Laitimmainen komento

Syksy 1985. Vince Neil oli suunnannut katseensa lukijoihin Suosikki-lehden kannessa. Mötley Crüe kokonaisuudessaan oli sen kertaisen numeron taskupokkarin aiheena. Venomin pahat pojat ilmoittivat tekevänsä iljettäviä, kristinukon seuraajia provosoivia asioita. Oma huomio kiinnittyi tarkimmin Los Angelesista Suomen kylmyyteen saapuneisiin heavy metal sankareihin. He olivat matkustaneet tänne promoamaan uutta levyään ja suuntasivat reissullaan muun muassa helsinkiläisen koulun yläasteelle kertomaan elämänohjeitaan yleisölle, joka sai olla todistamassa ainutkertaista luentoa.  

Blackie Lawless ja Chris Holmes vierailivat yhdeksännen luokan oppitunnilla täydessä, siihen maailman aikaan erittäin näyttävässä lavakostyymissa. Oliko Blackiella nivusissaan aito sirkkelinterä? Tässä kohtaa muisti tekee stopin, enkä löydä arkistosta kyseistä Suosikkia tarkistaakseni asian kuvista. Siitä olen kuitenkin melko varma, että rankan imagon omanneet rokkisankarit olivat siistiytyneet hieman, eivätkä liikkuneet enää julkisesti perseet paljaina. Joka tapauksessa, kaksi neljäsosaa W.A.S.P:n eläimellistä vetovoimaa omaavista kapinallisista oli liikenteessä ja Suomen etapilla kertomassa meille uudesta “The Last Command” levystä.  

Muistan tuskaisen harmituksen, kun en saanut olla näkemässä äijien visiittiä oppilaitoksessa. Ja sen, millaisella intensiivisyydellä kuuntelin huoneessani juliste- ja lehtipinojen keskellä juuri ilmestynyttä pitkässoittoa, jonka yksi koulutovereista oli nauhoittanut c-kasetille. Blackie Lawless vertasi jossain toisessa lehtijutussa kappaleiden sovituksia ja tarkasti toteutettuja efektejä Pink Floydiin. Kuinka soundit ja äänimaailman yksityiskohdat räjähtelevät aivojen läpi, kun levyä kuuntelee yön pimeinä tunteina kuulokkeilla.  

12-vuotias rokkidiggari inhosi Pink Floydia ja deletoi mielestään bändin nimen. Totta kuitenkin on, että The Last Commandin mielikuvia luoviin detaljeihin on kiinnitetty erityistä huomiota. Jo levyn alkuun sijoitetun “Wild Child” klassikon kitarasoolon jälkeiseen väliosaan sijoitetut korpin rääkäisyt ja jostain tuonpuolesta kumpuavat äänet vievät aavikolle, jossa villi kulkija käy taisteluun petoja, sekä muuta maailmaa vastaan. Sanoituksissa saalistetaan polttavaa rakkautta. Dramatiikkaa ei puutu ja superlatiiveja alleviivaa Blackien suden ulvonnan mieleen tuova laulu. 

Ensimmäinen havainto uudesta materiaalista oli televisiossa näytetty “Blind in Texas” video. Se jysähti ja lujaa. Näyttävästi toteutettu, 4 minuuttia ja 10 sekuntia kestävä löyhästi juonellinen tarina, joka voisi olla kuvastonsa puolesta joku ZZ Topin sen aikaisista musiikkivideoista. Musiikki oli liikahtanut ensilevyn rankasta heavy metallista rockaavampaan suuntaan. Nousuhumalaa oli ilmassa.  

W.A.S.P:n ensimmäisellä levyllä oli mullistava vaikutus siihen, mihin suuntaan oman kasettihyllyn sisältö alkoi muodostumaan. Toinen levy kolahti vieläkin lujempaa. Siinä missä debyyttilevy oli korostetun shokeeraava, saastainen, raskas, provosoiva jne, oli The Last Command vastaavasti melodisempi, hard rockaavampi, enemmän glam. Sanoituksia oli siistitty. “Ballcrusher” piti sisällään roiskeita ja sanastoa, jolla saattoi ansaita levyn kanteen Parental Advisory / Explicit Lyrics ansiomerkin. Muuten liikuttiin maastossa, jossa kännättiin Teksasissa, oltiin uudisraivaajia tai villin lännen pyssysankareita, ulvottiin tuskaa yössä, tai kiidettiin biker kapinallisena aavikon läpäisevällä valtatiellä. Pedot eivät enää naiskennelleet hulluina. Tai ainakaan asiaa ei alleviivattu, tuotu esille yhtä suorasti kuin vuonna –84. Tällä kertaa seksissä oli draivia. 

