sunnuntai 25. huhtikuuta 2021

Hiss Golden Messenger - Terms of Surrender

Hiss Golden Messenger on julkaissut 2000-luvun aikana yli kymmenen folkrock-pohjaista levyä, joista kolme uusinta on minulle tuttuja. Heart Like a Levee (16) oli ensimmäinen kolahdus, jota lähes yhtä pätevä Hallelujah Anyhow (17) täydensi. Noihin aikoihin bändi oli kaikin tavoin näkyvästi esillä kansainvälisessä rockmediassa, mutta Suomessa ei niinkään, muistan ainoastaan Jussi Niemen ylistävän Soundi-lehden levyarvion Heart Like a Levee (16) albumista, joka oli tietty lopullinen sytyke itselleni levyn vinyyliversion hommaamiseen. Kiitos Jussi, en katunut ostostani.

Laulaja/lauluntekijä M.C.Taylorin vereslihainen tyyli on tunnistettava. Tuntuu, että ollaan aina suuren sydänsurun äärellä. Biisit ja tunnelmat vetävät mukaansa. Siitä on etua että erottuu, tässä melko runsaassa indiefolk-genren levyissä. Terms of Surrenderille (19) antautumista välttelin pitkään. Musta kansi, jossa on epämääräinen sykerö kannessa ei ole se kaikista houkuttelevin ja jostain minulle oli jäänyt mielikuva, että levy on myös musiikiltaan tummasävyinen ja vaikeasti aukeava. Onneksi uumoiluni osoittautuivat vääriksi.

I need a Teacher on kulkeva ja mieleenpainuva avauskappale. Siitä on tullut myös viimeaikojen powerplay-biisini. My Wing on tutunkuuloista ja nosteista Hiss Golden Messengeriä. Old Enough To Wonder Why on hidastempoinen kappale, jonka lopussa vaikertaa huuliharppu. Kauttaaltaan levy on soitettu hyvin herkällä tatsilla ja musiikista on erotettavissa monenlaisia soinnillisia rikkauksia, jotka hivelevät korvaa, vaikka näinä päivinä syvällisempi levyihin tutustuminen on harvinaista. Ajan priorisoinnissa on paljon tekemistä. Albumin kuuntelu kotisohvalla istuen levyn lyriikat kädessä on aikaa pois muulta tekemiseltä ja myös muilta viihdemuodoilta. Minulla ei ole juurikaan aikaa katsoa tv-sarjoja tai elokuvia, koska kuuntelen musaa niin paljon. Haluaisin katsoa enemmän elokuvia, mutta musaplättyset ja muut musan kanssa touhuamiset ajavat aina eteen.

Cat's Eye Blue tiivistää hyvin Taylorin tunteisiin käyvän ilmaisutyylin. Ollaan taas vereslihalla, lauletaan pienestä linnusta ja jostain beibestä. Kertsi nostattaa ja kuulija on ihan varma, että artisti vaikertaa tässä rakkaansa perään.

Koko levy hehkuu erityistä voimaansa. Onneksi tartuin albumiin vielä, sillä sen julkaisusta on kulunut jo kaksi vuotta. Niin se aika kiitää. Uusi levvykin siintää jo horisontissa, kesällä julkaistava: Quietly Blowing It (21).  Loppuun kysymys: kenellä muulla on Terms of Surrender-niminen albumi? Tiedätkö ilman googlettamatta?

maanantai 19. huhtikuuta 2021

Nick Cave & Warren Ellis - Carnage

Tämän levyn piti olla kai alunperin The Bad Seeds - levy, mutta päätyi Caven ja Ellisin duo-levyksi. Kyseessä on Nick Caven lockdown-levy, reaktio tähän aikaan, mutta alleviivaamaton sellainen. Verilöylyt ja muut karmeat tarinat kuuluvat Caven musiikkiin olennaisena osana, joskus jopa häiritsevänä osana. Välillä mietin, että mistä näitä murhaballadeja riittää ja miksi kaikki fanit ovat niistä niin kuumissaan. Väitän, että Caven musiikillinen asema on lähes horjumaton ja se ei ota vastaan kovinkaan paljon kritiikkiä. Eikö kritiikkiin ole syytä? Koska laatu on yksinkertaisesti timantinkovaa. Onko näin?

