Paddy says: - It's gonna happen!

Mysteeribändi Prefab Sprout, sen vielä mystisempi partasetä Paddy McAloon väläyttelee uutta materiaalia. Aluksi bändin fanipalstalle vahingossa(?) vuotanut albumi Devil A Came Calling ja sen 10 veret seisauttavan hyvää biisiä. Epäiltiin, että joku Paddy-klooni pilailee kustannuksellamme, mutta että tämän tasoista musiikkia.



Aargh, yhtäkkiä albumi on jo kuultavissa YouTubesta melkein kokonaan. Detaljit täydentyvät, muuttuvat virallisiksi, uuden albumin nimi on Crimson/Red(13) ja julkaisupäivä 7 lokakuuta 2013. Biisilista tällainen:

1. The Best Jewel Thief In The World
2. The List of Impossible Things
3. Adolescence
4. Grief Built The Taj Mahal
5. Devil Came A Calling
6. Billy
7. The Dreamer
8. The Songs Of Danny Galway
9. The Old Magician
10. Mysterious

Liian helppoa, näin se uusi matsku melkein vuotaa syliimme, edellisestä myöskin tyrmäävän hienosta albumista Let's Change World With The Music(09) on kulunut jo neljä vuotta ja kysymys kuuluukin: -onko myös tuleva albumi ns. Paddyn arkistojen aarteita? Eli tehty jo kenties 90-luvulla kuten edeltäjänsä. Viime vuodethan Paddy Mc Aloon on kärsinyt ainakin kuuloaistin heikkenemiseen liittyvästä Menieren taudista ja on julkisesti sanonut, että live-esiintymiset voidaan unohtaa. Viimeisimmän lukemani haastattelun perusteella herra vääntää musiikkia edelleen kammiossaan, mutta sen saattaminen levyllä asti on haasteellista.

John Kongos

Hyvin harvoin nykyään tulee löytäneeksi täysverisen rokkiklassikon, biisin joka ei ole koskaan kantautunut korviini asti sen alkuperäismuodossaan. Jokunen viikko takaperin pläräillessäni Turun Manhattanin muhkeita vinyylilaareja osui silmääni mielenkiintoisen näköinen levynkansi. Vaistoni sanoi, että tässä levyssä täytyy olla jotain, vaikka harvoin (enää) ostan levyjä kansien perusteella. Ehkä kiinnostukseni herätti levyn selkeä originaalius, eli hyväkuntoinen alkuperäispainos, julkaisijana Elektra levy-yhtiö. Myös takakannen muusikkolistalta oli poimittavissa tuttuja nimiä. Päätin kokeilla onneani ja pulitin tästä hyväkuntoisesta käytetystä levystä vaadittavat kolme euroa.

Kyseessä oli alkujaan Ëtelä-Afrikkalaisen muusikon John Kongosin kakkosalbumi Kongos(72). Levy kerkesi hetken lepäillä levyhyllyssäni ennen kuin laitoin sen levylautaselle ja Pam! Heti eka biisi Tokoleshe Man löi jalata alta. Tämäpä vasta tasokkaan kuuloista materiaalia, mukavasti löytyy muusikoita, monenlaista soitinta ja sanoituskaan ei ole hassumpi, ennen kaikkea biisi kuulostaa pirun hyvältä. Mukavan monipuolinen ja ärisevä rokkibiisi.

Siinä sohvalla lojuessani kuuntelin puolihuolimattomasti albumin melkein loppuun. Ihan ookoo, ehkä kuitenkin perustason kamaa, vaatinee uusintakuunteluja. Kerkesin jo eksymään tietokoneelle kun kuulin levysoittimen jauhavan taustalla jotain kovin tutunomaista kertosäettä, levyn viimeistä biisiä: He's Gonna Step On You Again.
Hei, täähän on cover-biisi, siis Happy Mondayshan teki tään vuonna 1990 nimellä Step On, eli happomondeissin poijat olivat olleet lainalaatikolla.

Kyllä näin oli ja itseasiassa tätä kappaletta on coveroitu vuosien saatossa oikein urakalla, enimmäisenä ilmeisesti aussibändi The Party Boys ja sittemmin Happy Mondays. Mutta joo, kappalehan on kaikin puolin silkkaa terästä, väkevä ja tarttuva, hyvin soitettu ja tuotettu. Wikipedian mukaan myös ensimmäinen kappale jossa on käytetty samplea:

It is cited in the Guinness Book of Records as being the first song to have used a sample,[1] however, according to the sleeve note of the CD reissue of the Kongos album, it is actually a tape loop of African drumming,[1] and the use of tape loops and instruments using prerecorded samples such as the Mellotron and Optigan were well established by this time.(Wikipedia)

Patti Smith - Tampere-talo. 8.7.2013.

Ensi kosketukseni Patti Smithiin tapahtui 80-luvun lopulla, jolloin tilasin Levykauppa Epesiltä Patti ns. paluualbumin Dream of life(88). Tuolloin levy ei juurikaan koskettanut, ainoastaan levyn voimasinkku People Have The Power hipaisi hieman musamakuani, mutta muuten totesin levyn tylsäksi ja junnaavaksi tapaukseksi. Seuraavalla vuosikymmenellä noukin alennusmyynneistä Patti toisen paluualbumin Gone Again(96) joka puhutteli jo hieman enemmän. Tätä levyähän edelsi melkoinen tragedia, sillä sekä Pattin aviomies Fred Sonic Smith, että hänen veljensä olivat kuolleet molemmat sydänkohtaukseen lyhyen ajan sisällä. Paluun takana oli pitkälti R.E.M:n Michael Stipe, joka tuki ja kannusti Smithin takaisin musiikin tekemiseen. Tuon aikaisella R.E.M.-biisillä E-Bow, The Letterillä Patti Smith huhuilee mainiosti taustalla.

Tampere-talon keikalla lähdin melkoisen avoimin mielin. Viime vuosien aikana oli haalinut vinyylinä melkein kaikki 70-luvun Smith-albumit, Easteria(78) lukuun ottamatta, jonka puuttumisen huomasin melkoisena lovena viimeistään tällä keikalla, koska liian moni loistavalta kuulostanut biisi jäi tunnistamatta. Jossain määrin taustatyöni tätä keikkaa varten oli kehnonlainen, vaikka levyjä oli kertynyt, niin yllättävän harvoin Patti soi levylautasellani. Ehkä syynä oli tähän se, että Patti Smithin levyistä ei saa juuri mitään irti, jos ne soivat vain taustalla. Näkisin, että tämän rouvan tuotanto vaatii paneutumista, lyriikoiden kuuntelemista ja virran vietäväksi antautumista. Lähtökohtaisesti Patti Smith ei ole mikään kultakurkku, heittäisin jopa niin hurjan termin, että Smith edustaa musiikillisesti jollain tapaa rumuuden estetiikkaa. Matalalta möyrivä, vähän huojuva laulutyyli ei ole välttämättä miellyttävää kuunneltavaa, mutta se ei olekaan se juttu, kuten moni muukin vaihtoehtoisen rokin ikoni, niin Patti Smith:n avut ovat asenteessa, sanomassa, rock’n rollin energian välittämissä ja totta kai runoudessa, jossa Patti on varsin ansioitunut pelkästään jo useiden runokokoelmien julkaisun kautta.

Keikka alkoi sympaattisesti. Pari ekaa biisiä olivat ns. hyvää kyytiä. Patti otti heti varsin välittömän kontaktin yleisöön, mitään suojamuuria ei ollut tyyliin: ”Hei mä olen iso stara, pysykää te vaan kauempana, minä näytän tää homma tehdään” Sympaattinen, avoin, maanläheinen ja positiivinen olivat ensimmäiset adjektiivini Patti Smithin lavapreesensistä. Keikan kakkosbiisissä, uuden Banga(12) levyn April Foolissa kuultiin jo ripaus Pattin pitkäaikaisimman yhteistyökumppanin, Lenny Kayen maagista kitarointia. Patti Smith ja Lenny Kaye olivat aloittaneet yhteisen uransa jo 70-luvuin alussa, jolloin Lenny oli säestänyt kitaralla Pattin runoja, pikkuhiljaa runojen säestys oli vienyt kohti kokonaisempaa bändiä ja levytyssopimusta. Bändin debyyttialbumi Horses(75) on rokin kiistattomia klassikkoja.

Keikan kolmannessa biisissä Patti näytti todellisen voimansa, vähän eeppinen rokin ja runosäkeiden yhdistelmä toimi täydellisesti, draamankaaren käytössä Patti oli ihan omaa luokkaansa, hänen useimmiten mystiseksi tituleerattu rock-energia kosketti sataprosenttisesti. Elämys oli vahva ja jopa hiuksia nostattava. Harmi vaan kun en tunnistanut tätä biisiä ja settilistaakaan ei löytynyt vielä netistä.

Keikan edetessä ripeämmät rokkibiisit ja nämä eeppisemmät vedot vuorottelivat sopivassa suhteessa. Maagisen ja jopa shamanistisen musiikkimatkan jälkeen Patti palasi helposti maanpinnalle, eikä jäänyt tämän ylemmän virran vietämäksi, sellaiseen flow-tilaan johon eräskin Porilainen kraut-rockbändi jää jumittamaan jo toisen biisin jälkeen. Pattilla oli selkeästi taito säädellä tätä energiaa, vääntää nuppia välillä suuremmalle ja tarvittaessa pienemmälle. Sanoisin, että tämä on suuren ja tarkkanäköisen taiteilijan tunnusmerkki.

Erityispisteen ansaitsee Pattin taustabändi, jossa jokainen osanen toimi loistavasti, etenkin edellä mainitun Lenny Kayen kitarointi oli omaa luokkaansa, yhtä aikaa tiukkaa jo jotenkin lempeää. Noin keikan puolivälissä bändi sai oman paikkansa auringossa kun Patti vetäytyi hetkeksi taustalle tai oikeastaan Tampere-talon penkkirivien väliin jorailemaan ja hetkeksi yleisön sekaan istumaan.

Keikka oli kauttaaltaan hyvä, usein erinomainen, paikoin paras näkemäni live-esitys. Keikan kohokohtana oli pitkä eeppinen kappale, jossa myös Patti soitti kitaraa ja koko bändi piiskasi itsensä hitaasti kasvavaan shamanistiseen vimmaan. Harmikseni en tunnistanut tämänkään kappaleen nimeä, ainoastaan sen erinomaisuuden. Ennen encoreita soitettiin Because The Night ja Gloria, pienellä eleellä Patti sai koko yleisön nousemaan penkeiltä ja joraamaan mukana. Encoreina oli odotusti uuden levyn nimibiisi Banga ja People Have The Power.  

Rival Sons - Pakkahuone, Tampere. 9.6.2013.

Olin kuullut pelkästään ylistäviä kommentteja jenkkibändi Rival Sonsin livekunnosta ja levyllä bändi oli tuttu uutukaisen Head Downin(12) kautta. Hyvää perusrokkia, jotain Led Zeppelinin ja Freen välimaastosta, enemmän jälkimmäiseen pumppuun kallistuen. Laulaja Jay Buchanan oli kiekaissuissaan ja maneereissaan varsin lähellä, sekä Plantin Roopea, että Rodgersin Paulia. Jayn intensiteetti ja lavakarisma(kin?) oli vahvaa ja vangitsevaa.

Keikka alkoi väkevästi kolmen biisin katkeamattomalla putkella, heti kävi selväksi, että orkesteri on hirmuisessa lyönnissä eikä rokkienergiaa tänä iltana aioita säästellä. Bändi ei ollut missään tapauksessa tämän intohimoisesti tunnelmoivan laulajan varassa, ei todellakaan. Ilman väkevää ja leikkisää rumpali Mike Mileytä bändi tuskin olisi siinä asemessa missä se nyt on? Tämä mies on sananmukaisesti bändin musiikin kivijalka. Hauskasti ristityn kitaristin Scott Holliday habitus oli kuin suoraan rokin kliseiden ABC:sta, mutta kepin käyttö oli varsin pätevää ja itsetietoista. Kattaukseen kuului vielä vähän vähemmän esillä ollut basisti Robin Everhart. Tämä neljän kopla kiehautti sellaiset löylyt Pakkahuoneella, että empä muista koskaan olleeni näin energisessä ja antaumuksellisessa kyydissä.

