BOB'S HOUSE

Hibbing, pienen pieni kaupunki Minnesotan pohjois-osassa. Kohtuullisen rauhallisia katuja ja amerikkalaiseen tapaan ei juurikaan kävely- ja pyöräteitä. Parkkeeraamme vuokra-Pontiacin pääkadun varteen. Pienen kävelymatkan päästä löydämme Zimmy’s - ravintolan.

Ravintolan seinillä on kuvia paikkakunnan suuresta eksyneestä, Zimmermanin Robertista. Keikkajulisteita, single-levyjen kansia, maalauksia ym. Ravintolan ruokalista on ilahduttavan monipuolinen, burger/pitsalinjaa tukee oivasti muutamat kasvisvaihtoehdot. Henkilökunta on todella ystävällistä, sekä muutaman piirun terävämpää ja tiedostavampaa kuin on tällä kahden viikon Amerikan matkalla tottunut. Itse Roope ei ollut ravintolassa koskaan vieraillut, mutta tarinan mukaan pari vuotta sitten ollessaan sukulaisensa hautajaisissa Hibbingissä, hän oli huomannut kyltin ja ihmetellyt miten ravintolalla on hänen vanha lempinimensä käytössä? Paparazzien pelossa hän ei ollut kuitenkaan astunut ravintolan sisään.


Ravintolasta saatujen ohjeiden mukaan kävelemme 7th avenueta kohti, joka onkin tätä nykyä nimetty Bob Dylan Driveksi. Siihen se sitten tupsahtaa oikealle puolelle katua, 2425 seventh avenue, sininen ja vielä kohtuullisen hyväkuntoinen talo. Hetken pyörimme talon ympärillä, otamme valokuvia ja pienen videofilmin pätkän. Kuin todisteena, että kyseessä on todellakin Dylanin kotitalo, on seinään maalattu suuri ”Blood on the tracksin” kansikuva. Tässä sitä nyt ollaan, innoissaan ja ehkä hieman häpeissään, että on pienen vinon vintiön nostanut näin korkealle jalustalle.

Jonkinasteinen pyhiinvaelluksen päätepiste? Kaikkihan alkoi puolitoista vuotta sitten kun raapustimme blogi-kollegani A-Houndin kanssa ensimmäisiä tekstejämme. Taustalla väijyi Bob, katalysaattorina, myyttisenä hahmona meille, juuri uuden filmatisoinnin saaneena. Tuo kyseinen elokuva: ”I’m not there” ja sen sountrackilla Bobin biisejä onnistuneesti coveroineet laatuartistit kasvattivat hiljalleen Dylan-kuumetta. Eräänlainen huipentuma oli tietenkin viime vuoden alkukesän erinomainen Dylan-konsertti Hartwall-areenalla ja sitä edeltänyt maltaanmakuinen Dylan illanvietto levyjä kuunnellen.

Tuon konsertin jälkeen Dylanin kai piti mennä jo osaltamme haudan lepoon, mutta toisin kävi, vanha homekorva yllätti viime syksynä uudella Bootleg series -kokoelmalla ja tämän vuoden alkukeväästä alkoi tihkua huhuja uudesta(täysin odottamattomasta?) Dylan albumista. Taas tuli sykäys kohti Bobia ja samaan aikaan avautui mahdollisuus Amerikan-matkan muodossa vierailla Bobin kotikunnailla.

Bobin talon jälkeen vierailimme vielä Hibbingin pienessä viinakaupassa, josta saimme vinkin yhdestä paikkakunnan suurimmasta nähtävyydestä, kenties maailman suurimmasta rautamalmin avolouhoksesta. Kaikki päättyi tältä osin lohduttomaan näkymään aukirevitystä maasta kymmenien hehtaarien kokoisella alueella, syvästä ja ilkeästä haavasta, pikkupaikkakunnan ankeasta tunnelmasta. En tiedä mitä Zimmy ajattelit silloin, kun Hibbingin perämetsät jäivät taakse?