Nick Caven edelliset levyt Skeleton Tree (16) ja Ghosteen (19) olivat pohjavireiltään tummia ja surullisia levyjä. Erityisesti syystä, että Caven poika oli taannoin menehtynyt onnettomuudessa. Tuon traagisen tapahtuman vaikuttimet Caven musiikissa olivat minulle jollain tavalla liikaa, enkä halunnut kuunnella noita levyjä kovinkaan paljon, koska musiikin tunnelmasta ja suoraan lyriikastakin oli luettavissa tämä henkilökohtainen menetys. 

Niin, miksi se näin vaivaa? Moni taiteilijahan ammentaa nimenomaan omasta surustaan musiikkia ja taiteen tuoma helpotus voi olla hyvinkin terapeuttinen, sekä taiteilijalle, että yleisölle. Kaikkinensa nuo levyt ovat vahvoja ja erittäin ihon alle meneviä. Niissä on paljon voimaa, mutta niitä on vaikea kuunnella kovinkaan säännöllisesti. Yhtälailla sekä David Bowien, että Leonard Cohenin viimeiset kuolemaa enteilevät joutsenlaulut eivät ole mitään powerplay-levyjä, vaikka vahvoja taideteoksia ovatkin. Haluaako kuulija päästää nämä traagiset tunnelmat sisimpäänsä? Itse olen tässä suhteessa musiikin kuuntelijana vähän pelkuri. En oikein tohdi heittäytyä liian tummiin vesiin.

Tällä kertaa olikin helpompaa tarttua Caven uuteen levyn, koska nyt laulettiin muistakin asioista kuin henkilökohtaisista menetyksistä, kuten vaikka koronasta, eikä siitäkään liian suoraan. Levyn kompakti mitta, 8 biisiä ja 40 minuuttia teki levyn haltuunotosta helpomman. Annoin levylle aluksi mahdollisuuden remontintekomusana. Sen jälkeen se unohtui yli kuukaudeksi. Nyt olen ottanut levyn uudelleen kuunteluun ja todennut sen varsin hyväksi.

Aloitusbiisi Hand of God sykkii kiihkeästi, kuin hengästynyt sydänlihas. Old Time on tuttua, runonlausunnallista Cavea, niin kuin tavallaan koko Caven tuotanto. Nick Cave on lienee maailman myydyintä runomusiikkia. Kun miettii arkipäiväisempää runoilmaisua ja muita säestetyn ja lausutun runon esittäjiä, niin harva ampaisee tällaiseen suosioon. Suorastaan hämmästelen Nickin outoa karismaa, se on jokin hänen äänessä, millä hän saa välillä nuo yliampuvat traagiset tarinansa kuulostamaan elämää suuremmalta.

Nimikappale Carnage on kuulostaa ensi tahdeista alkaen merkittävältä. Laahaava, hidas tunnelma ja aisapari Ellisin luoma äänimaailma luovat kappaleeseen maagisen tunnelman. Yhä edelleen, Caven riipaisevan kuuloinen laulupreesens kohottaa tätä kappaletta. Miten Niilo tämän tekee? Tuon uhkaavan ja hivenen itkuisen äänensä, kuin alati jokin suuri voima olisi nappaamassa hänet. Ei tarvitse lukea ja miettiä lyriikkaa, koska pian tulee se kertosäkeistömäinen kohottava kohta, jossa lauletaan rakkaudesta. Sen aistii, tuntee, aidon tunnelman. Onko se aitoa? Ainakin tunnelma on sataprosenttista, mikään tulkinta ei jää puolivillaiseksi, sillä artisti uskoo esittämäänsä materiaaliin.

Carnage on sittenkin luontevaa jatkoa edeltäjilleen. Niukahko ambient-runomaalailu on keskiössä, kuten edellisillä levyilläkin. Mitään rock-soittimien rypistystä ei ole tarjolla. Uskon, että Warren Ellisin instrumentaalit ovat vähintään yhtä isossa osassa tällä levyllä kuin Caven laulupreesens. 

White Elephant kasvaa loppua kohden vapautuneen oloiseksi marssiksi. "Time is coming" hokema voisi olla missä tahansa biisissä ja se kuulostaa aina yhtä relevantilta. Albequerque on kaunis balladi, sellainen minkä tekemisen Nick osaa hyvin. Lavender Fields operoi vähän eri vesillä kuin muut levyn kappaleet, pianon kyydissä on jotain tenhoavaa. 

