Daniel Romano's Outfit - Okay Wow

Kanadalainen Daniel Romano loi lupaavaa kantriuraa vielä viitisen vuotta sitten, jolloin hän kolmella muotovaliolla kantrialbumillaan haali itselleen laajan fanijoukon. Sleep Beneath The Willow(11), Come Cry With Me(13) ja If I've Only One Time Askin'(15) ovat kaikki täyttä laatutavaraa.

Suunnanmuutos tapahtui Mosey(16) levyllä, joka järkytti vanhaa fanijoukkoa. Youtuben kommenttikentästä löytyy paljon puhuvia ja närkästyneitä kommentteja näistä "Dylan-outtakeista", miksi vanhat fanit uusia kappaleita nimittivät. Tämä monipuolinen ja kieltämättä Dylan-vaikutteinen Mosey(16) sai minut kiinnostumaan Romanosta. Riemukas poppis Valeri Leon avaa levyn mainiosti, kun biisit I Had To Hide Your Poem In a Song ja Hunger is A Dream You Die In edustavat levyn eeppisempää puolta.

Moseyta seurasi vielä tiukempi ja energisempi rocklevy: Modern Pressure(17). Tästä tahti vaan kiihtyi, sillä jo seuraavan vuoden alussa Romano jakoi Bandcampin kautta peräti kaksi uutta studioalbumia nimeltään Nerveless(18) ja Human Touch(18). Levyt olivat vain hetken jaossa, kunnes ne katosivat eetteristä ja nyt niitä kuulee ainoastaan Youtuben kautta. Vielä saman vuoden syksyksi ilmestyi akustinen: Finally Free(18), joka sisältää useita hienoja kappaleita, kuten Empty Husk ja All The Reaching trims. Viime vuosi menikin keikkaillessa ja ilman julkaisuja, lukuun ottamatta Romanon punkbändin Ancient Shapesin levyä: A Flower That Wouldn't Bloom(19). 

Tämän hengästyttävän julkaisutahdin lisäksi Romano näyttää olevan enimmäkseen kiertueella(useimmiten Skandinaviassa) ja pykää näitä levyjään varsin nopeaan tahtiin. Onko nopeus yhtä kuin huono musiikillinen laatu? Ei välttämättä. Romanon kehityskaari kantriartistista nopeasti muuntautuvaksi indieartistiksi on ollut vaikuttava, vaikka tylsimmillään tämä todellakin kuulostaa vähän "jämä-Dylanilta", runollista tajunnanvirtaa ja nasaalia lauluilmaisua tulee riittävissä määrin.

Hetken ajattelin, että Romanon "julkaisutauko" voisi kestää hivenen pitempään, mutta eipä mennyt aikaakaan kun tuli korona ja artistitkin pakotettiin neljän seinän sisään. Romano katkaisi nopeasti karanteeninsa jakamalla kotisivuillaan taas uuden albumin Visions of The Higher Dream(20) jonka hinnan fanit saivat itse määritellä. Todella mieluista yllätys, etenkin koska kehityskaari on yhä nouseva. Tosin nyt ollaan musiikillisten vaikutteiden puolesta aika paljon Desire(76) levyn aikaisessa Dylanissa, mutta hyvällä ja modernilla tavalla. Rakenteellisesti yllättävä Where May I Take My Rest on hyvä avauskappale. I Cannot Be More Lonely jatkaa laadukkaasti ja musiikillisesti on taas sukellettu uusille vesille. Hälyisä torvisektio tuo biisiin hyvän säväyksen. Todellinen helmi on levyn neljäs kappale Lilac About Thy Crown, joka on silkkaa...Dylania. Niin, tämä biisi olisi voinut olla Street Legalin(78) parhaimmistoa.

