Ryan Adamsin uutukaisesta Ashes & Fire(11) tulee jollain oudolla tapaa mieleen täkäläisen Liekki-yhtyeen vuoden takainen Paimen(10) albumi. Molemmat platat ovat hyvin tuotettuja, hallittuja ja odotettuja lättysiä, mutta jokin ei lähde lentoon. Raikun platassa löytyy koskettavuutta, mukavaa soundimaailmaa, mutta sittenkin aika keskinkertaisia biisukoita. Levyn tiimoilta tehdyissä haastatteluissa Ryan on kehunut levyn innoittajaksi nuoren ja lahjakkaan laulaja/lauluntekijän Laura Marlingin aiemmin keväällä ilmestynyttä A Creature i Don’t Know(11). Tuo levy sai Ryanin kirjoittamaan uusiksi suurimman osan Ashes & Firen biiseistä, mutta lopputulos jäi kuitenkin hieman valjuksi, sanoisin Ryanin plattaa sellaiseksi kolmen tähden levyksi, joka hyvänä päivänä ja oikeassa mielentilassa yltää neljäänkin tähteen.
Brittiläinen Laura Marling oli minullekin uusi tapaus ennen näitä Ryanin hehkutuksia, niinpä otin levykauppaa kiinni sarvista ja tilasin levyn kotiin, nuoria artisteja näet täytyy aina tukea. Posti toi kotiin varsin pelkistettyyn pahvikoteloon sujautetun ceedee-lättykäisen, joka piti sisällään 10 Lauran omaa tsipaletta. Näitä folkahtavia singer/songwritereita pulpahtelee valokeilaan harva se viikko, alkuun Lauran levy tipahti samaan mitäänsanomattomuuden kategoriaan kuin esimerkiksi Josh T.Pearsonin perusteetta kehuttu "karvafolkplättynen".
Pikkuhiljaa levyä kuunnellessa, siltä alkoi erottua varsin vahvoja kappaleita, kuten aloituskappale The Muse, tummasävyinen The Beast ja koskettavan kaunis Night After Night. Albumin ja artistin tiimoilta esitetyt Joni Micthell – vertailut eivät ole täysin tuulesta temmattuja, vaikkakin Lauran materiaali on rakenteeltaan selkeämpää kuin Jonin pitkäpiimäiset folk-balladit ja rohkeat jazz-kokeilut. Ei silti, Jonin tuotantoa löytyy kiitettävästi levyhyllystäni, varsinkin jatsahtava Hejra(77) on yksi suosikeistani. Myös Lauran ääni on korvalle miellyttävämpää kuin folk-äiti Jonin mutkikas laulutapa.
Albumi on lähteiden mukaan neidin kolmas ja ikää on vasta 21- vuotta mittarissa. Mielelläni ennustan pitkää ikää ja alati parempia sekä rohkeampia albumeja. Tähtiasteikolla tämä levy on vahva nelonen.
En ole varmasti ainoa eilisesti Yle Teeman Queen – dokkarista vaikuttunut, sen verran hienosti ja seikkaperäisesti käytiin läpi tätä ainutlaatuisen brittibändin uraa läpi. Dokumentin parasta antia olivat kronologinen levy kerrallaan etenemistapa, ennen julkaisemattomat livepätkät ja Queenin viimeisen videon These are days of our lives:n sessiot, joissa Mercury näyttää jo todella sairaalta.
Kyllä, 80-luvulla kuuluin juuri niihin Queen-vihaajiin, mielestäni Queen oli enimmäkseen teatraalista paskaa, vaikkakin möi jo tuolloin miljoonia. En uskonut ostavan yleisön makuun, enkä oikein bändiinkään, viimeistään Mercuryn kuolema vuonna 1991 ja sitä seurannut Freddie-hypetys meni ihan överiksi ja sai minut inhoamaan bändiä liki kaksi vuosikymmentä. Vasta noin vuosi sitten annoin bändille uuden tilaisuuden. Levymessuilta löytämäni News of the World(77) avasi ovet uudestaan. We Will Rock You, We are the Champions sekä erityisen rokkaava muu materiaali tuolla levyllä laittoi palaset taas kohdalleen. Kevättalvella kävin katsomassa Tampereella Queen-musiikaalia, joka näytti bändien biisien erinomaisuuden.
Juuri tuolloin 80-luvulla Queenin albumeja sai pilkkahintaan levykaupoissa. Muistan kuinka levyt Jazz(78) ja Hot Space(82) pyörivät vuosikausia tamperelaisen musaliikkeen Epeksen alekoreissa. Muistan pitäneeni levyjä erityisen huonoina, suorastaan vitseinä(Hot Space kai sitä onkin?). Tänä päivänä metsästän Jazzia, hyväkuntoisesta vinyylistä saa helposti pulittaa yli kymmenen euroa, ehkäpä seuraavilla levymessuilla? Jazzilta löytyy muun muassa sellaisia keskeisiä Queen-kipaleita kutet: Fat Bottomed Girls, Bicycle Race ja Don’t Stop Me Now. Vahvaa 70-luvun tuotantoa.
On ihan totta, että musiikkilehdistö piti Queenia auttamattoman vanhanaikaisena ja kaikin puolin hyljeksittävänä bändinä aina vuoden 1985 Live Aidiin asti, jossa Queen varasti Shown. Oikeastaan Queenin levyille kriitikot heltyivät vasta kahdella viimeisellä Queen albumilla: Miracle(89) ja Innuendo(91). Miracle oli vahva ”paluulevy” vähän höttöisempien(mutta hitikkäiden) kasarilevyjen jälkeen, Innuendo(91) oli vahva taiteellinen suoritus, nimibiisi ja I’m Going Slightly Mad ovat kestäviä Queen-klassikoita. Vielä tuli yksi Queen-levy, eli Made in Haeven(95) josta löytyy Freddien vihonviimeiset kiekaisut, muun muassa koskettava Mother Love, jonka viimeistä säkeistöä Freddie ei koskaan kerennyt laulamaan, koska hän oli jo niin sairas.
Eilinen dokkari ansiokkaasti korosti myös basisti John Deaconin hittinenää, kappaleet Another One Bites the Dust ja Under Pressure ovat Deaconin kynästä, tai oikeastaan bassosta lähtöisin. Nykyisin Deacon on vetäytynyt kokonaan musabisneksestä, kun taas kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor ovat lämmitelleet Queen-hittejä muun muassa Freen Paul Rodgersin kanssa. Cosmos Rocks(08) on tuon yhteistyön tulos, kuka on kuullut levyn ja pitänyt siitä?
Tässä vielä palanen 70-lukua, kuka tekisi tänä päivänä tällaisen videon :)?
Sehän ei ole mikään uutinen, kun totean maailmassa olevan aareittain helvetin hyvää ja pahasti unohtunutta rokkimusaa. Eilen löysin kirpparilta Ike & Tina Turnerin timantinkovan studioalbumin Working Together(70), helvetti menitte sitten tämän loistavan duon unohtamaan, heti kun Tina loisti soolourallaaan. Ketterästi tosin väistin tänään kirpparin euron tärppiä, eli Tinan menestyskauden lättystä Foreign Affair(89), jossain sen rajan on mentävä.
Entäpä sitten Skotlanti ja tällainen vallan unohdettu lauluniekka: Jackie Leven, kilahtaako kellot? Jos mainitsen vielä Bändin Doll By Doll joka teki 80-luvun vaihteessa neljä melko hyvätasoista rokkialbumia, joka paljasti Levenin lahjakkaaksi biisintekijäksi ja todella sielukkaaksi laulajaksi. Doll By Doll hajosi vuonna 1982, herra Leven ajautui pahasti päihdeviidakkoon, tuli hakatuksi ja menetti äänensä useiksi vuosiksi. Leven palasi musiikkiteollisuuden erinomaisen elämänmakuisella albumilla(myös erinomaisesti nimetyllä albumilla) The Mystery of Love Is Greater Than The Mystery of Death (94).
Surullisinta tässä on se, että Jackie Leven kuoli parisen viikkoa sitten syöpään. Uutista ei noteerattu missään suomenkielisellä musasivustolla, eikä tosin keskeisimmissä ulkomaan sivustoissakaan. 61 vuoden ikään mennessä Leven kerkesi julkaista hurjat parisen kymmentä studioalbumia, joista edellä mainitun plätyn lisäksi omistan seuraavat: Defending Ancient Springs (00), Elegy for Johnny Cash (05) ja Oh What a Blow That Phantom Dealt Me! (07).
