kuusikymppinen Cave oli uskomattoman sähäkässä fyysisessä iskussa. Onko hän vielä kymmenen vuoden päästä? Sitä en halua miettiä.

Keikka alkoi uusimman Skeleton Treen(16) rauhallisella, mutta vahvan intensiivisellä Jesus Alone kappaleella. Skeleton Treen teon aikoihin Nick Caven teini-ikäinen poika kuoli tapaturmaisesti pudottuaan kallionkielekkeeltä. Tämä traaginen kokemus myös heijastui Skeleton Tree(16) levylle, joka ei ole mitään aurinkoisen päivän musiikkia. Vaan onko mikään muukaan Cave-levy luonteeltaan kevyt?

Jo alusta alkaen Nick Cave otti vahvasti kontaktia yleisöön, tuijotti, kätteli, tuli liki, lihaksi ja meidän mustaksi pastoriksi. Hell Yeah, sitä Niilo todellakin oli, meidän torstai-iltapäivän ylipappi, sielunmessumme hurmoksellinen johtaja. Ensimmäisen Bad Seeds albumin From Her To Eternityn(84) nimikappale kasvoi uskomattomiin mittasuhteisiin, itseään piiskaava Nick Cave löi löylyä isolla kauhalla. Me avuttomat opetuslapset vain vikisimme mukana tämän hurmoksellisen numeron aikana. Olen katsonut kappaleesta erittäin pätevän livevideon 80-luvulta, mutta tämä versio oli parempi, HUOMATTAVASTI PAREMPI!

Minun ehkä pitäisi rauhoittua ja pysyä asiassa, kertoa ehkä kuinka tavallinen tallaaja ja kuolevainen sankarimme loppujen lopuksi oli. Mutta hän ei ollut, pelkästään hänen esiintulossa aurinkoiseen porijazz-iltaan loi epätodellisen tunteen, kuka ei kuulu joukkoon, kuka kuuluu zombieiden hautausmaalle? No, te sen tiedätte. Ainut vähän turhamainen piirre Cavessa oli alati toistuva pyyntö saada puhdas nenäliina tai huivi johon sai pyyhkiä nenänsä.

Keikan yksi lukuisista huippukohdista oli kappale Red Right Hand, jossa Nick pyysi lavalle tanssimaan hyvin "luomutilassa" olevan keski-ikäisen miehen, ei siis minkään mallipojan. Eikä siinä kaikki, Nick antautui herkkään tanssiin miehen kanssa ja tanssin lopussa Cave joutui melkein vienon lähestymisyrityksen kohteeksi. Oijoijoi, mitä draamantajua maestrolta.

Pelottomuus, äärimmäisen rohkea heittäytyminen kohti yleisöä. Miten hän sen teki? En tiedä, hän vain teki sen. En olisi uskonut, että loppujen lopuksi Nick Cave tulee yleisön joukkoon, kävelee ohitseni ja nousee mikserikopin päälle. On kokoajan kosketusetäisyydellä...niin taisin hipaista häntä kuin fanaattisin fanipoikanen konsanaan. Miten hän sen tekee? Liikuttaa meitä, laulattaa meitä, pitää meitä otteessaan? Caven back-kataloogihan musamaastoltaan jopa keskinkertaista runorokkia, jota täydentää Caven alati banaalit sanoitukset paholaisista ja surmatuista tytöistä. Nämä latteat murhaballadit, ketkä tällaisia oikeasti miettii? Minä en ainakaan. Mutta kuka tahansa muu artisti ei saisi tätä tuotantoa nostettua tällaisiin mittasuhteisiin, ei mitenkään. 

Vedän sanojani takaisin Nick Caven back-kataloogin heikkoudesta. Puhuin aikalailla paskaa. Tender Prey(88) ja The Good Son(90) ovat mykistäviä levyjä ja täynnä erinomaisia aikaa kestäviä kappaleita. Myös käyntikorttini artistiin. Let Love In(94) helposti sulava, mutta ärhäkkä Bad Seeds-lätty. Boatmans Call(97), en ole koskaan omistanut kyseistä levyä. Onko se hyvä? Toka vika Push The Sky Away(13) on hieno runollinen taideteos, melkein suosikkini Nick Caven tuotannossa. Ehkä Unohdan Grinderman-vaiheen ja samoihin aikoihin julkaistun melskaavan Dig Lazarus Dig(08) levyn. Oliko artistin fokus näinä vuosina hieman hukassa?

Keikan lopussa Cave talutti lavalle messuamaan kolmisenkymmentä opetuslastaan yleisöstä. Lausui epistolaansa, välillä istutti ja nostatti opetuslapsiaan. Toka vika kappale Push The Sky Way rauhoitti ja summasi illan. Ihan viimeinen, uusimman levyn Rings Of Saturn valoi toivoa ja korosti hetken merkitystä:  "And this is the moment, this is exactly where she is born to be Now this is what she does and this is what she is"

Kyllä, ehkä paras keikkakokemukseni ikinä. Uskotko sanaani? Mene Nick Caven seuraavaan sielunmessuun, niin uskot varmasti. Aamen. Jotain unohdin. Bändi. The Bad Seeds. Ilman bändiään homma ei olisi onnistunut. Bändin kehuminen olisi oma juttunsa, mutta kerrotaan nyt Caven muun muassa leffamusan teosta tutun aisaparinsa Warren Ellisin vimmainen viulun soittoperformanssi, jossa hän ei oikeastaan soittanut viulua, vaan tanssi oudolla tavalla viulu sylissään. Tyylikkäitä kavereita koko bändi. Se muistelemani From Her To Eternityn liveversio olikin Wim Wendersin hienosta Berliinin Taivaan Alla - leffasta.