Paljon puhaltimia ja hyvää musiikillista makua ilmentävä levy hivelee omia korviani, se on lähellä omia kuuntelutottumuksiani. Onko niin, että tämä tietynlainen tuttuus helpottaa levyyn tutustumista? En yritä väittää, että kovinkaan aktiivisesti etsisin täysin uudenlaista rockilmaisua(voiko sellaista edes olla), vanhat ainekset riittävät, jos keitos on muutenkin tehty riittävällä intohimolla ja kappaleissa on riittävästi tarttumapintaa. Daniel Romano uusi levy on tehty tutuista aineksista, mutta musiikillinen miksaus on riemukas ja osin yllättäväkin. Levyn loppupuolelta löytyvä Nothing Is Still(In Shaken Heart) yllättää oudolla kertosäkeellään, menevä biisi kyykkää ja melkein pysähtyy kertosäkeessä parin epävireisen viulusävelen kera. Tämä levy on vielä noin viikon jaossa Daniel Romanon bandcamp-sivuilla. Kannattaa käydä lataamassa vielä kun kerkee.

Daniel Romanon julkaisukevään täydentää tänään ilmestynyt reipas livelevy: Okay Wow(20), joka on äänitetty enimmäkseen Skandinavian kiertueen aikana. Tällä kiertueella Romano ei käynyt Suomessa, toisin kuin vajaa neljä vuotta sitten, jolloin pääsin todistamaan Romanon yllätyskeikkaa Tampereella Klubilla. Ohessa bloggaukseni tältä keikalta: https://homesickhounds.blogspot.com/2016/07/daniel-romano-klubi-tampere-3062016.html

Uusi livelevy on vasta kuuntelun alla. Se on virallinen julkaisu ja näin ollen löytyy spotikasta sekä myös fyysisinä äänitteinä. Nautiskeltavaa riittää pitkäksi aikaa. On hienoa, että tämä pidäkkeetön livetunnelma saatiin vangittua kuin muistoksi, toisesta pelottomasta maailmasta. Mitä tapahtuu kun musiikki palaa klubeihin ja isommillekin esiintymislavoille. Uskaltaako artistit antaa kaikkensa muiden ihmisten edessä, vai saako koronan uhka ja sitä kautta nämä eristäytymisen madonluvut meidät kaikkinensa aremmiksi. Ehkä pelkoni on aiheeton. Nyt nautin livemusasta turvallisen välimatkan päästä, levyltä ja livestriimeistä.

The Boomtown Rats - Citizens of Boomtown

Käsi sydämellä, tiedätkö Boomtown Ratsilta mitään muuta varteenotettavaa biisiä kuin I Don't Like Mondays? Ehkä tiedät, useitakin. Kun alan itse miettimään bändin musiikkia ja kaivan esiin omistamani puolisenkymmentä Rats-levyä, niin...siihen se sitten jää, esiin kaivamiseen ja kosmeettiseen kuunteluun, biisi sieltä toinen täältä ja muistijäljet ovat vähäiset.

Sir Bob Geldofin kipparoima Boomtown Rats perustettiin jo vuonna 1975. Punkrockin ja uuden aallon vaihteesta ponnistanut bändi sai jo esikoisalbumilla The Boomtown Rats(77) aikaiseksi pikkuhitin Lookin' After No. 1, joka on se toinen hyvä Boomtown Rats-biisi minkä tiedän. Punkahtavasta esikoisalbumista kasvoi yhteensä kuuden studioalbumin mittainen ura, joka katkesi vuonna 1984 albumiin: In the Long Grass(84). Keskivaiheilla uraa ilmestyi bändin paras levy The Fine Art Of Surfacing(79), josta löytyy se kolmas hyvä Rats-biisi: Someone's looking At You sekä myös em. megahitti I Don't Like Mondays. 

Niin, muisti alkaa palautumaan ja syön alkupääni sanoja, itseasiassa Boomtown Ratsilta löytyy kautta uran varsin kelvollisia kappaleita. Mainitaan vielä edellisen levyn: Tonic for The Troopsin(78) oivallinen Rat Trap sekä loppuvaiheessa uraa ilmestynyt Banana Republic. Suurin ongelma bändin musan kuuntelussa on ollut levyjen jotenkin hengästynyt ja sekava musiikillinen tunnelma. Yritystä ja sähellystä on enemmän kuin musiikillista laatua. Tosin juurikin tämä ns.musiikillinen sekavuus on estänyt minua tutustumasta Boomtown Ratsin levyihin kunnolla.

Sitten tuli vuosi 1985 ja Bob Geldof järjesti liveaidin, tuli tunnetuksi ympäri maailmaa. Tämä antoi mukavan näkyvyyden myös näinä aikoina alkaneelle soolouralle. Deep in the Heart of Nowhere(86), The Vegetarians of Love(90) ja The Happy Club(92) ovat kaikki kelvollisia, kolmen tähden levyjä, mutta eivät juuri sen enempää. Mitään musiikillisesti kovin merkittävää Geldof ei ole tuon ysärin alun jälkeen luonut. Sen sijaan hän on ollut mediassa esille oman elämänsä tragedioiden kautta, kuten ex-vaimon Paula Yatesin päihdekuolemaan, Paulan silloisen poikaystävän Michael Hutchensen itsemurhan, sekä Bobin ja Paulan yhteisen tyttären Peachesin heroiinin yliannostuskuoleman kautta.

Oli yllättävää, The Boomtown Rats julkaisi äskettäin paluualbumin: Citizens of Boomtown(20). Vielä yllättävämpää on se, että tämä on parasta kuulemaan Bob Geldofia, koskaan. Voimakas väite. Myönnetään. Kymmenen biisin uutuusalbumi on raikas ja häpeämätön rokkilevy, jossa ei vaikutteita säästellä. Aloituskappale Trash Glam Baby on sitä itteään, vahvasti 70-luvusta lainailemaa popjytää bowie-mott the hoople-akselilla. Sweet Thing alkaa melkein samalla riffilla kuin Nirvanan Smells Like Teen Spirit, mutta muuttuu äkkiä joksikin muuksi. Hämmentävää, hauskaa, toimivaakin.

Monster Monkeys on bluessävytteinen pala, jossa on ripaus vanhaa Doorsia ja Beatlesin Come Togetheria. Nelosbiisi She Said No jatkaa samaa hölmöä rokkailulinjaa. Pyörää ei todellakaan ole keksitty uudelleen, mutta fiilis on hyvä, ja tuntuu todellakin, että rokkipapat tykkäävät siitä mitä tekevät. Passing Through on levyn ensimmäinen ja ainut balladi, joka kuulostaa yllättäen hyvin tutulta, kuin Pulpin megaballadilta. Siitä huolimatta ostan tämänkin biisin, sillä itse kappale on varsin mukiinmenevä.

Loppupuoli levystä pitää yhtälailla hyvin otteessa. Here's a Postcard on kevyempi ja mukavalla tavalla erilaisempi kuin aikaisemmat tsipaleet. K.I.S.S. on jytää räppiosuuksien kera. Rock'n' Roll Ye Ye on kuin nopeutettu ja hivenen melodisempi versio J.Karjalaisen Rock-n-rollista. Helpoin ja tunnistettavin kappale, mutta kaikesta huolimatta, toimii kuin se kuuluisa tauti(ou nou, not a Word K).Yllätys tulee vasta lopussa, bändin(kö) koko uran paketoiva: The Boomtown Rats on musiikillisesti kuin Prodigyn ja Waltarin sekoitus, missä on Angelin tytöt? Hymy nousee väkisin huulille. Törkeitä ukkoja, törkeän tyhmää ja mautonta, mutta vetoaa minuun. Täydellinen juoksulenkkilevy.

En tiedä voinko suositella tätä kovin merkittävänä tai käänteentekevänä rokkilevynä? No en voi. Mutta tämä on elävä ja hengittävä rokkilevy. Kovin tutunomainen, kuin vanha ystävä, jonka olemassaolosta en ollut tietoinen. Tämä on varmasti levy, joka tuli kaikille vähän yllätyksenä, ehkä eniten sen tekijöille. Kuulostaa siltä, että se kuuluisa Intohimo musiikkiin on ollut näiden veteraanien katalysaattori levyn tekemiseen, sehän tunnetusti riittää, kun fiilis on oikea, niin musa läpäisee suojauksen, ainakin allekirjoittaneen koronapoteron paksut(ja kuvitteelliset) seinät.

Hearthill - Klubi. Tampere. 12.1.2020.

Näin edellisen kerran Hearthillin livenä Raahessa Nätteri-nimisessä ravintolassa vuonna 1992. Lost in The Limbo Zone(92) levyn julkkarikiertueella. Raahen niukahko yleisömäärä ja paikkakunnalle ominainen jäyhä ilmapiiri esti bändiä pääsemään kunnon keikkahurmokseen. Keikka taisi sijoittua keskelle viikkoa. Viikonloppuna menoa ja meininkiä olisi ollut varmasti enemmän. Niimpä tämä keikka jäi rutiininomaiseksi suoritukseksi, jossa esiteltiin uutta levyä kera muutaman vanhan tsipaleen. Pari rohkeaa rokkipoikaa taisi tanssahdella ujosti keikan aikana. Itse jomotin paikoillani ja seurasin vakahenkisenä suosikkibändini keikkaa.

