Pilvien välistä rockparhautta - Tammerfest 22.7.2017

Lauantain Tammerfestini alkoi Keskustorin teltalta ja Matti Johannes Koivun keikalta. Tällä kertaa Matti Johannes oli bändin kanssa liikkeellä. Aiemmilla näkemilläni keikoilla olin nähnyt vain akustista Koivua. Niin, miten tämän nyt kertoisi. Aurinko paistoi pilvien takaa, piti tulla sadetta, mutta ei. Matti Johanneksen syvälliset laulut toinen toisensa jälkeen menivät syvemmälle mieleen ja lihaan, liikuttivat, tekivät vaikutuksen, antoivat melkein puhdistuneen olon. Alkupäässä keikkaa oli ehkä hivenen soundillista hapuilua, kun taas loppuosa sujui hienosti. Keikan parhaimmistoa olivat: aloitusbiisi Tyhjäksi jätetty, 80-luvun lapset ja todella koskettava Tunnen Muuttuneen Maan sekä bändin kitaristille, tuoreelle isälle omistettu: Kun Puu Kaatuu.

Ratinanpuistoon päästessämme odottelimme lavalle saapuvaksi suomirokin legendaa Eppu Normaalia. Olen ollut ennen tätä seitsemisen vuotta Eppu-pannassa, kun bändi on vaan veivannut vanhoja hittejään ja siirtänyt uuden levyn tekoa aina tuonnemmaksi tulevaisuuteen. Tänään annoin periksi, uutta levyä tuskin enää tulee ja ehkä minä haluan kuulla nämä kansanlaulut vielä kerran livenä. Kyllähän näitä kansanlauluja sitten riittikin. Keikan tuorein biisi oli vuodelta 1991, vain singlenä julkaistu Lensin Matalalla. Kyseinen veto oli keikan mukavia yllätyksiä, ei niin usein kuultu kappale. Alkupuolella keikkaa soitettu Minun Aurinkolasini oli myös harvinaisempaa osastoa. Muuten mentiin ihan "supehittitasolla", Vihreän Joen Rannalla, Kitara Taivas ja Tähdet, Puhtoinen Lähiöni, Njet Njet, Nyt Reppuni Jupiset Riimisi Rupiset...niin, kyllä te tiedätte nämä kaikki.

Ei varmaan ihan täydellisin eppukeikka, Martin ääni välillä oli vähän tukkoinen, Pantsen kitarakin meni välillä niin ja näin sekä Baarikärpäs-osuuskin oli aika puhelaulumaisen ontuva. Mutta näistä pienistä säröistä huolimatta keikka oli silkkaa tunnetta ja tammerfest-yleisön kollektiivista sielunmessua. On erityisen hienoa kun bändin keikalla voi laulaa mukana jokaisessa laulussa ja täysin palkein. Sellainen mukava jälkivaikutus keikasta tuli, että kaivoin myös Eppuja levylautaselle ensimmäisen kerran moneen moneen vuoteen. Nämä biisit kun on kuunneltu ja opiskeltu jo teini-iässä, ovat osa Dna:ta. Harvinaisen hyvältä kuulostaa juuri nyt Pop Pop Pop(80) kokoelma.

Illan pääesiintyjä oli The Verve yhtyeen ex-solisti Richard Ashcroft. Itselleni Ascroftin tuotanto on tuttu Verven Urban Hynmsin(97) ja muutamien soololevyotantojen kautta. Ei siis täydellisesti hallussa, mutta sanoisin, että sen verran riittävästi, että miehen keikka tuntui katsomisen arvoiselta. Jäntevältä ja skarpilta näyttänyt Ashcroft aloitti tismalleen keikka-aikataulun mukaisesti, eli.klo:22.30. Noin kymmenen biisin mittainen keikka piti sisällään ns. tärkeimmäit Verve-hitit ja edustavan otoksen soolotuotantoa. Kakkosena soinut Sonnet putosi hyvin, uuden levyn This it How It Feels toimi myös komeasti. Ennen Drugs Don't Workin alkua Ashcroft kuittaili jotain Robbie Williamsin suuntaan, ilmeisesti liittyen häneen tulevaan Tampereen keikkaan. Pienehkö katkeruus paistoi artistin kommenteista. Turhaa kuittailua sinänsä, koska Richardin keikka oli musiikillisesti todella varmaa työskentelyä. Ashcroft lauloi läpi keikan antaumuksellisesti ja fiilis tekemiseen tuntui olevan kohdallaan. Bändin soolokitaristi teki myös mainioita työtä ja bändi jäi mukavalla tavalla biisien lopussa jumittelemaan ja paisuttelemaan joitain kappaleita, joka mielestäni oli myös aika toimiva ratkaisu.

Ilta loppui luonnollisesti Bitter Sweet Symphonyyn. Ascroft puki takkinsa ylleen ja poistui näyttämöltä kuin nyrkkeilijä kehästä. Lievä pistevoitto Ashcroftille, mutta ei täyttä livetyrmäystä. Artistina Richrd Ashcroft taitaa olla Verve-hittiensä vanki ja sooloura ei ole tehnyt Ashcroftista niin suurta artistia kuin yleisö ja ehkä artisti itse on toivonut. Jäin kaipaamaan ekan soololevyn Alone With Everybody(00) hittiä Song For Loversia. Tämän soolon  aikoihin Ascroftista pyrittiin leipomaan suurempaakin starbaa, muistan esimerkiksi kotoisen Soundi-lehden levyarvion jossa Ashcroftia verrattiin karisman puolesta aina Elvikseen asti. Niin, ainakin pieni Elvis me nähtiinkin tänä iltana, jopa musiikillisesti ärhäkkä sellainen, mutta ehkei täysin urauurtavaa taiteilijaa.

Keikoilla on aina se hyvä puoli, että sen jälkeen tulee tsekattua uudelleen artistien tuotantoa. Näin on tänään käynyt Ashcroftin suhteen. Olin melkein unohtanut hänen kolmannen soololevynsä: Keys To The World(06), josta löytyy sentään kaksi kovaa keikkasuosikkia: Break the Night With Colour ja Music is Power. Uusin These Peoplekaan(16) ei kuulosta hullummalta. Mutta korvamadoksi keikan jälkeen jäi kuitenkin tämä Verve-klassikko: