Tuoreempia suomalaisia naisartisteja

Muutaman viime vuoden aikana on noussut esiin useita mielenkiintoisia naisartisteja, niin että voidaan puhua miltei naisartistien uudesta tulemisesta. Merkille pantavaa tässä on musiikillinen monipuolisuus ja taitavuus. Laura Moisio, Litku Klemetti, Karina, Vesta, kaikki yhtälailla kiinnostavia ja jo nyt merkittäviä artisteja. Näistä Laura Moision uusi artistin nimeä kantava levy: Laura Moisio(18) osuu lähimmäs omia mieltymyksiä. Kyseessä on huikean laadukas, folkrokin perinteeseen hyvällä tapaa nojaava levy, mutta tarpeeksi tässä ajassa pysyvä. Keltaiset Verhot, Puutarha, Kaupungin Harhassa, levy on täynnä vahvoja kappaleita. Erittäin suuri suositus. Tässä on aikaa kestävä tuleva klassikkoalbumi.



Litku Klemetti: Taika Tapahtuu(18) levy on otettu myös hyvin vastaan. Parisen vuotta sitten Soundin vuoden tulokkaaksi nostettu Sanna "Litku" Klemetti on tehnyt vaikuttavaa levy- ja etenkin keikkarintamalla. Litkun albumit ovat laadukkaita, mutta toteutukseltaan jotenkin ohuen kuuloisia. Livenä näkee ihan toisenlaisen ja vielä aidomman Litkun. Klemetin levyt kertovat oudolla tapaa 70-luvun rokuista ja liisoista, kuitenkin olematta suoraan kuvastoa menneisyydestä. Lahjakkuus on ilmeistä, mutta kuinka aikaa kestävästä materiaalista on kyse? Veikkaan, että hyvinkin kestävästä. Toivoisin, ehkä kuulevani vielä sellaisen muhkeammin soitetun ja tuotetun Litku-levyn. Ehkä seuraava albumi on sellainen?

Kanerva: Paritanssi(18) on mukavan muotovalio ja omaääninen Singer/songwriter-levy, jonka laatua ei voi kiistää. Joutomaat toimii levyn iskevimpänä kärkenä. Koko levyn mitassa ehkä hieman ennalta-arvattava parisuhdelyriikka puuduttaa, vaikka tämän musiikillisen paketin toimivuutta ei voi kiistää.
Hieman kypsemmin ja monipuolisemmin saman sopan keittää tamperelainen MirkaKaarina, jonka loppukeväällä ilmestynyt: Maailmalla(18) debyytti on vahva ja kypsä taidonnäyte. Nimikappale on millä tahansa mittakaavalla mitattuna kestävä kotimainen popballadi. Myöskään kappale Valkealta Sohvalta ei jää paljoa tästä jälkeen:

Karinan: Karina(18) levyä on kuvailtu muun muassa nynnycharmin voitoksi. Satuin näkemään Karinan viime syksynä Jonna Tervomaan lämppärinä. Unenomainen, hauras, kaunis, nuorten ihmisten tekemä, ovat ajatuksia mitkä tulevat Karinan musiikista mieleen.

Samasta maastosta ponnistaa taiteellinen Lau Nau, jonka viime vuoden puolella ilmestynyt Poseidon(17) albumi on yksi viime vuosien suomirokin hillittyjä helmiä. Ehkä miesartisti vertailukohtina löytyy sellaisen nimet kuin Paavoharju tai Wojcieck. Yhtälailla Karina ja Lau Nau ovat artisteja jotka hylkivät ajan kiireistä ilmapiiriä. Lempeä ja unenomainen taika vaatii auetakseen kuuntelijalta kärsivällisyyttä.

