Levynälkäni ei ollut sittenkään täysin tyydytetty ja löysin itseni tänä joulukuisena lauantaina Turusta Kårenin levymessuilta. Olin kellontarkkaan klo:11.00 paikalla ja pääsin melkein ensimmäisten joukossa noukkimaan mustaa muovia pohjattomista levylaareista. Paikalla oli paljon tuttuja myyjiä, sekä Suomesta, että Ruotsista. Myös uusia myyjätuttavuuksia oli paikalla, mutta en päässyt heidän kanssa vielä ostokontaktiin. Muutamalla uudella(?) suomalaisella myyjällä hinnat olivat törkeästi pilvissä, selvä messulisä on paiskattu levynkanteen´. Maksaisinko Allman Brothersin: Eat a Peach(72) tuplasta kolme-neljäkymppiä? En todellakaan. Vuosi pari sitten tilasin kyseisen lätyn ulkomailta parilla eurolla. Hämmästelin hetken ylihinnoiteltuja lättyjä joiden kuntokaan ei välttämättä ollut ihan Minttiä. Kohta siirryinkin tuttujen kojujeni ääreen.
Record Hunter Ruotsista on ollut joka messuilla varma ja sopuhintainen kohde. Aina on ollut mukana muutama laarillinen halppislevyjä, niin tälläkin kertaa. Kolmen euron laarista kaivoin pitkälti toistakymmentä rokkiklassikkoa, muun muassa seuraavat älpyt: Cream: Disraeli Gears(67), Bob Dylan: Bob Dylan(62), Carole King: Tapestry(71), The Mothers: Just Another Bans from L.A.(72), Little Feat: Sailin Shoes(72) ja The Clash: Combat Rock(82). Pääsääntöisesti levyt olivat riittävän hyvässä kunnossa, etenkin Cream soi pintanaarmuista huolimatta varsin hyvin.
Samaisen kojun vieressä päivysti pari venäläistä asiakasta, jotka olivat kahmaisseet noin puolen metrin verran levyjenselkiä ja tutkivat niitä suurella antaumuksella. Aikoinaan Kårenin messuilla sai ottaa varaslähdön jos maksoi muutaman euron ekstraa, luulen, että nämä heput olivat juuri näitä early birdejä.
Seuraava ilon kohde oli yhden tutun suomalaisen myyjän koju, jossa oli varsin edustava kattaus viiden euron herkkuja. Led Zeppelin: II(69), Pink Floyd: Relics(71), Mott The Hoople: All The Young Dudes(72), Creedence Clearwater Revival: Green River(69), Big Brother an the Holding Company: Cheap Thrills(68) ja yksi uudempi platta Santanan: Milagro(92), jota hyvin harvoin olen vinyylinä nähnyt.
Levymessuilla oli myös paikalla Svart Recordsin oma tiski. Tältä kojulta ostin: Radiopuhelinten albumin: Pian Pian(91) kympillä ja Eero Koivistoisen: Valtakunta(68) albumin, josta maksoin vähän enemmän. Molemmat tietenkin uusintapainoksia.
Ihan loppuun vielä napsaisin yhden tutun svedumyyjän laarista kolme kahden euron lättystä: Toto: IV(82), Madness: Keep on Moving(84) ja The Godfathers: Birth, School, Work, Death(88). Näin levymessut tulivat makoisaan päätökseensä. Budjetissa pysyttiin ja pahimmat heräteostokset jäivät tekemättä. Ainoastaan harmittelin sitä, kun missään kojulla ei ollut myynnissä levyjen suojamuoveja. Myös Rollareiden tuoretta albumia: Blue & Lonesome(16) ei saanut vielä messuilta.
Kaksikymmentäviisi vuotta sitten uumoiltiin, että Mick Jaggerin lauluääni alkaa olla menneen talven lumia. Silloin ilmestynyttä Flashpoint(91) livealbumia kritisoitiin heikosta soitosta ja Jaggerin puuroutuvasta laulusoundista. Mick Jagger oli tuolloin 48 - vuotias.