Levyn lopettava Balcony Man on taas yksi kaunis ja tunteisiin käypä kappale. Miten Nick sen tekee? Heti kappaleen ensi tahdeista tiedän, että nyt availlaan rintakehän isoja ja pieniä portteja. Siellä se sydän sykkii, on vielä arka, mutta luottaa tähän lohdulliseen tunnelmaan. "This morning is amazing so as you", juuri näin, aivan oikeaan kohtaan tarjoillaan toivon kohottavaa tunnelmaa. Minä tarvitsen tätä biisiä Nick ja myös koko muu maailma tarvitsee. (Tämä ilman ironiaa) Teit sen taas, senkin tumman rokin Hannu Hanhi, aina oikeassa ajassa ja tunnelmassa. Ehkä ostan levyn myös fyysisenä äänitteenä, toisin kuin edeltäjänsä. Tätä levyä haluan kuunnella.

sunnuntai 18. huhtikuuta 2021

Glasvegas - Godspeed

Ilmestyikö tämä levy kymmenen vuotta liian myöhään? Skottilaisen Glasvegasin spectoriaaninen pop/rock oli huipussaan debyytilla: Glasvegas(08). Bändi ponnahti hetkessä tuon ajan musapiirien suosikiksi, melodramaattisen popin kaanoniin, aina Curesta, Weeping Willowsin ja Broder Danieliin kautta tähän päivään. Glasvegasin debyytti tihkui nuoruuden himoa ja epätoivoa. Se oli relevantti levy tuossa ajassa, mutta nyt tuttu seuralainen kahden euron cd-laarissa. Niin, tuo oli vielä aikaa jolloin fyysinen äänite piti pintansa. Ihmiset ostivat vielä hetken cd-levyjä. 

Glasvegas tiristi debyytin jälkeen kaksi kelvollista levyä: Euphoric Heatbreak (11) ja Later...When  the TV Turns to Static (13), joista jälkimmäinen vaipui liki täysin unholaan. Muistatko tuota levyä? Pian tämän jälkeen yhtye itsessään alkoi hiipua, ainakin julkaisurintamalta. Meni vuosia, melkein vuosikymmen ennen kuin laulaja James Allan ja kumppanit saivat valmiiksi neljännen levynsä, nyt keväällä ilmestyneen albumin: Godspeed (21).

Miltä levy maistuu? Olen kuunnellut levyä jo jonkin aikaa. 38 minuutin mittainen kokonaisuus sopii mainiosti esimerkiksi juoksulenkin yhteyteen. Romanttisuus on edelleen läsnä ja James Allanin mökeltävä lauluilmaisu on säilyttänyt charminsa. Äkkiseltään levyltä nousee esiin kolme vahvaa kappaletta, jo viime vuonna ensikasteen saanut tuleva Glasvegas-klassikko Keep Me a Space, joka täyttää kaikki ylevän melodramaattisen popin kriteerit. Hidas My Body Is a Glasshouse on myös vahvaa tekoa, surua ja sydänverta, saarivaltion ihmisen urbaania tuskaa. Shake the Cage on runonlausuntaan perustuva hypnoottinen esitys, jonka tenho kasvaa hienosti kappaleen lopussa. Loppuaines levystä on samaa tunnistettavaa Glasvegas-soundia. Tässä yhtye on on onnistunut, se on löytänyt oman tunnistettavan tyylinsä.

Mietin, että onko tällaisella vanhan ajan surullisella pop/rockilla mitään tekoa tässä ajassa? Festareille ei pääse, ei edes klubikeikoilla. Resonoiko James Allanin musiikki tämän ajan kanssa? Ehkä se resonoi. Tämäkin aika on täynnä surua, turhautumista, patoutunutta energia, juuri sellaista mitä tihkuu Glasvegasin uuden levyn alta, vaikka tämän levyn vaikuttimena tuskin on ollut korona. Käsittääkseni tämän levyn matsku on ollut kasassa jo vuosikausia.

Olen nähnyt Glasvegasin yhden kerran livenä, vuonna 2009 Ruisrockissa. Keikka oli napakymppi. Puhdasta spectoriaanista post/punk-äänivallia. Seuraavasta Glasvegas-keikasta en näinä aikoina uskalla unelmoida, mutta kenties se voisi joskus olla mahdollista.