Vesta: Lohtulauseita(18) on yksi vuoden ylistetyimpiä suomirocklevyjä. Vestalle olen antanut useaan otteeseen mahdollisuuden, yrittänyt kuunnella tarkalla korvalla näitä omaäänisiä kappaleita. Kyllä, oma ja tunnistettava ääni löytyy, se on sinänsä paljon. Mutta miksi ihmeessä tätäkin levyä on koristeltu liiallisella elektronisella säksätyksellä? Ajan trendi näyttää olevan moderni- ja minun korvissa hieman luotaantyöntävä soundi. Esimerkkinä vaikka tämä kohuttu Ruusut - yhtye. Ei vaan pysty kuuntelemaan, koska päälle liimattu moderni soundi käy liikaa korville. Vestan levyltä löytyy tosin akustistakin matskua, kaikki biisit eivät potki vastaan.

Tällaisena jo veteraanirokkikuuntelijana on välillä vaikea samaistua kaks-kolmekymppisten kokemus- ja etenkin parisuhdemaailmaan. Ihan varmasti 18-vuotias voi tehdä hienon rakkauslaulun, joka koskettaa minua ja sellaisia on maailma väärällään, mutta sellaiset kariutuneen parisuhteen ruotimislevyt putoavat helposti osastoon: tää on jo niin kuultu! Ei silti, tääkin on jo niin kuultu, että setä nurisee. Ehkä nykyartisteista sitä valkkaa sellaiset, joiden musa on lähellä omaa tapaani tuntea ja kokea asioita. Suoralta kädeltä voin jättää ulkopuolelle esim. sellaiset artistit kuin Janna, Sanni, Haloo Helsinki ja jopa Jenni Vartiainen. Ei vaan toimi mulle.

Hassua on, että aikoinaan epäiltiin ns. naispuolisten rokkareiden uskottavuutta, tai niitä oli tosi harvassa. Tuntuu, että nykyään on puntit tasan ja naiset rokkaa ihan siinä missä miehetkin.
Näistä aiemmin mainituista naisartisteista olen koostanut oman pienehkön soittolistani, rohtona syksyn pimeyttä vastaan. Naisissa on voimaa, sehän me toki tiedetään.

Leipää kansalle - Bread: Manna

Jos se musiikillinen taikinajuuri on vaivattu 70-luvun alkupuolella, niin tämä rokkikuikeloinen menee helposti pähkinöiksi. Jos ollaan vielä helpon ja kantrivoittoisen soundin parissa, johon tuuheapartainen John/Steven/Bruce/Bob...ennen kaikkea Bob-niminen laulaja yhtyy korkealta värähtelevällä äänellään, niin elämä voittaa ja kaikki on taas saatavia. Mikä muu voisikaan täydentää syyspäivän kauneutta? Noh, varmaan pihatyöt, auton tuunaus ja erilaiset asialliset kodin korjaushommat sekä lasten kanssa yhdessä leikkiminen. Sen aika tulee ihan kohta, kun väännän ekas tään alta pois, uskokaa minua.

Löydän taas itseni tästä viikonlopun kohdasta, jossa olen nostamassa esiin särmätöntä mitäänsanomattomuutta. Onko todella näin? Toistuvana kaavana tässä blogissa on ollut ns. easy-listening rock-halppisten ruotiminen. Rannalle on naarattu muun muassa James Taylor, Dan Fogelberg ja viimeisimpänä Gilbert O' Sullivan. Liki kaikkia näitä artisteja yhdistää 70-luku ja levyjen halpa hinta. Enkö raaski ostaa kalliimpia levyjä? Ehkä en, mutta toisaalta useimpien levynkerääjien himoitsemat folkin/psykedelian/progen/punkin/raskaamman ym. osaston kadonneet helmet eivät sytytä. Oishan se kiva ostaa Nick Draken tai Soft Machinen joku alkupään levy, mutta ei viittis viittäkymppiä maksaa. Postimerkkeily on asia erikseen, siihen en levynkerääjänä ryhdy, kipuraja käytetyssä vinyylissä menee 20 eurossa, mutta mielellään paljon alle. Kahden euron kuran tonkiminenkin voi olla kivaa, siellä voi olla timantteja joukossa.

