Nuotio palaa, käsi kärvistelee, liikahtaa varjojen väleissä. Rytmikone tai ihan tavallinen kitara, ei nailonkielinen Landola, 50-lukuinen metallikyhäelmä. Vongerrus, valitus, lauluksi määriteltävä, sivullisen ihmisen sielunraportti, onko kukaan kuuntelemassa?
Liekit palavat ahnaasti, tarttuvat turvallisen hiilloskeskiön ulkoreunoihin, tuoreisiin ja vettyneihin harmaaleppiin tai myyttisiin rock’n roll – puihin. Väärin! Vielä ei ollut rock syntynyt, oli vain mies ja kitara, ilmaisun halu ja aivan pienen ihmisen tarina. Tuli meni vielä tuttuja reittejä, pysyi nuotiokehässä, yksinäisen korvessa, aina siihen asti kunnes tuli räjähdys!
Valtatie, kumi nuolee kuumaa asvalttia, sen rosoista ja hiekkaista kiviainesta. V8 jylisee tai harmaan Fergusonin luotettava moottori, tärkeintä on huomata ympäröivä autius, tila rollata eteenpäin omalle henkiselle budjetilleen sopivan koneen voimin. Koskaan ei tule täysi yö, on aina ajettava aamuun asti, viimeiselle pysäkille jyrkänteelle tai aamuun heränneelle patiolle, kosteiden nurmikoiden ja värikkäiden varpuslintujen lehtoon. Moottori vaimenee, kuin huokailisi viimeisiään, muttei koskaan sammu, kampiakseli työntää mäntää pesään, tekee sitä silloinkin kun luulet nukkuvasi.
Arki myrskyää korvissasi, tarjoaa melusaastetta 360 asteen laajuudessa. Olet miljoonien laulujen sateessa, ne iskeytyvät erilaisissa muodoissa vasten korviasi ja arjessa vaikeroivaa sieluasi. Laulut iskeytyvät läpi suojauksen, rullaavat auki kyynisimmänkin liskonnahkan. Kuori voi kertoa että mikään ei tunnu miltään, mutta sisälläsi elät toista tarinaa, sitä mihin musiikilla on avain, vain sinulle tarkoitetulla musiikilla. Olkoon kaunis myllerrys, oikea hetki ja sydämen porttien ruosteinen nitkahdus, laulu tulee sisään!
Palaat aina takaisin alkulähteelle, tarinankerronnan taikakehään. Elämänmatkaa on kertynyt mittariisi, kuulet rähisevän nuotiopolskan eri korvin, et ehkä naavaisin, mutta terävin korvakarvoin. Mies ja kitara, vino tulokulma, outoon kohtaan iskeytyvä multainen veisu, hetkessä saavutat täyden ymmärryksen jota et voi sanallistaa. Olet mukana laulujen ketjussa, elämän episodeissa ja sävelissä. Vaikka illan myötä on syytä loitota kohti kotipolkua, soi korvissasi outo ja ylimaallinen slide, sointu joka kertoo enemmän kuin itse elämä.
Vuosi 1971 tarjosi lukuisia laadukkaita rock-albumeja, kuten Led Zeppelin: 4, Rolling Stonesien Sticky Fingers, The Who:n Who’s Next ja Marvin Gayen What’s Goin On, vain muutamia mainitakseni. Samaisena vuonna ilmestyi myös Jethro Tullin ehkä komein suoritus Aqualang(71), päästä varpaisiin väkevä ja elinvoimainen albumi, täynnä vahvoja ja persoonallisia biisejä helvetin hyvin soitettuna.
Jethro Tull nimihän juontaa vanhan maatalousoppaan kirjoittajan mukaan joka on muistaakseni kirjoitettu jo 1700-luvulla. Bändissä itsessäänkin on kieltämättä jotain muinaista, miltei keskiaikaista otetta. Tull yhdistää rokkikeitokseensa taidokkaasti kansanmusiikillisia sävyjä jotka selkeimmin nostaa pintaan nokkahahmon laulaja/lauluntekijä Ian Anderssonin huilutyöskentely. Jethro Tullin musiikki on hyvin omalaatuista, monipolvista ja parhaimmillaan hyvin koukuttavaa. Yhtyettä on välillä pyritty laittamaan hevirock-genreen, sillä musiikin sävy on välillä kovinkin raskas. Varsinkin Aqualangia on pidetty yhtyeen parhaana ”hevilevynä”
Yhtye suolsi koko 70-luvun albumeja vuosi/albumi tahdilla ulos. Benefit(70), Aqualang(71), Thick as Brick(72), Passion Play(73), War Child(74), Minstrel in the Gallery(75), Too Old to Rock’n roll, Too Young to Die(76), Songs From the Wood(77), Heavy Horses(78) ja Stormwatch(79).
