The Black Keys - Peaches

Viime aikoina uuden musan kuuntelu on kohdallani perustunut useimmiten tuttuuteen, itselleni mieluisaan genreen. Näin myös Black Keysin kohdalla, sillä bluespohjainen rock pettää harvoin, jos meiningit on sopivasti kohdillaan.

Tuttuudestaan huolimatta The Black Keys on ollut minulle aina vaikea pala. Musiikki on juuri sellaista nautittavaa ja muotovaliota roots-hoitoa, vähän modernisoitua 2000-luvun ZZ Toppia. Brothers (10) levyn aikoihin innostuin bändistä...kun tuota levyä niin paljon kehuttiin. Samaan "hei tää on hyvä levy - virtaan" itsekin solahdin. Oliko se sitten hyvä levy? Pitkän tauon jälkeen kun kaivoin levyn hyllystä, niin vastaus on edelleen: - Kyllä! Brothers on kaikinpuolin toimiva kokonaisuus. Musiikillisesti aito ja ketterä, paras käyntikortti The Black Keysin musiikilliseen maailmaan.

Seuraava albumi El Camino (11) räjäytti pankin. Laulaja kitaristi Dan Auerbach ja rumpali perkussionisti Pat Carney breikkasivat isosti, ennen kaikkea Lonely Boy hitillään ja lopulta koko levyllään. Tämä hype loi uskon, että koko El Camino on laatuisaa tavaraa. Ehkä se on sitä? Tähänkään päivään mennessä en ole El Caminoa itselleni levynä hommannut, vaikka tilaisuuksia on ollut lukuisia. Tässä hittivaiheessa suhteeni Black Keysiin viileni. Se ei ollutkaan erinomainen indieroots-löytö, vaan hetkessä koko maailman omaisuutta. Sitten tuli Turn Blue (14), ihan hyvät arviot saanut albumi. Hommasin levyn jokin aika sitten cd:nä, mutta tehosoittoon levy ei ole vielä päässyt. Levy on vähän tummempi ja sisäänpäin kääntyneempi kuin kaksi edellistä lättyä. Tässä kohtaa Duon toinen jäsen Dan Auerbach alkoi tuottamaan ja säveltämään muiden artistien levyjä. Jälki oli komeaa, osansa saivat muiden muassa Dr.John, The Pretenders ja sokea musta bluesmies: Robert Finley. Viimeksi mainitun Goin' Platinum (16) on erityisen kuunneltavaa juurimusaa.

Parin soololevyn ja Auerbachin tuotantovaiheen jälkeen Black Keys palasi taas levyttäväksi artistiksi. Viimeisen seitsemän vuoden aikana duo on julkaissut peräti kuusi studioalbumia. Näistä omista vinyylinä albumit: Let's Rock (19), Delta Kream (21), Drop Out Boogie (22) ja Ohio Players (24), kiitos hyvien alennusmyyntien. Noista levyistä on eniten pyörinyt soittimessani myös bluescovereista koostettu, multainen Delta Kream (21) ja vähän soulahtava, jopa korvakarkkimainen Ohio Players (24). Tällä levyllä, 7-8 kappaleen co-writerina on toiminut Beck. Viime vuonna ilmestyi myös albumi, nimeltään: No Rain, No Flowers (25), joka on jäänyt tsekkaamatta.

Uusimman Peaches (26) albumin kanssa kävi vanhanaikaisesti, eli levy kolahti korvalapuista kuunneltuna lenkin aikana. Kun urheilusuorituksen aikana sydän pumppaa verta ympäri kehoa, niin aivotkin ovat terävämmässä valmiudessa musiikkia vastaanottamaan. 