Revityn maan edessä, katsoen sielunsa tummentumaa,
heijastusta tästä valtavasta avolouhoksesta
Kun päivä on pelkkää tempoilevaa tuulta ja liikkuvaa pilvimassaa
On vain tämä mykkä ja musertava hiljaisuus, yksinäisyys
maailman hylätyimmän pojan kaupungissa

Decemberists- The Hazards of Love

The prettiest whistles won’t wrestle the thistles undone. Colin Meloyn lyriikat saavat tarttumaan englannin sanakirjaan, eikä sanoma aina senkään jälkeen täysin aukene. Joka tapauksessa Decemberistsejä kuunnellessa tietää olevansa vähän hienomman poptaiteen äärellä. Indiepoppareillehan Desukat ovat olleet varsinainen herkkupuoti; folkahtavat kappaleet pullistelevat musiikillisia viittauksia Smithseistä ja Belle & Sebastianista Poguesiin ja jopa Kurt Weilliin, sekä kaiken kukkurana sopivan pienenä pysynyt suosio, joka hillitsee monen, ainakin allekirjoittaneen suunnatonta mustasukkaisuutta.

Koko kattauksen on täydentänyt luovaa kirjoittamista opiskelleen Meloyn pulppuava mielikuvitus, joka pelastaa kappaleen silloinkin kun musiikki onnahtelee. Sanoituksissa vilisee viktoriaanisen ajan kummituksia, merirosvoja, sarjamurhaajia, huoria (ei vaan ”odaliskeja”, "kurtisaaneja" ja ”jalkavaimoja”), yhdessä salaisten agenttien ja kommunistien kanssa. Dessujen edelliset albumit ovatkin olleet novellikokoelmia täynnä maagista realismia.

Itse havahduin bändin olemassaoloon vuoden 2005 Picaresquen myötä, ja se on uudenkin albumin jälkeen Dekabristien paras läpyskä. Kyseisen julkaisun jälkeen yhtye on mielestäni tasapainoillut helposti pureskeltavien pop-mellien ja progemaisempien teosten välillä. Kokeilunhaluaan yhtye tyydytti The Tain –ep:llä ja vuoden 2006 Crane Wife sisälsi sekä Picaresquelta tuttuja, helposti tarttuvia indie-folk –ralleja että japanilaiseen kansansatuun perustuvan triptyykin - joka tietysti esitettiin käänteisessä järjestyksessä! Tällä kertaa tasapainoilu toteutettiin siten, että yhtye julkaisi vuoden vaihteessa Always the Bridesmaid – nimellä kulkevan ”sinkkukokoelman”, jossa oli mainio rypäle popformaattiin sopivia tsibaleita. Nyt julkaistu Hazards of Love on puolestaan varsinainen rock-ooppera, jossa ei pelätä taiteellisia ylilyöntejä.

Ja ylilyöntejähän tässä on, esimerkiksi cembaloiden ja lapsikuorojen muodossa.Lisäksi löytyy perinteistä brittityylistä folkia, barokkirokkia sekä klassista progeheviä. Oi, olen antanut levylle aikaa, mutta en vieläkään ole päättänyt, miten suhtautua näihin tyyliseikkailuihin. Turhautumista ja linjattomuutta vai kuuntelijan ennen pitkää palkitsevaa riskinottoa? Lyriikat ainakin jäävät hieman köyhiksi – levyn on tarkoitus muodostaa tarina, jossa seikkailee Margaret -niminen nainen, joku tyyppi joka muuntautuu joksikin toiseksi eläimeksi, joku naisia häpäisevä auervaara sekä kuningatar. OK, jokainen kai täydentäköön tarinan omalla mielikuvituksellaan. Ei tämä kuitenkaan ihan Kesäyön unelmaa hakkaa. Kaiken päätteeksi levyltä voi kuitenkin kaivaa mainioita kappaleita. Jo etukäteen maistiaisena julkaistu Rake’s Song toimii rankkana palana, samoin Wanting Comes in Waves. Luulen, että tälle levylle tulee antaa vielä hieman aikaa. Kenties Hazards avautuu täyteen kukkaansa vasta lokakuun kylmänharmaudessa, savuisen viskin kanssa nautittuna.