Mutta, aina tulee mutta, valitettavasti. Vaikka bändin laulaja oli hirmuisen intensiivinen ja hyvä, niin oliko hänen äänensä kuitenkaan niin omaperäinen, että sitä voisi verrata ns. suurten rokkikukkojen vokalisointiin a'la Mick Jagger, Chris Robinson, Ian Astbury, Robert Plant tai edes Michael Monroeen? Sanoisin, että huikeasta itsensä likoonpanemisesta huolimatta ollaan vielä pari astetta pakkasella, rokin divarisarjassa, etenkin kun Rival Sonsin kappalemateriaali ei valitettavasti ole niin unohtumatonta, että voisi puhua kovin merkittävistä, jopa klassikkosarjaan kohoavista biiseistä.

Kriittisyyden kallistuvasta asenteestani huolimatta bändi teki kyllä lähtemättömän vaikutuksen. Laulaja Jayn lavaspiikit olivat jotenkin sympaattisia ja rehellisiä. Loppua kohden mahdoton energialataus jalostui liki täydelliseksi rokkenrolliksi, jossa hivenen kapoisen laulajan ääni otti käyttöön kaikki käytössä olevat resurssit ja muutamassa biisissä kosketti tulkinnallaan syvältä tätäkin vähän yrmeää rokkipoliisia.

Annan vielä mahdollisuuden ja ennen kaikkea odotan, että mihin suuntaan bändin musiikki kehittyy? Kaksi edellistä Pressure & Time(11) ja Head Down(12) ovat lupaavia, osittain hämmästyttävän hyviä, mutta jotain omaleimaisuutta vielä kaipaisin, ehkä vähän lisää vuosirenkaita? Tämä olemassa oleva taso on monille riittävä taso, mutta voi olla, että väylä olisi auki suuren klassikkoalbumin tekoon, jotain vielä hurjempaa ja omaleimaisempaa voisi olla tulollaan, antaa rokkenrollin mystisen suon pulpauttaa kaasunsa pinnalle, niin eiköhän sitten saada muutamien skeptikkojen lopullinen luottamus.

Marko määrää, sinä tottelet! Kesäherkut - 13

Wohoo! Tiedän, että olette ikävöineet minua, tiedän että pahaiset pikku punkit yrittävät löytää tiensä läpi tuuhean karvapeitteeni, me kaikki tiedämme että kesä on ***kin' hot ja minä kesätohtorina määrään rytmejä ja säkeistöjä teidän kalvakkaisiin nahkoihin. Auu-uhuu, kellä pokat on, ne kuonollansa pitäköön, sitä kärpäslätkällä nenuun joka poteroon kaivautuu, ai kän fiil it in tö äär, aina tiukemmat ja tuhdimmat tuoksut, uusien mukuloiden terhakkuutta ja vanhojen siemenpottujen uskollisuutta, let's put rock it on!

Iggy and The Stooges: Ready to die
Säikähdin tuota otsikkoa, ei iggy vielä, ei rumpali Asheton, eikä kitaristi Williamson! Kun kitaristi Ron Asheton kuoli muutama vuosi sitten, niin Iggy haali joukkoihinsa vanhan Stooge-äijän James Williamsonin, joka soitti muun muassa legendaarisella Raw Power(73) albumilla, jonka legendaarisuutta sietää toki miettiä!? Levyä on kritisoitu ajoittain kuuntelukelvottomaksi, syynä on David Bowien epäonnistunut mixaus. Tätä uutta Stooges-lättyä on pidetty kautta linjan vanhojen setien muotovaliona rokkauksena, joka ei haasta alkupään Stooges-albumeja, koska sedät ovat vaan niin vanhoja. Koiran tarkalla nenälläni kyllä väitän, että Iggy Popin sooloplattana tätä pidettäisiin erinomaisena. Onhan tämä hyvä levy. Kuuntele nimibiisi, Burn ja Gun sekä ne slovarit, toimii varmasti.