Ilmeisesti aika lyhyessä ajassa äänitetty, pelkästään cover-biiseistä koostuva Peaches ei tuo varsinaisesti mitään uutta bändin repertuaariin. Kyseessä on vain hemmetin hyvin soitettua ja aidon kuuloista juurihoitoa. Terhakka aloituskappale Where There's Smoke, There's Fire ui helposti rytmittämään alkukesän soittolistaani. Stop Arguing Over Me ja ennen kaikkea Who's Been Foolin' You lyö lisää kierroksia. Intohimo, vongahtelevat kitarat, tietynlainen pidättelemättömyys, etenkin Auerbachin lauluilmaisussa. Joillain Keysin levyillä ja Auerbachin tuottamilla levyillä on ajoittain häirinnyt sellainen liian muotovalio bluesrock-formaatti. Kaikki on tehty tosi hyvin ja autenttisesti, mutta siitä huolimatta matsku kuulostaa turhan siistiltä. Sen sijaan Peachilla on mojo auki ja levällään, kuulostaa kuin olisin bändin hikisellä klubikeikalla, lattia tärisee ja maali tippuu seinistä.

Uhkaavasti kiemurteleva It's a Dream jatkaa pitkin multaista latua, antaumuksellisesti ja orgaanisesti. Tosiaan soitto kuulostaa hyvin aidolta ja läsnäolevalta, kuin bändi veivaisi bluesrockiaan olohuoneessani. Loppua kohden levy ei menetä otettaan. Alunperin George Thorogoodin repertuaarista ripattu, menevä You Got to Lose omaa hittipotentiaalia. Albumin toiseksi viimeinen kappale Fireman Ring the Bell on melodialtaan käytännössä sama kuin delta blues klassikko Rollin' and Tumblin. Vahva veikkaukseni on, että tämä biisi on vedetty ykkösellä purkkiin. Tässä kohtaa itsestäänselvyys kääntyy vahvuudeksi, kun ollaan uskallettu mennä riittävän syvälle bluesin suistomaille.

Ihan täysiä pojoja Peachesille en anna, koska toteuttamistapa on aika perinteinen ja raikas tulokulma puuttuu, mutta onneksi musisointi on ykköslaatua, hikistä ja pidättelemätöntä. Mietin myös sitä, että saisiko tuntematon bändi julkaistua covereista tehtyä bluesalbumia levy-yhtiön kautta? Tuskimpa. The Black Keysillä on nimi ja maine tukenaan. Kaivoin rinnalle Rollareiden kymmenen vuoden takaisen bluescover-plätyn Blue & Lonesome (16). Täytyy sanoa, että Keysin pojat vetävät tässä uskaliaassa vertailussani pitemmän korren. Black Keysin soiton terävyys ja intohimo tekemiseen on korkeammalla tasolla, vaikka Rollareiden levykään ei mikään huono ole, mutta ehkä levynä enemmän tarpeettomampi.

ZZ Top, Saimaa Open Air, 20.7.2012

Saimaa Open Air tapahtuma sijaitsi Imatran rajan kupeessa, rantapaikassa nimeltä Saimaa Gardens, tarkemmin sanottuna paikassa nimeltä Rauha. Paikalle oli melko helppo löytää ja autolle löytyi parkkitilaa, tosin kilometrin päästä portista, mutta ihan inhimillisissä rajoissa mentiin, jos vertaa vaikka Ruisrockiin ja kolmen kilometrin(?) kävelyä alueella, tuli millä tahansa kulkupelillä.

Perjantain ohjelmiston avasi Eppu Normaali, jonka keikkaa en valitettavasti kerennyt katsomaan. Viime vuosina Eput on tullut nähtyä vähän turhankin usein, vaikka livemeininki toimii edelleen, niin ei vaan tahdo enää jaksaa kuunnella samoja hittejä vuodesta toiseen. Uutta materiaalia kehiin tai edes yritystä uuden matskun synnyttämiseen. Toisena aktina esiintyi Viikate, jota kerkesin nokareen verran nauttia. Ei uponnut. En tunne bändin tuotantoa juurikaan, jotenkin haiskahti turhan stailatulle ja itsetietoiselle bändille, joka kekkuloi musiikillisesti jossain CMX:n ja Kotiteollisuuden välissä.

