80-luku ja vielä 90-luvun vaihde tarjosi paljon laadukkaita ja harmittomia poppisbändejä brittein saarten suunnalta, kuten Prefab Sprout, Aztec Camera, Icickle Works, The Silencers ja Deacon Blue muutamia mainitakseni. Useat näistä bändeistä painuvat voimakkaasti unholaan lähestyessämme uutta vuosituhatta. Tuo oli aikaa jolloin levyn julkaisu oli kannattavaa, ihmiset oikeasti ostivat paljon levyjä, hittilistoilla vierailu mitä oudoimpia ja vähäverisimpiä ilmestyksiä(vrt.em. pop-bändit). Ajassa oli paljon viattomuutta, tulevaisuuden uskoa ja helposti saatua elämänlaatua, trendikästä(eli nyt kornia) pukeutumista, paljon vaiteliaita ja hyvän näköisiä rokkareiden heiloja ja taustalaulajia.
Tänä aikana muistamme parhaiten ehkä The Smithsin, Morriseyn soolotuotannon, The Curen ja kaikki muut tummemmat musiikilliset vedet. Aika moni muistaa Simple Mindsin, aikansa megayhtyeen ja tietenkin U2:n, mutta muistaako kukaan bändiä nimeltä: Deacon Blue? Onko nimi lainkaan tuttu? Toinen merkittävä Skottibändi The Silencersin ohella, hyväntuulisen ja viattoman popin eräänlainen tiivistymä.
Kävi niin mukavasti, että lauantai-iltapäivän kevyt kirppari-kiertely tuotti saaliikseni Deacon Bluen kakkoslevyn: When The World knows Your Name(89). Voin vaikka vannoa, että edellinen levyn omistaja ei ole juurikaan tätä lättyä pyöritellyt, on sen verran koskemattoman oloinen platta.
Niin, tuolloin maailma alkoi havahtumaan, että mitäs ne skottipojat oikein soittelee? Solisti Ricky Ross, yhtä aikaa tuon ajan topattutakkinen söpöläinen, että itkusilmäinen romantikko, omaa varsin särmikkään äänen. Bändistä löytyy totta kai myös hunajainen naisääni sulostuttamaan musiikin antia. Rokin perinnelaatikkoa on muutenkin tongittu, harput soivat komeasti ja hitaimmissa biiseissä on kevyt bluesahtava ote. Nimi Deacon Blue on napattu 70-luvun jenkkibändin Steely Danin Aja(77) levyn biisistä: Deacon Blues. Kyllä vain, tietty harkittu särmä ja sliipattu ote on paljon velkaa Steely Danille.
Tämä on musiikkia jota on helppo kuunnella ja jos on aikaa voi vaikka tutustua avattaviin vinyylin kansiin, lukea ilmeisen hyvällä flow:lla syntyneitä sanoituksia, vaipua kahden vuosikymmenen taakse, kun kaikki oli jotenkin helpompaa ja ehkä naivimpaa. Aikaan jolloin ei ollut internettiä, ei tiedon ja viihdykkeen paljoutta, aikaan jolloin syntyi paljon itseensä uskovia yltiöpäisen romanttisia rokkibändiä, aikaan jolloin kaikki oli puhtaampaa, hohtavan valkoiset farkutkin pestiin joka viikonloppu perjantain diskoilua varten.
Tässä pieni näyte harmittomasta soundista, levyn suurin ”hitti” Real Gone Kid. Voiko poppi olla enää tahrattomampaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti