Rock SM 1984 Revisited. Tullikamari. 24.8.2024.

Tampereen Tullikamarilla nähtiin kolmen legendan jälleennäkeminen. Vuonna 1984 Rockin SM-kisoissa mitalisijat jakaneet bändin saivat uuden leikkimielisen revanssin, jossa ei sijoituksia pyritty enää uusimaan, eikä se ollut edes tarpeellista, sillä jokainen näistä rock-akteista näytti illan aikana mistä kana pissii ja miksi he ovat Härmärokin legendoja. 

Tapahtuma oli jo viikkoa ennen loppuunmyyty ja itse sain lipun onnekkaasti puolta tuntia ennen tapahtuman alkua. Tullikamarin edessä parveili sakeana viiskuuskymppisiä rokuja siippoineen lähikaupungeista ja maakunnista. Enimmäkseen Peer Günt-paitaisten miesten rehvakkaat seisoma-asennot ja reippaat tarttumiset kaverin olkalumpioon enteilivät pelottavan kosteaa iltaa. Onneksi sellaista ei tullut, ei ainakaan ennen Peer Güntin keikkaa. 

Rock SM revisted on tehty tällä kertaa yhteistyönä. Allekirjoittanutta T-Houndia avustaa yksi svengaavan rokkikynän suurlähettiläistä, itse Miikka ”Hellhounds on My Tail” T. Miikan kynästä on Peer Güntin korkeaoktaaninen keikka ja T-Houndin kynästä Keban ja Kolmannen Naisen keikat.

Nostalgiamatka alkakoon...

Vieläkin Go-Go - Poplegendan kuolleista nousu.

Keba. Sija:3.

Vuoden 1984 SM-kisojen pronssimitalisti Keban, vain kahden levyn mittainen back-kataloogi oli näistä kolmesta heikoiten hallussa. Mielestäni olin aikoinaan kuunnellut paljon klassikkoalbumia Koko Ajan Go-Go (87). Mutta ei se ihan niin ollutkaan. Toki Kesä Espalla ja Piilopaikka ovat herkkiä nuoruusklassikoita, kuinka rohkealta teinipojan korvaan kuulosti Ali Alikosken, jo kokeneemman nuorukaisen lyriikka: "Vielä tänä iltana, rakastan sua saatanan hellästi" Se enteili ja sai unelmoimaan seikkailuista vastakkaisen sukupuolen kanssa. Noh, sitä sai odotella vielä muutaman kesän verran.

Odotukseni eivät olleet korkealla Keban keikan suhteen. Matkalla keikalle kuuntelin Koko Ajan Go-Go:ta autosterkoista ja se kuulosti autonmelussa jotenkin tussulta. Vedin nopeasti päässäni yhtäläisyysmerkin tulevaan, että Keba on tuskin kummoinen livebändi. Kuinka väärässä olinkaan. 

Keba saapui lavalle yleisömeren lävitse soittaen yhtä toka levyltä löytyvää Tee Mitä Vaan renkutusta. Hyvin se sujui akustisestikin ja vähän myöhemmin lavalle päästyään myös sähköisesti. Laulaja Ali Alikosken, kitaristi Asko Kallosen, basisti J.P. Pulkkisen ja rumpali Pete Parkkosen käskyttämä yksikkö Keba oli bändi isolla Beellä. Se oli itselleni yllätys kuinka hyvin näiden legendaaristen ja muutakin uraa luoneiden miesten yhteissoitto toimikaan. Asko Kallosella keppi pysyi hyvin hallussa, pedaalista löytyi säröä ja muuta soundiherkkua. Alin tunnelmallinen laulutyyli oli entisensä ja komppikitarointi tuki hyvin Kallosen kepitystä. Pulkkisen basso pysyi liimattuna menossa mukana ja kaiken pohjalla oli Parkkosen tykitys rumpujen ääressä. Se tuli erityisen hyvin lihaksi setin vikassa biisissä ennen encoreita,  Kesa Espalla piestiin käyntiin nimenomaan Parkkosen kapuloiden käskyttämänä.

En ollut aiemmin huomannutkaan, että jymyhitin Piilopaikan kitarakuviohan on silkkaa uukakkosta. Ei ole varmaan mikään yllätys, että Edge on suuri vaikuttaja yhdelle jos toisellekin kepittäjälle. Keikalla soitettiin enimmäkseen kappaleita Koko Ajan Go Go:lta. Heikki ja Kaija löytyi esikoiselta: Keba (85). Näiden lisäksi keikalta kuultiin kaksi uutta, tänä vuonna julkaistua kappaletta. Vahvasti nostalginen Me Olemme Muisto Vain toimi keikalle erinomaisesti ja painokas elämän rajallisuutta alleviivaava lyriikka toi painetta silmäkulmaani. Toinen uusi kappale: Kotikaupunki, sai mahdollisesti ensiesityksen tällä keikalla. Ihan täyteen kukkaan se ei vielä kasvanut, mutta hyvä veisu oli sekin.

Keban liveveto oli energinen ja yllättävän relevantti. Ennen keikkaa en suuremmin haaveillut, että bändi tekisi vielä kolmannen studioalbumin. Mutta tämän keikan ja kahden uuden biisinäytteen perusteella se voisi olla mahdollista.

T-Hound

Valehtelisin jos väittäisin...nähneeni parhaan Kolmannen Naisen keikan?

Kolmas Nainen. Sija:2.

Miten voi olla mahdollista, että edellisestä näkemästäni Kolmannen Naisen keikasta on kulunut jo yli kolmekymmentä vuotta? Kyllä se on mahdollista. Muistan Tiheän Sisään (92) albumin julkkarikeikan Raahen Ramos-ravintolassa vuonna 1992. Silloin oli maistissa sekä allekirjoittanut yleisön edustajana, että Hanhiniemi solistina keikan jälkeen. Nukkavieru ruutupaitainen hahmo nojasi baaritiskiin ja sai olla tuolloin kaikessa rauhassa. Tästä pari vuotta eteenpäin, niin bändi vaipui viidentoistavuoden hiljaisuuteen. Tuona väliaikana Pauli synnytti useita hyviä albumeita Perunateatteri ja Hehkumo bändiensä kanssa. Uuden tulemisen keikoille en ole vaan päässyt, vaikka albumit: Sydänääniä (09), Me Olemme Ne (13) ja Linjassa (18) eivät ole lainkaan hullumpia teoksia. Jokaiselta niiltä löytyy useita liki klassikkoasemaan pyrkiviä kappaleita.

Yksi näistä tuoreista klassikoista oli keikan avaava Hän on yhä hän, kirpeän kuuloinen kappale, lyriikkaa ja melodiaa myöten. Itseään ruoskiva kertojahahmo kierii vähintäänkin kolmiodraaman syvissä vesissä. Tai miten kukin kappaleen tulkitsee? Hieno biisi joka tapauksessa ja erinomaisen vahva keikka-aloitus. Keskitempoisen syväsukelluksen jälkeen hypättiin parin biisin ajaksi Kolmannen naisen alkuvuosiin, kakkoslevyltä Paha Minut Iski (87) löytyvä Kaunis Olet, Olet Ihana, on sitä Alavuden Dr.Feelgoodin ydimehua. Erinomainen biisivalinta. Esikoisalbumin Iso tyttö & pikkutyttö jatkoi ansiokkaasti samaa boogielinjaa. 

