Turku, Kåren 5.12.2009

Itsenäisyyspäivän aatto, Turku ja levymessut, levynmyyjiä ulkomailta saakka, ei siis paskempi yhdistelmä. Tämän vuoden aikana vinyyliäänitteitä on kertynyt kokoelmaani melkoisen riittoisa määrä, lukumäärällisesti uskaltaisin veikata 100-200 uutta vanhaa, eli käytettyä vinyyliä. Vuoden parhaita apajia ovat ehdottomasti olleet Minneapoliksen levykauppa Treehouse Records ja vierailu Kangasalan rompepäivillä. Minnepoliksesta irtosi n.20 laadukasta levyä ja Kangasalta reilut 10.

Mihin tällä oikein pyrin, näin suurella määrällä rokkiäänitteitä? Keskeisimmät rokkiplatat jo löytyvät hyllystä, karkeasti arvioiden 2000-3000 vinyylin kokoelma on jo aika riittävä. Jos tänä vuonna olen ostanut 157 vinyyliä, niin paljonko olen uhrannut aikaa yhden levyn kuuntelemiseen? En paljoa, en tässä muutenkin niin kiireisessä elämänvaiheessa. Olisiko jo aika laittaa levynkeräilyhanskat tiskiin tai hattuhyllylle, olisiko hyvä levynkeräämiseen menevä energia suunnata johonkin aivan muuhun, eli juuri niihin asioihin joita en kerkeä tekemään hulppean levyharrastusten vuoksi. Toisaalta, eihän tämä paha addiktio ole, kyse on sentään musiikista eikä mistään stimulanteista. Mutta addiktio kuitenkin, olisiko siis aika…

Vielä raporttia viimeiseltä ristiretkeltä for the long time. Paikalle saapuminen Turun ”rokkiklubiin” Kårenin ajoittui mukavasti kahden nurkille, eli messujen kahdelle viimeiselle tunnille(messuaika: 11-16). Tämä tarkoittaa sitä, että myyjät pudottavat hintoja ennen sulkemista ja näin kävi näilläkin messuilla. Ensimmäiseltä tiskiltä lähti mukaan David Bowien Low ja Leonard Cohenin Recent Songs viiden euron yhteishintaan. Onnistunut alku, levyt osoittautuvat vielä originaaleiksi. Hieman lisää pyöriskeltyäni jumiudun hieman Joe Strummeria muistuttavan Ruotsalaismyyjän kojulle, erityisesti pläräsin tiskin alla olevaa ”kympillä kolme laatikkoa”. Nostin laatikosta melkoisia herkkua tyyliin: Bowin: Aladdin Sane, Genesiksen: Trespass, Skynyrdin livetuplan, Procol Harumin Grand Hotellin ym. Maksoin onnellisena kolmekymppiä ja sain aimokasan hyviä rokkiplattoja ja samalla tunsin pääseväni levynkeräämisen Flow-tilaan.

Viereiseltä kojulta lähti kolme euron löytöä: Paul Simonia, Simon & Garfunkelia ja Status Quota. Reilun tunnin päästä vatsa alkoi olemaan jo mukavasti täynnä herkullisista levylöydöistä. Vielä ulko-ovella käännyin takaisin ja palasin yhdelle kojulle jossa olin nähnyt originaalia Pocoa, Joni Mitcheliä ja Todd Rungrenia, kaikki kolme plattaa lähtivät kympin yhteishintaan, tämä oli se kirsikka kakun päälle.

Yhteensä 18 vinyylilevyä ja 58 euroa. Pidän tätä hinta- ja laatusuhdetta varsin oivallisena. Kävelin varsin kylläisenä ulos Joulukuun harmauteen tietoisena siitä, että tämä on todennäköisesti viimeinen levyreissuni hyvin pitkään aikaan. Tästä päivästä lähtien olen päättänyt ryhtyä levynostolakkoon joka saa kestää ainakin ensi kesään saakka. Lakko sallii pari-kolme ostopoikkeamaa jos vaikka Rollarit tekee uuden levyn kevääksi? Lakon toivon näyttävän levyaddiktioni laajuuden ja myös sen että kuinka tarpeellista levyjen keruu minulle oikeasti on? Voi olla, että lakon jälkeen se ei enää ole tarpeellista ja onko tämä sitten lainkaan huono tulos?

Kritisoi rakkaimpiasi, sillä moni hyväkin asia voi muuttua ajan myötä riippuvuudeksi. Nyt minun on aika pyyhkiä levynostorähmä silmistäni ja kirkastettava katsettani muita asioita kohden. En tunne surua tästä päätöksestäni, en vielä...