It's A Beautiful Day

And sure it is…Levyn kansi on laajalti noteerattu yhdeksi populaarimusiikin kauneimmaksi taideteokseksi, en sitä yhtään kummastele. Mystinen San Franciscon hippibändi julkaisi vuonna 1969 yhden Amerikkalaisen musiikin kadonneista albumiklassikoista, kauniin, eheän ja hartaan debyytti-albuminsa.

Levy alkaa sen suurimmalla ”hitillä” White Bird, jatkuu kepeästi polkevalla Hot Summer Daylla jatkuen Wasted Union Bluesin metalliseen hippibluesiin. Eka puolisko loppuu tunnelmallisen tarttuvaan Girl With No Eyesiin. Levyn toinen puolisko kasvattaa ja avaroittaa tunnelmaa pitemmillä biiseillään tehden levystä ehjän ja yhtenäisen teoksen, kuin vaivattoman uloshengityksen.

Pitelen levyn kantta kädessäni, imen itseeni ajan tuomia yksityiskohtia, haalistuneen sinisen valloittamia vaalentumia, levyn pyöreää painaumaa takakannessa, hyvin originaalin näköistä Columbia Records etikettiä. Aito jos mikään on tämä levy, yksi Amerikan matkani käsittämättömistä dollarin löydöistäni.

Ravitun tästä, alkuperäisen vinyylin rahinasta, lämmöstä ja ajattomasta tunnelmasta.

http://www.youtube.com/watch?v=tmb69MdeJBc&feature=related

MINNEAPOLIS. USA. 16.5.2009

Satunnainen rokkimatkailija löysi itsensä Minneapoliksesta, osoitteesta 2557 Lyndale avenue.S.
Viehättävän asuinalueen valopilkku, internetistä bongattu Treehouse Records, sanojensa mukaan: ”the last record shop in the world”, odotukset olivat siis kohtuullisen korkealla.
Syy miksi olen Minneapoliksessa toukokuussa 2009, on vain pieni mitätön sivuseikka sen tosiasian edessä, että olen kenties maistamassa suuremmasta musiikkikupista kuin koskaan aikaisemmin.

Walk, Don’t Walk, Walk, Ylitän kadun päättäväisesti. Kamera räpsää kuvan julkisivusta, sitten astuu jo poika sisään. Sisältä paljastuu liki pelkästään vinyyliä, tarkasti aakkostettu sekä kosolti alehyllyjä. Aloitetaan R:stä kuin Rolling Stones. Sylissä onkin pian kahdeksan dollarin hintainen harvinainen decca-kokoelma ”lovesongs”. Hetki tallentuu kameralle, itse levy unohtuu hyllyyn muiden aarteiden ottaessa vallan.

Alan auraamaan pitkää dollarin rivistöä auki. Doobie Brothersia, Pocoa ja Willie Nelsonia hyvällä kattauksella, sekä todellinen taalan löytö, 60-luvun karheasti kansista asti kulunut helmi: It’s a Beautiful Day, hyrähdän kuuluvasti sisälläni. Pian eteeni ponnahtaa Pete Townshendin vm.82 soolialbumi kahdella dollarilla. Tästä alkaa helmien jatkumo: Jethro Tull: Aqualang, Steppenwolf: Second, Rolling Stones: Hot Rocks sekä todellisina sokereina pohjalla alkuperäiset Who-vinyylit: Live at Leeds ja Quadrophenia kahdenkympin tsipalehintaan. Varsinkin Live at Leeds alkuperäisinä tarra/juliste/tilpehööreineen meinaa viedä jalat alta, tämä on levynkerääjän unelmahetki, täyttymys!

