Unohdettu Fonzie!

Joskus käy niin, että menneisyydestä nousee esiin jotain ainutlaatuista ja koskematonta. Tulee mieletön elämys, kun löytää jotain varjoihin jäänyttä, melkein pilaantuneeksi luultua, mutta joka elinvoimallaan ja vaikuttavuudella lyö jalat alta, WHOAH!

Steve Gibbons Bandin biisi Tupelo Missisippi Flash levyltä Rollin' On(76) aiheutti tämän reaktion. Mieletön biisi jossa raaka musiikillinen elinvoima käy suoraan iholle, artisti Gibbons mylvii rokin sanomaansa pidäkkeettömässä tilassa, sanat lipsuu ohi levypussin printtien, vapaa musiikillinen tila luo hurjan irtonaisen tunteen, kun musiikki ja sen esittäjä ovat täydellisesti yhtä. Puhdasta rokkia, rokkenrollia, rockabillya, ehkä hillbillyäkin, maailman parasta Dr.Feelgoodia, ripaus Roadrunnerin aikaista Hurriganesia, yksinkertaisesti tanakkaa ja erittäin vaikuttavaa rokettirollia, UUH!

Mr.Cool, TheLast Outlaw Man, Steve Gibbons on syntynyt samana vuonna kuin Dylan, 1941. Loi uraa jo 60-luvulla bändissä nimeltä Uglies, joka teki muutaman sinkun, muttei koskaan noussut maineeseen. Pienenä kurioseettina mainittakoon, että Uglies vieraili suomessakin vuonna 1966, mutta ajoitus oli väärä, suomipotin korjasti toinen brittibändi: Renegades. Yritystä riitti ilman menestystä Uglies jälkeen, jota seurasi muutaman singlelevyn mittainen Balls 70-luvun alussa. RRR!

70-luvun alussa alkoi muotoutumaan Steve Gibbons Band, joka pääsi levytyspuuhiin 1976, The Who:n Pete Townshendin ostettua bändin ulos huonosta levytyssopimuksesta. Tästä alkoi bändin ja Steven noin viiden vuoden kulta-aika: Any Road Up(76), Rollin’ On(76), Caught in the Act(77), Down in the Bunker(78), Street parade(79) ja Saints and Sinners(81). Puolenkymmentä levyä väkevää ja kursailematonta rokkia. Hyviä biisejä, hyvää tunnelmaa, paikoin aivan erinomaista soitantaa ja yksi Top 10 hitti: Chuck Berryn: Tulane, jonka irtonaisen ja hauskasti aikaa ilmentävän videon löydät edellisestä blogijutusta.

80-luvulla hahmo ja bändi alkoi hiipumaan, pari levyä vielä ilmestyi, mutta Steve Gibbons bändeineen alkoi olemaan auttamattomasti jo menneen talven lumia. Musiikkilehti Soundissa 1/1984 on mainio ja valaiseva juttu Steve Gibbonsin urasta ja silloisesta keikasta Tampereen Yo-talolla. Ylisanoja ei säästetä, tämä 50-luvun rasvatukan näköinen hahmo osaa ammattinsa, rokki soi ja lantio liikkuu sekä keikan jälkeen vikitellään toimittajan tyttöystävääkin.

Yllättäen herra Gibbons on aktiivinen vielä tänäkin päivänä liki 70-vuoden iässä, keikkaa pukkaa tasaisesti ja uusi levykin Chasing Tales(08) on ilmestynyt reilu vuosi sitten. Huomasin myös, että herra on keikkaillut Suomessakin viime vuosina, ainakin vuonna 2005. Viime vuoden YouTube-linkin mukaan herralla ääni kulkee vielä varsin mukavasti, suorastaan nuorekkaasti jos vertaa hänen ikätoveriinsa Mr.D:hen.

Suosittelen tätä MySpace-linkin tsekkausta jos haluaa kuulla jotain hyvin autenttista ja multaista rokkia, muinaista ja unohdettua karheutta jossa on yllättävän iso musiikillinen sydän: http://www.myspace.com/stevegibbons

SE ELÄÄ! - Stockholm 26.2.2010

Kyllä vain, musiikkikauppoja ei ole vielä täysin kuopattu, sen osoitti kierrokseni Tukholman keskustan levykaupoissa. Niin moni hyvä ja asiantunteva levykauppa on joutunut lopettamaan toimintansa viime vuosina, joista viimeisimpänä Platta Tampereelta. On lähes jo varmuudella osoitettu, että musiikkiäänitteiden myynti päästää loppukorahduksiaan.