Tiheän sisään (92) albumin yksi helmikappaleista Uneni on vasta alussa sai Pauli Hanhiniemeltä vähän ylimalkaisen spiikkauksen, kuin kyse ei olisi hänen lempparikappaleesta. Paulin lavapreesens oli koko keikan ajan hämmentävän estoton. Aivan kuin herra artisti olisi ottanut ennen keikkaa jotain miestä väkevämpää, mutta toisaalta lavalla liikkui ketterä ja paikkansa löytävä mies. Mikrofoni tarrautui kouraan täsmällisen oikea-aikaisesti, huterahkon koikkeloinnin jälkeen vocalrangesta kaivettiin aina 110 prosenttista intohimoa ja täydellistä sisällönhallintaa. Ruutupaitastailaus oli puhdasta ysäriä, kuten koko meininki. Niin kuin mitään ei olisi muuttunut tässä välissä. Kerosiini palaa edelleen pohjanmaan pitkillä suorilla ja tyhjät Light Beer - pullot lentävät vauhdissa Corolloiden ikkunasta. Ennen kaikkea Pauli oli muuttunut täysin biisiensä näköiseksi mieheksi, sellaiseksi miksi me hänet haluamme, jota hän itse on vastustellut...tai sitten ei. Lavalla keekoili mies, joka eli joka ikisen kappaleensa todeksi. 

Vahvana takanojana Paulin vokaali-irrottelulle toimi koko muu bändi. Alati varman kitaristi Sakari Pesolan ikääntymisen huomasi vain kasvojen uurteista. Toinen kitaristi Timo Kivikangas kävi tarkkaa vuoropuhelua Pesolan kanssa, se tuli ilmi etenkin keikan päättävässä Elämän tarkoitus kappaleessa. Rumpali Pasi Kallioniemi ja basisti Raimo Valkama edustavat edelleen sitä samaa Kolmannen Naisen rytmiryhmää, joka on ollut mukana liki bändin alkuvuosista lähtien. Timo Kivikangas uusimpana jäsenenä tuli bändiin 90-luvun taitteessa.

Tällä vuosituhannella suurin este sille etten ole mennyt bändin livekeikoille on ehkä liian suuri yhtäläisyysmerkki nuoruusvuosiini. Nämä biisit eivät edusta mitään muuta kuin omia 'poikavuosiani', surutonta hummailua omppuviinipullo kainalossa, auton takapenkin pussikaljoja ja epätoivoista tyttösten vonkaamista kyytiin Raahen piliskierroksella. Tämän vuoksi Kolmas nainen on ollut vähän liikaa koettavaksi aikuisiällä. Vasta nyt tunsin olevani uudestaan valmis bändin keikalle.

Se kun Pauli omisti Tästä asti aikaa kappaleen omille kavereilleen, todennäköisesti juuri heille, mistä kappale alun perin kertoi. Niin mietin, että kuinka monta 'Timppaa ja Jannea' löytyi myös yleisön taivasjoukoista. Jo kappaleen ensivirke kertoo oleellisen: "Ikävöimästä itseni yllätin, poikavuosien kavereita kaipailin, sitä yhtä hullua etenkin, ainoota jonka kanssa tappelin..." Omat toivotukseni nousivat myös ilmaan ja kauas Pohjois-pohjanmaan syvyyksiin. Ehkä kaiku vielä joskus vastaa.

Jos Tästä asti aikaa oli sakeaa nostalgiaa, niin sitä oli myös Hyvää ja kaunista, Lautalla, Paskanhajua ja moni moni muukin illan klassikkokappaleista. Ehkä juuri tämä nostalgiaähky on pitänyt minut etäällä bändin livekeikoilta. Nyt aika tuntui enemmän kuin kypsältä, ottaa vastaan menneisyys sellaisena kuin se oli. Sillä tuo menneisyys oli myös tarkkaa ajankuvaa. Esimerkiksi Elämän Tarkoitus (91) oli pitkälti näkemys laman alle suistuvasta Suomesta, kuten kappaleissa Ote talonkirjasta, Kovalla kädellä, Pikku mies, Pitkin vihreätä linjaa, monta rupista ja alhaista tarinaa, rahanahneista rosvoista ja gsm-ajan bisnesmiehistä.

Kolmannen Naisen keikka Tullikamarilla oli hyvä synteesi uutta ja vanhaa. Viimeisimmältä Linjalla (18) levyltä kuultiin varsin pätevät Pelastautukoon ken voi ja Suolaisemmat veet. Ehkä parhaiten bändin yhteissoiton kiteytti pitkäksi venytetty Hehkuva kivi, jossa Pauli sai esitellä huuliharpistin taitojaan oikein kunnolla. Onnen Oikotiellä (94) levyn Ooh, Sammy! napsahti tajuntaan kuin metrinen halko. Erittäin mieluisa oli kuulla ensimmäisenä encorena se biisi mistä kaikki alkoi; Sähkökitara, hyvää tahtoa ja kavereita. Sitä Kolmas Nainen edelleen oli, kaverusten ilonpitoa, pilkettä silmäkulmassa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. 

T-Hound

Yhä Suomen mestari?

Peer Günt. Sija: 1.

-          Yks kaks, yks kaks, hevonen, perkele!

Siihen aurinkoiseen viikonloppuun oli kertynyt kaikenlaista kiinnostavaa. Live Aid tuli suorana (ehkä?) televisiosta, Suosikki-lehden uudessa numerossa kuvailtiin Hanoi Rocksin henkiinjäämistaistelua jne. Ja kuitenkin, tuo yllä mainittu mantra soundchekissa on se, mikä on jättänyt suurimman muistijäljen. Toki laariin on jäänyt muutakin. Äänentasojen tarkistusta seurannut keikka on jäänyt mieleen räjähtävänä annoksena rankkaa, tymäkän juuren omaavaa rock n’ rollia, ja vaikutus oli syvää lajia. Jotain muuttui pysyvästi 12-vuotiaan esiteinin kaalissa. Vastaavaan säväriin ei ihan heti päässyt yksikään muu bändi / artisti.

Myöhemmin muiden tahojen kertomia, potentiaalista vaaraa huokuvia teknisiä ongelmia en muista. Ääriviivat edelleen kirkkaat. Yksityiskohdat kadonneet ajankulun hämärtäminä. Joka tapauksessa Peer Güntin tykistötuli 1985 Ilosaarirockin kuumassa lauantaipäivässä oli ensimmäinen kosketus tähän vuosikymmenten aikana järkäleeksi kasvaneeseen rokkikoneeseen.

Sittemmin lukuisien kovien (toisinaan myös hieman ojaan lipsuneiden) keikkojen, kännien, krapuloiden, kuulovaurioiden ja mm. ilman housuja tapahtuneiden seikkailujen jälkeen on saavuttu pisteeseen, jossa fiilistellään eturivissä toisen pitkän linja PG- ja rokkidiggarin kanssa kaikkea mennyttä kuin myös tulevaa keikkaa. Vuorenpeikkojen Tanssin tulviessa ämyreistä päätämme vaieta. On turha yrittää puhua mitään. Tietää ytimissään taas sen, että lujaa tulee.

Bartenderilla lähdetään moottori ärjyen liikenteeseen. Pelin avauksen jälkeen päin naamaa paiskataan nousuhumalaista boogieta, sarja hävyttömän tarttuvia biisejä (joista suuri osa on ansainnut klassikon statuksen), T. Nikin tiukkoja kitarariffejä ja räjähtäviä -sooloja sekä karhean miehekästä lauluääntä. Rytmiryhmän, Petri "Pete"Pohjanniemi / basso ja Sauli "Sakke" Koivula / rummut, luomaa jykevää kivijalkaa unohtamatta. Parin ensimmäisen minuutin väijyn hyvää kuvaa lavan actionista. Seuraavaksi totean, että paskat. Keskityn keikkaan. Olkoon kuvien otto muiden homma.