Hauskasti nimetty Bread teki urallaan kuusi studioalbumia ajanjaksolla: 1969-1977. Tunnetuimpia biisejä ovat muun muassa Boy Georgen uudestaan tunnetuksi tekemä Everything I Own ja viimeisen albumin Lost Without Your Love(77) nimikappale. David Gates bändin pääasiallisena biisintekijänä lähti soolouralle bändin lyhyehkön uran jälkeen. Yhden soololevyn omistan Gatesilta, mutta tarttumapinta levyllä on vähäinen. Sama tunne on ollut Breadin tuotantoa kuunnellessa, että kivalta kuulostaa, mutta mitään ei jää mieleen. Ilahduttavana poikkeuksena on bändin kolmas albumi: Manna(71) joka on biisimateriaaliltaan monipuolisempi ja räväkämpi kuin muut kuulemani Bread-pyörykäiset.

Levy alkaa räväkästi kappaleella Let Yout Love Go, jota seuraa mukavan juureva ja miltei southernrocksävyinen Take Comfort. Biisien taustalla soi välillä jouset, välillä piano. Tuottajana levyllä on ollut laulaja-lauluntekijä David Gates, selkeästi kaunis ja munaton soundi on ollut hänen mieleen. Levyn yleistunnelma meinaa nousta yläpilveen, mutta onneksi vielä vuonna 1971 liiallinen tuotanto harvoin pääsi pilaamaan levyä, ei nytkään, vaan levy taiteilee sliipatun kauneuden ja juurevuuden välimaastossa. Vertailukohdiksi voi nostaa sellaiset nimet kuin Eagles ja Poco. Kehtaisin sanoa, että Bread ei ole ihan niin kantrirokkia kuin em. bändit, vaan pikemminkin Soft rockia.

What a Change biisi kuulostaa hyvin tutulta. Hmmh, Eric Clapton ja 461 Ocean Boulevard(74) ja biisi Let it Grow. Ihan sama melodia. Kumpi oli ensin asialla? Noh, kyllä se oli Breadin David Gates. Manna(71) levyn ainut ongelma on sen liiallisen siirappiset balladit, kuten If ja Come Again, jotka tietyssä mielentilassa voisivat upota, mutta useimmiten eivät. Onnekseni sitä juurevampaa kulmaa löytyy riittävästi ja biisit itsessään ovat taidokkaasti rakennettuja, jopa tämä parjaamani Come Again balladi, jota lisäkuuntelu tässä selvästi parantaa. Levy loppuu reippaasti menevällä Truckin' tsipaleella, samannimisiä löytyy miltei jokaisen tuon ajan jenkkirock-bändin tuotannosta.

Seuraavalta Breadin levyltä I'm-a Want You(72) löytyy tämä Boy Georgen coveroima Everything I Own. Levy lojuu tuossa vieressäni melkein soittamattomana, avattavat kannet ovat tyylikkäät ja ne on tehty vahvasta kartongista. Paperikoneet- ja levykaivertamot ovat tuutannut jenkeissä ulos miljoonittain tätä ärsyttämätöntä soundia ja nyt sen parissa vietetään sunnuntaista alkuiltapäivää Lempäälässä. Voisinko tehdä toisinkaan? Ehkä en.