Ennen illan pääesiintyjää lavalle kapusi vielä Ronski Gang. Jo vuonna 1968 perustettu suomalaisbändi esitti varsin rehvakkaan rokkikeikan. Laulaja Harri ”Ronski” Sjöblom oli kyllä varsin pätevä ukkeli mikrofonin varressa, välillä jopa hämmästyttävän kova. Biisimateriaali oli vähän sellaista Hurriganesin ja Rollareiden välimaastossa ammentavaa perusrokkia. Ei mitään ihmeellistä, mutta sai kyllä puntin ihan mukavasti vippasemaan.

ZZ Top aloitti aikalailla tasan yhdeltätoista. Sedät olivat juuri sellaisia partaveijareita kuin saattoi odottaakin, tosin pienellä ikälisällä ryyditettynä, sillä papoista näki että nyt käydään jo 70-kymmenellä, varsinkin kitaristi Billy Gibbons näytti pelottavan laihalta ja huteralta ukkelilta. Vähän kärsineestä habituksesta huolimatta tämä Texasin trio veivasi alusta alkaen kuin itse pentele, tätä työtä ollaan selkeästi tehty jo yli 40 vuotta ja se kyllä välittyi yleisölle. Empäs tiennytkään Billy Gibbonsin olevan noin kova kitaristi, sormet löysivät aina ne oikeat ja makoisimmat sävelet. Basisti Dusty Hill oli Gibbonsia pyylevämpi, soitto oli svengaava ja hienoeleistä ja se tuki Gibbonsin kitarointia mainiosti, selvästi mies paikallaan. Ehkä rumpali Frank Beardilla oli välillä pieniä vaikeuksia saada kunnon tempoa päälle nopeimmissa numeroissa, mutta kaiken kaikkiaan kannut paukkuivat kiitettävästi.

En tunnistanut ekaa biisiä Thunderbird, kun taas kakkobiisi Thank Youn olin kuunnellut Deguello(79) albumilta tänä aamuna. Mikään kauhean kova ZZ Top – fani en ole koskaan ollut, ne pakolliset platat: Tres Hombres(73), Fandango(75) ja Eliminator(83) on tullut jo aikoja sitten hankittua. Viime aikoina olen täydentänyt kokoelmaa em. Deguellolla(79) ja liki täysin unohtuneella Tejas(76) albumilla. Aina olen pitänyt bändin bluesimmista numeroista, nämä Eliminator-hitit tyyliin Gimme All You Lovin’, Legs ja Sharp Dressed Man ovat niin puhkisoitettuja, että näistä biiseistä en voi enää kunnolla tykätä. Sen sijaan keikallakin kuultu, varsin mainion Recycler(90) albumin My Head’s in Mississippi on bändin tuotannon parhaimmistoa. Minun onnekseni juuri tätä maanläheisempää bluesmatskua soitettiin keikalla varsin paljon.

Keikka oli kokonaisuudessaan yllättävän hyvä. Se kesti encoreineen karvan alle puolitoista tuntia, tuona aikana bändi soitti 19 biisiä. Keikan kohokohtia olivat em. My Head’s in Mississippi, yllättävän väkevä Antenna(94) albumin Pincushion, ihka uusi biisi Gotsha Get Paid sekä kaikki muut bluesimmat vedot. Varhaisemmat hitit La Grange ja Tush toimivat myös erinomaisesti. En tiennyt, että Tushin laulaakin basisti Dusty Hill. Ääni oli kirkas ja jopa falsettiin karkaava. Pointsit myös Billy Gibbonsin laulusta, se kuulosti paremmalta ja irtonaisemmalta kuin levyillä.

Kyllä, sedät ottivat jossain kohtaa känsäisiin kätösiin ne kuuluisat karvakitarat. Pojilla oli myös huumorin pilkettä silmäkulmassa, nautittavan soiton lomassa pienet eleet ja lavahassutukset saivat suupielet usein kääntymään ylöspäin. Melkein täyden kympin keikka, ehkä riskinottamisella ja keikan biisilistan vaihtamisella(on ollut koko kiertueen ajan lähestulkoon biisilleen sama) oltaisi puhuttu jo liki täydellisestä keikasta. Hyvä näinkin.