Liki kaikki noista albumeista ovat hyviä ja arvostelumenestyksiä, varsinkin Thick as a Brick ja Heavy Horses ovat erityisen vahvoja albumeja, eikä muistakaan kovin tylyä tuomiota pysty sanomaan. Harva bändi nykypäivänä julkaisee joka vuosi laadukkaan ja väkevän albumin sekä pystyy pitämään tuota värisuoraa yllä kokonaisen vuosikymmenen. Tullin ura jatkui vielä tuon jälkeenkin, yhä edelleen bändi on elossa ja kohtuullisessa vedossa, noin vuosi sitten näin Tullin Tampereen Pakkahuoneella keikalla. Meno oli yhä hyvinkin toimivaa.
Aqualanq-vinyylin löysin viime vuotisen Amerikan matkani seurauksena, liki täydellisestä levykaupasta Treehouse Recordista Minneapoliksesta. (http://homesickhounds.blogspot.com/2009/05/minneapolis-usa-1652009.html). Hintaakin oli kokonaiset neljä dollaria. Kannet olivat avattavat ja vinyyli vaikuttaa epäilyttävästi alkuperäispainokselta, sarjassamme The Löytö!
Minä tunnen ihollani tätä surumielistä syksyn usvaa, ehkä sinäkin Janne? Matkaa tänne on kestänyt jo kauan. Viisi vuotta sitten julkaisitte elämää suuremman järkäleen Rajan Piirsin Taa(05). Sen piti olla tupla-albumi, mutta siitä tulikin ”vain” 15 biisin vahva kokonaisuus, ylväs ja korkeuksia tavoitteleva mega-albumi. Muistan Soundi-lehden kannen tuolta ajalta ja kansitekstin: - Kaikki on mahdollista!
Kaikki oli mahdollista, aika paljon te saittekin, kriitikkojen ja fanien varauksettoman huomion, paikan Suomibändien aateliskerhossa. Vuodet seurasivat toisiaan ja levyt Kalliot Leikkaa(07) ja Hyönteinen(08). Kitarat murisivat, musiikki sai raskaampia sävyjä, biisit olivat edelleen paikka paikoin erinomaisia. Kriitikot käänsivät selkänsä viimeistään kokeilevan Hyönteisen ilmestyessä, jotain muutakin tapahtui, jonkinlainen hetkellinen uuvahdus. Vaivuittekin reiluksi vuodeksi talviunille, kunnes noin vuosi sitten teitte onnistuneen paluukeikan Tampereen Yo-talolla ja ilmassa leijui lupaus uudesta levystä.
Elämme syksyä 2010 ja uusi levynne Paimen(10) on juuri ilmestynyt. Ensimmäisten kuuntelujen jälkeen mieleni valtasi pettymys. Levy kuulosti vaisulta, pidätellyltä ja biisit aika kehnonlaisilta. Ajattelin, että aikanne on ehkä ohi, että kasva enää isoksi Liekiksi. Keikkannekin lähestyi, ehkä jätän sen tällä kertaa väliin?
En jättänyt, kuuntelin levyänne ratkaisevan neljännen kerran, jokin avautui, jokin melankolisen syksyinen yleistunnelma, biisit tulivat lähemmäksi, jäivät soimaan päähän kertoen potentiaalinsa. Viinitarhaa, Kuningatar, Luudanvarsi, Kalevan Kellot ja nimibiisi Paimen, kaikki erinomaisia lauluja. Tekstit olivat edelleen tuttua ja arvoituksellista dataa, viitteitä sinne sun tänne, jotain omituista punaistakin lankaa, kun vaan jaksaa kuunnella, alati vahvistuvaa syystunnelmaa, ehkä puhdasta surua? Oliko teillä vaikeita aikoja?