Tukholma palautti osittain uskon levykauppojen tulevaisuuteen, perjantaipäivän aikana kahlasin läpi vajaat kymmenen hyvinkin asiallista levykauppaa. Aloitin kierrokseni jo kymmeneltä aamupäivällä, joka tietenkin tarkoitti sitä, että jouduin tunnin pari odottelemaan levykauppojen aukeamista, mikä taas on aika yleinen ja maasta riippumaton piirre. Kenties levykauppiaat ovat omanlaisia yöeläjiä ja puolirokkareita, jotka yksinkertaisesti eivät pääse sängystä ylös aikaisemmin? Todennäköisempi selitys on taloudellinen puoli, saadakseen edes jonkinlaisen kannattavuuden toiminnalleen levykauppoja pidetään auki keskipäivän kuumilla shoppailutunneilla, jolloin asiakkaita on enemmän liikkeellä.

Vuoden alussa asetuin kesään asti kestävään levyjen ostolakkoon, joka sallii yksi tai kaksi poikkemaa. Tässä tuli niistä ensimmäinen. Kahden kuukauden levyttömyys oli aiheutti sen, että ns. roinavinyyli kiinnosti vähemmän ja tällä reissulla olin päättänyt keskittyä ainoastaan levyihin, jotka oikeasti kiinnostivat minua. Toivelistaani olin laittanut muun muassa vanhaa soulia, The Pretty Thingsiä ja muutamia 70-luvun helmiä. Mikä sitten olikaan lopputulos?

Ensimmäisen löydön tein netissäkin ansiokkaasti mainostetusta Record Hunterista. Kahdessa kerroksessa olleen musiikkiliikeen kellarikerros oli täynnä 20 kruunun perussälää ja yläkerrassa laatuyksilöt. Mukaan tarttui Stevie Wonderin mestariteos Songs In The Key Of Life(76). Huokealla saadun tupla-albumin(80kr) sisällä oli vielä tallella 4biisin bonus-eepeekin, se jos mikään lämmitti. Alakerran alelaariin jätin muun muassa Eaglesin originaalin Hotel Californian, Godley & Creme-vinyylin ja aika harvinaisen No Nukes – tupla-albumin, jossa esiintyy ydinvoimaa vastaan paljon nimekkäitä artisteja Springsteenistä Doobie Brothersiin. Niin, miksi jätinkään nämä 20 kruunun levyt laariin lojumaan? Auts!

Päätökseni ostaa ainoastaan laatulevyjä piti sisällään tämän ikävän seikan, että nämä takavasemmalta eteeni tulleet yllärivinyylit saivat jäädä levylaareihin lojumaan. Toisaalta usean laadukkaan levykauppavierailun jälkivaikutus on ollut nälän tunne. Niin ja voiko tätä levynälkää koskaan täysin tyydyttää? Ja jos voi tyydyttää, se lienee merkki siitä että syytä keskittyä muihin harrastuksiin kuin levyjenkeräilyyn.

Tukholman retkeni huippukohta oli ehdottomasti Nostalgiapalatset (http://www.nostalgipalatset.com/), ehdottamasti runsain levyaitta mihin matkallani törmäsin. Tarkalla sihdillä valitsin mukaani etsimäni Pretty Thingsin: Silk Torpedon(74) ja niin ikään haussa olleen Steve Gibbons Bandin: Rolling On(76) vinyylin. Ajanpuutteen vuoksi kerkesin vain vienosti nuuhkaisemaan paikan valtavaa vinyylimerta. Hipaisin originaalia Marvin Gaye tupla-albumia Here, My Dear(78), jonka haastava yli 200 kruunun hinta lannisti ostohaluni. Kaupassa oli valtavasti myös 20 kruunun kohtuulaadukasta tavaraa, jonka kutsuun en vastannut.

Muita mainittavia levykauppoja olivat Cosmos Factory ja yksi Odengatanilla sijaitseva asiantunteva kauppa, jonka nimen olen jo unohtanut. Seuraavana päivänä tein vielä lyhyen visiitin Södermalmin Skivhögenin, jonka ylipedantti ulkoasu tappoi levyjenostohaluni. Levyt olivat tarkassa aakkos- ja genrejärjestyksessä, sijaa ei ollut yhdellekään alelaarille. Levykauppiaskin vaikutti fanaattiselta vanhan liiton äijältä joka vannoo Jimi Hendrixin nimeen ja oikoo asiakkaiden vääriä musiikillisia mielipiteitä. Mielestäni hyvän levykaupan pitää tarjota tilan tunnetta, mahdollisuutta tehdä yllättäviä löytöjä, sellaista asiantuntijuutta myyjän puolelta joka ottaa vastaan asiakkaiden mielipiteitä, eli yksinkertaisesti sanottuna hyvää asiakaspalvelutaitoa.

