Tämän levyn piti olla kai alunperin The Bad Seeds - levy, mutta päätyi Caven ja Ellisin duo-levyksi. Kyseessä on Nick Caven lockdown-levy, reaktio tähän aikaan, mutta alleviivaamaton sellainen. Verilöylyt ja muut karmeat tarinat kuuluvat Caven musiikkiin olennaisena osana, joskus jopa häiritsevänä osana. Välillä mietin, että mistä näitä murhaballadeja riittää ja miksi kaikki fanit ovat niistä niin kuumissaan. Väitän, että Caven musiikillinen asema on lähes horjumaton ja se ei ota vastaan kovinkaan paljon kritiikkiä. Eikö kritiikkiin ole syytä? Koska laatu on yksinkertaisesti timantinkovaa. Onko näin?
Nick Caven edelliset levyt Skeleton Tree (16) ja Ghosteen (19) olivat pohjavireiltään tummia ja surullisia levyjä. Erityisesti syystä, että Caven poika oli taannoin menehtynyt onnettomuudessa. Tuon traagisen tapahtuman vaikuttimet Caven musiikissa olivat minulle jollain tavalla liikaa, enkä halunnut kuunnella noita levyjä kovinkaan paljon, koska musiikin tunnelmasta ja suoraan lyriikastakin oli luettavissa tämä henkilökohtainen menetys.
Niin, miksi se näin vaivaa? Moni taiteilijahan ammentaa nimenomaan omasta surustaan musiikkia ja taiteen tuoma helpotus voi olla hyvinkin terapeuttinen, sekä taiteilijalle, että yleisölle. Kaikkinensa nuo levyt ovat vahvoja ja erittäin ihon alle meneviä. Niissä on paljon voimaa, mutta niitä on vaikea kuunnella kovinkaan säännöllisesti. Yhtälailla sekä David Bowien, että Leonard Cohenin viimeiset kuolemaa enteilevät joutsenlaulut eivät ole mitään powerplay-levyjä, vaikka vahvoja taideteoksia ovatkin. Haluaako kuulija päästää nämä traagiset tunnelmat sisimpäänsä? Itse olen tässä suhteessa musiikin kuuntelijana vähän pelkuri. En oikein tohdi heittäytyä liian tummiin vesiin.
Tällä kertaa olikin helpompaa tarttua Caven uuteen levyn, koska nyt laulettiin muistakin asioista kuin henkilökohtaisista menetyksistä, kuten vaikka koronasta, eikä siitäkään liian suoraan. Levyn kompakti mitta, 8 biisiä ja 40 minuuttia teki levyn haltuunotosta helpomman. Annoin levylle aluksi mahdollisuuden remontintekomusana. Sen jälkeen se unohtui yli kuukaudeksi. Nyt olen ottanut levyn uudelleen kuunteluun ja todennut sen varsin hyväksi.
Aloitusbiisi Hand of God sykkii kiihkeästi, kuin hengästynyt sydänlihas. Old Time on tuttua, runonlausunnallista Cavea, niin kuin tavallaan koko Caven tuotanto. Nick Cave on lienee maailman myydyintä runomusiikkia. Kun miettii arkipäiväisempää runoilmaisua ja muita säestetyn ja lausutun runon esittäjiä, niin harva ampaisee tällaiseen suosioon. Suorastaan hämmästelen Nickin outoa karismaa, se on jokin hänen äänessä, millä hän saa välillä nuo yliampuvat traagiset tarinansa kuulostamaan elämää suuremmalta.
Nimikappale Carnage on kuulostaa ensi tahdeista alkaen merkittävältä. Laahaava, hidas tunnelma ja aisapari Ellisin luoma äänimaailma luovat kappaleeseen maagisen tunnelman. Yhä edelleen, Caven riipaisevan kuuloinen laulupreesens kohottaa tätä kappaletta. Miten Niilo tämän tekee? Tuon uhkaavan ja hivenen itkuisen äänensä, kuin alati jokin suuri voima olisi nappaamassa hänet. Ei tarvitse lukea ja miettiä lyriikkaa, koska pian tulee se kertosäkeistömäinen kohottava kohta, jossa lauletaan rakkaudesta. Sen aistii, tuntee, aidon tunnelman. Onko se aitoa? Ainakin tunnelma on sataprosenttista, mikään tulkinta ei jää puolivillaiseksi, sillä artisti uskoo esittämäänsä materiaaliin.
Carnage on sittenkin luontevaa jatkoa edeltäjilleen. Niukahko ambient-runomaalailu on keskiössä, kuten edellisillä levyilläkin. Mitään rock-soittimien rypistystä ei ole tarjolla. Uskon, että Warren Ellisin instrumentaalit ovat vähintään yhtä isossa osassa tällä levyllä kuin Caven laulupreesens.
White Elephant kasvaa loppua kohden vapautuneen oloiseksi marssiksi. "Time is coming" hokema voisi olla missä tahansa biisissä ja se kuulostaa aina yhtä relevantilta. Albequerque on kaunis balladi, sellainen minkä tekemisen Nick osaa hyvin. Lavender Fields operoi vähän eri vesillä kuin muut levyn kappaleet, pianon kyydissä on jotain tenhoavaa.
Levyn lopettava Balcony Man on taas yksi kaunis ja tunteisiin käypä kappale. Miten Nick sen tekee? Heti kappaleen ensi tahdeista tiedän, että nyt availlaan rintakehän isoja ja pieniä portteja. Siellä se sydän sykkii, on vielä arka, mutta luottaa tähän lohdulliseen tunnelmaan. "This morning is amazing so as you", juuri näin, aivan oikeaan kohtaan tarjoillaan toivon kohottavaa tunnelmaa. Minä tarvitsen tätä biisiä Nick ja myös koko muu maailma tarvitsee. (Tämä ilman ironiaa) Teit sen taas, senkin tumman rokin Hannu Hanhi, aina oikeassa ajassa ja tunnelmassa. Ehkä ostan levyn myös fyysisenä äänitteenä, toisin kuin edeltäjänsä. Tätä levyä haluan kuunnella.