Tänään ilmestyi upouusi Rolling Stones levy: Blue & Lonesome(16). Ensimmäinen yhteentoista vuoteen. Nyt Mick Jagger on 73-vuotias ja kitarisat ovat edelleen lennossa. Näiden kahdenkymmenenviiden vuoden aikana Jagger on jatkuvasti hilannut lauluäänen parasta ennen päivämäärää tuonnemmaksi. Tällä hetkellä ei kukaan tiedä, että milloin tuo päivämäärä tulee vastaan?
Mick Jagger ja hänen reilut viisikymmentävuotta vanha bändinsä soi aitona, tuoreena, vereslihaisena ja hemmetin hyvänkuuloisena. Blue & Lonesome(16) on puhdasoppinen blueslevy, joka ei sisällä ainuttakaan stones-originaalia. Levy on äänitetty noin vuosi sitten kolmen päivän aikana, ilmeisesti kerralla purkkiin metodilla. Levyä on jo nyt kehuttu kaikkialla ja viiden tähden levyarvio taitaa olla melkein minimi. Sinänsä on turhaa tästä mitään itse kirjoittaa, levy on vaan hemmetin hyvä ja toimii, viisi nakkia ja that's it!
Kuuntelen juuri levyä toistamiseen, ensimmäisen kerran kuuntelin sen läpi äsken juoksulenkillä. Aiemmin olen jo Spotikasta diggaillut kolmea etukäteen levyltä irrotettua biisiä. Kehtaan väittää, että blueslevyn saa hetkessä haltuun, tietää, että onko musiikissa aitoa tunnetta vai onko se vain kalpea yritys olla tummempi mitä oikeasti on? Tämän levyn vaikutus on välitön, se on juuri sitä mitä Rollareiden on toivonut tekevän, kunnollisen paluun juurilleen, ensimmäisten levyjen rhytm'n blues-tunnelmaan...paitsi, että nyt mennään sinisemmillä vesillä.
Nyt voisi todeta, että ympyrä on sulkeutunut ja kannattaako Rollareiden enää vääntää uutta levyä? Olisiko vähän väkinäinen ajatus, albumillinen rollari-originaaleja, jossa Jagger esiintyy vielä kerran kukkopoikana ja Keef esittää pakolliset luopumiseen liittyvät balladinsa. Tätähän se kuitenkin on, get on your sweet lovin' beibe, get your kick on your cocksucking parade...Mitäpä muuta siis, turha tässä mitään suurempaa kirjallista esitystä pojilta enää toivoa...ja milloin olisin toivonut? Rollarit ovat parhaimmillaan Keefin ja Ronnien kitarahuojunnassa, likaisissa harpun puhalluksissa, elitistisen Jagger-katukissan naukahduksissa ja Charlie Wattsin, ah niin takapotkivassa svengissä.
Blue & Lonesome pitää sisällään 12 bluescoveria, kokonaismitaltaan 42 minuuttia. Levy on jaettu neljäksi levynpuoliskoksi vinyyliversiona, joka on outoa, koska yksikin levy olisi riittänyt ihan hyvin.
Levyllä on ripeitä bluesralleja, kuten avauskappale Just Your Fool, hyvin kulkeva Ride 'Em Down ja varsin keskinkertainen esitys Just Like I Treat You. Parhaimmillaan levy on muutamissa hitaissa numeroissa, joissa edellä mainitutta Sir Jaggerin ääni uhmaa painovoimaa, mihin asti ääni voi vielä yltää? Se ei yllä 70-luvun soulahtavien rollarinumeroiden naukahduksiin, sellaista äänenhallinnan suvereniteettia ei enää löydy, kuin vaikka rollariklassikoissa: Melody, Fingerprint File tai Heaven. Sellaista ei enää odotakaan, se olisi sitä paitsi aika kornia ja epäuskottavaa. Mutta Jagger tuntuu aidolta ja venyvältä papparaiselta, kuluneet blueshidastelut All of Your Love ja I Can't Quit You Baby toimivat hienosti, jälkimmäisessä Jagger antaa äänestään kaiken sen venyvyyden mitä vielä on annettavana.