The House of Love: She Paints Words in Red
Wuhuu! Tässä myös oiva ns. paluulevy kasarin lopun erityisen kovatasoisena pidetyltä brittibändiltä. Eka levyn The House of Love(88) Christine on yksi vaihtoehtorokin klassikkobiisejä. Muistan kuinka 80-90-luvun vaihteessa musiikkitoimittajat pitivät tätä bändiä ihan yhtä kovana kuin esmes Stone Rosesia ja Happy Mondaysia, brittien johtavana indiebändinä. Merkille pantavaa tässä bändissä on laulaja-lauluntekijä Guy Chadwickin lempeän intiimi lauluääni ja kitaristi Terry Bickersin erittäin tyylitietoinen lankun käsittely. Tää uusi lätty on kypsynyt, tasapainoinen kokonaisuus, jolta löytyy klassikon poikasiakin, kuten Holy River.



Laura Marling: Once I Was An Eagle
Lauran edellinen A Creature I Don't Know(11) soi tiiviisti tässä taloudessa ja se hyväksi isäntäväen toimesta noteerattiin. Uuden kuuntelu on ottanut vasta varovaisia ensiaskeleita, latinkia tässä levyssä tuntuu olevan, todennäköinen "grower-levy". Kuriositeettinä haukahdan, että tyttöhän on vasta 23 vuotias ja neljä sooloalbumia takana. Hyvä, hyvä Laura, Hau-huuu!

Beady Eye: Be
Ex-Oasis Liam Gallagher kumppainen on päässyt bändinsä kakkoslevyyn asti. Esikoinen Different Gear, Still Speeding(13) ei ollut energialtaan ja kertosäkeiltään lainkaan hullumpi, vähän pastissinomainen vain. Uusi levy lähtee käyntiin hyvänkuuloisella Flick Of The Fingerillä, siitä jatketaan hyvällä rallipohjalla, kuuntelukertoja vaatii.  Koiranvaistoni sanoo, että karvatupon verran esikoista parempi!? Levy joutui ilmeisesti britteissä pannaan kannen takia, jossa vähän nänni näkyy.

The Flaming Lips: Terror
Levyhän ilmestyi jo varhain keväällä. Oklahoman härösedän Wayne Coynen bändi ottaa taas askeleen artsumpaan suuntaan, mutta oliko tällä kertaa avaruusmaalailun kyytipoikana myös paljon aitoa tunneliimaa? Try to explain on kasvanut alkukesän merkittävämmiksi biisukoiksi.

Koiranelämästäni huolimatta, spotikoiden ja bittitaivaiden tarjoiluastioille on jäänyt paljon koskemattomia musaherkkuja. Mites soi rokki tänään Bobsy Gillespie? Primal Screamin: More Light on inkarnoitunut luoksemme kuulemma Sreamadelican(91) kaltaisena happoiluna. Vanha setä Eric Burdonin(ex-Animals) elämänkokemusta tihkuvaa sooloa 'Till Your River Runs Dry on ylistetty jokaisessa kylässä ja koirahoitolassa, herrahan tulee porijatseillekin. Sinne tahtoisi tämä koiranenkin, jos aika olisi rajaton ja myötämielinen?

Eikäs siinä kaikki, ihan kuonoa alkaa pakottaa ja luimukorvia kutittaan kun tajuaa näiden sävelten vielä purkautuvan uuden tilavamman koirahoitolan seinille ja kattopinnoille. The Del Lords: Elvis Club, aijai miten maistuvaa. vanhan liiton rokkaamista. Lloyd Cole: Standards, tähän isken vielä hampaani, musalehdet väittävät että Lloyd panee taas kunnolla rokaten, minä myös, auu-uu-uhuu-rufruffuuu!