Oikeastaan mikään ei ole muuttunut. Kokoonpano vaihtui noin 17 vuotta sitten ja vuodet tien päällä tietenkin näkyvät, mutta tyylikkäällä tavalla. Energiatasot eivät ole laskeneet eikä seestymistä ole näkyvissä horisontissa. Ilkeästi kiitää Chevy eteenpäin, vaikka tuota auton palvomiselle omistettua helmeä ei ikävä kyllä tällä kertaa kuultukaan. Vuodesta 2006 eteenpäin kasassa olleesta miehistöstä sen verran, että tuoreen kokoonpanon ensimmäistä keikkaa em. vuonna todistaessa fiilis oli outo. Ei pettynyt, mutta sellainen…no, vaikea kuvailla, ehkä epätietoinen. Kai sitä koki jonkin puuttuvan.

Tänä päivänä Twist Twistia ja Tzööziä ei osaa kaivata, niin ihania höpönassuja kuin ovatkin. Peer Güntin konehuoneen mylly on vuonna 2024 viritetty yhtä huippuunsa kuin esim. 1991 Joensuun Rokkibaari Kerubissa. Siellä oli muuten rankka meno päällä yleisön joukossa. Bändin jätkät katselivat lavalta touhua huuli pyöreänä. Miettivät varmaan, että kuinkahan tässä vielä käy. No, me emme ajatelleet. Järjen ääni oli häipynyt surkeasti piipittävänä jonnekin pisuaarin uumeniin.

Illan biiseistä. Keikkasetissä olivat laajimmin edustettuina debyyttilevy, ja Backseat (tottakai). Through the Wall EP:ltä yksi otos, Good Girls Don’t tuotiin esille kahden kappaleen verran. Don’t Mess With the Countryboysilta heitettiin kiehuvaan keitokseen yksi täky. No Piercing, No Tattoo ja Buck the Odds olivat edustettuina yhteensä neljällä otteella 2000-luvulta. Näin ollen Fire Wire, Smalltown Maniacs ja Guts and Glory jäivät kokonaan paitsioon.

Data on heitetty lonkalta, ulkomuistista, pakko myöntää. Jotain saattaa puuttua. Illan teeman huomioon ottaen on pelkästään loogista, että alkupään tuotanto oli etualalla. Sen kuitenkin sanon, että itselleni Motorcycle Woman vuodelta 2005 oli yksi kavalkadin huippukohdista. Biisi luo mielikuvan turboahdetusta John Lee Hookerista. Armoton vääntö vie kyselemättä mukanaan jonnekin oikeasti tärkeän, olennaisen äärelle.

 I Take Your Money and Honey. Introna originaalia levyversiota kunnioitten soinut Dallas tunnari johdatti hetkeksi kerosiinin aromista 1980-lukuisen öljybisneksen huipulle, missä millään ei ollut mitään rajaa. Ja itse biisi, se jaksaa yhä naurattaa hyvällä tavalla. 

Losing My Mind ja Years on the Road. Rauhallisempien hetkien aikana vedettiin hieman henkeä ja remmiin asteli Nikin perheen seuraavaa sukupolvea akustisen kitaran kanssa. Vaivihkaa tapahtuvaa soihdun eteenpäin antamista. Tarina jatkuu.

Ei mennä asioiden edelle. Tässä hetkessä pääosassa ovat veteraanit. Loppuun sijoitettu kovin kärkikolmikko Rock N’ Roll Star, Backseat ja Bad Boys määräsi tahdin. Yleisö hiljeni määräyksestä ja tempaistiin takaisin mukaan tymäkällä riffillä sekä muutamalla lujalla rummun iskulla. Sitten, hiljaisuus. Olo oli tyhjiin puserrettu. Korvissa soi, suojauksesta huolimatta.

Ympyrä sulkeutui. Tämä oli toinen PG keikka, jonka näin selvinpäin. Kirkkain silmin. Ensin 1985 ja jo nyt heti uudestaan. Olen tästä ratkaisusta pelkästään iloinen. Jäi hyvä jälkimaku. Tunsi konkreettisesti, kuinka koko yleisö polki jalalla tahtia koko keikan keston. Lattia notkui. Mieletön efekti.

Toki näin iltaa viettäneenä havaitsee myös lipsumiset. Jos ojanpohja onnistutaan välttämään, koen pienet rosot, kuten Nikkiä itseäänkin huvittaneet kömmähdykset sanoissa, positiivisena asiana. Ne tuovat omanlaistaan eloa musiikkiin. Ja tunteen siitä, ettei rutiini ole pelkästään se tekijä, mikä vie toimijoita polulla seuraavalle etapille. Se on kunnioitettavaa 1970-luvulta alkaneen uran jälkeen.

Illasta kokonaisuutena. Pasi Heikuran idea paluusta 40 vuoden päähän, suomalaisen rockin kulta-aikaan, on silkkaa neroutta. Onneksi saatiin toteutettua. Keban lämpöä hehkunut paluu sulatti sydämen. Ja Kolmas Nainen…well, se keikka oli paras mitä olen Alavuden jengiltä nähnyt.

Onko Peer Günt edelleen Suomen mestari? Ei tuollaista voi enää määritellä järkevästi. Hedelmätöntä kelaamista olisi moinen. Mutta jotain saattoi päätellä muiden soittajien olemuksesta heidän kerääntyessä bäkkärin oviaukosta lavan takaosaan illan viime metreillä. Arvostus lavalla tapahtunutta toimitusta kohtaan näkyi kasvoilta. Yleisön seasta loppurymistelyn aikana kuulunut kommentti ”tässä ei enää muuta tarvitakaan tänä iltana” kiteytti kliimaksin ja koko tapahtuman onnistumisprosentin. Tuolla lauseella olisi voinut oikeastaan hoitaa koko raportin, mutta tämä meni nyt näin. Koko ajan go-go.

Keikan jälkeisenä päivänä päädyn tutkimaan PG:n 2000-luvun tuotantoa, joka kuulostaa pitkäksi venyneen kuuntelutauon jälkeen hemmetin hyvältä. Mietin, kuinka hienoa olisi saada kuultavaksi vielä yksi kokonainen levy tältä voimatriolta. Ymmärrän kyllä syyt, miksi toive ei välttämättä toteudu. Mutta silti…

Miikka ”Hellhounds on My Tail” T.

The Jesus and Mary Chain. Tullikamari. Tampere. 22.8.2024.

Skottilainen Jesus and Mary Chain on kautta vuosien ollut kohtuullisen suosittu Suomessa. Etenkin sikäläiset musiikkilehdet Rumba ja Soundi, painetun musamedian parhaimpina elinvuosinaan nostivat Reidin veljesten edesottamukset taajaan lehtiensä sivuille. Bändin keskiössä klassinen veljespari, tyyliin Gallagherin tai Daviesin veljekset, niin hyvässä ja pahassa. On luovia ja riitaisia aikoja, päihteiden kärjistämiä riitoja. Isoveli William kitarassa ja pikkuveli Jim mikrofonin varressa. Vuosikymmenien aikana kokoonpano on vaihtunut tiuhaan veljesten ympärillä, mutta musiikki on pysynyt aina kiinnostavana ja varsin laadukkaana.