Varsin vähän olen kertonut muusta bändistä, Jaggerista vain. Levy soi niin hemmetin hyvin, että välillä miettii, että onko Keef kakussa mukana lainkaan? Varsin ikävä kommentti minulta, koska epäilen, että taustamuusikot pitävät homman hyvin kuosissa ja vanhat papparaiset peesaavat menemään. Väärin! Uskon sittenkin, että Keith, Ronnie ja Charlie ovat luoneet perustan, johon herra solistin on turvallista nojata. Ainakin viime aikojen keikkakunto on tukenut tätä olettamusta. Tämä pieni klippi kertoo sen oleellisen, Keef osaa vielä soittaa instrumenttiaan:
Olen levynkerääjänä saavuttanut taas kyllääntymispisteen, eli levyjä pursuilee ulos ovista ja ikkunoista, levymaterian paljous estää nautintoa, liian monta lättystä siellä sun täällä ovat huomiota vailla, kärsivällistä ja ajan kanssa tapahtuvaa kuunteluelämystä.
Ulospäin tilanne voi näyttää viattomalta. Kodin seinän levyinen levyhylly ei rönsyile vaan pitelee liimalaudan reunat rutisten hengitystään, että vieläkö tänne joku kehtaa tunkeutua? Minne ne levyt sitten kulkeutuvat, jos niitä salakavalasti netistä tilailen ja kirppareilta kotiin haalailen. Minäpä kerron. Komerojen ns. sallitut hyllyt ovat myös ääriään myöten täynnä, pikkaisen olen joutunut tinkimään omista vaatehyllyistäni, toivottavasti tämä ei näy ulospäin räjähtäneenä outlookkina. Mutta mitä paskempi levy, niin sen tie vie ulkovarastoon. Kestokassi ja sanomalehtipaperivuoraus estää nahistumiset. Tällaisia kasseja löytyy jo ulkovarastosta joitakin.
Ongelmia on edelleen. Pyöritän noin 300 sadan kirpparilevyn varastoa. Varasto luonnollisesti vähenee myyntikertojen kautta, mutta kerkeävät sormeni hiplaavat nopsaan kirppareilla levyjen selkiä ja Discogsin vakimyyjän listaa. Levyjä tulee sittenkin vähän enemmän kuin kerkeän niitä myydä eteenpäin. Ennen kaikkea John Mellencampit, Foreignerit, Pat Penatarit ja Simple Mindsit jäävät ikuiselle kiertoradallaan, kirpparilta toiselle, yhä uudestaan, muistona näistä levymyyntikokemuksista hintalappujen ilkeät rääpäleet kansipahvissa, eikä koskaan mene kaupaksi, en nyt ihan 20 sentillä viitsisi myydä. Mietin toisinaan, että mikä on näiden "paskalevyjen" lopullinen kohtalo, jos ne minun mittakaavani mukaan pitävät sisällään ihan hyvää musiikkia. En viitsisi niitä ihan heti Fidalle viedä tai sulattaa uunissa vinyylikulhoiksi. Levyissä näissä, huonoimmissakin, on usein tarina ja merkittävyys. Siihen minä uskon...ja sen takia minä tässä teille(ja itselleni) kirjoitan.
Tässä marraskuun pimeässä illassa olen jälleen kerran päättänyt asettua nettilevynostolakkoon, ei mitään turhaa selailua netissä ainakaan tämän vuoden aikana, eli lakko kestää vuoden loppuun asti. Suosin lakon aikana satunnaisesti kirppareita ja levykauppoja, ainakin uusin Rollari-levy pitää hakea ihan kivijalkalevykaupasta. Nyt on annettava itselle pikkaisen enemmän vapaata muutenkin niukkaan ilta-aikaan. Nyt voisin oikeasti ja ajan kanssa tutustua näihin levyihin...ja ennen kaikkea tehdä kaikkea muuta järkevää ja rentouttavaa.
Niin, jos jotain kiinnostaa tuo Simple Mindsin eeppinen kasarilevy: Street Fighting Years(89), niin sitä löydät melkoisella varmuudella kirppareilta...ja ainakin minulta kaksois-, kolmois-, ellei neloskappalein.
Itselleni AC/DC edustaa rollareiden
musiikillista pikkuveljeä, samanlaista musiikillisen muodon
selkeyttä ja tunnistettavuutta.
Täytyy heti kärkeen tunnustaa,
että kyseisen aussibändin tuotanto ei ole mitenkään täydellisesti
hallussa, omistan levyjä vähän sieltä sun täältä bändin uran
varrelta, kaiken kaikkiaan noin kymmenkunta levyä löytyy
hyllystä.