On perjantai 15.10 ja te olette siinä, edessäni Yo-talon lavalla. Olen kulkenut pitkän päivämatkan päästäkseni tähän, te vielä pidemmän. Minua hieman väsyttää, te avaatte keikan herkästi viritetyin soittimin. En voi erehtyä, bändikemianne on ainutlaatuinen ja tunnistettava. Keikka on reilun tunnin mittainen, biisivalinnat osuvia, sopivasti uutta ja vanhaa materiaalia. Laulu tahtoo jäädä pystyyn, ei nouse siivilleen kuin muutamissa kappaleissa. Tämä taitaa olla kiertueenne toinen keikka, ehkä täytyy vain hyväksyä koneen lievä yskintä. Illan kohokohta on em. Kuningatar. Siinä on kaikki kohdallaan, biisin monipuolinen rakenne paljastuu kaikessa hienoudessaan, bändikemia toimii kuin ajatus ja sinä Janne laulat tarinaasi suoraan minulle. Minä kiitän ja lupaan seurata tarinanne vaiheita jatkossakin.
Välillä sitä hämmästyy kuinka monipuolista livemusiikkia kotikaupunki tarjoaa. Satuin tuossa aukaisemaan paikallislehden Tamperelaisen ja huomaamaan, että ensi perjantaina 15.10 on melkoisen kelvollinen nippu bändejä ja artisteja Mansessa keikalla. Oikein pahaa tekee tällaisen tarjonnan keskellä, nyt annetaan ihmiselle vähän liian isolla kauhalla rock-herkkuja.
Klubin valtaisi Sir Elwoodin Hiljaiset Värit, jolta on näköjään ilmestynyt uusi(liekö kelvollinen) albumi nimeltään Kaipuun Vuosirenkaita(10). Viimeksi taisin Elwoodit nähdä Oulaisissa jo edesmenneessä rokkibaarissa Barbaarissa vuonna 1993 tai sitten Joensuun Kellarissa vuonna 1998. Kas perskelettä, Tervomaan Jonnakin näyttää palanneen äitiyslomalta, Kustaa Kolmosen akustisessa illassa olisi Jonnan ilmaiskeikka klo:21.00 alkaen, aika mainio tarjous.
Mitäs vielä? Tampereen ehkä parhaassa ”kulttuuriravintolassa” Telakalla esiintyy Nakkilan popylpeys Penniless, joka tunnettiin vielä 90-luvun alussa nimeltä Penniless People of Bulgaria. Suurin herkku on kuitenkin Yo-talolla, jossa esiintyy uusi nouseva bändi Minä ja Ville Ahonen sekä Tampereen oma Liekki, jiihaa! Liekiltähän on ilmestynyt vastikään uusi, kuuntelemista vaativa albumi Paimen(10). Neljännen kuuntelukerran jälkeen omat peukut alkaa kohota hitaasti ylöspäin. Valintani perjantain livekeikasta on selvä.
Syksyä kohden Tampereelle tupsahtaa monenlaista mielenkiintoista ulkomaan elävääkin. Viikon päästä Tampereella järjestetään Lost in Music – kaupunkifestivaali, jonne on tulossa muun muassa nosteessa oleva englantilainen Biffy Clyro. Marraskuussa Tampereen klubilla esiintyy 90-luvun yksi terhakkaimmista powerrock-yhtyeistä The Godfathers, jonka muistettavin levy/hitti on Birth, School, Work, Death(88).
Ennen joulua tarjolla on vielä todellinen herkkupala, nimittäin Ruotsin rock-ylpeys: The Soundtrack of Our Lives esiintyy Tampereen Klubilla 11.12. Jos bändi ei kilauta kelloja, niin ota tästä pieni maistiainen!
Kalastus on ilomme, toisinaan perhokalastus, ehkä virvelöinti, jopa onkiminen. Pois nämä kaikki minusta, sillä minä poika kalastelen enimmäkseen levyjä, nuhjuisia vinyylejä pienistä levykomeroista, noin lukion käyneiden mutta levykauppaan jämähtäneiden myyjien kaupoista. Tämä on erilaista kalastusta, oikeastaan ihan mukavaa, joltain kantilta katsottuna vähän säälittävääkin? Rahaa kuluu mukavasti, ei kai liikaa, tuollainen peruslervainen 70-luvun rokkiplatta hoituu kotiin 5-10 eurolla, joskus halvemmallakin, harvoin kalliimmalla.