Kyse on tietenkin aika marginaalisesta artistista, jolla ei ole ollut yhtään isompaa hittibiisiä, tai että mies olisi musiikilla muutenkaan tähdännyt suurempaan kaupalliseen menestykseen. Aikoinaan kuullessani ensimmäisen kerran em. Mystery of Love – albumin jalat meinasivat mennä alta. Kauniit ja syvälliset biisit läpäisivät romantiikkaan taipuvaisen nuoren miehen suojauksen täysin. Tämän levyn ehdoton ykkösbiisi on kansanlaulunomainen Call Mother a Lonely Field, mutta ei suinkaan levyn ainut helmi. The Garden, Snow in a Central Park, Clay Jug ja upea versio Burt Baccarachin: Say a Little Prayerista, kohottavat levyn huimiin korkeuksiin.
Leven on artisti joka pitää itse löytää. Tällainen yksi blogivuodatus ei siihen riitä. Toivon, että tämän hienon laulaja/lauluntekijän musiikki valtaisi vielä uusia kuulijoita. Ennen Levenin kuolemaa elättelin toivetta, että josko näkisin artistin vielä joskus livenä, ehkäpä vaikka Skotlannin matkan yhteydessä? Kohtalo päätti toisin. Mutta onneksi edes hyvä musiikki on kuolematonta.
Hämmästyttävää tämä nykyinen verkostoituminen, Kauko Röyhkän ja Mick Jaggerin Facebook-sivuilta tippuu liki päivittäin kommentteja, ja herrat ovat itse asialla. Varsinkin herra Jagger on kovin aktiivinen, taisipa hän jossain haastattelussa vähän valitella että Facessa kuluu liikaa aikaa. Haluanko oikeasti lukea Jaggerin päivityksiä, tuleeko stara jo liian lähelle faniaan, tarvisiko olla tietty etäisyys? Onneksi Jaggerin-sivustolta ei tule mitään liian henkilökohtaisia päivityksiä, ehkä rajaa menee tässä.
Aiemmin blogissa perään kuulumattani Rolling Stonesin Some Girls(78) albumin deluxe-versio on nyt ilmestynyt. Tarkoittaa remasteroitua albumia ja kokonaista levyllistä ennen julkaisemattomia rollariveisuja. Ensimmäinen huomioni kiinnittyy Jaggerin varsin ärhäkkään lauluun, ottaen huomioon että suurin osa lauluosuuksista on tehty tänä syksynä, erään haastattelun mukaan vain biisit Claudine ja So Young olivat valmiita arkistojen aarteita. Vain tarkalla korvalla erottaa nuoren ja vanhan Jaggerin äänen laadun eron, kumihuulen ääni on pysynyt hämmästyttävän notkeana ja energiatasoltaan korkeana, eihän poijalla ole ikääkään vasta kuin 68 vuotta. Tästä bonarilätystä ei ole muuta kun hyvää sanottavaa. Kiitettävän paljon bluespohjaista murinaa ja kirsikkana kakun päällä ehkä Keefin paras laulusuoritus koskaan biisissä We Had it All.
Eri musiikkisivustoilla on käyty pitkin vuotta keskustelua Jaggerin ja Richardsin välirikosta, joka sai alkunsa Keith Richardsin omaelämänkerran Life(10) paljastuksista ja jossa puhuttiin muun muassa Jaggerin peniksen pienuudesta ja diivamaisuudesta. Väite välirikosta on ollut enimmäkseen lehdistön spekulaatiota, asianomaiset eivät ole kommentoineet asiaa mitenkään. Parasta aikaa käy myös kiihkeä keskustelu siitä, että tekeekö Rollarit ensi vuonna 50-vuotiskiertueen tai edes yhden juhlakonsertin? Richards on laittanut avoimen kutsun kaikille entisille rollareille, eli Bill Wymanille ja Mick Taylorille, jotka ovat tervetulleita juhlakarkeloihin. Villakoiran ydin on saada Jagger houkuteltua mukaan, muut rollarit ovat jo valmiudessa, josko vaikka se yksi studioalbumikin tulisi?
Vesi kielellä janotaan sitä uuttakin materiaalia, siis kuka janoaa? Itse asiassa rollarit ovat julkaisseet reilun vuoden sisällä levytolkulla ennen julkaisematonta ja ihka uutta kamaa, näin on jos lasketaan myös soolo-osasto mukaan. Viime vuonna tuli Exile On Mainstreetin(72) bonuslevy, nyt tuli em. Some Girls – bonarilevy, alkusyksystä Jaggerin vetreä Superheavy(11) viritys, vuosi sitten Ronnie Woodilta oiva I Feel Like Playing(10) sooloalbumi ja tiettävästi Keith Richards on viime kuukauden kasannut omaa sooloalbumia. Jos tämän kaiken päälle tulee ensi vuonna ihka uusi(ja viimeinen?) rollari-studioalbumi, niin viime vuodethan ovat olleet silkkaa rollariuden juhlaa!