Eilen kirpparilta vitosella löytämäni High
Voltage(76) pitää sisällään niinkin keskeisiä ac/dc-veisuja
kuin TNT, It's a long way to the top ja The Jack.
Äkkipureskelun perusteella ja vuosikausien kyseisten hittien
pakkosyötön vuoksi levy tarjoa mitään erityislaatuista...paitsi
nämä äärettömän kovat biisit. Voisin väittää, että AC/DC löysi
tyylinsä heti ensilevyillä ja se ei ole muuttunut missään
vaiheessa. Pysyvyys on se juttu, turha muuttaa toimivaa reseptiä.
AC/DC:n fanit eivät todellakaan odota mitään tyylimuutosta, vaan
samat nakit ja muusi tarjotaan vuodesta toiseen.
Kysymys kuuluu, että voiko
samantyyliset levyt olla vuodesta toiseen kiinnostavia ja
relevantteja, että jaksammeko oikeasti kuunnella uutta AC/DC:n levyä
ja digata siitä aidosti? Haluaisin sanoa, että minä ainakin
haluan, mutta en ole varma puhunko totta? Fani on useimmiten lojaali
bändillensä ja toivoo, että tietyt asiat tapahtuvat(toistuvat)
uusimmalla levyllä. Pitkän linjan Rolling Stones-fanina odotan
kieltämättä tuttua ja turvallista juurihoitoa vuodesta toiseen,
soulahtavaa, mutta kulmikasta lantion liikettä. AC/DC:n väripaletti
ei yllä ihan rollareiden tasolle, mutta oman linjan pitäminen ja
tinkimätön soittamisen asenne on aina kunnioitettavaa.
Nyky-AC/DC on enää muutama tai yksi
alkuperäinen palanen, johon on liitetty muita paloja bändin
lähipiiristä ja fanikerhosta. AC/DC taitaa olla nykyään
pelkästään yhtä kuin Angus Young? Ellei Brian Johnson vielä
palaa ruoriin ääniongelmista toivuttuaan. Rock or Bust(14)
näillä näkymin on jäämässä bändin ylvääksi joutsenlauluksi, niin, odotammeko edes uutta
levyä? Minä odotan, mutta Rolling Stonesilta...sinä, ehkä
AC/DC:tä. Arvostan aidosti toivettasi.
Lopun ajathan ovat käsillä ja lopun
aika on jo toteuttanut tehtäväänsä, rokin suuret nimet
kaatuvat yksi toisensa perään. Ajan kuluminen on väistämätöntä.
Elämme rokin viimeisiä vuosia, muutama keskeinen dinosarus vielä
möyrii taistelukentällä, mutta ei varmasti enää kovin montaa
vuotta. Missä kohtaa rokista tuli tällaista sentimentaalista
muistelua, jopa puhdasta surua? Tämänhän piti olla nuorukaisten
laji. Niin missä ovat ne nuoret ovat rokin kentältä? Tai ehkä
aiheellista onkin kysyä: missä minä olen?
Vielä AC/DC:sta, olen sentään
diggaillut bändin levyjä tasaisesti uran varrelta. Ensimmäinen
omistamani oli yksi bändin huonoimpia: Blow Up Your Video(88).
Tosin Heatseeker ja This Means War olivat kovia biisejä ja ovat
edelleen. Myös välilevynä pidetty Fly on the Wall(85)
löytyy levyhyllystäni sekä oleelliset: Back in Black(80) ja For Those
About Rock(81). Brian Johnsonin kausi on hyvin edustettuna, mutta Bon
Scottin ajalta löytyy vain em: High Voltage(76) ja tietenkin
klassikko: Highway to Hell(79).
Ei silti, jokainen uusi AC/DC-platta on
tullut tsekattua jollain tasolla. Ballbreaker(95) oli
aikoinaan odotuksen arvoinen. Stiff Upper Lip(00) meni täysin
ohi. Black Ice(08) sisälsi joitain hyviä biisejä, mutta oli
ehkä vähän liian pitkä. Uusin Rock or Bust(14) on kuulematta,
toistaiseksi. Puhuvat, että se olisi hyvä levy. Näin varmaan on, mutta tämä alkuaikojen biisi jos mikään on puhdasta rokkenrollin täydellisyyttä:
The Christians bändin nimenä ei liene maailman mediaseksikkäin tai kiinnostavin. Se luo vahvan mielleyhtymän, että kyseessä uskonnollistaustainen pop-yhtye. Näin ei suinkaan ole, sillä bändin nimi on muodostunut kolmen veljeksen Garyn, Rogerin ja Russellin sukunimestä: Christian.