Vuonna 1987 Suomen rokkitaivaalle ponnistanut Hearthill tuli tunnetuksi erityisesti kovasta lavapreesensistä, mielipuolisen hienoista ja hikisistä keikoista. Bändi oli Soundin ja Rumban vakiokansimateriaalia, Hearthillin levyt saivat aina hyviä ellei erinomaisia arvioita. Kun hype oli kuumimmillaan, niin puhuttiin ihan pokkana maailmanvalloituksesta. Usko omaan tekemiseen oli kova ja taskusta löytyi aina uusia timanttisia biisejä joilla rimaa nostettiin levy levyltä pykälän tai pari.

Esikoisalbumi Hearthill(88) on riehakas ja biisimateriaaliltaan vahva aloitus, johon tämä kakskymppisten kontulalaisnuorten live-energia oli tallennettu onnistuneesti. Riehakkaat Shake it Up ja Someday Somehow, sekä tunteeltaan paksu teiniballadi Love Rain On Me vetelivät kuulijoita oikeista naruista. Seesteinen Cut Up(89) oli valtava kehitysaskel eteenpäin. Miltei temaattinen lähiölevy on tunnelmaltaan ehjä ja biisimateriaaliltaan vahva. Todellinen kadonnut klassikko. Graveyard Party Bluesia(90) pidetään yleisesti bändin parhaana levynä. Tässä levyssä bändi svengaa rikkaasti ja estottomasti. Soul Tattoo(91) on myös väkevä ja hivenen unohdettu levy, jolta löytyy bändin yksi parhaista kappaleista: Gas Station. Bändin ura paketoitiin vahvaan ja huolellisesti rakennettuun Lost In The Limbo Zone(92) levyyn, jonka jälkeen ilmestyi vielä tämä Jussi Sydänmäen soolotyönä tunnettu: Lost Tune Fish(95). Ehdottoman tutustumisen arvoinen levy tämäkin.

Liki 28-vuoden odotus palkittiin ja Hearthill palasi livetouhuihin, tällä kertaa Lost Tapes 92(19) - levyn ns. julkkarikiertueelle. Tuo viime syksynä Svart Recordsin kautta vinyylinä julkaistu platta piti sisällään ennen julkaisematonta live- ja studiomateriaalia vuodelta 1992. Levyllä on puolenkymmentä täysin ennen kuulematonta Hearthill-veisua, kuten verevästi potkivat Big Bad Wolf ja Zombie.

Klubin paluukeikan aloitti Cut Up-albumin hieno Burning Man, jota seurasi saman levyn Rainy Days
ja Soul Tattoon Gas Station. Pian kuultiin esikoisalbumin riehakas He's Allright, jossa Ufo Mustosen viulutyöskentely pääsi hienosti esille. Keikan alkupuoli oli hienoa ja riehakasta meininkiä. Bändi soitti tiukasti. Heikki Tikan rumpukomppi piti homman hyvin kasassa, Ufon viulu toi lauluihin tarvittavaa lisäarvoa ja persoonaa. Samuli Laiho soitti vimmaisena kuusikielistään. Jukkis Kiviniemen basso muhkeutti kokonaisuutta.

Kirsikkana kakun päällä oli laulaja Jussi Sydänmäen pidäkkeetön lavashow. Lavaliikehdintä toi mieleen kiihdyttäviä aineita nauttineen Mick Jaggerin. Jalat nousivat usein puolimetriä ilmaan ja levottomat tanssijalat merkitsivät lavan jokaisen neliösenttimetrin. Laulu seurasi hyvin mukana, vaikka hieman odotin bändin uran alkuvaihetta leimannutta häpeämättömästi fraseeraavaa laulutyyliä. Toki sitäkin löytyi, mutta ehkei siinä mittakaavassa mitä saattoi odottaa. Tästä kärsi eniten Love Rain On Me, joka vedettiin yllättävän vähäeleisesti, kun se perustaltaan on aika melodramaattinen kappale. Jäin etenkin kaipaamaan kertsin voimallista loppuhoilotusta: Rain on me. 