Pintaa oli kiillotettu. Enää ei ryvetty hurmeessa kaulaa myöten. Haettiin ehkä laajempaa yleisöä, liikahdettiin lähemmäs keskitietä, haluttiin suurempia myyntilukuja. Tätä ei voitu myöntää suoraan haastatteluissa, koska siihen maailman aikaan kaupallisuus oli terminä kirosana rockpiireissä.  

Taka-alalle painettiin usein myös se fakta, että bändin jäsenet olivat ja ovat rautaisen ammattitaidon omaavia muusikoita. Puhuttiin jopa studiomuusikoiden statuksesta, joka ei tehnyt kasarilla hyvää kovien katutappelijoiden imagolle. Tough guys, definitely. Ja tietysti minäkin katsoin ihaillen ylöspäin tällaista retkuiluun viittaavaa romantiikkaa. Mutta katujen asukkeja he eivät takuulla olleet. 1980-luku oli kyllä kaikessa kiehtovuudessaan kummallista aikaa. Sarjakuvasankareilla meni lujaa. 

Yhteisinä tekijöinä uuden ja vanhan välillä olivat Blackie Lawlessin hurja ulosanti laulajana, Chris Holmesin ja Randy Piperin tehokas kitaravalli sekä kappalevalikoima, jolle olisi voinut antaa suoraan otsikoksi The Greatest Hits. Blackien, Chrisin, ja Steve Rileyn kynät olivat erittäin terävässä kunnossa, eikä kokonaisuudesta löydy heikkoa lenkkiä. Ja salonkikelpoisempanakin W.A.S.P. edusti ns. Hair Metal aikakauden hurjinta antia.  

Kaikesta edellä mainitusta, videoista, levystä kokonaisuudessaan, yhtyeen imagosta ja lehtijutuista muodostui vastustamaton, elokuvallinen raskaan rockin triangeli, joka piti minua pihdeissään tiukasti. Poispääsyä ei ollut. 

Vuonna –85 ilmestyi monta henkilökohtaisella tasolla tärkeää levyä. Näitä olivat mm. 

Twisted Sister – Come Out and Play 

Mötley Crüe - Theatre of Pain 

KISS - Asylum 

Bon Jovi – 7800 Fahenheit 

Accept – Metal Heart 

Iron Maiden – Live After Death 

Scorpions – Worldwide Live 

Dio – Sacred Heart 

AC / DC – Fly on the Wall 

ZZ Top – Afterburner  

Muutaman mainitakseni. Yksikään ei kuitenkaan iskenyt samalla voimalla kuin W.A.S.P. 

Seuraavana vuonna ilmestynyt “Inside the Electric Circus” ei kolahtanut enää samalla tavalla. Niin naurettavaa kuin se tavallaan onkin, yksi syy mielenkiinnon vähenemiseen oli entisestään siistitty julkisivu. Ei enää sirkkeleitä. Ei alastomuutta. Jalkovälistä lentävä kipinäsuihku ja sensuroinnista tai Washingtonin vaimoista suu vaahdossa saarnaaminen eivät vaan olleet sitä samaa hulluutta, johon olin aiemmin ihastunut.  

Inside the Electric Circusin energiatasot eivät yltäneet muutamaa kovaa vetoa lukuunottamatta edellisten vuosien tasolle. Ilman ylempänä mainittuja, särmää antavia tunnusmerkkejä bändi olisi siirtynyt lähes kokonaan osaksi melodisen hard rockin keskikenttää. Olen kyllä oppinut diggaamaan ajan kanssa myös tätä levyä. Circus on hyvä, mutta ei yllä koko tuotantoa tutkiessa parhaaseen kolmannekseen. En ollut ainoa levyyn tai imagon muutoksen pettynyt, koska nousu megasarjaan jäi saavuttamatta. Jotain katosi, mitään ei tullut oikeastaan tilalle. 