The Christians vaikutti 80-90-luvun puolivälissä ja julkaisi kolme tasavahvaa albumia: The Christians(87), Colour(90) ja Happy in Hell(92). 2000-luvlla bändi aktivoitui ja julkaisi uusia albumeja, joita en ole kuullut. Yksi menestyneen eka levyn hittibiiseistä oli tämä...hmm, tähän maailmanaikaan sopimaton: Ideal World.
Muistan kuunnelleeni, meinaisin sanoa flopannutta kakkoslevyä: Colour(90), paljon autossani tuona kyseisenä vuonna, mutta levy onkin koristanut brittien albumilistan ykkössijaa ja pitää sisällään megahitin: Words. Enemmän sykähdytti juuri autokortti-ikään päässeen sielua tämä patetiaa ja itsesääliä tihkuva: Man Don't Cry.
Bändin kolmannen albumin Happy in Hellin(92) löytämínen vinyylimuodossa vaati vuosikymmenien etsimisen, kunnes sen löysin muutamalla eurolla paikalliselta kirpputorilta. Näkisin, että kolmannella levyllä palaset asettuivat lopullisesti kohdalleen. Kahta ensimmäistä levyä vaivasi kieltämättä turha siirappisuus ja välillä puhdas mitäänsanomattomuus. Happy in Hellillä on kehittynyt lihakset musiikin ympärille, biisimateriaali on vahvempaa ja juurevampaa kuin kahdella ensimmäisellä. Levyn parhaimmistoa edustaa tämä The Bottle
Muovi on ilmaista, se on hyödytöntä miksi sitä kerään, miksi sitä keräät?
Cd-levyn arvo on ihan nollassa, kirpparit tulvivat rokin ja popin klassikoita tässä laserlevymuodossa. Sanoisin ja väittäisin, että nyt kannattaa ostaa näitä muovikiekkoja varastoon. Ennustan, että lähitulevaisuudessa ceedeenkin arvo tulee kohoamaan, mutta en usko, että niin paljon kuin vinyylien. Voin olla väitteessäni väärässä, ehkä ceedeet pitäisikin murskata osaksi maantien betonia, kuten Robbie Williamsin: Rudebox(06) albumille aikoinaan tehtiin, ylimääräinen cd-kuona murskattiin osaksi brittien maaniteitä.
Tänään puoliviattomalla kirpparikierroksella tavallisten parin kolmen euron vinyylilöytöjen lisäksi käteeni tarttui Vampire Weekendin esikoisalbumi: Vampire Weekend(08) kahdellakymmenellä sentillä. Kyllä vain, vanhassa rahassa, yhdellä mummonmarkalla. En voinut vastustaa kiusausta, vaan hattarankevyt art-pop helmi kymmenen vuoden takaa lähti mukaan kassalle. Onhan se törkeää, että tämäkin aikoinaan helposti 20 euroa maksanut cd-lättynen myydään tuohon hintaan. Mutta mitä ihmettä teen tällä levyllä? Voin laittaa Spotikasta, Tidalista, Deezeristä, ties mistä striimistä saman levyn soimaan kaikissa mahdollisissa soittimissani, korvalapuissani ja kuulolaitteissani, mutta nyt olen hävyttömän onnellinen saadessani tämän halvan cd-levyn kotiini.
Yritä nyt mies perustella vähän enemmän, että miksi cd-levy? Ok, cd-soittimia on vielä melkein kaikkialla ja kaikissa laitteissa. Konkreettinen musiikkiäänite antaa aina eheämmän taiteellisen kokemuksen kuin suoratoistopalveluista puolihuolimattomasti randomilla soitettu levy. Tässä on kannet, tässä on lyriikat, tässä on tuntuma sormien päissä...ja kaiken kaikkiaan, tämä on vallan nautinnollinen poppislevy automatkoille ja miksei kotistrereoihinkin. Taitaa olla niin, että cd:n soundi pesee vielä tavallisimmat suoratoistopalvelut. Että cd:täkin voisin väittää aidoksi ja analogiseksi, vaikka analogisuutta se ei ole nähnytkään.