Joskus kalaretket yltävät rajojen ulkopuolelle, vieraisiin maihin ja kaupunkeihin. Sitä varten on tämä blogi, että näistä löydöistä voin jotain kirjoittaa. Virkeä syysmatka vihreälle saarelle antoi taas otollisen mahdollisuuden tutkia paikallisia levykauppoja. Dublin sai useita tehokkaita tunteja käyttöönsä ja mitä jäikään käteen?
Etukäteen netistä katsomani Bordeline Records ja Spindizzy Records toivat lievän vesiperän, vinyylejä oli vähäisesti ja enimmäkseen ylihinnoiteltuja sellaisia. Sen sijaan keskustan pienehköstä kauppakeskuksesta St. George’s Arcadelta (South Great George’s Street) löytyi juuri omiin tavoitteisiini sopiva levykauppa/koju: Trout Records. Tarjolla oli mukavia vinyylilaareja täynnä erilaista ja enimmäkseen halpaa vinyylipaskaa, tällä sen kertaa sen positiivisessa merkityksessä.
Neljän euron laarista tarttui mukaan useita hulppeita löytöjä, kuten Jethro Tullin: War Child(74), Doobie Brothersien: Captain and Me(73), Rossington Collins Bandin: This is the Way(81), Elton Johnin: Empty Sky(69) ja liki koskematon Bee Geesien: Saturday Night Fever(77) soundtrack. Eikä tässä kaikki, samaisesta ”Taimen-levykaupasta” löysin myös pitkään etsimäni The Who – miehen Pete Townshendin soololevyn: Who Came First(72).
Dublinissa viettämäni aikana kävin kaupassa neljä kertaa ja levyjä ostin sieltä…aikalailla liikaa. Jäin myös juttusille mukavan myyjän kanssa ja annoin positiivista palautetta kaupastaan sekä tämän blogivinkin. Painotin että teksti on suomeksi, mutta se ei tuntunut myyjän innokkuutta häiritsevän.
Irlanti tarjosi myös muitakin levylöytöjä, keskustan kuumimmalta ostosalueelta Temple Barista löysin levykaupan nimeltään Comet Records ja sieltä yhden matkani levytavoitteeni, eli alkuperäisen Led Zeppelin albumin Presence(76) joka puuttuu vielä Zepukka-kokoelmistani. Voi sitä vinyylin soiton riemua, kun pudotin nälkäisen neulan kyntämään tämän herkullisen rokkiplatan uria, Achilles Last Stand, Nobody’s Fault But Mine, Tea for One, mjamm, mainioita ja jykeviä biisejä. Näihin tunnelmiin tällä kertaa.
Tämä on juttu jonka kirjoittamista olen välttänyt ja ehkä vähän pelännytkin? Minä ja Hurriganes, löytyykö meiltä mitään yhteistä? Tiedän, että usealle tämän blogin lukijalle olen nyt ytimessä, oikeasti merkittävän musiikillisen asian ääressä. Onhan kyse sentään 70-luvun suosituimmasta Suomalaisesta rokkibändistä, joka on niittänyt menestystä naapurimaassamme Ruotsissa ja voittanut hulvattomalla Get On hitillään jonkin Euroopan alueen biisikilpailunkin.
Niihin aikoihin kun rokkimusa alkoi maistumaan, sain myöskin voimakasta opastusta oikeasta musasta isoveljieni kautta. Keskiössä oli 50-luvun rock, Elvis, Chuck Berry, Eddie Cochran, Gene Vincent, Buddy Holly ym. ja tietenkin Hurriganes. 80-luvun taitteessa Suomessa eli voimakas rockabilly-buumi, joka nosti esiin myös uusia merkittäviä rockabilly-akteja kuten: Matchbox, Crazy Cavan, Stray Cats ja tietty kotimainen Teddy & The Tigers. Sen muistan että iso-veljiini tämä buumi upposi kuin veitsi voihin ja toki ittekin pikkupoikana noteraasin raa’an rockin ja rockabillyn rytmisen voiman. Ensimmäinen suosikkikipaleeni, Tapio Rautavaaran Isoisän Olkihatun ohella, oli Elviksen gospel-henkinen Shout it out, joka löytyi joltakin isoveljeni Elvis-kasetilta.