Liiankin normaalia? - Winter's live series vol.4

En muista aikaa milloin Eppu Normaalin musiikissa olisi ollut erityistä vaaran tunnetta. Levyiltä minkäänlaista kapinaa tai uudistumisen halua ei ole löytynyt viimeiseen 25 vuoteen. Eput on tietyllä tai varsin ilmeisellä tavalla hyvin konservatiivinen bändi, kaikki musiikilliset ratkaisut ovat turvallisia ja ennalta-arvattavia, jopa Eppujen huumorikin on jäänyt 80-luvun Pahkasika-vaiheeseen, mikä sitten tekee Epuista edelleen kiinnostavan bändin?

Livenä Eput ovat muuttuneet edukseen vuosien aikana, selkeästi nyky-Eput nauttivat tekemisestään lavalla, tietty muhkeat keikkaliksat osaltaan pitävät innostusta yllä, mutta tästä rahastusnäkökulmista huolimatta Eppujen nykykeikat ovat varsin nautittavia tapauksia. Itse olen nähnyt Eput livenä reilusti yli kymmenen kertaa, ensimmäisen kerran 80-luvun loppupuolella ja viimeisen kerran viime perjantaina, enkä muista yhtään huonoa keikkaa.

Olisinko jo saanut tarpeekseni tästä bändistä, riittäisikö jo tämä määrä livekokemuksia ja miksi katsoa kerta toisensa jälkeen sama näytelmä? Okei, saattaa olla että nyt riittää, ainakin vähäksi aikaa. Perjantaina 4.12 Tampereen pakkahuoneella esiintyi ammattitaitoinen ja hittiviisuihin luottava bändi. Martti Syrjä lauloi hienosti, ehkä antaumuksellisemmin kuin koskaan? Pantse Syrjän kitaroinnissa on ollut viime keikoilla yllättävää särmää, samoin kuin Sami Ruusukallion bassottelu on hyvin varmaa ja svengaavaa, puhumattakaan miltei falsettiin yltävästä stemmalaulusta. Toki täytyy mainita Aku Syrjän aina varma rumputyöskentely ja Juha Torvisen sympaattiset irvistelyt kitaransa kanssa. Eppu Normaali ennen kaikkea toimii parhaiten bändinä, enemmän kuin osiensa summana.

Biisilista oli erityisen odotettava, setti alkoi ”nyt reppuni jupiset” –viisulla jota seurasi koko 80-luvun hittiarsenaali. Ihme ja kumma Eput edelleen saavat kuulostamaan nuo biisit tuoreilta ja soittamisen arvoisilta. Olen usein todennut että Eput on parhaimmillaan sopivassa nousuhumalassa, mutta kyllä nytkin vesilinjastani huolimatta musiikki upposi kuin se kuuluisa halko. Keikan huippukohtia olivat erittäin verevä ”Suolaista Sadetta”, viiltävän kaihoisa ”Kun olet poissa” jonka jokaisesta sanasta tihkui suuri merkitys: ”miksi minulle sinäkin olet vain heijastus peloistani…”
Encoreina soivat ”joka päivä ja joka ikinen yö”, ”Njet Njet” ja joku kolmas biisi mitä en muista. Vielä tuli toisetkin encoret ja keikka loppui Eppujen uransa ensimmäiseen julkaistuun kappaleeseen: ”Poliisi pamputtaa taas”. Se oli siinä.

Kaiken tämän jälkeen tuntuu siltä, että olen nähnyt Eput riittävän monta kertaa livenä, tarvinko siis enää uusia kertoja? Voi olla, että ensi vuonna Eput pykää uuden albumin ja lähtee taas keikoille, maltanko silloin olla tarttumatta tähän kutsuun? Nyt haluan antaa rauhan tälle yhdestä pitkäaikaisimmista lempparibändeistä, joka on seurannut mukanani nuoruudesta tähän päivään. Olette antaneet minulle paljon, tarjonneet samaistumispintaa, tukeneet elämäni eri vaiheita, mutta miksi minusta nyt tuntuu siltä että on aikaa heittää hyvästit, jotta jotain uutta tulisi tilalle?

Sevaritunnelmointia, taas!

Ostin Elton Johnin A Single Man(78) vinyylin levymessuilta kolmella eurolla. Levy on hyvässä kunnossa, siinä on arvostamani avattavat kannet, hienoja valokuvia Eltonista ja tietty lyriikat painettuna sisäpussiin.