Päivän täydentää postiluukusta kolahtanut uudenkarheassa kunnossa oleva Neil Youngin: Harvest Moon(92), joka soi muuten paremmin kuin samaisen levyn vinyyliprässi. Omistan nyt molemmat ja huomaan, että ysärin alun vinyylin soundiin ei ole niinkään satsattu. Vähän kehno ja ei niinkään teknisiin tosiasioihin perustuva väite tämäkin, enemmän korvaan ja tunteeseeni, sitähän toisaalta Niilokin arvostaa, tunnetta mikä tulee musasta, ja miten lie kävi Niilon lanseeraamalla Pono-musiikkipalvelulle, jonka piti pestä kaikki muut digitaaliset vastineensa. Ainakin muistitilaa Pono-biisit taisivat viedä tolkuttomasti.
Tänään nautin ja paukutan näitä cd-herkullisuuksia kohti pimenevää perjantain iltaa. Niin, muistitteko edes Vampire Weekendiä enää? Tämä esikoinenhan on silkkaa indiepoppisherkkua, sellaista college-poppia, jossa soi vaikutteet Talking Headsista, The Specialsista, Paul Simon Graceland(86) albumista ja ehkä ripaus Ramonesiakin. Tämä kappale on sisäsiisti, luentosalilta haiseva vastine Ramojen parhaimmille hoilotuksille:
Ensi tutustumiseni Leon Russellin musiikkiin tapahtui vuonna 1988. Tällöin ostin Led Zeppelinin kitaristin Jimmy Pagen sooloalbumin: Outrider(88). Levyltä nousi esiin majesteetillisen hieno coverbiisi: Hummingbird, biisin crediiteistä lukenut nimi Leon Russell ei tuolloin kertonut vielä mitään, eikä oikeastaan seuraavaan pariin kymmeneen vuoteen.
Seuraavan kerran noteerasin Leon Russellin hänen ja Elton Johnin hienolla yhteislevyllä: The Union(10). Huomionarvoista oli se, että levyn biiseistä kiinnostavimmat olivat Russellin kynäilemiä. Vielä meni vuosi pari ennen kuin hommasin levyllisen Russellia, eräiltä levymessuilta löysin Russellin kehutun soolodebyytin: Leon Russell(70). Kyseisen levy taitaa olla Russellin uran paras, siltä löytyy muun muassa edellä mainittu Hummingbird, Joe Cockerin tunnetuksi tekemä Delta Lady ja The Carpentersin coveroima megahitti: A Song For You. Tämä levy ei ole tullut kovin montaa kertaa vastaan. Kerran näin sen Manhattan kirppiksellä kolmella eurolla. Omastani pulitin kuusi euroa.
Viime vuosien aikana olen hommannut pikkurahalla Russellin albumit: Leon Russell and the Shelter People(71), Carney(72), Leon Live(73) ja Americana(78). Biisien taso ei paljoa tippunut näilläkään levyillä, em. Shelter People(71) on varsin väkevä levy myös, sekä tripla-vinyylinä ilmestynyt: Leon Live(73) on varsin messevää livesoitannan juhlaa. Näkisin, että nykyään harvemmin julkaistaan tällaisia editoimattomia livelevyjä jossa yhden levynpuoliskon voi täyttää cover-version Rollareiden Jumpin Jack Flashista. Muutenkin levyllä kuuluu kaikki ähinät ja puhinat, ylipitkät välispiikit, hurmoshenkiset puheet sekä aivan estottomana rollaava musiikki.
Eilen sunnuntaina 13.11.2016 Russell siirtyi sitten autuaammille metsästysmaille, ilmeisesti pitkän sairastelun uuvuttamana. Leon Russell laulajana ei ole ehkä mieleenpainuvimpia, mutta biisintekijänä aikamoinen ässä. Nämä edellä mainitut 70-luvun alun räkäisen rönsyilevät soololevyt ovat varsin mieluisaa kuunneltavaa. Sellaista kantrahtavaa Lynyrd Skynyrdiä ripauksella rollarimaista huojuntaa.