Auu’uuh! Syksy kannustaa minua kuonoilemaan värikkäissä lehtikasoissa, imelän kosteat tuoksut, toisten koirien ”facebook – merkinnät”, kaikki kiimaiset ja uhittelevat viestit ovat tämän pojan syysherkkua. Syksy on ollut minulle haasteellinen, huomiota en ole saanut riittäväksi ja karva/hammaskiviongelmat ovat koetelleet. Niinpä olen joutunut turvautumaan kortisoniin, täishampooseen ja hammasharjaan.
Ikävää tappaakseni olen työntänyt kuonon syvemmälle multaiseen maahan, olen antanut kaiken maan viestin tulla kuononi vartta pitkin tämän pojan keskushermostoon. Aina vireä rokkikuononi on yllättäen havainnut maan uumenissa useita melkein jo maatuneita musaherkkuja. Aluksi kuononi työntyi Espooseen asti, tai sinne jonnekin missä maamme elintasorokkarit majailee. Vastaan tuli pieni ja gootahtava mieshenkilö, esitteli itsensä Ylösen Lauriksi ja antoi sooloalbuminsa New World(11) tassuuni. Wuhuh! Yllätyin iloisesti, Rasmus-poikahan on pannut emobändiään paremmaksi, lätty on täynnä tarttuvia ja hyväntuulisia diskohittejä. Enkä sanoisi tätä pelkästään tuotetuksi paketiksi, nyt on pelattu musiikillisilla ansioilla ja tekemisen ilolla. Hyvä Lauri, Hau!
Röpöläinen kuononi saa vainun Utajärvelle ja sieltä Helsinkiin. Koiran aivooni tulvii kuvia pienistä pistepirkoista, huojuvista miehenkuvatuksista ja heidän moninaisista projekteistaan, kuten Asko ”pistepirkko” Keräsen veret seisauttavasta You & Him Duosta ja koko bändin verevästä The Others sivuproggiksesta. Kuinka ihmeessä 22 Pistepirkon tasapainoisen huoliteltu kevätalbumi Lime Green Delorean(11) pääsikään unohtumaan? Lisäkuuntelut tekevät nannaa tälle albumille ja Ufo Girl on uusi pistepirkkoklassikko.
Uuiiuu, nyt kirsuni saa vainun ison meren takaa, jostain New Yorkin liepeiltä tai vastaavilta trendiseuduilta. Sohvalla istuu pieni ja surullisen näköinen mies. Jotkut sanovat häntä hyypiöksi, menneen talven staraksi, keskivertoartistiksi, jolla ei ole todellisuudessa muita lahjoja kuin kierrätyssellaisia. Mies esittelee itsensä Mobyksi kera ja laittaa uusimman plattansa Destroyed(11) soimaan. Minä annan tuolle melankoliselle miehelle mahdollisuuden ja samalla tajuan että kyseisen herran Hotel(05) albumin bonuslevy on ollut tässä taloudessa tehosoitossa, onpa nimittäin aivan mainio ambient-levy kaikenlaisen venyttelyn ja joogailun taustalle. Yhtälailla uusi Destroyed on täynnä Mobymaista melankolista laatua, instrumentaalia ja diskopoppia, sopii hyvin monenlaiseksi matkamusiikiksi. Tämä näyte on Mobyn edelliseltä, myöskin autuaasti lähivuosiin hautautuneelta plätyltä Wait for Me(09)Viu!
Au, auu, ahuu! Joku vastaa kun oikein ulvahtelee, Wild Beastin Smother(11) on myös näitä aika hautautumaisillaan olevia albumeita, mahtavalla miesäänellä Lion’s Share, Bed of Nails, Albatross, hyvän kuuloisia biisukoita. Pakkohan tään bändin on tulla joltain saarelta, kertokaa minulle mistä? Te löydätte tämän musiikin jos haluatte, auuh!