Vuosien 1984 – 1987 testamentiksi muodostui –87 julkaistu konserttitallenne “Live...in the Raw”, jota ennakoi video uudesta “Scream Until You Like It” biisistä. Kappale oli kirjoitettu Ghoulies II elokuvaa varten ja videolla Blackie palasi “juurilleen” möyriessään lavasteissa leffan petohahmojen joukossa. Live-levyn tarkoituksena oli tuoda rankka särmä takaisin W.A.S.Pin musiikkiin ja olemukseen. Tässä onnistuttiin jossain määrin. Seuraavina vuosina suunta muuttui.  

The Last Command ilmestyi 25.10.1985. Kirjoitan tätä tekstiä levyn hieman yli 40 vuotisen yhdessä kuljetun taipaleen kunniaksi. Ja samalla harmittelen, etten lähtenyt yhdellekään Debut Album kiertueen Suomen keikalle. Suolaa on hierottu haavoihin usean ylistävän arvion ja kommentin voimin. Omaan valintaan jättää show väliin vaikutti luultavasti se, että 2000-luvun aikana näkemäni keikat eivät olleet järisyttäviä kokemuksia. Huono tekosyy, tiedän. 

Syntymäpäivää juuri viettänyt Command tuntuu luissa ja ytimissä edelleen tehokkaalta, kiehtovalta, helmiä täynnä olevalta, rankalta hard rock latingilta. Mutta kuinka levyyn suhtautuisivat tämän päivän nuoret metallidiggarit, jos kuulisivat sen nyt ensimmäistä kertaa? Iskisikö lujaa vai kuulostaiko kaikki homeiselta? Niin tai näin, bändin alkuaikojen imagon vaikutuksen näen useammassakin tämän päivän raskaan rockin edustajassa. Kuten esimerkiksi hiljattain keikalla näkemäni Wednesday 13: n lavapreesensissä.  

Levyn kansiteksteistä löytyvä neuvo välttää juopottelun ja autoilun yhdistelmää saattaa olla kuittaus eräälle toiselle samaan aikaan kovassa nousussa olleelle hedonismin edustajalle. Yleisölle kaikki saattoi näyttäytyä ulospäin jatkuvina bailuina, mutta kulisseissa oli käynnissä jatkuva kukkotappelu. 

Siirryn kuunteluhommiin. Pihdeissään pitää edelleen, enkä edes halua pois. Let it burn! 

https://www.youtube.com/watch?v=8VAu6dRHGOE&list=RD8VAu6dRHGOE&start_radio=1

Kirjoittanut 

Miikka Tuovinen

Van Halenin uusi totuus

Totuus ei pala tulessa, mutta aika murentaa totuuden, rapauttaa sen aidon ytimen, kaikki aito ja elinvoimainen on jo kertaalleen tehty, nykyisyys on pelkkää menneen tekohengitystä.

Van Halen, tuo jenkkihevin kruunattu kuningasbändi mylvähtelee jälleen. Bändi joka aikoinaan määritteli kitaransoiton ja hevimusiikin uudelleen. Melkein alkuperäinen kokoonpano on taas yhdessä, ennen kaikkea Diamond Dave, eli vokalisti David Lee Roth on palannut ruotuun ja näinä päivinä kauppojen hyllylle putkahtaa ihka uusi studioalbumi: A Different Kind Of Truth(12), ensimmäinen neljääntoista vuoteen, edellistä Gary Cherone – painotteista Van Halen albumia ei kai kukaan halua enää muistaa. Nyt on kaikki niin kuin ennenkin, kitara vinkuu tutusti ja Dave karjahtelee kaiken sen mitä vielä itsestään ulos saa.

Miksi Van Halen ja miksi tätä plattaa on odotettu? Olen itse myöhäisherännäinen fani tai ehken nyt sentään fani, ainakin mieluusti bändin tuotantoa kuunteleva tapaus. Alkuaikojen Van Halen platat: Van Halen(78) ja Van Halen II(79) sivuutin olankohautuksella, helppoa ja ohutta hevivingutusta ilman hyviä biisejä tai vahvoja albumikokonaisuuksia. Pelkästään tieto siitä, että bändi oli saanut ensimmäisen hittinsä Kinks – biisillä You Really Got Me esti minua tutustumasta näihin bändin alkupään levyihin. Olin mielikuvieni varassa ja ne mielikuvat eivät olleet bändin kannalta mairittelevia. En tuolloin tiennyt, että Van Halen(78) on yksi hevimusiikin merkkipaaluista.