Reilun tunnin keikka oli valitettavan nopeasti ohi. Tähän hikiseen tunteroiseen mahtui parisenkymmentä biisiä. Juurevaa, räväkkää, rockabillymausteista. Vaikka tuotanto oli  kolmenkymmenen vuoden takaista, niin parasta ennen päivämäärässä tuntui olevan loputtomat lukemat. Live-energia teki biisit tässä hetkessä nautittaviksi ja relevanteiksi. En usko, että Hearthill enää tulee levyttämään uutta materiaalia, koska bändin jatkumo jo koettiin vuosina 2004-2008 Soul Tattoon levyillä, joka oli melkein kuin Hearthill. Mutta en pistäisi pahakseni, jos nämä suomirokin veteraanit(jos näin voin sanoa) kehittelisivät lähitulevaisuudessa uuttakin matskua.

Youtubesta löytyy melkein kaikki keikan biisit videona. Tässä yksi niistä, Lost in The Limbo Zonen(92) parhaimmistoa.

Levymessut Kåren. Turku. 23.11.2019

Tällä kertaa hain lämpöä Hassisen kirppikseltä. Seisoin oven takana ennen avautumista kuulaassa marraskuun ilmassa. Kun ovi aukesi, niin marssin määrätietoisesti LP-kirppis-osastolle ja sain vartin mittaisella levynpläräyksellä kivan lämmön päälle. Sormet notkistuivat ja sormenpäät saivat kevyen painomustepinnoitteen. Kassiin tipahti muutama kiva löytö, Status Quon harvemmin vastaantuleva Rock Till You Drop (91) kuudella eurolla, Beach Boysin nähtävästi originaali, mutta pelottavan naarmuinen Little Deuce Coupe 32 (64) kahdella eurolla. Myös Joan Baezin hittikokoelma lähti kahdella ekellä. Ehkä kiinnostavin löytö tässä kohtaa oli Bugglesin: Adventures In Modern Recording (81) kolmella eurolla. 

Sitten olikin jo kiire. Tavoitteena oli ehtiä Kårenille puolta tuntia ennen avautumisaikaa. Onnistuin. Sain erittäin tuhrivan, suorastaan verenpunaisen levymessuleiman kämmenselkääni, mutta levykojujen ääreen en ihan vielä päässyt. Siispä hain läheisestä K-Marketista vähän suolapalaa, jossa sain pitkiä katseita verenpunaisesta leimastani kämmenselässä. Palasin Kårenille, suoritin vessatoimenpiteet, jätin takin alakerran naulakkoon ja kampasin tukkani. Nyt sisään. Mutta vielä oli 20 minuuttia avautumiseen. Hätäni oli sen verran suuri, että maksoin viiden euron ns. "vip-asiakaslisän" ja ryntäsin levylaarien kimppuun. 

Kaikki oli niin kuin ennenkin, mikään ei ollut oleellisesti muuttunut viimeisen kymmenen vuoden ajan Kårenilla. Samoja myyjiä, samoilla jalansijoilla, mutta hivenen vähemmän kuin 2010-luvun alkupuolen pulleina vuosina, jolloin Prince ja David Bowie oli vielä elossa, joka tarkoitti sitä kyseisten artistien tuotannon löysi kivuttomasti parin euron laareista. Mutta ei enää, ajat ovat muuttuneet, levyjen virta tyrehtynyt. Jopa alati runsaskätisten ruotsimyyjien laarista ei löytynyt parilla eurolla kovinkaan monta rokin klassikkoa. 