Kahdenkymmenen levyn nipusta raakkaan kymmenen pihalle ihan painorajoituksellisista syistä(joka lentokentällä osoittautui turhaksi), rannalle jäi erittäin kelvollista dollarin plattaa, kirpaisevaa.
Kymmenen laatulevyä sylissäni kävellessä onnentunnetta ei voi välttää, se tulee jalkapohjista vatsanpohjaan, hymyilyttää ja kestää yllättävän pitkään, miten aikuinen mies näin lapsenomaisesti ja aidosti vielä innostua äänilevyistä, pitäisikö olla hieman huolissaan?

Palatessani Suomeen en voi olla miettimättä niitä kymmentä raakkaamaani levyä ja kokonaista seinustaa puolen dollarin levyjä joihin kerkesin luoda vain hätäiseen katseen. Hyvän levykaupan tunnistaa siitä, että helmiä jäin hyllyyn. Tämä oli hyvä levykauppa, ehkä paras missä olen koskaan vieraillut.

http://www.geocities.com/jardtv/treehouse.html

SOUTH RISING AGAIN!!!

Muutama(veikkaan että yksi) tämänkin blogin valveutunut lukija on huomannut toukokuun lopussa tapahtuvan varsin ainutlaatuisen Southern rock-pläjäyksen kun genren legendaarisin bändi; Lynyrd Skynyrd saapuu Suomeen ”pikkuveljensä” Molly Hatchetin kanssa kahdelle keikalle, Kuopioon ja Helsinkiin. Mikä voisi ollakaan parempi tapa korkata tuleva rokkikesä. Lippujakin saa vielä.

Ikävistä uutisista se ikävin on tietenkin Skynyrdin alkuperäisen kosketinsoittajan Billy Powellin poistuminen keskuudestamme tämän vuoden tammikuussa. Rest on peace, Billy, you made it very good! Jäljellä alkuperäisistä ei ole enää kuin Rossingtonin Gary, eli vähiin käy. Mutta lohtuna on Skynyrdien loppuvuodeksi luvattu uusi studioalbumi, myös edellinen Vicious Cyclehän(03) oli post-skynyrdin parhaimmistoa.

Southern rockista puhuttaessa ei pidä unohtaa Allman Brothers Bandia, etelän-rockin varsinaista keulakuvaa. Legendaarinen livelevy At Fillmore East(69) kertoo jo paljon, mutta vasta 70-luvun vahvat studiolevyt sai bändin musiikillisesti lentoon. Kauniin ja kaihertavan, mutta dynaamisen etelän-rockin varsinainen klassikko on albumi Brothers and Sisters(73), pitäen sisällään pikkuhitin ”Ramblin’ Man”. Tässä on levy joka kulkee alusta loppuun, kuten hyvän Southern rock-levyn pitääkin.

Kaksi vuotta tästä ilmestyi jo miltei unohdettu Win, Lose or Draw(75). Levyä pidetään yleisesti Allmanin yhtenä huonoimmista ja aika turhana levynä. Itse löysin kyseisen levyn alkuperäisenä vinyylinä pari vuotta sitten levymessuilta. Ei lainkaan hullumpaa materiaalia sanoisin, nimibiisi toimii, samoin b-puolen avaava huikea ”High Falls”-instrumentaali. Uskoisin, että aika monen sevaribändin kehnoimpia levyjä dissataan kybällä, kun liekki ei ole enää kirkkaimmillaan, esimerkkinä Eaglesin eka periodin joutsenlaulu Long Run(79), joka biisillisesti vielä toimii, mutta muuta tarkoitusta levyllä ei juurikaan ole. Sama analyysi pätee em. Allman albumiin, biisit on hyviä, mutta hahmo puuttuu.