Mutta kuka on mainitsemani Steve Gibbons? Tässäpä esimerkki siitä kuinka setämies joraa. Nauttikaa!

Kuukauden levy: Eels - End Times

Aikamoinen ankerias tämä herra Eels, jo toinen levy vuoden sisällä, edellinen Hombre Lobohan(09) ilmestyi puolisen vuotta sitten. Musiikin tasoon tämä nopea julkaisutahti ei ole vaikuttanut, erittäin mureaa tavaraa tämäkin levy.

Mikä ihmeen Eels? Onko se bändi vai mikä? Kaiken takana on mies nimeltä Mark Everett, tunnetaan myös nimellä mr.E. Bändissä on kurioseetin vuoksi muitakin jäseniä, mutta ei niistä sen enempää. Jonkinlaisesta henkilökohtaisesta musiikillisesta tripistä on kysymys, jossa kyseinen herra E vyöryttää korviimme elämän pieniä suuria kauheuksia, eräänlainen henkilökohtaisten ongelmiensa musiikillinen jalostaja sanoisin!?

On helppo olla eheä kun on selkeä tuskan kohde, herra E:llä se tuntuu olevan tällä levyllä kariutunut parisuhde, liekö puhtaasti omaelämänkerrallista matskua vaiko ilmiömäistä eläytymiskykyä? Tämä surumielinen musiikki viettelee kummalla tavalla, rauhallisesti soljuvat kappaleet saavat tuekseen juuri oikealla taajuudella olevan tumman lauluäänen, tästä syntyy suorastaan ärsyttävän koukuttava musiikillinen elämys, onko tuo herra partasuti tosissaan vaiko ilmiömäinen näyttelijä?
Muistan lukeneeni jostain musiikkilehdestä herra E:n henkilökohtaisen elämänsä traagisista käänteistä, läheisten ihmisten menettämisestä ym. Luoko juuri tämä E:n elämän traagisuus musiikille sen lopullisen uskottavuuden?

Jokaisella kuuntelukerralla levy on parantunut, alun hieman tasapaksu tunnelma on väistynyt erinomaisten biisien tullessa esiin. Levy on himmeästi loistava helminauha, jossa on syvältä kumpuava lumoava loiste. In my younger days, Gone Man, Paradise Blues, Little Bird, vain muutamia nautittavia biisejä mainitakseni.

Uuden levyn Little Bird-videon löydät muutama juttu takaperin, tässä sen sijaan muistuma siitä mistä kaikki alkoi.

Sunnuntaimusaa!

Paul McCartney, ehdottomasti yksi rokin isoimmista elävistä legendoista, mutta tästä huolimatta aika ajoin uskottavuudestaan kärsivä artisti. Maccan tuotanto on helppo määritellä kuorma-autolastilliseksi pikkunäppäriä rakkauslauluja, ilman musiikillista arvaamattomuutta, eli hyvin helposti ennustettavaksi tavaraksi.

Onneksi tämä on vain yksi käsitys Paulin tuotannosta. Aivan viime vuosina on alettu näkemään McCartneyn tuotannon laajuus ja monipuolisuus. Sooloalbumeja on ilmestynyt pitkästi yli 20, joista melko suuri osa varsin vakuuttavaa tavaraa. Heikoimmat hetket Paulin uralla sattuivat 80-luvun puoliväliin, erityisesti albumi Press To Play(86) on totaalisen hengetön tekele. Ryhtiliike alkoi kolme vuotta tämän jälkeen erinomaisella Flowers In The Dirt(89) albumilla, jota on tässäkin blogissa aiemmin käsitelty. Myös viimeisin Paul-tuotos Fireman-sivuprojektin Electric Arguments(08) on ilahduttavan laadukasta tavaraa

Kuten tapoihin kuuluu, kaivan aika ajoin levyhyllyjeni kätköistä 70-luvun musiikillisesti runsaisiin vuosiin kuuluvia äänitteitä, tänään on vuorossa Paul McCartneyn bändin Wingsin London Town(78). Levy ei ole Paulin parhaita, hädin tuskin Top 10:n kipuava, mutta aivan mainio sunnuntailevy, pehmeä-soundinen äänite täynnä Paulin melodisia pikku kipaleita. Väljähkö Lontoo-teema kulkee läpi levyn, levypuoliskojen aloituskipaleet nimibiisi London Town ja With a Little Luck luovat levyn lämpimän melodisen rungon. Sekaan mahtuu mukavan suoraviivaisesti rokkaava I’ve Had Enough ja maanläheisesti askeltava Famous Groupies.