Glasvegas Perform Keep Me A Space | Quay Sessions - YouTube




maanantai 29. maaliskuuta 2021

Sinkkuklinikka. The Human League - Don't You Want Me

Teemu Pukki Baby, hoilattiin reilu vuosi sitten suurimmassa jalkapallohuumassa ja hoilataan edelleen, koska Mr.Pukkin kengänkärki on yhä tulikuuma. Todisteena eilinen MM-karsintamatsi Ukrainaa vastaan ja sen kylmänviileä rangaistuspotku.

Vaan mikä oli alkuperäinen biisi? No tietenkin tämä The Human Leaguen tykkisinkku vuodelta 1981. Biisi jossa on mielestäni yksi popmusiikin historian mieleenpainuvimpia avausvirkkeitä. Jostain syystä.

You were working as waitress in a cocktail bar
When I met you
I picked you out, I shook up and turned you around
Turned you into someone new

Britteistä levyjä tilaavalle allekirjoittaneelle sekä tämä sinkku, että albumi Dare (81) ovat tilausteni vakiomateriaalia. Näitä muovikiekkosia on painettu miljoonia ja miljoonia, niitä pyörinee jokaisen britin nurkissa, mutta ei suomessa niinkään. Jos tämä vinyylisinkku kiinnostaa, niin kirjoita minulle. Voit saada sen, koska minulla on niitä liikaa.

Biisi on aikansa hittiveisu, jännällä sirisevällä syntikkataustalla. Toimii kuin tauti. Muuten Human Leaguen tuotanto ei herätä yhtä suuria säväreitä. Tosin sinkun kakkospuoli Seconds ei ole ollenkaan huono ja Dare (81) albumi on kiistatta bändin paras, vaikka en pidä sitäkään ihan napakymppilevynä. On muitakin syntikkalevyjä joilla on vahva maine, mutta ovat mainettaan huonompia. Kirkkain esimerkki on Ultravoxin Vienna (80), tyylikäs nimikappale ja ah niin tyylikas kansi, mutta koko levyä en jaksa juurikaan kuunnella. 

Tämän linkin alla Don't You Want Me:n alkuperäinen video:

https://www.youtube.com/watch?v=uPudE8nDog0

keskiviikko 17. maaliskuuta 2021

Kauko Röyhkä - Rock'n' Roll klisee

Tällä levyllä nelikymppinen Kauko on hyvässä iskussa, niin laulajana kuin lyyrikkona. Vitaalista, herkkää ja rankkaa. Rock'n' Roll kliseen (99) tuotanto on erinomaista. Riku Mattila on taikonut yhtäaikaa herkän dynaamisen ja rokkaavan äänimaailman. Soundi on selkeä ja kappaleet ovat riittävän laadukkaita. Ottakaapa levyn avausbiisi ja sen video tästä haltuun:

https://www.youtube.com/watch?v=dWvEw_gSUak

Levyn sanoitukset ikään kuin tiivistävät Röyhkän kuluneen vuosikymmenen etsikkoajan. Vähän jo väsynyt vastarannan kiiski, joka on ihmisiin kyllästymisestä huolimatta(se tyypillisin Kauko-maneeri) vahvistunut biisintekijänä. Röyhkä huomaa enemmän, nyt ei pelkästään "siivota akteja" tai pokata "Katjaa jolla on patja". Nyt voidaan möyriä sadepäivän tylsyydessä, haikailla rakkauden perään tai mennä perheen kanssa automatkalle Norjaan. Väitän, että Riku Mattila on tämän levyn isoin tekijä ja mahdollistaja. Hänen herkkä tuotantojälki ja vuosikymmenien ystävyys saa Kaukon parhaat puolet esille, korostamaan Kaukon kertojanääntä.

Levy summaa 90-luvun röyhkeän eksistentialismin, satanismikohun ja karvojen sylkemisen jälkeisen ajan. Kliseetä edeltäneet studioalbumit Sinä Olet Tähti (97) ja Puiden Alle (98) olivat tasaisen rokkaavia Kauko-levyjä, mutta tasoltaan aika vaihtelevia. Sinä Olet Tähti, Nainen Surupuvussa, Teit Sen Taas Marjaana, Hipit Vanhemmat ja Kaikki Rakastaa Mua Kuin Jeesusta ovat hyviä biisejä, mutta suurin osa näiden levyjen kappaleista putoaa keskinkertaisuuden kategoriaan. 