Aloittaessani levynkerääjän taivalta 80-luvun puolivälissä, huomasin tämän kyseisen albumin löytyvän useimpien levykauppojen postimyyntikuvastoista pilkkahintaan. Tuolloin tein nopean ja pitkään vaikuttaneen analyysin: levy on huono! Olihan Eltonilla takana 70-luvun alkupuolen uskomaton hitti- ja albumiputki, vuodesta 1969 vuoteen 1976 yhteensä 11 studioalbumia, joista kaksi tupla-albumia. Juuri tuon ajanjakson levyjä pidetään artistin parhaina.

A Single Man on ensimmäinen levy ilman Eltonin arvostettua(?) vakiotekstittäjää Bernie Taupinia. Edellinen levy, Eltonin mielestä hänen parhaansa, tupla Blue Moves(76) ilmestyi yli kaksi vuotta sitten, joka oli Eltonin tuotteliaisuuden tietäen varsin pitkä levytystauko.

Millainen levy siis on A Single Man? Nyt 31 vuoden päästä tarkasteltuna ja noin kolme ja puoli kertaa(neljäs kerta täyttyi juuri) levyn kuulleena voisin puhua yllättävän eheästä ja tunnelmallisesta levystä. Ei mikään hittilevy, eikä rokkilevy, mutta monipuolisesti soitettu, vähän klassisen ja jatsinkin sävyjä omaava, levy jonka parissa tuntuu viihtyvän.

Soljuvia säveliä, ei ehkä kaikista unohtumattomimpia Elton-viisuja, mutta varsin pakotonta tunnelmaa kaiken kaikkiaan. Levyltä lohkesi yksi pieni hitti, instrumentaali ”Song for Guy”. Tuntuu, että Eltonin pianotapailu on synnyttänyt varsin helposti tukun viihdyttäviä viisuja: mukavasti keinuva ”Big Dipper”, jopa eeppiseksi kasvava pitkä ”It Ain’t Gonna Be Easy” ja jatsahtava Elton-kaunokki ”Shooting Star”. Ei todellakaan mikään rokin tai popin klassikkolevy, mutta tarviiko aina olla? Joskus riittää hyvä letkeä tunnelma ja riittävän hyvät biisit.

Annoin sinulle tänä iltana aikaa Elton John, ei mitenkään muodikas valinta, myönnetään. Mutta se mitä musiikkisi antaa minulle pyyhkii pois kaikki turhat ajatukset uskottavuudestasi artistina ja epäilykseni unohdettujen levyjesi laadusta. Näin hyvä, sisimpäni vastaanottaa ja jokin siellä mukavasti rentoutuu.

Editors - On This Light And On This Evening

Olen aina niputtanut Editorsin samaan kastiin Interpolin kanssa, periaatteessa kunnianhimoista ja vaikuttavaa musiikkia, mutta jotain oleellista jää puuttumaan? Molemmat bändit ovat kriitikkojen ja myös ostavan yleisön suosikkeja, jossain määrin molempia pidetään tämän ajan laadukkaimpina bändeinä, mutta tähän päivään mennessä kummankaan bändin musiikki ei ole tehnyt minuun kovinkaan pysyvää vaikutusta.

Sellainenkin yksityiskohta löytyy vuoden reilun vuoden takaa, jolloin näin Editorsin livenä Helsingissä Finnair-Stadionilla R.E.M:n lämppärinä. Toiko livekokemus lisäarvoa bändin musiikkiin? Eipä juurikaan. Musiikin soittamisen intohimo oli korkealla, soitto ja laulu toimivat, mutta edelleen nousi sama kysymys: - Missä on se jokin? Se joka menee pinnan alle ja ravistelee!

Päätin antaa tänä syksynä mahdollisuuden Editorsin uutukaiselle In This Light And On This Evening(09). Levy joka on saanut musiikkilehdiltä varsin ristiriitaisia arvioita, osan mielestä kyseessä Editorsin paras levy, kun taas toiset pitävät sitä köyhänä Joy Division-kopiona. Niin, mitä me oikeasti tiedämme Joy Divisionista ja tuon ajan musiikista yleensä? Väitän edelleen, että harva on edes kuullut Joy Divisionin mestariteokseksi kutsuttua Closer(80) albumia.

Miksi aina nykyartistien vertauskohdaksi haetaan Joy Division, vanha New Order tai jossain tapauksessa Depeche Mode? Jokin asiantunteva kriitikko osasi onneksi yhdistää Editorisin uusimman myös alkuaikojen Simple Mindsiin. Yhtäläisyys kieltämättä löytyy, olen kuunnellut Editorsin uutukaisen rinnalla levyhyllystäni löytyvää Simple Mindsin esikoista Life in a Day(79) vinyyliä, joka julkaistiin pari kuukautta ennen Joy Divisionin esikoista Unknown Pleasures(79). Niin, kuka oli ensimmäisenä lähteenä luomassa tätä uuden aallon ”kylmää soundia?” Toki tästä voidaan vielä hypätä pari vuotta taaksepäin, Davin Bowien ”Berliini-levyihin” Low(77) ja Heroes(77) jotka olivat selkeitä ituja 80-luvun uuden aallon soundille.

