Kojo - Tasasta ku Sveitsissä

Timo Kojo (s.1953) oli uransa huipulla 80-luvun vaihteessa. Muistan Suosikki-lehden kannen jossa hän poseerasi King Kojo nimellä. Jim Pembroken voimakkaalla avustuksella synnytetty albumi: So Mean (79) on härmäsoulin varhaisia klassikoita ja edelleen parin euron kirpparilaarin vakiovieras. Sitä sen ei pitäisi olla, koska kyseessä on kova platta, samoin kuin tätä seurannut Lucky Street (80) joka on miltei kovempi levy kuin edeltäjänsä. Lucky Streetin löydät varmuudella euron laarista, puhumattakaan kahdesta muusta englanninkielisestä Kojo-levystä: Go All The Way (81) ja Time Won't Wait (83). Yhtälailla nekin ovat polkeutuneet alelaarien alimmalle tasolle. Tästä linkistä löytyy mainio analyysi tuosta jälkimmäisestä levystä: https://levyhyllyt.musiikkikirjastot.fi/kojo-time-wont-wait-revanssi-englannissa/

Kojon kahden eka levyn pääarkkitehdin, eli Jim Pebroken mieleenpainuvimpia kappaleita on oheinen  Veronica Hillside, josta tosin puuttuu levyversion lapsikuoro.

https://www.youtube.com/watch?v=Ueed8cEFezU

Miksi Kojo ei loppujen lopuksi breikannut lujaa Suomessa? Voidaan puhua sellaista musagenrestä, joka ei myy kotimaassamme. Nojoo, Rod Stewart ja jopa Riki Sorsakin myi käheällä kurkullaan, mutta miksi ei Kojo? Suurin osa meistä tietääkin pääsyyn, joka on Nuku Pommiin, tuo surullisenkuuluisa kappale jolla Kojo edusti Suomea euroviisuissa vuonna 1982. Riki selvisi omasta euroviisupettymyksestään saaden muutaman pisteen, kun Kojo pisti vielä pahemmat, eli nollat. Näin hän sai lisänimen Nolla-Kojo, joka on seurannut miestä vuosikymmenet. 

Kojon Petteri Ahomaan toimittamassa elämänkerrasta Tasasta ku Sveitsissä (09) kerrataan vauhdikkaasti Kojon uran vaiheita. Kerrontatyyli on jutusteleva, ehkä hivenen liioitteleva. Kaikkia Kojon kertomaa ei arvaa ottaa sataprosenttisena faktana. Keikkaliksat eurooppalaisilta homoklubeilta euroviisu-menestyksen/menon jälkeen kuulostavat aika villeiltä. Gay-mestojen ainut vaatimus oli se, että Kojo esiintyisi samassa punaisessa nahkableiserissä ja housuissa kuin euroviisuissa. Itseasiassa kyseinen kappale on vanhennut ihan hyvin, vai mitä olette mieltä?

https://www.youtube.com/watch?v=MmpyXSXZcAA

Elämänkerta valottaa Kojon sosiaalista puolta, kuinka hän on ollut monessa mukana. Mehevät tarinat lähtevät aina 70-luvun alun Tanskan kiertueista, Badddingin lastenvahtina olon kautta New Yorkin jazz-klubeille, jossa hän vetäissyt jonkin numeron Miles Davisin häntä säestäessä. Elämänkerran ansio on Kojon omakohtaisten tarinoiden hyvä nivoutuminen painettuun tekstiin. Ahomaa tekee elämänkerturina vakuuttavaa jälkeä. Yhdenkerran hän ajaa karille kun paljastaa tietämättömyytensä, että miten Grateful Dead kirjoitetaan, ei siis Greatful Dead, kuten Ahomaa väittää. 

Kojolla on ollut myös vaikean artistin maine. Euroviisutuloksen jälkeen kun Kojo oli palannut Suomeen kuin Euroopan omistaja, harmittelematta itse tappiotaan, joka oli liikaa sen aikaiselle suomalaiselle mentaliteetille. Liiallinen itsevarmuus nähtiin koppavuutena, ellei jopa kusipäisyytenä. Nykyään asiat saattavat olla jo toisin. Euroviisutappioihin on jo totuttu ja kaikenlainen näkyvyys on artistille hyväksi. 

Myös päihteiden käytöstä kirjoitetaan estottomasti, sekä omasta, että muiden. Mieleen painuvin kertomus tästä genrestä on lienee yksi golfklubi, jonka jäsenyys vaati viikon yhtämittaisen kännäämisen ja sen jälkeen toisen viikon kännissä golfin peluuta. Tuohon klubiin kuului Kojon lisäksi vain Vesa-Matti Lori ja eräs kolmas henkilö.

Kaikkinensa Kojosta tulee aika sympaattinen kuva. Kyseessä on henkilö, joka on halunnut ja uskaltanut tehdä juttuja, vaikka läheskään kaikki ei ole mennyt maaliin asti. Harmillisesti Kojon musaura aikalailla kuihtui uudella vuosituhannella, viimeisin levy Suloinen Maria onvuodelta 1997. Muutama lastenlevy tuli tosin tämän jälkeen.