Tämän levyn jälkeen yhtyeen toiminta lakkasi muutamaksi vuodeksi, kunnes bändi palasi takaisin kehiin verevällä albumilla Enlightened Rogues(79). Bändin ura on kestänyt ihan näihin vuosiin saakka, yhtälailla laadukkaita levyjä on pudonnut harvakseltaan.

Kaunista, tanakkaa ja syvää etelää, nauttikaamme: ”Blue sky…”
http://www.youtube.com/watch?v=G1jpQu6qR1E&feature=related

KASPAR, Kahvila Valo Tre 27.3.09

Mikä ihmeen Kaspar? Kyseessä on John McGregorin ja Mikael Hakkaraisen yhteinen Duo. McGregorin muistamme kahdesta kehutusta folk-albumista: Joki(05) ja Maa ei oo pimee(07).

Kahvila Valo esiintymispaikkana oli pieni ja sympaattinen. Yleisöä kertyi paikalla pari kourallista. En tiedä oliko syynä vähäinen mainostus vaiko silkka tietämättömyys, onhan kyseessä sentään Suomalaisen folk-popin kunnianhimoisimpia yritelmiä!?

Niin, kieleksi on siis vaihtunut englanti ja niitä biisejä on sen 40minuutin verran, minkä ajan illan keikkakin kesti. Vielä julkaisematon materiaali muistutti aika paljon McGregorin soolotuotantoa, kaunista, herkkää, riskitöntä muttei sydämetöntä. Puolivälissä keikkaa vahvistin posahti ja loppu keikka meni akustisesti pari metriä lähempänä yleisöä. Tämän seurauksena keikan intiimiys parani ja oltiin lähellä aitoa leirinuotiotunnelmaa, jonka tunnisti artistin ja yleisön väliin kehittyneestä lämmöstä.

Levy julkaistaan kuulemma alkusyksystä ja aikeita on myös kansainväliseen jakeluunkin. Onnea täytyy toivottaa ja vielä lisää rohkeutta ja riskinottokykyä esiintymiseen ilman että duon ainutlaatuinen herkkyys ei kärsisi.

Bändin nimeen liittyy varsin koskettava tarina löytölapsesta Kaspar Hauserista(kts.kuva)

http://profile.myspace.com/index.cfm?fuseaction=user.viewProfile&friendID=443706477

Aitoa tavaraa

Pubirokin ja nykyisen ”hoilotuspunkin”(näin väittäisin) esi-isä, ilkeä ja likainen Slade, helvetin tuottelias ja rokkaava bändi, jonka laatu kesti aina levytysuran loppuun saakka 1987. Jo nuorena likaisia setiä, sormissaan sellaisia tuoksuja jonka alkuperää et halua tietää.

Rokin takuuvarmaa, vähän ruskeankeltaista juuresmehua vuodelta 1972, tämän tavaran aitoudesta ei voi kiistellä. Piti saada se alkuperäinen vinyyli, tai se osui eteeni tänä helmikuisena perjantaina parhaassa Tamperelaisessa musadivarissa. Edellisen kerran nähtiin vuonna 1987 toisessa kaupungissa, silloin jätin sinut antikvariaatin levylaariin vaikka hintana oli vaivaiset 10markkaa.

Nyt siis sain sinut kiikkiin viidellä eurolla, ikään ja levyn laatuun nähden edelleen pilkkahintaan. Toki sinuun oli ilmestynyt monta naarmua, elämän kolhuja ja edellisen omistajan rajuja rakkauden osoituksia. Mutta en enää välitä, sillä rakastan sinua sellaisena kuin olet, en tahdo mitään remasteroituja bonusbiisein varustettuja uusintajulkaisuja, tahdon aidon vanhan ja rahisevan vinyylin haisevalla kannella. Sisälläsi oleva karjunta ja tuli ei ole kadonnut mihinkään, se nousee taisteluhaluisena ja uhmakkaana levysoittimeni neulaa myöten kaiuttimiini.
”Mama weer all crazee now” Yes, we are!