Levyyn on luotu varsin pehmeä sunnuntai-soundi, hieman Steely Dan-tyyppinen poljento, joka sopii täydellisesti hiljalleen hämärtyvään sunnuntai-iltapäivään.

Ääniä päivässäni

Ajattelin hieman avata äänimaailmaani, sillä se ei suinkaan vastaa huoneiston yleistä musiikkimakua.

Se lähtee hiljaisuudesta, joka on harvoin täällä, on vaan näitä erikokoisia ääniä joita siedän ja rakastan. Päivittäinen ääniannokseni on hyvin vaihteleva vaikkakin tietyt perussoundit on helppo paikantaa.

Aamuisin herään yleensä isäntäni huokaukseen ja kyljen kääntöön, se on mieluinen ääni minulle, siitä vartti tai puolituntia niin saan aamuruokani. Vessan äänet saavat minut haikeaksi ja vähän turvattomaksi. Tuon pienen kopin oven sulkeutuessa jään yksin huoneistoon tepastelemaan ikävöiden isäntääni tai emäntääni.
Eteisen lipaston pussien kahina saa minut virkeäksi ja toiveikkaaksi, tästä on selkeä jatkumo ulos ja lenkille. Ulkomaailma on täynnä ääniä ja ennen kaikkea tuoksuja, mutta niiden eritteleminen olisi toisen jutun, jopa romaanin aihe.

Päivisin vietän tuntikausia yksin kuunnellen huoneiston sattumanvaraisia rapsahduksia. Seinien takana varsinkin kuulen monipuolista soundimaailmaa. Naapuriin muuttaneen ärsyttävän röyhkeän Sheferin pennun volina saa minut mietteliääksi, muttei vie mielenrauhaani.

Tänään makeimpien päiväunieni huippukohtaan valui säveliä 70-luvun alusta. Mieleni intuitiivinen osa rekisteröi äänet osaksi musiikinhistoriaa kenties jopa geeniperimää? Jokin laulava ukko sähäytteli ääntään musiikin tahtiin, tuntui olevan tekemisessään hyvin tosissaan.
Heräilin ja nukahtelin tuon musiikin tahdissa, välillä tuo sähisevä ääni herkistyi ja sanoi jotain kaunista, tunsin kuinka pieni sydämeni pompahti ja kierähdin unessani kohti häilyvää muistoa emostani. Hetken oli hyvä olla, olin pienen pieni koiranpentu kaukana maailman murheista ja rajoituksista.

Heräsin kunnolla vasta kun musiikki oli loppunut ja isäntäni lataili kahvinkeitintä. Venyttelin huolellisesti ja vingahtelin muutaman kerran yrittäen matkia kuulemaani musiikkia, mutta eipä isäntäni sitä ymmärtänyt, sähähti vain olemaan hiljaa ja kaatoi kahvia kuppiinsa.

Vieraileva kirjoittaja Classicway Outlaw Pete aka Marko

Kuukauden levy: Spoon - Transference

Yksiulotteista Televisionia, todella köykäisiä kitarasooloja, oudon kumimaisia biisejä, koskettavan räkäinen lauluääni, mitä kaikkea muuta…?

Puhun bändistä nimeltä Spoon ja heidän uudesta levystä Transference(10) jonka olen nimennyt kuukauden levyksi. Olen kuunnellut levyä paljon, mutustellut, nauttinut, ihmetellyt, jopa ärsyyntynyt. Levyssä on jotain mitä en osaa kertoa sanoiksi. Musiikki on omintakeista, bändillä on oma tunnistettava tyylinsä, niukan pelkistetty, hieman kuminen soundimaailma, musiikki pomppii ja hyppii, tarttuu korvaan ja joskus jää päiväkausiksi rintakehään soimaan.