En tietenkään ole unohtanut The Nationalin: Trouble Will Find Me - lättystä. Vähän soutaa ja huopaa, tarvinnee lisäkuuntelua, kaksi edellistähän olivat timantinkovia. Oma osastonsa on tietenkin Black Sabbathin uutukainen 13 ja Queens Of The Stone Age: ...Like Clockwork, minä en näistä perusta, vaikka laatumakkaraksi haukutaan. Eikä pidä unohtaa lukuisia "pienempiä" indiepoppaajia ja räksyttäjiä joita myötämieliset musablogit niin auliisti tarjoilevat, tässä lopuksi yksi sellainen. Tämän jälkeen jokainen koirankuonolainen tai edes vähän koiralle tuoksahtava tapaus saapi vaipua iltapäivän kesäsiestalle. Vi Ses och Wuff!

Todd Rundgren, Tavastia, Helsinki, 28.5.2013.

Onko millään tapaa hyväksyttävää, että pitkän linjan rokkari alkaa eläkepäivillään jonkinasteiseksi teknoartistiksi? Tämä oli pitkään päällimmäisenä ajatuksena, kun kulttirocklegenda Todd Rundgren veivasi keikkaansa eteenpäin Tavastialla. Artisti aloitti keikkansa valtavat laskettelulasit päässä, kokoonpanosta löytyi nuori(hyvin paljon Toddia muistuttuva) kitaristi ja myös jonkinlaiset uimalasit päässään soittava rumpali. Kuten lavan alkuasetelma vihjasikin, niin musiikin rytmi- tai oikeastaan teknopohjat tulivat tietokoneelta, joka oli aika huterasti asetettu pienelle pöydälle.

Itse olin sentään kuunnellut Todd Rundgrenin uusinta ja kovasti parjattua sooloalbumia State(13) joka antoi vahvoja viitteitä tulevasta keikasta. Levyarviot ovat olleet kautta linjan varsin nuivia, nimenomaan näiden vähän hämmentävien tanssiraitapohjien vuoksi. Aika moni kriitikko on teilannut Rundgrenin kokeilun varsin alkeelliseksi ja aikansa eläneeksi teknoiluksi, jossa soundi muistuttaa 80-luvun loppua ja varsin pelottavasti 2 Unlimitedin hittejä.

Oli huvittavaa seurata yleisön ja todennäköisesti useiden varsin pitkän linjan Rundgren-fanien epäuskoisia ilmeitä kun Todd jammaili menemään tietokoneen ja melko ohuen rytmiryhmänsä tahdissa. Keikan alkupuolella kahdelta pieneltä lavalta asetetulta tietokonepöydältä tabletit(tietokone sellaiset) ja vesipullot lentelivät pitkin lavaa varsin vauhdikkaasti. Tämä toi keikan alkupuolelle varsin humoristisen säväyksen(puhumattakaan niistä laskettelulaseista) kun Rundgren koetti saada tekniset tavaransa pysymään pöydällä. Onneksi sentään kitaristi keksi liimata roudarinteipillä vesipullon pöytään kiinni.

Keikka itsessään keskittyi voittopuolisesti uuden levyn materiaaliin, jonka joukkoon oli ripoteltu todennäköisesti muuta tuoreempaa 2000-luvun materiaalia. 70-luvun ns. kultaiseen kauteen ei kajottu vasta kuin encoreissa. Aika pian tuli selväksi, että myös kitaristina tunnettu herra Rundgren keskittyi tällä keikalla lähestulkoon pelkästään laulamiseen ja huteralla lava-asetelmalla jammaamisen. Nämä kaksi asiaa hoituivatkin hienosti. Rundgrenin ääni voimakas ja melko taipuisakin, ilmaisu oli rentoa ja rohkeaa. Myös Rundgrenin jorailu musan tahtiin oli hämmästyttävän terhakkaa, ottaen huomioon että kyseessä on sentään 65-vuotias mies. Yhtä hyvän keikan kriteereistä voi pitää sitä, että saako se naiset tanssimaan? Näin tapahtui. Mutta me yrmeät 70-luvun täyteläistä bändisoundia ja Utopia-ajan(Toddin ex-bändi) kitarasooloja odottaneet setämiehet jäpitimme paikoillaan, vaikka eväät olisivat olleet melko vauhdikkaille Trance-bileille.