Mutta jotain löytyi ja vip-asiakkuus kannatti. Pääsin heti napsaisemaan erään tutun ruotsimyyjän laarista kympilla neljä tarjouksen. Camel, Leo Kottke, Joe Walsh ja The Who. Ei pöllömpiä artisteja. Näistä etenkin Camelin: Moonmadness (76) tuntui tässä hintaluokassa oivalliselta löydöltä. Tämä oli vasta lämmittelyä. Seuraavasti syöksyin Ruotsalaisen Record Hunterin koskemattomille kahden euron laareilla. Oujee, melkein ainakin. Oli hyvä, että olin ensimmäinen, koska sain nippa nappa kasattua sen kymmenen hyvää plattaa, joista kärkinä toimivat Devon: We are not men, we are Devo(78), Frank Zappan: Joe's Carage: Act 1(79), Yoko Onon: Seasons of Glass (81) ja pari 70-luvun Rollarilevyä. Kahden euron laarit olivat melko vaatimattomat ja pitivät sisällään paljon maksisinkkuja. Pieni pettymys. 

Muistan ajan jolloin näistä laareista löysi todella täräyttäviä löytöjä, aina em. Bowien kautta Pink Floydiin ja kaikkiin mahdollisiin rokkiklassikoihin. Ajat ja levyvirrat ovat muuttuneet. Jo toissakesänä vieraillessani Record Hunterin kivijalkakaupassa Tukholmassa huomasin, että hyvää halppista oli yhä vähemmän tarjolla. Tavallaan on hyvä, että levyt maksavat jotain, että Bowien 70-luvun lättyjä joutuu oikeasti metsästämään, että kolme euron hintalappu on muuttunut kahdeksikympiksi. Klassikolla pitää olla arvoisena hinta. Vai pitääkö? Itse sinnikkäänä alelaarihiplaajana edelleen uskon ja toivon löytäväni valtavia laarillisia 70-luvun klassikkoroinaa muutaman euron hintaan. Se tuskin enää mahdollista?

Vip-asiakkuuteni hyödyllisyyden lunastin neljällä viiden euron klassikkolöydöllä, eli levyt: Dr.John: In The Right Place(73), Kraftwerk: Radio-Activity(75), T.Rex: Tanx(75) ja Lynyrd Skynyrd: One More From The Road(76) hivelivät levynkeräyksen tumapesäkettäni. Syy ja seuraus, miksi kannatti taas lähteä. Ja siihen päälle kaksi Grace Jonesin kasarilevyä parilla eurolla, niin avot, tää oli tässä. 

Tämän jälkeen ei ollut oikein mitään löydettävää. Useiden suomalaisten myyjien laadukkaat, mutta törkeästi ylihinnoitellut laarit olivat pieni jälkikuriositeetti tällä reissulla. Jos samat levyt saa kirppareilta ja jopa kivijalkakaupoista puolet halvemmalla, niin hälytyskellot kyllä kilkattaa. Ei ole mikään yllätys, että levyjen hinnoissa on kauttaaltaan paljon ns. messulisää. Eikä se sinänsä haittaa, jos asiakas haluaa maksaa levystä arvoisensa hinnan. Levymyyjistä suurin osa on aikaisemmilta messuilta tuttuja ja hinta varmastikin reagoi yleiseen muovimateriaalin saatavuuteen, joka tällä hetkellä on käsittääkseni heikompaa. Mutta se kun katsoin rakastamani artistin Michael Chapmanin Savage Amusumentin (76) kolmenkymmenenviiden euron hintalappua, niin pyrin vain poistumaan hiljaa ja arvokkaasti tuolta hintatasoltaan varsin tähtitieteellisiin lukemiin kohonneelta laarilta. Voipi olla, että olen levymyyjien silmissä niitä inhokkiasiakastyyppejä, levynkeräyksen tarjoushaukkoja joille kelpaa huono ja kulahtanut materiaali. Tämän toki auliisti myönnän. 

Iso osa messuilua on varmasti harvinaisuuksien ja specialpainosten metsästäminen. Hyviä keskusteluja levymyyjien ja muiden asiakkaiden kanssa. Levynkeräyksessä on oma kapea sosiaalisuuden kaistale, voidaan kertoa kaverille jokin musaknoppi ja millaisen löydön olen tehnyt. Toisaalta kerääminen on aina jossain määrin itseensäkäpertyvää toimintaa ja omaa keräysfanaattisuutta voi olla vaikea jakaa kaverille, eikä sitä välttämättä edes halua jakaa. Levynkeräys on oman musiikkillisen lähteen vaalimista, oman levykokoelman kasvattamista, hyvää musiikkia, kauniita levynkansia ja sen jonkin salaisuuden etsimistä, johon musiikilla saattaa olla avaimet. Mutta tuon salaisuuden ei ole vielä syytä paljastua. Sillä matka on kesken ja monta unenomaisen hyvää, löytämätöntä rokkiplattaa lojuu tämän telluksen loputtomissa laareissa.