Jälleen yksi sateinen, täältä ei pääse pois kuin arkussa. Suoraa, mutta surutonta 90-luvun pohjakosketusta, jonka vaikuttimet löytyvät muualta kuin globaaleista kriiseistä, niistä mitä nykyajassa kärsitään. 90-luvulla eli yksilö jonka kärsimys oli osittain oman valinnan tulos, sillä aina löytyi jostain hyvät bileet, riittävästi keikkoja ja rahaa, sekä levytyssopimus oli vakaalla pohjalla. Tämä fiktiivinen rockunelma on aivan jotain muuta, mitä tämä aika antaa muusikoille vaikuttimikseen. Röyhkä! Tuo onnekas paskiainen, 90-luvun hedonistisen ja sopivan lantiovetoisen rokin suurherttua. Silloin kuin kaikki irstailu oli sallittua. Tällaistako illuusiota tarjottiin vuonna 1999? 

Väitän, että sopeutumattomalle on vähemmän tilaa 2020-luvulla. Voiko tässä ajassa nuoruuttaan elävät ihmiset löytää samaistumispintaa näistä sanoituksista? Ehkäpä hyvinkin, mutta mieleen voi nousta hämmästys, että millaista aikaa elettiin vuonna 1999, sinä kuumana kesänä jolloin radio soitti loputtomasti Texasin Summer Sonia ja Red Hot Chili Peppersin Scar Tissueta.  

Poika Mancini rokkaa melkein akustisesti, Mattilan luoma napsakka groove tekee tästä "pikkubiisistä" itseään isomman ja antaa (tietämättään) otsikon yhdelle Kauko 2000-luvun romaanille. Voi Ihmiset, on laukkaava rokki, jossa kertoja-Kaukon on taas vaikea sovittaa itseään yhteisöön. Pienet ihmiset ja heidän pieni sielunsa saa allegisen reaktion, niin tyypillistä, mutta toimivaa lyyristä ruokaa Röyhkälle. 

Myös Kauko Röyhkä levoton svengi löysi paikkansa, vakivierailut tuon ajan musaohjelmissa, kuten Jyrkissä oli artistille vakiokamaa. Keikat olivat 90.luvulla vaarallisia ja kuumia, sen muistan itsekin monen tuon ajan Röyhkä keikan todistaneena. Kertojaminä tahtoi muuntua taiteensa näköuseksi, Kaukon kontaktit naispuoliseen rockyleisöön olivat näkyviä ja hyvin flirttailevia. En tiedä niistä hurjista takahuonebileistä, voin vain arvella. Ehkä ne ovat vain legendaa?

Kaikkinensa Rock'n' Roll Klisee (99) asettuu Röyhkän runsaan tuotannon kärkipäähän, ehkä jopa Top vitoseen. Levy ennakoi tulevaa, Röyhkä & Mattila (08) levyä, joka nosti Kaukon taas hetkeksi suuremmankin yleisön tietoisuuteen. Viime vuosien Röyhkä-levyt ovat olleet tasaisen laadukkaita. Kirjallinen ura on sen sijaan ollut nousujohteinen, Lapin Poika,  Maan Korvessa Kulkevi ja Lapsosen tie ovat kaikki laadukkaita romaaneja.

Yksi Rock'n' Roll Kliseen helmistä on balladi nimeltään Mari. Tässä myöhemmin tehty tunnelmallinen video kyseisestä kappaleesta: 

https://www.youtube.com/watch?v=Zpt_swttOVc

perjantai 12. maaliskuuta 2021

Robert Palmer - Maybe It's Live

Ehkä tämä on hukattu helmi? Ainakin tässä on käsillä erikoinen levy, sillä se on todellakin melkein live, a-puoli on sitä kokonaan ja b-puolella on neljä studioraitaa, kuten pikkuhitti Some Guys Have All The Luck.

Palmerin kukkein tuotanto ja menestys osui vinyylien kulta-aikaan 70-luvun puolesta välistä, aina 90-luvun alkuun. Kaikki alkoi mahtilevyllä Sneakin' Sally Through The Alley (74), jossa oli mukana kitaraa soittamassa itse Lowell George Little Featista. Palmerin neljäntoista studioalbumin putki päättyi rouhean bluesahtavaan Drive (03) albumiin, ainoaan mitä on vaikea löytää sekä fyysisenä äänitteenä, että suoratoistopalveluista. Robert Palmer kuoli vuonna 2003 sydänkohtaukseen, 54-vuotiaana. Aivan liian aikaisin.