Esikoisalbumi Psychocandy (85) oli ilmestyessään merkkitapaus. Se loi ensitahdit shoegazing musagenrelle, eleetöntä ja kenkiin tuijottelevaa esiintymistä ja hypnoottista kitarapörinää. Tätä yhtä aikaa meluisaa ja kaunista albumia pidetäänkin yhtenä kaikkien aikojen parhaista esikoisalbumeista. Itselleni levy on bändin tuotannossa vierain ja luotaantyöntävin. Tuon ajan ärhäkkäimmät kitarapöristelyt eivät tahdo miellyttää millään tavalla korvaa, vaikka joukossa on Just Like Honeyn kaltaisia ”pophelmiä”. 

Tästä eteenpäin yhtye loi mainetta hanakkana tyylinvaihtaja, seuraava albumi Darklands (87) oli huomattavasti popimpi ja kuunteluystävällisempi. Ehkä se kadotti jotain esikoisalbumin ehdottomuudesta, mutta saavutti yhtyeen uran suurimmat myyntiluvut Top 10 listasijoituksellaan. Tätä seurannut Automatic (89) piti sisällään rouheampaa, zztop-maista pörinää. Nämä levyt omistan vinyylinä, kuten hyvän b-puolikokoelman: Barbed Wire Kisses (88). Honey’s Dead (92), Stoned & Dethroned (94) ja Munki (98) ovat vahva ysärilevyjen kolmikko, jonka jälkeen bändi vaipui liki kahdeksi vuosikymmeneksi horrostilaan.

Nyt Tullikamarilla esiintyi 40-vuotisjuhlakiertueella oleva, elinvoimainen ja kaikin puolin tiukassa livelyönnissä oleva bändi. Itselläni ei ole vertailukohtia bändin aikaisempiin keikkoihin, että onko livetilanne ollut aina yhtä vahvaa tekemistä mitä se oli tänä iltana. Puolentoista mittainen rokkijulistus hoitui eleettömästi ja kaikin puolin tyylikkäästi. Tullikamarilla esiintynyt viisihenkinen versio yhtyeestä toimi kaikin puolin erinomaisesti. Toinen kitara, basso ja rummut loivat tanakan perustan veljesparin eleettömälle svengille, Jim Reidin vähän nilkkumaiseen roikkumiseen mikkitelineen varressa ja laiskoihin mikrofonin heilahduksiin biisien välillä, sekä veljensä Williamin tunnistettavalle ja kaiken puolin virheettömälle kitaroinnille. 

Keikalla kuultiin voittopuolisesti kappaleita tuoreelta, erinomaiselta Glasgow Eyes (24) albumilta, sekä tasaisesti biisejä bändin kaikilta muilta studioalbumeilta. Uuden levyn Jamcod aloitti illan energisesti. Hyvät ja ei niin paljon toisistaan eroavat kappaleet seurasivat toisiaan. Kun back-kataloogi ei ollut allekirjoittaneella riittävän hyvin hallussa, niin pystyin vain aiempien settilistojen perusteella olettaa, että kakkosena soitettiin Automaticin (89) terhakka Head On. Odotankin, että löytyykö Tullikamarin runsaslukuisesta yleisöstä ketään setlist.fm sivun päivittäjää? Yleisöjakauma oli yllättävän heterogeeninen. Paljon oli kaltaisiani neliviisikymppisiä, rokkipaitaisia ja hivenen pömppövatsaisia,  rokkipoliiseja. Mutta yleisössä oli kohtuullisesti naisia ja yllättävän paljon nuorempaa yleisöä. 

Girl 71:sen, Yhden uuden levyn parhaimman kappaleen aikana lavalle nousi naislaulaja, joka hoiti hienosti laulajien vuoropuhelun Jim Reidin kanssa. Toinen, vielä nuorempi naislaulaja oli mukana Stoned & Dethroned albumin "hitillä" Sometimes always.

Muutin mentiin Jim Reidin vokaalien varassa, jotka hoituivat hyvällä energialla, vaikka ääni meinasi välillä jäädä särisevien kitaroiden alle. Ehjän ja nautittavan keikan viimeisessä encoressa Reverence Jim sai ulvoa loputkin keuhkonsa pihalle ja komeasti sen tekikin. Kappaleesta kasvoi keikan ylivoimaisesti komein esitys. Levyversiotaan pidempi kappale saavutti hurmoksellisen, suorastaan viidakkomaisen grooven.

Olin varautunut keikalle korvatulpin, mutta ne jäi käyttämättä. Volyymi meni juuri ja juuri sallituissa rajoissa. Kitaran särö ja ajoittainen kirskunta ei onneksi ottanut korviin. Suurinta osaa Jesus and Mary Chainin kappalemateriaalista en ole koskaan pitänyt maailman muistettavimpana. Uran aikana tehdyistä tyylikokeilusta huolimatta, eri albumien kappaleissa on paljon toisiaan muistuttavia elementtejä, mutta samanaikaisesti, paljon hienovaraisia ja tyylikkäitä yksityiskohtia, jotka ovat nostaneet bändin rokin valioliigaan. Ja nyt kun keikan jälkipöhinässä hain levykaupasta uuden Glasgow Eyes (24) albumin, en voi kun hämmästellä kuinka hieno platta on kyseessä. Inhimillistä, herkkää ja rankkaa. Vahva suositus.

Mara Balls - Virtaa

Aloituskappale Hokkus Pokkus taikoo kuulijan levyn mukaan. Biisissä on jännä rytmipohja, jota Maran  kitara ja raukea laulu kivasti tukee. Ehdottomasti levyn kärkibiisejä. Biisi kolahti jo eka kerran kuullessani sen ja on kasvanut kuuntelussa. Huomionarvoista on hankkimani kirkkaan crystal clear - vinyylin selkeä ja hyvä soundi, joka ei ole ollut itsestäänselvyys pienen painoksen kotimaisissa vinyyleissä. Nyt ollaan soundillisen onnistumisen äärellä.

Rakkautta on ripattelee taas nätisti mureaa kitarasoundia ja Maran sensuellia laulua. Maran laulu ja tiukka yhteissoitto tekee kokoonpanosta hieman itseään suuremman. Sylikkäin poppaa mukavasti, antaa lupauksia kesähitistä, ehkä tästä tulee vielä sellainen. Kappaleesta löytyy miellyttävää tuttuutta, ehkä jotain eppunormaalimaista otetta. Neljäs kerta kun kuuntelen biisin ja se paranee edelleen. Ykköspuolen päättävä slovari Toppahaalari nostaa hymyn huulilla ja omaa yhden kaikkien aikojen parhaista avaussäkeistä: "Kahvinkeitin murisee kilpaa sun kanssa". Omia suosikkeja levyllä.

Kakkospuolen avaava Pieniä tätejä on taas omanlainen tapauksensa. "Pieniä tätejä mustissa säkeissä, kuka ne sinne laittoi, murhasi". Artistin somepäivityksiä seuranneena, tiedän tämän kappaleen olevan yksi levyn vanhimmista ja sen levyllä laittamista emmittiin. Onneksi kappale tuli levylle, joka poikkeaa levyn yleislinjasta kivasti (hyytävästi). Sirpa-Leena kuulosti alkuun jonkinmoiselta sanaleikiltä. Tosin sellainenkin on, mutta tämän lisäksi yksi levyn kovimmista kaahauksista. Myös mitaltaan levyn lyhyin, kokonaisen kaksi minuuttia. Toka puolen Stand Out - Track on ehdottomasti syvälle sukeltava Kuolema. Isoa teemaa kannatteleva biisi kantaa alusta loppuun. Suora ja uskaltava lyriikka: "Aina kun mä suljen mun silmät, mä nään toiselle puolelle" Lyriikan lisäksi bändisoitto toimii erinomaisesti ja loppuun Mara vapauttaa upean särösoolon.

Annan minun olla ei ole myöskään huono kappale, Jonkinmoinen sello narisee taustalla ja luo jännän tunnelman kappaleeseen. Veikkaan, että tulee kasvamaan kuuntelussa. Levy päättyy toiveikkaasti Onnen hetki nimiseen kappaleeseen. Arjen pienet ja isot asiat ovat maramaailman kantava voima. "Tää on mun onnenhetki, olla elossa, kanaemona, omalla kuistilla" Lopussa Maran kitara saa naukua pitkään ja hartaasti. Onneksi se naukuukin, sillä tätä särösoundia on miellyttävä kuunnella.

Yhdeksän biisin paketti on riittävän vaihteleva, on näitä keskitempoisia isoja biisejä, kuten em. Hokkus Pokkus ja levyn kärkibiiseihin kuuluva Kuolema, sekä vaihtelevia muunlaisia kappaleita. Edellinen albumi Maranormaali-ilmiö (22) oli myös toimiva platta, mutta uudessa Virtaa (24) albumissa on sananmukaisesti enemmän tummaa virtaa ja soittamisen flow:ta. Niin toivon näkeväni pian Maran bändeineen lauteilla. Levyjulkkarit missasin ja toivon, että kesälle ilmestyisi ilmestyksenomaisesti lisää keikkoja.

Bruce Springsteen. Olympiastadion. Helsinki. 12.7. 2024.

Bruce Springsteenin edellisestä Suomen keikasta onkin jo vierähtänyt peräti 11 vuotta. Tuolloin Springsteen heitti kaksi keikkaa Turun HK Areenalla. Näistä olin ensimmäisessä paikalla ja tässä tunnelmia tuosta illasta: Subterranean Homesick Hounds: Bruce Springsteen, HK Areena, Turku. 7.5.2013.

Tuolloin Turun keikan aikana mietin The E Street Bandin poistuneita jäseniä, saksofonisti Clarence Clemonsia ja urkuri Danny Fredericiä, Brucen sielunveljiä ja miten Clarencen veljenpoika Jake hoitaa pestinsä saksofonin varressa? Jos 11 vuotta sitten Clarencen saappaat olivat vielä aika isot, niin tänä iltana Helsingissä meille puhkui ihan toisenlainen mies, liki täydellisesti setänsä saappaisiin solahtanut saksofonisti. Kaikki kuulosti juuri siltä niin kuin pitikin.

Hämmästyin kuinka moni E Street Bandin jäsenistä on edelleen vielä mukana. Ja näistä jäsenistä Clarencen ja Danny lisäksi on vain yksi kulkenut koko matkan Brucen kanssa vuodesta 1973 asti ja hän ei ole Little Steven, vaan basisti Gary Tallent. Little Steven, rumpali Max Weinberg ja pianisti Roy Bittan tulivat mukaan Born To Run (75) levyn aikoihin.

Springsteen E Street bändeineen oli erityisen ahkera vuosina 2007-2014, sekä levytys-, että kiertuerintamalla. Tuon ajan albumeista Magic (07) edusti uutta, myöhäiskeski-ikäistä vimmaista Brucea. Ilmestyessään pidin levyä liian yritteliäänä ja keskinkertaisena. Aika on kuitenkin kasvattanut korkoa ja tänä päivänä Magic (07) soi yllättävän selkeänä ja siitä löytyy monta myöhäistuotannon klassikkoa, kuten Radio Nowhere, Last To Die, Girl In Their Summer Clothes, Your Own Worst Enemy ja levyn päättävä Terry's Song. Working On A Dream (09) kuitataan monissa arvioissa välityönä, mutta omasta mielestä se on pätevä levy, jolta löytyy myös useita Bruce-klassikoita, kuten nimikappale Working On A Dream, Outlaw Pete, Queen Of The Supermarket ja mystinen Life Itself, todellinen hukattu helmi:

Wrecking Ball (12) ja ylijäämäbiiseistä enimmäkseen koottu High Hopes (14) tyhjensivät Brucen luovan pakin useiksi vuosiksi. Myös kiertueet jäivät tauolle. Elämänkerrassaan vuonna 2016 Bruce totesi masennuksen peikon iskeneen taas noiden kiertueiden jälkeen. 

Ennen korona-aikaa ilmestyi erilainen Bruce-levy, Glen Campbellin ja isojen balladien suuntaan kurkottava Western Stars (19). Koronavuotta ilahdutti viimeisin ns. oikea E Street Band - levy: Letter To You (20).

Helsingin keikka oli hyvä läpileikkaus Brucen koko urasta. Se oli 32:lla biisillä tähän mennessä pisin Euroopan kiertueen keikoista. Keikka alkoi vahvasti Rising (02) levyn kappaleella Lonesome Day. Siitä jatkettiin harvinaisemmalla siivulla, Tracks (98) boksilta löytyvältä kappaleella: My Love Will Not Let You Down. Ensimmäisten biisien aikana kävi selväksi, että Bruce bändeineen oli varsin kovassa vedossa. The E Street bändi kuulosti kenties paremmalta ja tiukemmalta kuin millään aikaisemmalla Suomen keikalla. Toki aiemmasta seitsemästä Suomen keikasta olen nähnyt vain viisi.

Prove It All Night, Two Hearts, Ghosts, Letter to You, uutta ja vanhaa tuotantoa tuli perä jälkeen sulassa sovussa. Keikan jälkeen kaverini kommentoi, että ompa Brucella pokkaa soittaa keikan alkupuolella harvinaisempia siivuja ja vasta lopussa hittiputkea. Niin, itselleni nämä harvinaisemmat kappaleet olivat enimmäkseen tuttuja ja tervehdin niitä ilolla. Mielestäni keikan yksi huippuhetkistä koettiin Nebraskalta (82) löytyvän Reason To Believen aikana. Aikoinaan akustisena julkaistu kappale soi nyt mureana ZZ Top-tyylisenä bluesina. Voisiko tältä kuulostaa aikoinaan hyllytetty Nebraskan sähköinen versio?

Reason To Believestä jatkettiin Ghost Of Tom Joadin (95) hienoon Youngstowniin, jonka jälkeen harvinaisempia siivuja tuli yhä lisää. Magicin Long Walk Home oli etenkin kavereilleni positiivinen yllätys. Tuo kappale oli myös toisen Turun keikan avausbiisi 11 vuotta sitten. 

Born In The U.S.A:lta (84) tuli keikalla odotetusti eniten kappaleita. Tuon levyn rockabillyvibainen Workin' on the Highway toimi todella hyvin, kuten sitä seurannut toinen Bornarin ns.rivibiisi Darlington County. 

Lopullinen häränsilmä otsaani oli alkuaikojen ns.tunnusbiisi The E Street Shuffle. Hemmetti, kuinka hyvin se toimikaan, se suorastaan hehkui The E Street bändin trimmattua nykykuntoa. Biisi huipentui rumpali Max Weinberg ja nuoren rumpalin keskinäiseen leikkimieliseen battleen. Täytyy todeta, että Max Weinberg on edelleen se kivijalka Brucen keikoilla, mitään hidastumista hänen lyönneissään en havainnut. Brucen laulu toimi myös koko keikan ajan mainiosti. Alkupuolelta Euroopan kiertuetta jäi muutama keikka väliin ääniongelmien kanssa, mutta nyt pilli oli auki.

Bruce-keikkojen ihanuus ja ongelma on liiallinen kaasun painaminen, se korkeaoktaaninen ja vähintään kolmen tunnin mittainen musiikillinen ilotulitus. The E Street Band kulkee kuin juna eteenpäin, eikä se pyri koskaan lopettamaan keikkaa, se houkuttelee meidän mukaan yli totuttujen rajojen, juuri kun jalat meinaa puutua ja muut ruumiintoiminnot muistuttelevat olemassaolossaan. Pitääkö kaiken olla niin kuin New Jerseyssä 60-luvun lopulla, jolloin Bruce loi perustaa tälle yli-inhimilliselle toiminnalleen. Hän on vuosikymmenien aikana tavallaan luonut uuden normaalin, että me tarvitsemme näin pitkiä keikkoja. Eihän kukaan voi haluta bailata yli kolmea tuntia putkeen rokkikeikalla? Haluatko sinä?

Mietin, että kuinka Bruce pystyy ja kykenee edelleen tuuttaamaan verisuonet otsalohkossa pullottaen kun syyskuussa mittariin tulee 75-vuotta. Kyllähän Rollaritkin vielä jaksaa, mutta Springsteenin ilmaisu on aina ollut jotenkin raastavampaa ja maskuliinisempaa. On vaikea uskoa, että Springsteen pystyisi esiintymään yhtä vahvasti vielä viiden vuoden päästä. Toivottavasti pystyy.

Ei silti, etteikö Bruce bändeineen tarjonnut Helsingin kesäisessä illassa myös suvantojakin. Cover-levyn Only The Strong Surviven (22) Commodores-laina Nightshift johdatti syvällisempien kappaleiden äärelle. My Hometown soi uljaana anthemina kotiseudulleen. Yksi keikan monista kohokohdista, johon oli helppo samaistua ja helppo laulaa mukana. River viilsi tietenkin vielä syvemmältä. Mitä tässä voisi muuta sanoa kuin; - Kiitos Bruce! Pitkän uran, ehkä se tärkein kappale soi erityisen uljaana ja huipentui Brucen pidäkkeettömään suden ulvontaan.

Vielä otettiin askel tai toinen syvemmälle, myös sinne toiselle puolelle. Kuolevaisuuden teema tuli aivan iholle. Uuden levyn Last Man Standing oli silkkaa poistuneiden muistelua, sekä Brucelle itselleen, että myös meille yleisölle. Aina upea Backstreets kelasi Brucen nuoruusvuosia ja se piti sisällään pomon yksinpuhelun vanhemmilleen. Kuinka sitkaasti Brucen kappaleissa elää kaikki menneisyyden hetket, kuinka vimmaisesti hän edelleen kurkottaa lapsuuden kipupisteisiinsä, hankalaan isäsuhteeseen. Springsteen musiikissaan ei unohda juuriaan, nykypäivä yhtyy edelleen mutkattomasti menneeseen, vaikka siitä olisi yli viisikymmentä vuotta. Springsteenin musiikin suuri viisaus onkin, että älä unohda läheisiä, sinulle tärkeitä ihmisiä, älä silloinkaan kun he ovat siirtyneet rajan toiselle puolelle.

Because The Night käynnisti keikan loppupuolen kahdentoista biisin mittaisen hittiputken. Urku oli täysin auki ja The E Street Band ylimaallisissa liekeissä. Huomio kiinnittyi usein myös toisen luottokitaristin Nils Lofgrenin räjähtäviin sooloihin. Jo ennen Bruce musiikillisen uransa aloittanut Nils kyllä osaa hommansa ja tuo mainittavaa lisäarvoa The E Street Bandin soundiin.

Viimeisen tunnin aikana kysyttiin jo jonkin verran jaksavuutta ja rakon pidätyskykyä. Maestron ylähuulessa kiilteli jo harmaa hikitippa. Toivoin, että biisi loppuisi pian ja Bruce pääsisi niistämään nenänsä. Onneksi hän pääsi. Ehkä lopun biiseistä aisti sen, että nyt tiristettiin tankista ihan kaikki löpö. Turhia välispiikkejä ei enää viljelty, ja toka vika biisin, Twist & Shoutin aikana Bruce kävi herkullista vuoropuhelua Little Stevenin kanssa:

- Steve, do you wanna go home?

- I do Not wanna go home!

Vaan, kotiinhan me päästiin heti kun Bruce oli esittänyt akustisesti Letter To Youn (20) päätösraidan I'll See You In My Dreams. Tuon täysin vereslihalla esitetyn kappaleen viesti oli suuri ja tärkeä, täynnä elettyä elämää ja kenties tienviitta jäähyväisiin. Oliko tämä Springsteenin viimeinen Suomenkeikka? Ja toinen kysymys; tuleeko Springsteen julkaisemaan vielä uutta musiikkia. Kaikki on jo tavallaan tehty ja The E Street Band yhä rullaa täältä ikuisuuteen. Silti, toivon vielä näkeväni ja kuulevani Brucen joko levyllä tai livenä.

I'll see you in my dreams
When all our summers have come to an end
I'll see you in my dreams
We'll meet and live and laugh again
I'll see you in my dreams
Yeah, up around the river bend
For death is not the end
And I'll see you in my dreams

Arppa. Laukon Kartano. 6.7.2024

Arppa on tällä hetkellä jonkinlainen musiikillinen ilmiö, se yhdistää vanhemmat ja nuoret sukupolvet. Parikymppiset fanit kerääntyvät eturiviin ja laulavat biisien mukana. Keski-ikäiset musapoliisit nyökyttelevät hyväksyvästi kauempana, vasen jalka rytmikkäästi napsaten. Jos perjantaina Eppu Normaali Laukon kartanossa edusti Suomirokin menneisyyttä, niin Arppa on tämä hetki ja tulevaisuus.

Arpan rento ja jännällä tavalla puhelaulettu materiaali luo siltaa myös rap-musiikin suuntaan, ainakin jonkin verran. Kaikkinensa Arppa bändeineen sulattaa yhteen monenlaisia musiikillisia vaikutteita, on helkkyvää banjoa ja kesäillassa laulettua baddingmaista herkistelyä, välillä mennään lujaa freejazzin suuntaan ja kielisoittimet menevät ihan omia latujaan, mutta pitävät homman kasassa. Bändin keskinäinen kemia vaikuttaa ainutlaatuiselta, lavalla on kuin neljä koko ajan nauruun purskahtavaa pikkupoikaa, jotka uskaltavat leikkiä soittimillaan ja samanaikaisesti pysyvät musiikillisesti samansuuntaisina. Pienet mokat ja rajojen ylitykset pitävät yleisönkin herkästi varpaillaan, tekemisen ilo tarttuu ja ollaan yleisöä myöten kaikki samassa musiikillisessa messussa. Yhteisöllisyys on se juttu. 

Arpan oma laulustaili voi olla monelle se kynnyskysymys. Ainakin se oli alkuun itselleni. Mietin monesti, että laulaako tämä nuori mies tahallaan päin persettä, paitsi, että eihän se laula lainkaan huonosti. Kyse on tyylistä, väräjävästä ja vähän mumisevasta laulusoundista, joka saa ajoittain luulemaan, että laulu ei mene nuotilleen oikein, vaikka se sittenkin taitaa mennä. Arpan uniikki ilmaisu välillä puhkeaa kukkaan, kuten tuoreimman Valeria (23) - albumin herkimmissä numeroissa: Luulin että ja Kartta väärinpäin sekä tälläkin keikalla kuullussa uudessa kappaleessa Kerran Turussa.