Mutta uuteen Editorsiin, joko suhteemme meni uudelle tasolle, joko löysin bändin vaikuttavan musiikillisen ytimen, jonka täytyy olla olemassa? Levy alkoi varsin rauhallisesti, muttei huonosti nimikappaleella. Kakkosbiisi ”Bricks and Mortar” tunnelmoi jo varsin vakuuttavasti, kuten kolmonen ”Papillon”, jossa on muutenkin jotain merkillisen koukuttavaa. Levyn kappalemäärässä on onnistuttu, 9 biisiä on helpompi ottaa haltuun kuin vaikka 15. Kieltämättä levylle on eksynyt pari vaisumpaakin vetoa, ”Big Exitin” paksun löysään tunnelmaan en tahdo millään päästä sisään.

Ei silti, aika hyvin Editors sulattaa vaikutteet musiikkiinsa ja tekee siitä usein alkuperäistä kiinnostavampaa ja biisimateriaaliltaan selkeästi laadukkaampaa. Biisien puolesta haluan julistaa levyn hyväksi, melkein erityisen hyväksi. Mutta ”Se” jokin on minulta edelleen hukassa, epäilen että se johtuu laulajan sinänsä vakuuttavasta äänestä, joka kajahtaa komeasti ilmoille, mutta pitää sisällään annoksen päämäärättömyyttä, solisti ei tiedä mihin suuntaan kuljettaisi tämän sinänsä laadukkaan biisimateriaalin? Harmi, ehkä se ääni löytää maalinsa mutta oma korvani ei vaan pysty kuulemaan sen erinomaisuutta?

Tarinan kauniiksi lopuksi on mainittava, että Twilight Saga- nimiseltä soundtrackilta löytyy tämän vuoden ehdottomasti paras Editors-biisi ”No Sound But The Wind”. Tästä biisistä puuttuvat em. Joy Division, Simple Minds ym. vaikutteet, ollen soundiltaan varsin normaali tämän ajan biisi.

http://www.youtube.com/watch?v=Wq4tyDRhU_4

Valoa Festival 20.11.09, Yo-Talo - Winter's live series vol.3

Ihan varmasti nousuhumala söi sitä mahdollisuutta, että Ruotsin hypetetty tyttöbändi Taxi Taxi olisi päässyt vaikuttamaan edes jollain tavalla. Onhan tällaista jolinaa kuultu jo kautta rokkimaailman sivu. Väistämättä tulee mieleen Joni Mitchell, ehkä vähän Björk, lievästi Patti Smith, mutta todella lievästi. Olen huono sanomaan mitään muuta kuin negatiivista tästä keikasta, enkä pidä noista yleisön fanaattisesti kiiluvista silmistä, jotka syövät kädestä kuin kädestä, jos kyseessä on rokkilehden rumban esiin nostama uusi kyky.

Mutta Liekki? Voi veljet sentään Janskuhan oli laihtunut oikein kunnolla, ennen keikkaa lavallakin häärättiin varsin tomeran oloisesti, odotukset keikkaa kohtaan kasvoivat joka hetkessä. Keikan alkupuolta vaivasi pieni jähmeys, yhteispeli ei ollut ihan täydellistä, Janskun laulu oli melko varovaista ja basistin välispiikit armottoman huonoja - ei niitä uusia biisiä pidä kritisoida, saatana!

Kyllä vaan, keikalta kuultiin kaksi uutta biisiä, progressiivisen oloinen ”Kuningatar” ja hilpeän energinen ”Manu Chao-biisi”, erittäin lupaavia tapauksia molemmat. Muuten keikka piti sisällään poimintoja kaikilta Liekin levyiltä ja varsinainen setti loppui edellisen, törkeästi aliarvostetun Hyönteinen(08) albumin sinkkubiisiin ”Kauan kauan sitten”, jonka aikana viimeistään poikien yhteispeli löysi oikean taajuuden. Encorena kuultiin vielä Korpin(03) hieno ”Veit omasi lentoon”. Varsin maistuva keikka, sanoisin. Tervetuloa takaisin Liekki!