Uuhuu, jo pian kaksi ja puolivuotiaana rokkikoirasena kehotan teitä arvon musiikin ystävät pöyhimään näitä maatuneita lehtikasoja. Sitä ei koskaan tiedä millaisia viestejä ja ylläreitä sieltä löytyy, jotain jo alkuvaiheessa hylättyä, välinpitämättömyyttä korostavan elämänrytmin alle hautautuneita todellisia musiikillisia suorituksia. Älkäämme unohtako ympäristömme rikkautta, aikamme yrittäjiä ja luovia artisteja, ennen kaikkea älkää unohtako tätä koirasta ja antakaa minulle joku kaunis päivä kokonainen Snellmanin maksamakkarapötkö, niin siitä olen ikuisesti kiitollinen.
Vieraileva kirjoittaja Marko Aka Classicway Outlaw Pete
Sade vihmoo lokakuussa, pesee susihukkasten naamoja, tarjoaa kyytipoikanaan pimeitä iltoja ja pyöräteille asettuneita teinejä. Sanovat, että lähestytään vuoden ikävintä aikaa, kylmän ja kostean säälimätöntä ydintä, sisäihmiset lähiöissään tarjoavat lääkettä ikävään dvd:n täydeltä, kun taas toiset ottavat pimeän vastaan raakana ja laimentamattomana, naurettavissaan verkkareissaan lehtien liukastamilla pyöräteillä.
Tänään on vuoroni läpsyttää kosteaa asvalttia, useimmiten tällainen pimeän juoksulenkki sujuu parhaiten ilman mitään stimulantteja, tarkoitan musiikillisia sellaisia. Musiikin kuuntelu tahtoo rikkoa juoksurytmiä, ilman musiikkia kuulee paremmin kroppaansa. Mutta joo, tänä ehtoona tuli asiaan selkeä poikkeama, pitkään ämpärini pohjalla majaillut musiikkialbumi sai uuden mahdollisuuden ja käyttikin sen hyväkseen itselleen edullisella tavalla.
The Horrors on yksi näitä tämän ajan pintaan pulpahtaneita kriitikoiden ja pikkaisen ostavankin yleisön suosikkeja. Nuorekas ja elinvoimainen bändi brittein saarelta ja sen todetakseen ei tarvitse edes lähteitä tarkastaa. Jotain äärimmäisen tuttua ja jotain mukavan omintakeista, tällaista määritelmäähän me toivomme aina uudelta bändiltä? Perusjuureltaan kuin varhainen Echo & Bunnymen, tunnelmaltaan paljolti Elbow, jollainen oudolla tavalla Poverty Stinks, mutta ehkä eniten The Editors vai onko tässä ripaus Manicsia tai Bowieta?
Changing the Rain piiskaa sanoman sisään, sade vaihtuu helposti mainioon äänivalliin, ehjään tunnelmaan, vahva aloitusbiisi, ei käy kieltäminen. You Said vilkastaa levyä eteenpäin. I Can See Through You, ole hyvä vain, tähän syyskuvastoon on vapaa pääsy, kenkä alkaa nouseen komeasti. Paketti kasvaa lenkin edetessä. loppupään eeppinen Moving Further Away hakee ison biisin titteliä, mutta sen nappaakin seuraava rätväkkä ja oudolla tavalla varhaista Doll by Dollia muistuttava Monica Gems, tämä on helmi.
Onneksi löysin levyn, olin niputtanut sen samaan kastiin The Drumsin, Wild Beastin ja vaikka Beach Housen kanssa, jotka eivät hekään ole huonoja bändejä vai ovatko? Kulunut Adidas nuolee limaista asvalttia kiihkeämmin, hyvä levy, hyvä löytö, hyvä lenkki, moninkertainen ilo tässä lokakuisessa illassa.
Pieni levynkerääjäpoika minussa ei ole talttunut. Viime yönä näin unta varsin kehnohkoista levymessuista, jossa levynmyyjiä jouduttiin soittelemaan paikalle kun he viruivat krapulassa Hervannan perukoilla. Levylaarit näyttivät niukoilta ja tarkemmalla silmäyksellä pitivät sisällään enimmäkseen iskelmää ja saksalaisia schlaagereita.
Onneksi tämä uneni karu visio ei käynyt toteen, vierailu levymessuilla Lempäälän Ideaparkissa osoittautui jälleen kerran varsin hedelmälliseksi, levyhyllyyn tuli painoa ja lisälaatua, ”want-listalta” sai pyyhkiä yli monta lättystä, takavasemmalta pukkasi silmien eteen muutaman euron arvaamattomia yllätyksiä, jopa yksi kauan etsimäni albumiaarre löytyi priimakuntoisena ruotsalaisen levymyyjän muutenkin antavista levykaukaloista.