Täytyy myöntää, että uudella levyllä on joitain varsin erinomaisia biisejä. Tällä keikalla parhaiten niistä toimivat Serious ja hyvin omakohtaisen oloinen Ping Me. Jälkimmäinen veisu sai ihon kananlihalle ja siitä aisti että nyt artisti antaa rehellisesti kaiken sen yleisölleen mitä annettavissa on. Pääsääntöisesti Rundgrenin tanssitaustat ja hämmentävä jortsuilu lavalla antoi vaikutelman, että tämän keikan toteutuksessa on tapahtunut vakava arviointivirhe. Oliko näin? Veikkaan kuitenkin, että Rundgren tasan tiesi mitä halusi ja eihän artistin ole pakko veivata illasta toiseen vanhaa tuotantoaan, varsinkin jos suurin osa noista 70-luvun biiseistä käsittelee Rundgrenin vaikeaa suhdetta exäänsä Bebe Bueliin(Liv Tylerin äiti). Niin, en tiedä onko tämä syy siihen, että vanhaan tuotantoon ei kunnolla kajottu? Saahan vanha artisti yrittää ja oikeasti tuottaa jotain uutta, vaikka toteutus välillä ontuisikin? Kaikkien artistien ei tarvitse olla ikuisesti rollingstoneseja, noita vähän liiankin arvostettuja kierrätyskoneita.

Keikka kesti puolitoista tuntia ja encoreina tuli tanssiraitojen päälle lauletut hitit: Can We Still Be Friends, I Saw The Light ja Hello It's Me. Hyvin nopeat ja vähän hutaistut versiot, selkeästi nämä hitit olivat pakkopulla Todille. Lopuksi Todd kiitti yleisöä reippaasti ja hyppäsi lavan eteen jakamaan nimmareita. Niin, minkähän arvosanan tälle keikalle antaisi? Ainakin mies oli voimissaan, jalka liikkui ja ääni kulki. Sitä suvereenia kitarointia tuli aivan liian vähän ja sitä odotti jotain mies- ja kitara akustistanumeroa myös. Mutta tarviiko aina mennä saman 70-luvun rockkaavan mukaan?

Bruce Springsteen, HK Areena, Turku. 7.5.2013.

Edellinen vierailuni HK Areenalla(silloinen Elysee) tapahtui 2000-luvun puolessa välissä Eppu Normaalin konsertissa. Aika vähän oli jäänyt muistilohkoon tuosta vierailusta, ainakin tämän iltainen katsomopaikka piippuhyllyn liki korkeimmalla kohdalla loi omanlaiset haasteet, lievähkö korkeanpaikan kammoa pukkasi konsertin alkupuolella päälle.

Itse maestro Springsteen aloitti teutaroinnissa n.klo.19.15 viimeisimmän Wrecking Ball(12) albumin taistelulaululla We Take Care Of Our Own. Heti täytyi nostaa käsi lippaan ja myöntää, että koneisto E Street Band oli aika varmassa keikkakunnossa, tämä eka siivu ja sitä seuranneet Two Hearts, No Surrender ja Wrecking Ball eivät jättäneet selittelyn varaan, nyt vedettiin täysillä ja stadionotteella.

Vuoden kiertäminen Wrecking Ball kiertueen tiimoilta oli saanut nykyisen E Street bandin huikeaan ja varmaotteiseeseen iskuun. Painotin siksi sanaa "nykyinen", koska mielestäni kokoonpanoa ei voi enää kutsua alkuperäiseksi ja eri tavalla svengaavaksi E Street bandiksi, kosketinsoittaja Danny Fredericin ja saksofonisti Clarence Clemonsin puuttuessa bändistä. Varsinkin Clemonsin läsnäoloa jää kaipaamaan, se Big man the band ei ole enää taustalla tukemassa Brucea, veljenpoika Jake Clemons taidollisesti paikkaa kyllä setänsä pestin, mutta sielu jää puuttumaan.

Todellakin stadionsoundi oli ehkä pieni yllätys, sillä tämä linjasta poikkeava sisäkeikka olisi antanut mahdollisuuden paljon pienimuotoisempaan ja intensiivisempään otteeseen. Keikan alkupuoli varmaa rokkaausta hikipisaroita säästämättä. Noin kahdeksannen kappaleen kohdalla alkoi ns. brucemessu: - Can you feel the spirit? huudahduksineen. Nyt otettiin kiinni jostain suuremmasta energiasta, tämän Bruce kyllä osaa, saarnamiehen pesti olisi edelleen hyvä vaihtoehto jos rokkiura joskus loppuu.

Keikan puolivälin tienoilla Bruce kiitteli Turkulaisia fanejaan jostain(?) ja soitti sen jälkeen huuliharpun säestyksellä upean version vähän harvinaisemmasta bruce-biisistä This Hard Land. Biisin loputtua mietin, että voisiko "se" tulla seuraavaksi, kun kerta harppukin oli kaivettu esiin?
Kyllä se vaan tuli, The River, Brucen uljain, syvällisin, todenmakuisin, kertakaikkiaan iso klassikkobiisi surusta, toivosta, nuoruuden unelmien menetyksestä, työttömyydestä, alati kiusaavista muistoista ja aah! Kaikkea tätä koristi Brucen lohduton kulkukoiran ulina biisin lopussa, kuoren alta annettiin koko kollektiivinen pienen ihmisen lohduttomuus, ei ole turhaan Bruus työväenluokan asialla, tässä biisissä on kaikki oleellinen! Myös kappale jota on odottanut neljän edellisen Bruce-keikan ajan.



Keikka ei tietenkään loppunut Riveriin, ei edes laadultaan, sillä tämän jälkeen Bruce alkoi keräilemään biisikylttejä yleisönjoukosta ja väänsi hilpeämmän vaihteen päälle. From Small Things(Big Things One Day Come) ja Pink Cadillac olivat oivaa ränttätänttärockin juhlaa jossa E Street Band näytti jälleen taitonsa. Erittäin mieluinen yllätys oli Tunnel of Loven(87) vahva biisi Brilliant Disquise, sillä tämän levyn biisejä ei Pomo juurikaan keikoilla esitä. Myös yllättävän hyvä oli She's The One, kuin pidättelemättömän energian siivittämä. Tästä pari veisua eteenpäin, niin oltiin lopun "hittiputkessa". Henkilökohtaisesti melkein inhoan Waiting on a Sunny Day lallatusta, joka täytyy melkein joka konsertissa vetää ja sitten vielä noukkia yleisön joukosta(laskelmoidusti) pikkupoika duetoimaan sitä Pomon kanssa. En tykkää.

Keikka oli Bruce-mittakaavassa yllättävän lyhyt, vain noin  2h 52min. Encoreita oli vain yksi setillinen. Encoret alkoi yllättäen Workin' on a Dreamin(09) ns. pikkubiisillä Queen of the Supermarket ja akustisena versiona. Hieno veto ja mielestäni myös tuon levyn parhaimmistoa(tiedän, että moni on eri mieltä asiasta). Tämän jälkeen tuli vielä Thunder Road, Born To Run, Dancing in The Dark ja vihoviimeisenä Tenth Avenue Freeze-Out.

Sinänsä ihan hyvä, ettei aina vedetä reipasta kolmea tai jopa neljää tuntia(kts. viime kesän keikka). Väittäisin, että keskivertokuulijan keskittymiskyky riittää noin kahden tunnin keikkaan, kolme ja neljä tuntia on aivan liikaa, paitsi jos kyseessä on jotain poikkeuksellista. Tuli myöskin rikottua lupaus, etten mene enää koskaan Bruce-keikalle viime kesän nelituntisen vedon jälkeen. Mutta ei enää tämän jälkeen, koska Riverkin on nyt kuultu.