Oli ilahduttava kuulla tällä viikolla Levykauppa Äxän lempilevyni-sarjassa Arppa nostaa yhdeksi  musiikilliseksi esikuvakseen on Bill Withersin, tuon soulmusiikin juurevan kirvesmiehen, jonka musiikissa on kieltämättä samaa orgaanisuutta ja tilan tunnetta kuin Arpan veisuissa.

Laukon kartanon keikka oli ehkä parasta kuulemaani Arppaa tähän mennessä. Edellisen kerran näin Arpan bändeineen Lempäälän Myllyrannan ilmaistapahtumassa kesäkuun alussa. Ei sekään ollut huono keikka, mutta tämän iltainen esitys oli vielä parempi. Viime keväinen G Livelabin konsertti oli myös rautaa, mutta toissa kesänä koettu Uusi Tampere - festivaalin ensikosketus Arppaan oli itselleni vielä tunnusteleva:  - Mitä tämä yleisö oikein mesoaa? Eihän näistä biiseistä saa mitään otetta! ajattelin vielä tuolloin.

Pitkä keikkaputki on hionut bändistä todella svengaavan ja vähän jopa holtittoman. Etenkin kitaristi Ville-Veikko Airaniemen irtonaiset soolot saivat hymyn karehtimaan huulilla, miten hän osasikin tilutella ja irrotella noin paljon putoamatta pois biisistä. Kaksiosaisen keikan aikana kuultiin suuri osa Arpan tuotannosta, runsaasti biisejä kaikilta kolmelta julkaistulta albumilta, sekä ainakin kaksi uutta biisiä. Oliko se BMV:n ostosta kertova biisi julkaisematon? Jäin miettimään. 

Eka levyn Laavalamppuja (20) kappaleihin olen tutustunut vasta keikoilla, sillä levyorientoituneena miehenä, minun pitää omistaa albumi, jotta pystyn siihen kunnolla keskittymään. Ja tuo levyhän on loppuunmyyty jo ajat sitten. Juhani, Laavalamppuja Helsingin hulina ovat löytäneet jo paikkansa minussa. Juhani on selkeä keikkasuosikki, joka taisi jäädä tällä kertaa kuulematta. Sen sijaan eka levyn lopetuskappale, herkkä Kesä sai arvoisensa esityksen.

Arpan kollektiivinen musiikkimessu jätti mukavan näläntunteen sisimpääni. Odotan kieli pitkällä syksyllä julkaistavaa neljättä albumia, jonka pilottisinkuista ensimmäinen, myös Laukon keikalla kuultu: Kavereita Hilma, on muodostunut kevään ja kesän aikana yhdeksi Arppa-klassikoksi, jos klassikko-sanaa voi käyttää näin nuoren kokoonpanon osalta. Myös toinen uuden levyn biisi em. Kerran Turussa on kasvanut kuuntelussa ja on lyriikaltaan varsin syvällisen hyvä tapaus:

On olemassa päiviä, joina oot mun lähellä
Ja päiviä, jotka sietäis haihtua pois jo mielestä
Ja näkeehän sen katseesta, ettei sielläkään oo helppoa
Ku noin vaan koitat kävellä läpi pienen pienestä neulansilmästä

Eppu Normaali. Laukon kartano. 5.7.2024.

Kaksitoista vuotta sitten Soundin haastattelussa Pantse Syrjä kertoi, että on alkanut kiemurtelemaan asian kanssa, kun häneltä kysyttiin uudesta levystä. Pari vuotta sitten Martti Syrjä samaisen lehden haastattelussa totesi, että Eppu Normaalilta tuskin tulee enää uutta levyä. Ehkä me fanitkin ollaan jo asia hyväksytty, jos levyä tule, niin sillä selvä.

Minulle asia on kai viimein ok, en enää kaipaa uutta levyä. (vaikka olen sitä niin ***vetin pitkään odottanut) On vaikea uskoa, että Eppu Normaali voisi palata vielä vuosien 1978-1993 tasolle. 2000-luvun levyt Sadan vuoden päästäkin (04) ja Syvään päähän (07) olivat kyllä soitannollisesti päteviä tekeleiltä, mutta harvemmin niihin tulee itse palattua, vaikka ns.hittien takaa löytyy kovia albumiraitoja, kuten Juha Torvisen säveltämä sujuva Vahingossa vain, reipas ja vanhasta Who:sta muistuttava Kuumemittari ja mietteliäs Minkäs teit. Periaatteessa Syvään päähän (07) albumi oli askel oikeaan suuntaan, vanha veikeys ja irtonaisuus oli palannut soitantoon ja Martin lyriikkaankin. 

Edellisen kerran näin Eput livenä Tampere Soi – festareilla Hakametsän parkkipaikalla. Tuon keikan piti olla itselleni viimeinen. Sen verran suuri pettymys se oli, etenkin Pantsen päin persettä menneen kitaroinnin takia. Nyt Vesilahden viihtyisässä Laukon Kartanon miljöössä tilanne oli toinen. Oliko kahden vuoden keikkatauko tehnyt tehtävänsä, sillä nyt meille esiintyi varsin virkeä Eppu Normaali. Tällä kertaa soitto toimi hyvin. Pantsen kitara löysi oikeat nuotit ja välillä meinasi yltyä revittelyynkin. Myös Juhan näppäilyt miellyttivät tuttuudessaan korviani. Eikä hän soittanut automaatista käsin, tosin, vaan ihan aidosti livenä.

Eppu Normaalin musiikki herättää itsessäni voimakkaita tunteita. Bändit biisit ja albumit ovat kuin tienviittoja menneisyyteen, eri vuosikymmeniin ja etenkin tuntemiini ihmisiin. Melkein jokaisesta ystävyyssuhteestani löytyy Eppu Normaali-yhteys, kuinka sinä ja tuona vuonna oltiin Eppujen keikalla, kuinka hoilattiin Tahroja Paperilla matkalla Limingan nuorisoseuran talolle vuonna 1990. Eppu-keikkoihin liittyvät muistot ovat yhtä aikaa musertavia ja hoitavia, kuinka toivoisin parhaan ystäväni olevan tänään ja täällä laulamassa kanssani Eppujen ikuisia veisuja. Mutta se ei ole mahdollista, miksi se ei ole mahdollista? Olen ehkä ikääni nähden turhan sentimentaalinen, kuinka tosissaan otan bändin musiikin ja kuinka paljon se minulle merkitsee, yhä edelleen.

Keikka jakautui kahteen noin tunnin mittaiseen settiin. Ilta potkaistiin käyntiin Rupisia riimejä (84) levyn alati riemukkaalla kappaleella: Taivaassa perseet tervataan. Huomasin, että kappale ei nostattanut mitään yhteislaulumyrskyä, eli saattoi olettaa, että kappale on suurimmalle osalle yleisöä hivenen tuntematon. Itselleni se oli ehkä juuri se paras aloitusbiisi, mitä Eppu-keikalta voi vaan toivoa.

