Maailman paras unohdettu popsäveltäjä

Yksi Uncut-musiikkilehden helmistä on Prefab Sproutin nokkamiehen Paddy McAloonin haastattelu parin vuoden takaa(Uncut 10/2009) uuden Let’s Change The World With Music(09) aikoihin. Haastattelu on monin tavoin koskettava, melkein itkettävä, sillä herra McAloonilla on tusinoittain julkaisematonta ja laadukasta albumimateriaalia, jota hän ei pysty korkean itsekritiikin ja erinäisten terveydellisten ongelmien takia levyttämään. McAloon toteaa olevansa loukussa näiden tuhansien levyttämättömien laulujensa kanssa omassa kotistudiossaan Andromeda Heightissä County Durhamissa Englannissa.

Mistä kaikki alkoi? Prefab Sprout oli 80-luvun alkupuolella yksi monista lupaavista alternative rock/pop-bändeistä yhdessä Scritti Polittin, Echo And The Bunnymenin ja Deacon Bluen kanssa, joka onnistui luomaan myös kohtuullisen menestyksekästä uraakin 80-90 luvun vaihteessa. McAloonin lisäksi bändissä vaikuttivat uran alkupuolella velipoika Martin McAloon bassossa, silloinen tyttöystävä Wendy Smith taustalaulussa/koskettimissa sekä rummuissa Neil Conti.

Eka albumi Swoon(84) oli laadukkaasta biisimateriaalista huolimatta, sekä soitannollista, että tuotannollista hapuilua. Nerokkaasti nimetyllä kakkosalbumilla Steve McQueen(85) Sprout alkoi saavuttaa laajempaa suosiota. Ennen levyn julkaisua bändi antoi yhden haastattelun yllättäen supisuomalaiselle Soundi-lehdelle(Soundi 8/1985), kiitos Soundin silloisen ”Brittein kirjeenvaihtajan” Dougie Gordonin, jonka tyyppistä panosta nyky-Soundin kehnohko ulkomaanhaastattelu-osasto tarvitsisi. Tuossa haastattelussa Paddy McAloon kertoo herkullisen avoimesti omasta lauluntekijä-identiteetistä maukkailla vertailuilla muun muassa Dylaniin. Nykyään klassikoksi tituleerattava Steve McQueen toi bändille ensimmäisen hitin, nyt kuunneltuna hiukan kasarisoundeista kärsivän When Love Breaks Downin. Noihin aikoihin McAloonille puettiin jo popsäveltäjäneron viittaa päälle ja ihan aiheesta.

Hurja luomisvoima tuotti samana vuonna myös toisen laadukkaan albumin: Protest Songs, joka levy-yhtiön nihkeilyn vuoksi julkaistiin vasta vuonna 1989. Seuraava ns. virallinen albumi From Langley Park To Memphis(88) toi ensimmäistä kertaa esiin bändin täydellisen ja joidenkin mukaan ylisiirappisen soundin(kiitos myös tuottajalle Thomas Dolbylle). Levy on loppuun asti hiottu, tavallaan täydellinen kasari pop-levy, sillä erikoisuudella, että se on lyriikoiden puolesta varsin syvällinen. Levyn hitikkäin ja kenties muistettavin biisi Cars And Girls uskaltautui lievästi vittuilemaan itse Bruce Springsteenille: ”but look as us now, quit driving, some things hurt much more than cars and girls”

Prefab Sproutin ura huipentui ja osittain kipsaantui mestariteokseen Jordan: The Comeback(90) josta olen jo aiemmin blogissani kirjoittanut. Huikea 19 biisin kokonaisuus tavoitteli syviä, jopa arkitodellisuuden ylittäviä musiikillisia elämyksiä. Levy on myös oma suosikkini vaikkakin kieltämättä se on hivenen ylipitkä. Biisit Jesse James Bolero, We Let The Stars Go, One Of The Broken ja Doo-Wop In Harlem saavat edelleen ihoni kananlihalle. Levy on kuin katkeransuloinen sieluntila, koukuttava ja erittäin lohduttava. Tässä levyssä, kuten muidenkin Sprout-albumien kuuntelussa, ajan antaminen levylle on valttia, näennäisen viihteellisen ja ylisiirappisen kuoren alta paljastuu ajan myötä uskomattomia syvyyksiä. Jordanin jälkeen, 90-luvun alkupuoliskolla bändi hajosi tai laitettiin naftaliiniin, valtava itsekritiikki ja kyllästyminen musiikkiteollisuuteen esti Paddy McAloonia julkaisemasta uusia albumeita, vaikka sitä julkaisematonta materiaalia oli jo tuolloin valtavasti.



Uuden vuosituhannen vaihteessa bändi taas aktivoitui ja julkaisi kaksi erittäin hyvää albumia Andromeda Heights(97) ja Gunman And Other Stories(01) joista varsinkin jälkimmäinen meni aivan liian nopeasti alelaarien kautta unholaan. Kyseessä Sproutin ns. ”Outlaw-albumi”, maanläheisempi ja sävykkäämpi kuin moni muu bändin tuotos. Noin 80% albumin materiaalista oli aiemmin sävelletty muille artisteille, kuten Blue Roses ja oheinen Cowboy Dreams Jimmy Nailille. Näihin aikoihin bändiin kuului käytännössä vain McAloonin veljekset kaksistaan.



Vuosituhannen vaihde toi myös Paddy McAloonille erilaisia terveydellisiä ongelmia silmien ja kuulon kanssa, joista dokumenttina hämyisä sooloalbumi I Trawl The Megaherz(03). McAloon sairastaa huimauksena ja kuulon heikkenemisenä oireilevaa Menieren tautia, joka estää nykyisin kaikenlaiset live-esiintymiset. Sairasteluista huolimatta musiikin säveltämisen intohimo ei ole kaikonnut, Uncut-haastattelussa hän toteaa: ”voin kirjoittaa albumin kuudessa viikossa ja olen tehnyt sitä jo 30 vuotta”

Viimeisimpien netistä löytyvien haastattelujen ja erinäisten huhujen perusteella Paddy McAloon on pitkään paininut kunnianhimoisen albumiprojektin nimeltään Zero Attention Span kanssa, tämän ohella häneltä olisi jo lokakuussa tulossa toinen uusi albumi nimeltään Trapdoor Melancholy. Nämä ovat toki vielä huhuja ja tuoreimmissa haastatteluissa McAloon on jopa pahoillaan siitä, että kertoo faneilleen näitä julkaisemattomien albumien nimiä, joita hän ei välttämättä tule koskaan julkaisemaan. Mikä on sitten totuus, saammeko vielä tämän vuoden puolelle aina laatustandardit täyttävää uutta Prefab Sprout – materiaalia?

Joka tapauksessa Prefab Sproutin musiikki ja Paddy McAloonin tarina on täynnä koskettavuutta, kuinka vaikea on täydellisen musiikillisen vision päästä levylle asti ja kun julkaisematonta materiaalia kertyy vuoren korkuinen kasa, niin katoaako musiikista sen ajankohtaisuus, onko sitä tarpeellista enää julkaista? Prefab Sproutin tarina on yhtä kuin mahdollisuuksien tarina, meillä kaikilla omat esteemme tehdä juuri sitä juttua mitä me haluaisimme, olla julkaisematta niitä mielipiteitä tai tuotoksia jotka ovat meille erityisen tärkeitä. Mutta aina on toivoa, ”elämän studioaikaa” jäljellä, ehkä jo tänä syksynä jokin suuri unelmamme näkee päivänvalon, kunhan vain uskallamme nauhoittaa unelmamme talteen ja tehdä niistä todellista ja näkyvää.