Levymessut hävisivät hieman viime kevään jättipotille(6.5.2011) jolloin lähinnä svedu-myyjät olivat raahanneet mukanaan järkyttävän määrän laadukasta euron muovia. Näiltäkin messuilta löytyi näitä länsinaapurimme antavia kauppiaita, esitietojen mukaan paikalla olisi pitänyt olla saksalaisiakin levymyyjiä, mutta oma silmäni ei tällaista havainnut. Suomalaisia myyjiä oli myös totta kai hyvänlaisesti. Levykojuja oli piirun verran vähemmän kuin keväällä, edellisenä päivänä myyjät olivat olleet Hyvinkään levymessuilla, tämän tiedon valossa herkut olisi jo poimittu? Niin, yllättävän laadukasta kamaa löytyi tältä ”kakkospäivältäkin”.
Levyjä tuli taas ostettua hyvänlaisesti(=erittäin runsaasti) ja keskimäärin noin kolmen euron kappalehintaan. Ekalta ruotsalaisen myyjän kojulta löytyi kauan etsimäni harvinainen Animals – albumi: The Ark(83) kolmella eurolla ja mukava lisä alati täydentyvään Beach Boys – kokoelmaan: M.I.U. Album(78) myöskin kolmella ekellä. Taisipa kassiin pudota myös originaalimpi versio Springsteenin: Darkness on the Edge Of Townista(78).
Tämä oli vasta kevyttä sormenpäiden lämmittelyä, seuraavalla svedu-kojulla painettiin jo kaasua, 4 levyä kympillä tarjous karkeloitti etsimään laadukkaan 8 levyn setin, joka piti sisällään muun muassa Leonard Cohenin Songs from Roomin, Eaglesin One of These Nights(75), Paul Simonin Greatest Hits etc(77) ja Elviksen viimeisen studioalbumin Moody Blue(77). Varsinkin Cohen on nyt kuunneltuna silkkaa murhaa.
Draaman kaari löysi noin tunnin pöyhimisen jälkeen huippunsa, edelliseltä messuilta tuttu ruotsalainen ”euron levyn – myyjä” oli ladannut pöytänsä täyteen varsin namukkaita plättysiä. Euron laarin löytöjen parhaimmistona olivat Nils Lofgrenin: I Came to Dance(77) ja Television – kitaristi Richard Lloydin sooloalbumi. Vähän kalliimpien plattojen laarista mukaan tarttui Lou Reedin: Legendary Hearts(83), Springsteenin ensimmäinen Greetings from Ashbury Park N.J.(73) avattavilla kansilla ja edelleen Leonard Cohenin: Death of a Ladies Man(78) kaikki nämä neljän euron kappalehintaan, hrrrr!
Varsinainen kirsikka kakun päälle tuli vähän myöhemmin, kun palasin takaisin em. kojulle ja tingin pitkään etsimäni ja tässäkin blogissa perään kuuluttamani albumin, The Sundays – yhtyeen Reading, Writing & Arithematic(90) kymmenellä eurolla. Levy oli myös messujen kallein ostokseni, sillä joka messuilla pitää tehdä ainakin yksi ns. laadukkaampi sijoitus normaalin euron sevari- ja kasarimuovin oheen. Levy on erinomaisessa kunnossa ja musiikki soi juuri niin hunajaisen viehättävänä mitä odotinkin, aah! Kaupan päälle sai myyjältä tarinan, jossa hän kertoi olleensa aikoinaan Sundays - yhtyeen keikalle ja keikan jälkeen viehättävä naissolisti Harriet Wheeler oli halannut häntä.
Levyjen tonkimisen loppupöllyissä löytyi edelleen maistuvia löydöksiä, kuten Muddy Watersin: Hard Again(77), Blondien: Autoamerican(80), Van Halenin: Women and Children First(80), Joe Cockerin tupla-albumi: Mad Dog & Englishmen(70) ja Joni Mitchelin: The Hissing of Summer Lawns(75), kaikki nämä muutamalla eurolla.
Messut olivat siis kaiken kaikkiaan hyvää keskitasoa, mutta eivät kyllä vetäneet vertoja viime kevään vastaavalle tai yksille messuille Tampereen NNKY:n tiloissa jokunen vuosi taaksepäin, jossa oli todellisten löytöjen markkinat.