Knipi, Topi Saha. Olympia. Tampere. 7.12.2019

Kaikki rakastavat Knipiä. Minä muiden joukossa, sillä kuka ei voisi olla pitämättä tästä läpeensä sympaattisesta ja perkuleen taitavasta biisintekijästä. Knipi, syntymänimeltään Zachris Alexander Stierncreuz, julkaisi pitkän vitkuttelun jälkeen ihkaoman sooloalbumin Knipi(19) tänä syksynä. Tässä blogissa jo aiemmin arvioitu levy https://homesickhounds.blogspot.com/2019/10/knipi-knipi.html?m=0
jätti mukavan maun suuhun. Kyse on kestävästä rocklevystä, joka asettuu luontevasti Egotrippi-levyjen rinnalle, mutta jossa on oma ja artistinsa näköinen luonne.

Ennen keikan alkua mietin, että kuinka pitkän setin Knipi aikoo ja voi vetää? Sillä rahtusen yli puolen tunnin mittaan venytetty esikoisalbumi jättäisi vain nälän tunteen. Ei huolta, noin tunnin ja vartin mittainen keikka piti sisällään koko esikoisalbumin ja mukavan otoksen egotrippibiisejä sekä yhden Anna Puu-coverin.

Keikan kappalejärjestys ei mukaillut suoraan esikoisalbumin vastaavaa. Se on menoa nyt avasi pelin, hmmh, aseistariisuvasti. Levyn hitti, egotrippimäinen(jos voi näin sanoa), Katkoviivoja jatkoi varmasti. Mietin, että kuinka Knipi selviää ilman emobändiään Egotrippiä. Hyvin hän selvisi. Laulutontti hoitui miehekkäästi ja Egotripin Anssi Maasalo bassossa tuki hyvin pääesiintyjän laulua. Kitarassa oli lainassa Topi Sahan bändin kitaristi Jaakko Murros. Tämän lisäksi taustabändin kosketinsoittaja ja rumpali tekivät keikkaelämyksestä ehjän ja toimivan.

Keikassa ei ollut juurikaan heikkoja kohtia. Jokin biisi meni hieman takkuisemmin, ehkä se oli Musta Aukko, kuin soittimet eivät olisi ihan löytäneet paikkaansa. Mutta tämä oli vain pieni kauneusvirhe melkein täydellisessä keikassa. Yksi keikan kirkkaimmista kohokohdista oli uuden levyn vika biisi Värejä, jolla Knipi väräytti keikkayleisön jokaista ihokarvaa. Näitä kylmiä väreitä oli tiedossa keikan loppupuolellakin. Asvaltin Pinta, Mestaripiirros ja viimeisenä kuultu, Knipin yksin esittämä Varovasti nyt upposivat luihin ja ytimiin. Biisit ovat mestariteoksia, kansan yhteistä kollektiivista omaisuutta. Etenkin Mestaripiirroksen Mariskan kynäilemä lyriikka koskettaa aina.

Mitä jatkossa on tiedossa? Keikka osoitti sen, että Knipi pärjää mainiosti omillaankin. Toisaalta kansa janoaa Egotrippiä ja uutta levyä. Minä ainakin. Mutta en pistäisi pahakseni jos lähitulevaisuudessa levykaupan hyllystä löytyisi Knipin kakkosalbumi. Pistetään toivetta tässä tulille.

Ennen Knipiä Topi Saha bändeineen heitti vahvan keikan. Paskainen Sydän, 2056, Pirun Ikävä. Monet Sahan kappaleista ovat osoittaneet kestävyytensä ja keikkailu on tuonut Sahan otteisiin lisää varmuutta ja rentoutta. Lopunajan Rakastavaiset (08) levyn julkkarikeikka puolitoista vuotta sitten oli paljon varovaisempi kuin tämän illan Topin ja bändin varma veto. Iloksemme keikalla kuultiin kaksi uutta, levyttämätöntä Topi Saha - kappaletta, joista molemmat kuulostivat varsin hyviltä. Toivottavasti Topi joukkioineen palaa levytyskantaan ehkä jo ensi vuoden aikana.