Illan viimeisenä esiintyjänä oli Ruotsin rohea pikku-Dylan: Tallest Man On Earth. Mies ja kitaraperiaate toimi niin pitkälle, kunnes tajusi että biisit olivat loppujen lopuksi aika samasta muotista vetäistyjä. Esiintyjän ansioksi oli laskettava aivan helvetinmoisen rouhea ja hieno ääni, joka sai heikoimmatkin biisit kuulostamaan hyviltä. Pari biisiä erottui kuitenkin edukseen: Love is All ja Shallow Grave, joista varsinkin ensimmäinen oli varsin koskettava tapaus.

Ompahan vaan loistobiisi!

Joskus biisi on enemmän kuin tekijöiden summa. Dave Grohl Foo Fighterista, Josh Homme Queens of a Stone Agesta ja John Paul Jones Led Zeppelinistä, yhtä kuin superkokoonpano: Them Crooked Vultures

Hoida biisi new fang kotiisi tästä:
http://www.theburningear.com/2009/11/tbe-digest-2-%e2%80%a2-111409/

Hoitava Hollantilainen - Winter's live series vol.2

Seison usein, todennäköisesti aina vasemmalla puolella salia. En tiedä miksi? Epäilen, että kyse on sydämestäni, annan laajan tilan musiikille, koskettamismahdollisuuden, siksikö lie tämä sydämen puoli? Kahden kaljan ei pitäisi aiheuttaa mitään järisyttäviä tunne-elämyksiä, on siis uskottava että kyse on livekokemuksen hyvyydestä, jo kolmas biisi ”Hours” uudelta levyltä, menee suoraan pehmeään kohtaani, koskettava pieni tarina siitä, kuinka nopeasti aika kuluu ihmisen vanhetessaan. Pelkään ja toivon, että olen antautumassa yhdelle suurimmista live-elämyksistä elämässäni.

Mistä on oikein kyse? Valotetaan hieman taustaa. Nits, Hollannin kuuluisin bändi Suomessa, huomattavasti enemmän poppia kuin rokkia, perustettu jo vuonna 1974, noin 20 laadukasta albumia, joista uusin nyt syksyllä ilmestynyt Strawberry Wood (09). Jäljet johtaa Abbey Roadille, sekä musiikillisesti, että ennen kaikkea uuden levyn yhteydessä joka on levytetty kyseisessä legendaarisessa paikassa. Toimittaja, kulttuurihenkilö Seppo Pietikäinen käytti levyjä myydessään mainoslauseena: ”nyt lähtee Abbey Road samassa paketissa”

Alun ekstaattinen tunnelma vaihtui toimivaksi leikkisyydeksi, joka nimenomaan tämän bändin kohdalla toimii, yksi bändiä kuvaava määritelmä onkin: uusiutuminen. Pitkän uransa aikana Nits on kerennyt luomaan varsin monipuolisen musiikillisen kaaren, lähtien alkuaikojen syntsapopista, jalostuen 80-90-lukujen vaihteessa omintakeiseksi ja koskettavaksi popiksi, kokeillen minimalistisia ja klassisen musiikin sävyjä ja viime levyillä palannut alkulähteelleen, eli The Beatlesiin. Hyviä Nits-levyjä ovat mm. In the Dutch Mountains(87), The Hat(88), Ting(92) ja Wool(00)

Rutiini ja hyvät biisit pitivät otteessaan läpi keikan, harmi vaan että muistissani oli vielä neljän vuoden takainen Nits-keikka pakkahuoneella, joka ylitti kaikki odotukset. Tätäkään keikkaa ei voi missään nimessä huonoksi haukkua, sanoisin erinomaisen hyvä normaalisuoritus, mitä se sitten tarkoittaakin? Nitsin puolesta on sanottava, että harva bändi satsaa visuaaliseen ilmeeseen yhtä mainiolla tavalla, monipuoliset taustakuvat vaihtuivat biisien myötä, tehostaen keikan taiteellista tunnelmaa.

Keikan ehdoton heikkous oli yleisön vähyys, verrattuna edelliseen keikkaan jolloin pakkahuone oli miltei loppuunmyyty, nyt paikalla oli ehkä neljännes siitä. Sunnuntai-ilta ei ole paras keikkapäivä ja voi olla taloudellinen taantumakin vaikuttuu?

Takkiin jäi koskettava alku, erittäin toimivassa kunnossa oleva bändi sekä lukuisat hyvältä kuulostavat uuden levyn biisit, joista mieleenpainuvin oli ”Nick in the house of John”, joka kertoi jo edesmenneen folkartistin Nick Draken vierailusta John Lennonin talossa. Uusi levy täytyy laittaa ostoslistalle, ehkäpä jo ensi viikolla levykauppa kutsuu?