Suhteeni Hurriganesiin oli alusta alkaen vähän kaksijakoinen, toki noteerasin bändin ensimmäisten albumien Rock and roll all night long(73)ja menestyslätyn Roadrunnerin(74) voiman, mutta musiikillisesti olen pitänyt bändiä aika vaatimattomana. Hurriganesin biisejä tuli taajaan televisiosta, luulen että harvassa ovat ne suomalaiset jotka eivät ole nähneet Cissen ja Albertin limboasentoa Say Mama – videolla!? Bändissä oli selkeästi energiaa ja jotain yksiulotteisen puoleensavetävää. Kolmen miehen rytmiryhmä toimi mainiosti varsinkin Cisse, Albert, Remu symbioosissa. Kyse oli tunteenomaisesta rock-ilmaisusta kera Albertin taidokkaan kitaroinnin, fiilisasteikolla Hurriganes oli 70-luvun kärkibändejä, ehkä kansainvälisestikin?
70- luvun loppu ja 80 – luku kokonaisuudessaan oli bändille musiikillisesti kehnompaa aikaa, ainoastaan levy 10/80(80) lukeutuu bändin huippuihin. 80-luvulla bändi vaan jotenkin hiipui, alkoi Remun sooloura, sekä Albertin sooloura jatkui muutama vuosi myöhemmin. Omiin muistoihin lukeutuu myös Hurriganesien 16 Golden Greats kokoelmakasetti ja Corollan takapenkki karvanoppineen. Muistot ovat tosin aika viattomia ja arkoja verrattuna 60-luvulla syntyneiden ja juhlimisenergialtaan suorempien veljesteni toimintaan.
Jokunen vuosi sitten löysin eurolla Albertin comeback-soololevyn Braindamage – or still Alive(88). Levyyn liittyy paljon muistoja, juuri tuona vuonna isoveljeni osti kyseisen levyn, luukutti ja kehui sitä jatkuvasti. Taisin pitää tuolloin levystä jonkin verran, mutta veljeni ei innokkuudessaan antanut tilaa minulle löytää levyn hienoutta kokonaan. Niinpä ajattelin, että tänään saattaa olla aika kypsä palata tähän Albertin melkein viimeiseen hengentuotteeseen ennen kuolemaansa.
Levy alkaa vauhdikkaasti hämmentävän hienolla cover-biisivalinnalla, nimittäin Little Featin comeback- albumin nimibiisillä Let it Roll(88). Alppu ja kumppanit olivat varsin nopeita kun saivat biisin käsittelyyn omalle levylleen samaisena vuonna. Levyltä löytyy yllättävää rouheutta, hyviä vierailevia tähtiä, kuten Albertin esikuva, toinen Albert, eli blueslegenda Albert King. Solisteina levyllä toimivat Albertin lisäksi Hannu Leiden, Jim Pembroke ja valitettavasti: Tommi Läntinen. Ei vaiskaan, kyllä Tommikin rokin laulamisen osaa, suomiviihdeosasto on ihan oma lukunsa.
Yllättynyt olen siitä, kuinka monen biisin krediitteihin Alppu on merkitty, olen jotenkin pitänyt aina Järvistä enemmän kitaristina kuin säveltäjänä. Levyn tunnelmallinen linja on varsin rouhea ja uskottava, ottaen huomioon että vielä noihin aikoihin useat rokkiplatat oli pilattu kasarisoundeilla. Tämä levy jytää ja paukkuu mukavan luonnonmukaisesti. Näkisin, että levyllä enemmän sisältöä kuin monella Eric Claptonin soololevyllä. Levy vertautuu monien muiden bluesartistien tuotantoon esimerkkeinä: B. B.King, jossain määrin Ry Cooder ja levy antaa myös pientä esimakua Albert Järvinen & Backsliders yhteistyöstä. Backsliders olisi voinut olla Albertin bändi, jossa kemiaa ja ennen kaikkea elinvuosia olisi riittänyt.