Field Music - Open Here

Relevantit nykyrocklevyt ovat usein taidokkaita useiden eri musiikillisten vaikutteiden sulaumia. Aivan liikaa kuulee luomuisaa folkrockia Nick Drake/ Dylan - viitteineen. Myöskään mikään rock- tai perusrock ei voi millään tavallaan enää yllättää. Eniten rock-arvoa kai annetaan pienellä budjetilla ja suurella intohimolla ladatuille artisteille, kuten meillä esim. Jukka Nousiaiselle ja Litku Klemetille. Harva enää keksii pyörää uudelleen, milloin onkaan viimeksi keksinyt?  Itseasiassa olen viime aikoina miettinyt vakavasti ja vähän murhemielisesti kuinka kaukana hyväkin rockmusiikki on siitä, mitä tässä ajassa kuunnellaan tai arvostetaan musiikin kentällä. Rock on kuollut. Noh, se tapahtui jo kauan sitten. Mutta siitä huolimatta pikkupoika minussa haluaa uskoa, että rokissa on vielä tulevaisuutta. 

Välillä onneksi esiin pullahtavaa uudehkoja ja kiinnostukseni herättäviä rockpumppuja, joista uusimpana on Englannin Sunderlandista ponnistava Field Music. Bändi nivoutuu mukavasti ns. älykkörokin ohuehkoon genreen. Taustalta voi poimia sellaisia nimiä kuin 10CC, Sparks , Supertramp, XTC tai vaikkapa Nits. Näistä ja muistakin popin ceeveen laatuaineksista Field Music on marinoitunut omaksi, vähän oudoksi ja kulmikkaaksi, helposti sulavaksi popmusiikiksi.

Tilasin uusimman levyn Open Here(18) jokin aika sitten postimyynnistä(käytän nyt tätä termiä, koska en kehtaa kertoa tilanneeni levyn Amazonilta). Kahden veljeksen, David ja Peter Brewisin kipparoima bändi vuodesta 2004 alkaneella urallaan on julkaissut 7 täysipitkää ja tarvittavat laatukriteerit täyttävää albumia. 

Levyn kappaleet ovat tarttuvia ja sopivasti outoja. Lyriikkapuolella mennään arjen kuvastoissa ja pienissä detaljeissa, kuten levyn ns. sinkkubiisissä: Count It Up, arjen yksityiskohtien alleviivaus tekee tästä kaikesta vähän merkityksellisempää: If you can go through day to day without the fear of violence, count that up, if people don't stare at you pn the street because of the colour of you skin, count that up.

Huolellisista ja ajatuksia herättävistä sanoituksista huolimatta levyä vaivaa jonkinmoinen pikkunäppäryys. Homma toimii vähän liiankin sulavasti, vaikka kulmaa löytyy sekä musiikista, että sanoituksista. Voi olla, että huolellisempi levyyn tutustuminen poistaa tämän harmin. No King, No Princess funkkailee princemäisissä tunnelmissa. Parin livevideotsekkauksen perusteella bändi toimii muuallakin kuin studiossa. Laulaja-kitaristi David Brewisissä löytyy riittävästi karismaa, ehkä? Paikan päällä keikalla sen voisi lopullisesti tsekata, mutta Field Musicin kaltaista marginaalisempaa bändiä tuskin voi odotella Suomeen, ellei sitten tulevan kesän Sidewaysiin tai Flow-Festivaliin?

Levyn loppupuolella kuullaan hieno Daylight Saving, albumin koskettavin ja aidontuntuisin kappale, jossa elämän hetkellisyyttä kuvaavaa lyriikkaa täydentää kaunis jousilla koristeltu melodia. Tässä kohtaa musiikinrakastaja minussa käy klikkaamassa bändin facebook-sivuja ja suunnittelee myös edellisen Commontime(16) tupla-vinyylin hankkimista, jonka saisi rapiat kympillä monesta paikkaa. Mietin kuitenkin vielä hetken.

Gilbert O'Sullivan - A Stranger In My Own Back Yard

Olen viimeaikoina viehättynyt 70-luvun easylistening-tunnelmista, harmittomista ja hyväntuulisista kantrirokahtavista laulajista. Blogissani olen nostanut esille hieman tuntemattomampia nimiä kuten Dan Fogelberg, Neil Sedaka ja James Taylor, tyylikästä, lyyristä, läpikuultavan karismaattista, mutta ei kovin mieleenpainuvaa. Näiden lisäksi levylautaselle on eksynyt myös John Denver ja Glenn Campbell. Kaikki näistä ovat tehneet väkevän suoran levyjä aina 60-luvun lopulta läpi 70-luvun parhaimmissa tapauksissa melkein uudelle vuosituhannelle asti.