Joulukuun lumi, se ei ole vielä satanut

On se kummaa, että kaikki seitenkymppiset rock-kummallisuudet yhä edelleen aktivoituvat äänitemarkkinoilla. Mikä on tämä sumuisen harmaa marraskuinen perjantai kun kaikki menneisyyden suosikkiartistit julkaisevat uutta musiikkia. Graham Parker, Paul McCartney, The Who, Nits ja jopa Leonard Cohen huhuilee hautansa takaa.

Miten rokin taika vielä kestää, kuinka vanhat fossiilit pystyvä edelleen liikkumaan, laulamaan, luomaan merkityksiä. Se on kiitosta, se on satamatonta lunta, se on tyhjä ja vanha maa, joka rakastaa tarinoita ja lauluja, jossa laulajan ikää ei ole määritelty. On vielä korvia, vanhoja sekä nuorempia. He kieltävät, että rock on fossiloitunut samalla tapaa kuin humppa aikoinaan.

Kaikki tämä onkin iättömyyttä, melkein ikuisuuden säveltä. Parker ja McCartney joikhaavat suoraan jostain sieltä, mikä on ollut aina ja tulee aina olemaan. Melkein uskonnollista rockhurmosta, kiveen hakattua totuutta, tai ainakin lp-levyn uraan jäänyttä Pectus-pastillia.

Vanha ihminen, sinussa on totuus ja onko elinvoimakin. Tarina ihmisen elämästä ja sen kestävästä pitkästä kaaresta. Rock ei suostu menemään vanhainkotiin, sillä se on määritellyt koko vanhainkoti-käsitteen uudelleen. On luonnon luonnoton kiertokulku, jossa putoavat lehdet ja oksat eivät maadu nurmikolta, ei tässä sää- ja maailmantilassa. Te rokkaatte sen päälle.

Apokalyptista. On helppo heittää käsitteitä. Säälittävää vanhusrokkia. Tuskin. Nostalgista. Mikä voisi olla sen kauniimpaa kuin kultakuoriset muistot ja niiden päälle sataneet hopeiset kyyneleet. Me nousemme vielä, laulamme ja ilakoimme. Vanhimmat meistä saavat näyttää mallia.

Kuka keksi rokkenrollin

Kuka keksi rokkenrollin, kuka tarttui tarttui tuulen reunasta kiinni, maadoitti sähköpurkauksen ja vapautti sen saman tien.

Kuka keksi rokkenrollin, kun flipperipoika pommitti pallojaan ja hassulasinen pianisti pimputti parastaan. Se oli aikaa jolloin Lontoo oli maagisia bussimatkoja pullollaan, kun pienen pojan tarinoista tehtiin oopperaa. Vielä tuolloin rokki pönötti ja pullisteli housuissaan, pelkkä kunnianhimo ei auttanut ketään, mutta kuka tiesi, aika ei ollut vielä koittanut.

Kuka keksi rokkenrollin. Etenkin öljykriisin vuosikymmenellä sähkö vapautui kielisoittimestaan isolla kädellä...ja nenällä. Epävarma maagikko keksi kitarastaan pelottomia ja rytmikkäitä sointuja, kunnianhimopäissään teki levyistä elämää suurempia ja alkoholiongelmastaan vielä suuremman. Tuli isompia ja parempia teema-albumeita, irtosinkkuja ja mahtava krapulalevy vuosikymmenen puolivälissä.

Miten nämä ilmeiset ongelmat, hedonistisen vuosikymmenen kokaiinilaineet synnyttivät helmiä, vapauttivat rytmin ja myöhemmin rumpalin autuaammille rummutusmaille. Kuinka tarttuvaa, houkuttelevaa ja aikaa kestävää tämä Jack Danielsilla kyllästetty rokki onkaan, jonka pelkkä kuuntelu saa promillet veressä nousemaan.

Se oli kuka joka keksi rokkenrollin, tuo röyhkeyttä, ongelmia ja tavanomaisuutta pursuileva kvartetti valjasti sähkön voimakseen ja svengikseen.

Ja tässä minä, avuton kuuntelija, huokailen ja nautin. Kuka keksi rokkenrollin ja miksi se edelleen kuulostaa niin hyvältä.