Palataan lopuksi Kojon uran alkuvaiheeseen. Lucky Streetiä (80) tehdäessä haettiin kuulemma pari viikkoa pelkkää rumpusoundia ja muu ajasta oltiin viihteellä. Levy on kieltämättä aika rumpukeskeinen. Aloitusbiisit Workout ja Sunny Southside (Of New Mexico) ovat rytmikkäitä raitoja, jotka avaavat levyn vakuuttavasti. Kannuosastolta löytyy osaamista, kun Ippe Kätkä, että Vesa Aaltonen ovat olleet mukana levyn teossa. Kaikkinensa levyn a-puoli on aika timanttinen, De Soto Sweet ja Runnin' out of time rokkaavat mukavasti. B-puolikaan ei jää paljoa jälkeen, helmenä sieltä nousee slovari Francoise.

https://www.youtube.com/watch?v=JqTMRjKu9U4

Torttua ja Sorsaa!

Näin jouluisen tortunpaiston ja taikinalevyjen käsittelyn lomassa lautaselle tipahtaa ehtaa sorsaa , Rikiä sellaista. Torttulevyjä on hyvä sulattaa 15 minuuttia huoneenlämmössä, sen sijaan levyllisen Riki Sorsaa voi laittaa heti uuniin, eli levylautasella pyörimään.

Jos olet onnekas, niin käsissäsi on Rikin englanninkielinen rokkilevy Desert of Love (82). Varsinainen kasarihelmi, eikä niinkään kasari, paremminkin hyvin tuotettu ja soitettu platta. Viimeistään tässä vaiheessa heitä kaikki Riki ennakkoluulosi huis helvettiin ja kuuntele mitä setä kertoo. Rikin tuotantohan ei suinkaan ole pelkkää muuttohaukkaa ja nananaanaata, historian hämärästä löytyy muitakin harvinaisen laadukkaita englanninkielisiä rokkilevyjä, kuten Rikin ensimmäinen levytys The Zoo Hits Back(75) ja Changing Tunes(81)

Muistan lukeneeni, että kyseinen Desert of Love on yksi Suomen parhaiten soundaavista vinyylilevyistä, taika perustuu muistaakseni ruotsalaiseen, hyvälaatuiseen levyn tuotantovaiheeseen, vinyylin kaiverruksiin ym. Helvetin hyvältähän tämä kuulostaa heti ykkösbiisistä lähtien. Soitto on komeaa ja jokaisen soittimen erottaa tällainen vähemmänkin musiikillinen korva.

Entäs sisältö sitten, silkkaa torttuako? Ei suinkaan. Tässä välissä on hyvä muistuttaa tehdä tarpeelliset viillot torttulevyihin, laittaa keskelle mukava luumuhillosilmä ja solmia tortun reunat kiinni. Täytyy muistaa painaa tarpeeksi kovaa reunoja, ettei ala paistaessa repsottaa. Sorsa voi sen sijaan jatkaa laulamistaan levylautasella koko tortunpaiston ajan, sillä levyltä on erotettavissa yllättävän monta hyvää biisiä.

Nimibiisi Desert of Love aloittaa levyn jytäkästi, jo tässä huomaa levyn soundin hienouden. Ykkössiivulta löytyy tämän ärhäkän aloituksen lisäksi muotovaliot Jim Pembroke – balladit Wishful Thinker ja Misty Island, sekä erityisen ärhäkkä Pembroken rantabiisi Beach Party. Kyllä Vaan, Wigwam-jehu Jim Pembroke on rustannut suurimman osan levyn biiseistä, joka on useimmiten laadun tae, kuten nytkin. Tuossa kasarin alussahan Pembroke väänsi erittäin tuotteliaasti biisejä monelle suomalaiselle artistille, kuten Kojolle, Pedro’s Heavy Gentlemanille ja Maaritille.

Tortut on hyvä viimeistään nyt lykätä uuniin, muistithan laittaa uunin 225 asteeseen, paistoaika on 10-15 minuuttia. Riki on myös hyvä kääntää ja katsoa mitä herkkuja toinen puolisko tarjoaa. Kakkosiivun aloitus Glory Road on kuin Springsteenin Glory Days, paitsi että Riki teki biisin kaks vuotta ennen. Nou nou, ei mitään plagiointia, ehkä vaan jutun kirjoittajan liioittelua. Toinen puolisko on muuten ensimmäistä hieman tasapaksumpia, ehkäpä siihen on syynä valjuhko Esa Kaartamon biisi Hope for the Best.

Niin, älä unohda torttuja uuniin. Patakinnas käteen ja pelti pois uunista, nyt viimeistään näet että repsottaako torttujen reunat? Täällä torttusetti pysyi kasassa. Nyt vaan vähän jäähdyttelyä ja Glögiä tulelle. Rikikin jäähdyttelee loppusuoralla, viimeisessä mietteliään mukavassa biisissä She Drops You Yesterday. Sanoisin, että maistuva albumi, nimenomaan vinyyliominaisuuden ja Jim Pembroken biisien ansiosta. Toki Rikikin kiekuu komeasti ja nyt ensimmäinen puraisu tuoreen tortun reunasta.

Harmi kun ei löytynyt näitä Rikin englanninkielisiä biisejä YouTubesta, mutta tätäkään ei ole syytä unohtaa:)