Uusi levy on edellistä Ga Ga Ga Ga Ga:ta(07) haastavampi, selkeitä iskusävelmiä on vähemmän, mutta vereviä kappaleita on riittävästi, mainittakoon niistä: Mystery Zone, Written in Reserve ja Got Nuffin’. Levyn olennainen kohta tulee puolivälin yksinkertaisissa toistuvissa kitarasooloissa, niissä on jotain mikä kiehtoo ja ärsyttää, miksi toistaa puoli minuuttia kitaralla plink plink plink ilman soolon kohokohtaa? Tulee mieleen Televisionin klassikko Marguee Moon(77), varsinkin biisin I saw the light – soolossa on jotain pelottavan tai oikeastaan nolostuttavan tuttua.

Levyn parissa viihtyy sen outouden ja haasteellisuuden takia, juuri tällä hetkellä biisi nro.4 Who makes your money uppoaa komeasti tajuntaan, kiperähköä svengiä ripauksella soulia. Levy erottuu mukavasti massasta ja suurin osa biiseistä on tehty kestämään aikaa, näin väittäisin. Tässä hieman esimakua: http://www.myspace.com/spoon

Ska's kun ei toimi! - Winter's live series vol.5

Millainen on hyvää ska-musaa ja mitä yleensä on ska-musiikki? Nämä asiat pyörivät mielessä lauantaisella Tampereen klubin Voimaryhmän ja Valkyriansin keikoilla. Jamaikalle asti täytyy mennä, reggaen viereen löytääkseen ska:n juuret. Kyse on yksinkertaisesti sanottuna reggaen nopeammasta muodosta. Kuuluisin länsimainen ska-bändi lienee Madness lukuisine mainioine hitteineen.

Tuntuu että ska-musiikin kautta saa helposti luotua tietynlaisen pomppivan bailutunnelman, musiikin perusta on sellainen, hassuun irrotteluun kannustava. Näin ollen voi myös olettaa, että aika onnettomalla biisimateriaalilla saa kansan tanssimaan pelkästään tämän perus-skarytmin turvin.

Näin tunsin klubin molemmilla keikoilla, meno oli hyväntuulista ja soittajat selkeästi nauttivat tekemisestään. Mutta missä oli huiput ja laaksot, missä persoona ja musiikillinen särmä? Oli vain iloista ska-poljentoa ja sitä kesti lakkaamatta molempien bändien settien ajan, mutta kumman helposti haukotus meinasi tulla suupieleen, että mikä tässä on oikein se juttu, missä ne biisit ovat?

Valkyriansin liveotetta oli kehuttu varsin suuriäänisesti monissa yhteyksissä, mutta mieleen jäi vain hassusti mutta yksiulotteisesti hypähtelevä laulusolisti, joka oli kuin varovainen Michael Stipen ja Iggy Popin risteytymä. Näki, että pojilla oli päivätyönsä, musiikki oli vain se paikka jossa käytiin luvanvaraisesti irrottelemassa, sen verran kaukana oltiin musiikin esittämisen hikisestä ytimestä, vaikka soitto- ja lauluniekat muuten tarjosivat ihan ketterää viihdykettä.

Lämppäri Voimaryhmässä oli osittain jopa ihan nautittava tapaus. Äkkiväärä huumori ja pääbändiä suurempi musiikillinen variaatio veivät pisteitä kotiin. Suomenkieli lienee myöskin luonut uskottavuutta, yhtälailla kuin bändin pitempi olemassaolohistoria, näki että tätä juttua oli tehty jo jonkin aikaa.

Näkisin, että ska-bändit keräävät varsin helppoja pisteitä kotiin. Lavan edusta on helppo paikka laittaa ihmiset pomppimaan, saada batiikkipaitaisten tyttösten hihat heilumaan ja Uff-pukuisten *rokkipersejantteiden hatut vinoon. Tässä on tilaisuus pistää oikein kunnolla joraten, olla coolimpi ja rokimpi mitä arki-minä yleensä on. Niin, tämä suotakoon kaikille iloisille ska-musan ystäville, vaikka musiikin laatukriteerit heiltä usein puuttuvatkin.

* Kapean lantion omaava mieshenkilö, jossa muutenkaan ei ole rasvaa nimeksikään, käyttää yleensä tiukkoja farkkuja ja luuhaa paikkakunnan kaikilla rokkikeikoilla, joko osana yleisöä tai ollen itse artistina. Rokkiperseys ei välttämättä kysy ikää, asenne elämän nautintoaineisiin ratkaisee.