Ensimmäiselle puoliajalla bändi ripotteli mukaan miellyttäviä harvinaisuuksia, kuten Aku ja Köyhät Pojat (83) levyn Onnellinen hetki elämässä. Tämä aikanaan television koukuttavaa voimaa kritisoiva kappale sopi mainiosi tähän päivään, jossa keskustelu älylaitteiden käytön rajoittamisesta käy kuumana:

Puhelimen johdon seinästä irti tempaisen
Sen, televisioni johdon juuresta katkaisen
Rikon radioni, ja kelloni vedän
Vessanpöntöstä alas, tämän erän

Ehkä Eppujen pitkän uran suosikkilevyltä: Valkoiselta kuplalta (86) tuli ilahduttavan monta stygeä. En saa mielestä sinua oli raikas poiminta, samoin kuin Kun jatsia kuunneltiin. Tuossa kappaleessa kuuli ja tajusi kuinka hienoa Eppujen soitto voi parhaimmillaan olla. Todella hienosti rakennettu kappale, joka suorastaan imaisi takaisin 80-luvulle. Kaikki oli niin kuin ennenkin, ehkä vähän paremminkin.

Ensimmäisellä puoliajalla kuultiin harvinaisuuksien ohella varmoja Eppu-hittejä kuten Akun Tehdas, Vuonna 85 ja setin päättävä Historian suurmiehiltä (90) löytyvä; Kun olet poissa. Tässä kohtaa olin siirtynyt jo kauemmas lavalta kaljaa jonottamaan ja kuulin, että Martin laulu tuli napsun tai parin myöhässä. Sama laahaavuutta löytyi myös Imperiumin Vastaiskulta (88) löytyvältä, ehkä parhaimmalta Eppu-veisulta: Näin kulutan aikaa. Enimmäkseen Martin vokalisointi oli hyvällä tolalla ja rokimmissa numeroissa mentiin eikä meinattu. Basisti Sami Ruusukallion tarkka stemmalaulanta piti myös vokaaliosaston hyvin läjässä.

Toinen puolisko keikasta oli varmempaa hittiputkea. Kitara taivas ja tähdet, Afrikka sarvikuonojen maa, Puhtoinen lähiöni, Murheellisten laulujen maa…vai tuliko se jo eka puoliskolla? Pantsen vetämä, vähän väkinäinen, Baarikärpänen, ei ollut tällä kertaa väkinäinen. Pantsen laulu pelasi ja tämä hassun hauska ryyppylaulu tuntui taas pienen hetken relevantilta.

Mitään suuria yllätyksiä settilistasta ei enää löytynyt. Encorena soitettu Sotilaallinen tyhjiö. Tässäkin yllättävän ajankohtaisessa kappaleessa Martti  yllytti yleisön tuhmaan yhteislauluun:

Kas näin tulee huolehdittua,
että asiat menee päin vittua
Näin tulee huolehdittua,
että asiat menee päin vittua

Viimeisenä kappaleena soi Valkoisen kuplan eeppinen Kaikki häipyy on vain nyt, tuo Martti Syrjän lyyrinen taidonnäyte, joka hiveli katkeransuloisesti melankolista sisintäni kävellessäni ulos Laukon kartanon porteista kesäisessä illassa.

Lapsuuteni kesät sumuun vajonneet
Palasiksi muistojeni läjään hajonneet
Palapelin kokosin paksuin rukkasin
Ihmetellen minne kaikki palat hukkasin

Voi olla, että tämän jälkeen bändi soitti vielä biisin jos toisenkin, mutta itse olin jo saanut sen minkä olin tullut Eppu Normaalin keikalta hakemaan, hoitavan nostalgiamatkan nuoruuteni. Kyllä näitä veisuja jaksaa edelleen kuunnella. Keikan jälkeen Eppu-levyt ovat olleet taas tehosoitossa.

Tässä vielä yksi näistä Valkoisen kuplan helmistä ensiesityksessä Hittimittarissa vain 38 vuotta sitten.

The Lilac Time - Paradise Circus

1980-luvulla pitkän linjan Fontana levy-yhtiölle ei ihan kuka tahansa päässyt levyttämään, ainoastaan paras pop-eliitti, kuten Tears for Fears, Cocteau Twins, The House of Love ja myöhemmin James ja Ocean Colour Scene. Kasari-ysärin vaiheessa Fontana edusti todellista pophelmeyttä, pelkästään yhtiön syvänsininen etiketti jo tuotti mielihyvää. 

Mitenkään tietoisesti Fontana-plättyjä en oo itselleni hankkinut, ne ovat tulleet vastaan pophelmien bongaamisen yhteydessä. Seuraava lause meinaa kertoa sen ilmeisen: Ta Daa! Löysin viime viikonloppuna yhden kadotetun Fontana-helmen, The Lilac Time yhtyeen albumin Paradise Circus (89). The Lilac Time on uinut alitajunnassani aina kasarin lopulta asti. Ihan varmasti olen tuolloin äänittänyt biisin jos toisenkin radiosta. Mielessäni on ollut vahva tietoisuus, että The Lilac Timen piti olla yksi nuoruuteni bändeistä, ehkä juuri tämän Paradise Circus (89) levyn, jolloin olin 18-vuotias. Levy jäi kuulematta tuolloin, mutta henkinen kaipuu selittämättömään jäi leijumaan ilmaan, ehkä ne olivat kotipihan alati rehottavat syreenit, henkinen kotini, sävykäs ja maukas popilmasto. 

Miten levy voi yhtä aikaa kuulostaa tutulta ja vieraalta. Paradise Circus on täynnä juuri sellaisia popkappaleita jota vuosi 1989 parhaimmallaan tuotti. Vähän The House of Love Guy Chadwickia ilmeikkäämpi ääni, mutta ilman Tears for Fearsin mahtipontisuutta. Henkinen side yltää tottakai Prefab Sproutiin asti, tuonne nuoruuden sävelieni alkukotiin. 

Taustalta löytyy Stephen Duffy, yksi Duran Duranin alkuperäisjäsenistä, mutta aika pian sooloartistina uraansa jatkanut ja vuonna 1986 perustanut The Lilac Timen veljensä Nick Duffyn kanssa. Stephen Duffyn ensimmäinen soololevy The Ups and Downs (84) löytyykin jo levyhyllystä ja aikoinaan olen sen jostain euron laarista itselleni poiminut. 

Paradise Circuksessa on jännää juurevaa popestetiikkaa. Se on kevyt, mutta ei liiaksi pilviin kohoava, kappaleet ovat selkeitä ja mukavasti koukuttavia. The Girl That Waves At Trains on silkkaa positiivista rakkaushattaraa, sellaista mitä myytiin 35 vuotta sitten ja jonka tämän ajan sotainen ilmanala kuihduttaisi välittömästi. Kappaleet seuraavat toisiaan miellyttävänä helminauhana, laatu on kauttaaltaan hyvää, etenkin levyn loppupuolelta löytyvä Work For The Weekend on todellinen kadonnut poppisklassikko. Ainakin se on minulle kadonnut.

Tavallaan ymmärrän, että bändi oli vain yksi ihan hyvä tuon ajan popbändi. Suurempi breikkaus jäi, vaikkakin levy pärjäsi kohtuullisen hyvin vuoden 1989 levyäänestyksissä. The Lilac Timeltä puuttuu tunnistettava ominaissoundi, joka voi tulla esimerkiksi vaikuttavan laulusoundin tai vahvojen kappaleiden myötä. Mieleen pulpahtaa useita melkein hyviä tuon ajan poppaajia, kuten The Hurrah!, Haircut 100 ja tämän bändin laulajan Nick Heywardin sooloura. Pienestä epäilyksestäni huolimatta levyssä on hiljaista, vaivihkaa kasvaa charmia ja se peittoaa lopulta kevyesti luuloni levyn mitäänsanomattomuudesta.