Tänään, vuosien, vuosikymmenien jälkeen kuuntelen Albert Järvistä kuin hyvää rokkilevyä konsanaan. Kitara kertoo paljon, ammattimies näyttää miten homma hoidetaan, mutta pelkkä soittotaito ei riitä, täytyy olla muutakin, aitoa tunnetta, bändikemiaa ja hyviä biisejä, niitäkin löytyy tältä levyltä. Kyseessä on pienimuotoinen suomalaisen rokin(hukattu) klassikko.
Niin, tänä syksynähän ilmestyy Albert Järvisen ”kohuttu” elämänkerta, olkaamme kuulolla!
Kyllähän tällainen kitarointi kieltämättä mykistää:
80-luku ja vielä 90-luvun vaihde tarjosi paljon laadukkaita ja harmittomia poppisbändejä brittein saarten suunnalta, kuten Prefab Sprout, Aztec Camera, Icickle Works, The Silencers ja Deacon Blue muutamia mainitakseni. Useat näistä bändeistä painuvat voimakkaasti unholaan lähestyessämme uutta vuosituhatta. Tuo oli aikaa jolloin levyn julkaisu oli kannattavaa, ihmiset oikeasti ostivat paljon levyjä, hittilistoilla vierailu mitä oudoimpia ja vähäverisimpiä ilmestyksiä(vrt.em. pop-bändit). Ajassa oli paljon viattomuutta, tulevaisuuden uskoa ja helposti saatua elämänlaatua, trendikästä(eli nyt kornia) pukeutumista, paljon vaiteliaita ja hyvän näköisiä rokkareiden heiloja ja taustalaulajia.
Tänä aikana muistamme parhaiten ehkä The Smithsin, Morriseyn soolotuotannon, The Curen ja kaikki muut tummemmat musiikilliset vedet. Aika moni muistaa Simple Mindsin, aikansa megayhtyeen ja tietenkin U2:n, mutta muistaako kukaan bändiä nimeltä: Deacon Blue? Onko nimi lainkaan tuttu? Toinen merkittävä Skottibändi The Silencersin ohella, hyväntuulisen ja viattoman popin eräänlainen tiivistymä.
Kävi niin mukavasti, että lauantai-iltapäivän kevyt kirppari-kiertely tuotti saaliikseni Deacon Bluen kakkoslevyn: When The World knows Your Name(89). Voin vaikka vannoa, että edellinen levyn omistaja ei ole juurikaan tätä lättyä pyöritellyt, on sen verran koskemattoman oloinen platta.
Niin, tuolloin maailma alkoi havahtumaan, että mitäs ne skottipojat oikein soittelee? Solisti Ricky Ross, yhtä aikaa tuon ajan topattutakkinen söpöläinen, että itkusilmäinen romantikko, omaa varsin särmikkään äänen. Bändistä löytyy totta kai myös hunajainen naisääni sulostuttamaan musiikin antia. Rokin perinnelaatikkoa on muutenkin tongittu, harput soivat komeasti ja hitaimmissa biiseissä on kevyt bluesahtava ote. Nimi Deacon Blue on napattu 70-luvun jenkkibändin Steely Danin Aja(77) levyn biisistä: Deacon Blues. Kyllä vain, tietty harkittu särmä ja sliipattu ote on paljon velkaa Steely Danille.
Tämä on musiikkia jota on helppo kuunnella ja jos on aikaa voi vaikka tutustua avattaviin vinyylin kansiin, lukea ilmeisen hyvällä flow:lla syntyneitä sanoituksia, vaipua kahden vuosikymmenen taakse, kun kaikki oli jotenkin helpompaa ja ehkä naivimpaa. Aikaan jolloin ei ollut internettiä, ei tiedon ja viihdykkeen paljoutta, aikaan jolloin syntyi paljon itseensä uskovia yltiöpäisen romanttisia rokkibändiä, aikaan jolloin kaikki oli puhtaampaa, hohtavan valkoiset farkutkin pestiin joka viikonloppu perjantain diskoilua varten.
Tässä pieni näyte harmittomasta soundista, levyn suurin ”hitti” Real Gone Kid. Voiko poppi olla enää tahrattomampaa?
Nuotio palaa, käsi kärvistelee, liikahtaa varjojen väleissä. Rytmikone tai ihan tavallinen kitara, ei nailonkielinen Landola, 50-lukuinen metallikyhäelmä. Vongerrus, valitus, lauluksi määriteltävä, sivullisen ihmisen sielunraportti, onko kukaan kuuntelemassa?