Todellinen ensikosketukseni bändiin tapahtui vokalisti Sammy Hagarin aikoihin albumeilla 5150(86), OU812(88) ja For Unlawful Carnal Knowledge(91) jotka olivat sellaista jenkkirokin peruspäkkyrää. Muistan pitäneeni ainakin tsipaileista: Dreams, Why Can’t This Be Love ja Right Now, eli tästä aika ilmeisestä hittiosastosta. Pidin bändiä tuolloin viihteellisenä jenkkihevibändinä ja se ui varsin hyvin minun viisitoistavuotiaan kritiikittömään sielunmaisemaan.

90 – luvulla bändille tapahtui jotain, tai noh, sille tuli ikää, vokalistit vaihtuivat liian usein, rahaa oli tienattu jo pikkaisen liikaa, viinakin maistui liian hyvin, erityisesti kitaristi Eddie Van Halenille. Tuolta vuosikymmeneltä muistaa David Lee Rothin hyvin alkaneen soolouran rapautumisen, hyviä levyjä tuli yhä harvemmin. Van Halen ajautui myös musiikilliseen umpikujaan viimeistään tällä em. Extreme-vokalistin Gary Cheronen tulkitsemalla levyllä: Van Halen III(98). Uusi vuosituhat toi mukanaan hittikokoelmia ja huhuja alkuperäisen kokoonpanon paluusta.

Nyt ollaan tässä hetkessä ja kitarat vonkuvat ylärekisterissä. Meno on kiireistä, mutta jotenkin hyvin rullaavaa. Dave ei ole lauluenergialtaan enää entisensä, vaikka ääni on tunnistettava oma itsensä, yksi rokin suurista äänistä, kuitenkin. Voisin väittää uuden levyn biisimateriaalia kahden kuuntelun jälkeen vähintäänkin kelvolliseksi. Arkistojen kätköistä elvytetty She’s The Woman on kelpo Van Halen – standardi, China Town, Blood and Fire, Honeybabysweetiedoll, Stay Frosty, Big River, hyvältä nämä kaikki kuulostavat, jopa tämä yleisesti parjattu paluusinkku Tattookin.




Miten voi olla mahdollista, että intohimo tuntuu säilyneen? Liki kuusikymppiset ukot painavat kaasupoljinta ja meno tuntuu uskottavalta. Onko perusrytmiryhmä todellakin näin hyvä kera Eddie Van Halenin pojan Wolgangin bassossa? Kertokaa te, jotka oikeasti olette seuranneet bändin soitannollista uraa? Ja se alkuperäinen basisti Michael Anthony, oliks se oikeasti jotenkin korvaamaton? Levyiltä en mitään erota, mutta ehkä pitemmän linjan Van Halen – diggareilla on tähän oma sanansa sanottavana?

Loppujen lopuksi otin Van Halenin alkupään tuotannon haltuun, katselin aikani kirppareiden ja levymessujen vinyylilaareja sillä silmällä ja hommasin muutamalla eurolla alkupään levyt itselleni. Myös kaverini pedagogisella opastuksella otin huomioon ja kuunteluun bändin kolmannen platan Women and Children First(80), joka ihastutti ketterällä bluesotteellaan. Itse asiassa Van Halen kokoelmastani puuttuvat enää vain albumit: Diver Down(82), 1984(84), Balance(95) ja Van Halen III(98).

Onko arveluttavaa jatkaa tällaista puhtaasti teini-ikään soveltuvan musiikin kuuntelua, mitä Van Halen sen syvimmässäkin ytimessä edustaa? Vauhti on kovaa, kitara vinkuu, autot menee lujaa, naiset ovat epäuskottavan kauniita(tai silikonisia). Musiikissahan ei ole mitään isoa taiteellista sanomaa, mutta pitääkö toisaalta olla jos puhutaan rokin kuuntelusta? On Elvis, on Bolan, on Zeppelin, on ikuinen Be Bob a Lula, on vain kiihkeä lantiorytmi, levoton ja elinvoimainen, tähän illuusion me kuitenkin hetkittäin haluamme hukkua.