Ennen soolouraa Palmer vaikutti Vinegar Joe yhyeessä, joka teki 3 studioalbumia 70-luvun alussa ja loi mainetta vauhdikkaana livebändinä. Toinen Vinegarista suurempaan suosioon ponnistanut artisti oli Elkie Brooks. Omistan yhden Vinegar Joe albumin, bändin viimeisen Six Star General (73)

Maybe It's Live (82) alkaa todella riehakkaalla versiolla biisistä Sneakin Sally Through The Alley. Jatkuu vakuuttavasti kappaleilla What's is Take ja Best Of Both Worlds. Livepuoli toimii kaiken puolin moitteettomasti. Kakkospuolen neljä studioraitaa ovat ihan ok Robert Palmer-tasoa, eivät mitään järisyttäviä klassikoita. Maybe It's Live (82) on kuunneltava, osin railakas ja varsin laadukas paketti, mutta ei ihan Palmerin parhaimmistoa.

Jos haluat päästä oitis käsiin Palmerin parhaimpiin levyihin, niin suosittelen em. debyyttiä Sneakin' Sally Through The Alley (74) ja täysipainoista Clues (80) albumia, josta löytyy muun muassa hitti Johnny and Mary. Myös kasarin lopulla ilmestynyt Heavy Nova (88) on vahva levy, jonka hitti She Makes My Day on myös monille tuttu.

Palmer loi elämänsä aikana monipuolisen musiikillisen uran. Vaikuttava ja muuntuva laulaja, joka oli parhaimmillaan rhytm'n blues - tyyppisissä numeroissa, mutta venytti skaalaansa esimerkiksi swingin suuntaan erinomaisella Ridin' High (92) levyllä. Teki saman ja omaperäisimmin, mitä Robbie Williams Swing-levyillään vuosikymmeniä myöhemmin. 

Palmer teki itse suuren osan biiseistään, mutta ei ujostellut coveroida muittenkaan biisejä. Tulkinnat menivät useimmiten nappiin. 80-luvun puolessa välissä Palmer hoiti vokalistin tonttia lyhyaikaisessa Power Station kokoonpanossa, jonka samanniminen debyytti on silkkaa timanttia.

Ja mikä parasta, Robert Palmerin levyjä on helppo löytää vinyylinä ja ne eivät maksa paljoa. Vähäisellä euromäärällä saat parhaat Palmer levyt käsiisi. Suoratoiston ystäville tästä Spotarilinkki:

https://open.spotify.com/playlist/37i9dQZF1DZ06evO2XRIW7?si=6If4RbfBSTWoRWUlnMZeSw

tiistai 2. maaliskuuta 2021

Sinkkuklinikka. Wings: Hi Hi Hi/C'Moon

Pikkumustien analyysivehje heräsi taas henkiin kun kaivoin taannoisesta Briteistä tulleesta sinkkukasasta yhden tai kahden Paul McCartneyn ja Wingsien vuoden 1972 mahtisinkun Hi Hi Hi/C'Moon. 

Paul McCartneyn soolouran alkuvaihe oli täynnä tykkisinkkuja. Wingsin esikoinen Wild Life (71) oli jo ulkona kun se sai jatkeeksi monta hyvää sinkkubiisiä, kuten Give Ireland Back To Irish, Mary Had a Little Lamb ja tämän kahden A-puolen sinkun Hi Hi Hi/C'Moon.

Hi Hi Hi on ponnekas voimarokki, myös sensuroitu tsipale aikoinaan: In the UK, the song was banned by the BBC for its sexually suggestive lyrical content.[4] The BBC also assumed that the title phrase, "We're gonna get hi, hi, hi" was a drug reference.(Wikipedia)

C'Moon on reggaevoittoinen helppo tsipale, mutta charmantti ja ihanasti keinahteleva. Maccaran lauluntekotaidon pakottomia tuloksia.

Paulin soolosinkkuja on tullut hommattua aikamoinen kasa, ihan seitkytluvun alusta ysärille asti. Banjosilmä on hellinyt fanejaan kautta vuosien hyvillä b-puolillaan...ja isoa osaa niistä ei löydy mistään suoratoistopalvelusta. (Haluan väittää)

Myös Beatlesin sinkkuja on alkanut uimaan luokseni ison...tai pienen meren tuolta puolelta. Eikä nekään ihan maltaita maksa. Huomionarvioista on se, että useat hyvin kuluneelta näyttävät sinkut saattavat soida jumalaisella soundilla. Ennen osattiin kaivertaa levyjä.