Samae Koskinen: Elossa

Vieraileva kirjoittaja E-Puppy:

Samae Koskisen uusi levy, toinen kuulemma, on kiehtova ja hieno kokonaisuus. Tutustuin tähän levykkeeseen pienellä pakolla, siippani pakkosoiton kautta. Samae osoitti kuitenkin pian kyntensä ja rupesin kuuntelemaan levyä salaa itsekseni, hyräileväni joka päivä uusia melodioita töissä ja mikä hurjinta, etsimään tietoa Samae Koskisesta musiikkilehdistä.

Mielenkiintoinen huomio oli heti levyn alussa kaksi perjantaista ja viikonlopusta kertovaa biisiä: Perjantai kertoo nuoren miehen ja 5+2 nuoren naisen viikonlopunodotuksista. Soundin levyarvostelun perusteella huomasin, että levy on temaattinen kokonaisuus, jossa viikonlopun tapahtumia heijastellaan eri näkökulmista ja tunnelmat muuttuvat toiveikkaista ja onnellisista traagisiin ja surumielisiin. Kappaleet ovat Samae Koskisen säveltämiä ja hän on sanoittanut ne yhdessä Kauko Röyhkän kanssa.

Aloitusbiiseistä pidän parempana Perjantaita, jotenkin Samae menee luontevammin nuoren miehen kuin kaksikymppisen naisen nahkoihin. Lisäksi Perjantain nuorukaisen odotuksissa on jotain samalla tavalla surkuhupaisaa kuin jossain Leevi and The Leavingsin luuserimiehistä kertovissa biiseissä, kuten siinä joka tanssii luudan kanssa ja lupaa ettei koskaan enää juo pilsneriä. Tarina ei kerro perjantaimiehen illan päätöstä, mutta hänen alkuasetelmansa ovat humoristisen liikuttavat. Viikonloppuun kiitäessään mies ei ole köyhä taikka kipeä, vaan pistää itsensä koreaksi: hän pesee tukkansa, laittaa parhaat vaatteet päälle ja ’näyttää melkein komealta’. Hyvä lähtökohta yön valloitukseen.

Mielestäni Elossa kohoaa kuitenkin uuteen huippuun vasta loppupuolellaan. Sieltä löytyy parikin erittäin vaikuttavaa kappaletta. Sen sijaan, että kuvaisivat nykyhetkeä, lopun kolme biisiä 27, Kuolematon ja Kaiken pitää aina jatkua, näyttävät ottavan kantaa viikonlopun tapahtumiin jonkinlaisesta ajallisesta perspektiivistä, vaikka onkin mahdoton sanoa, kuinka pitkän ajallisen välimatkan päästä. 27 kertoo baari-illan traagisesta lopusta ja on niin sävellykseltään kuin sanoitukseltaan vaikuttava kappale, ehkä levyn paras raita. Jotenkin discopalosta kertova kappale tuntuu minusta hyvin uskottavalta ja todenmukaiselta. Lyyrinen minä muistelee tapahtumaa jonkin ajan kuluttua, sillä hän näkee siitä joskus painajaisia. Myös 27 kuolonuhrin muisteleminen eksaktina numerona antaa vaikutelman jostain todellisen maailman discopalon kuvaamisesta. Tämän kappaleen kiinnostavin anti on sen pohdiskelu kuolemasta: kuinka sattumanvarainen on se raja, joka erottaa elävän kuolleesta. Mielestäni Samae Koskinen todistaa tässä, että hyviä popbiisejä voi tehdä muistakin aiheista kuin rakkaudesta. Sama kuolevaisuuden pohdiskelu jatkuu koskettavasti levyn viimeisessä kappaleessa Kaiken pitää aina jatkua. Rakkaus jatkuu yli kuoleman rajojen, mutta kuolleisiin ei saa jäädä kiinni, sillä elämistä on jatkettava.