Niin, kuinka väkevää musiikkia tämä onkaan. Myyntitilastojen perusteella kansa on ainakin tykännyt, sekä rapakon tuolla ja täällä puolella. Itselleni esimerkiksi John Denver on ollut mitäänsanomattomassa kantrirock-ilmaisussaan valtava pettymys. Levyjä on paljon, hittejäkin, mutta kokonaisen levyn läpi soittaminen saa aikaan kohtuullisen oksennusreaktion, liian nättiä, liian imelää, mitäänsanomatonta.
Sen sijaan kohtuullisen yliarvostettu Glen Campbell saa puhtaat paperit. Campbellin kantrirockissa on samaan aikaan sielua ja ilmaisun helppoutta, joka esim. Denveriltä puuttuu. Itseni yllätti sellainen yksityiskohta, että Campbell ei ole itse juurikaan tehnyt biisejä levyilleen, vaan ne ovat tulleet melkein aina muilta säveltäjiltä. Eivät edes Rhinestone Cowboy ja Wichita Lineman ole Campbellin käsialaa.

Nämä ns. "helpon musiikin" lätyt ottavat vallan aina uudestaan levysoittimessani, etenkin viikonloppuisin. Tämän harmittoman parven uusimpana löytönä on Gilbert O'Sullivan (s.1946), irlantilainen laulaja-lauluntekijä, jonka ansioluettelosta löytyy 19 studioalbumia ja joista viimeisin simppelisti nimetty Gilbert O'Sullivan(18) on parin viikon takaa. Sullivanin levyt ovat juuri sitä alennuslaarien täytettä, joka ei tahdo kelvata enää kellekään. Etenkin Sullivanin toinen albumi: Back to Front(72) tulee alati vastaan kirppareiden pohjalaareissa.

Vaan onko Sullivanin musiikki kestänyt aikaa? Alone Again (Naturally) ja pari muuta Sullivanin isoa hittiä olivat tunnettuja Suomessa 70-luvun alussa. Sullivania ovat coveroineet muun muassa Danny, Fredi ja Kai Hyttinen. Kieltämättä Sullivanissa on samaa mitäänsanomattomuuden auraa kuin vaikka em. John Denverissä ja Neil Sedakassa. Musiikki soljuu kivasti, moitteettomasti, biisitkin ovat kivoja, jopa tarttuvia. Paljon tulee mieleen Paul McCartney, mutta tässä on jotain enemmänkin.

Back To Front(72) on aiheuttanut minussa myönteistä päännyökytystä, kyllähän tää joo on ihan hyvää, mutta... Sullivanin neljäs albumi: A Stranger In My Own Back Yard(74) tuli uusimpana levylautasellani. Kyseessä on kansitaidetta myöten mehevä ja kokonaisvaltainen levy. Kansi on kuin paksu kirja jonka sivuja voi oikeasti avata, eli tässä tapauksessa kolmea kansipahvisivua. Sivut laajenevat ulospäin ja luovat levynkanteen kirjamaisen illuusion. Hauska 70-luvun levynkansitaiteen ilmentymä.



Biisit seuraavat toisiaan melkein katkeamattomasti, kuin kyseellä olisi teema-albumi. A Woman's Place, It's so Easy to be Sad ja vaikkapa barokkimaisen tarttuva Victor E ovat yhtälailla kaikki merkittävän kuuloisia kappaleita. Laulut ovat kauttaaltaan hyvin vaivattomia ja niistä välittyy merkityksellisyyden tunnetta. Ohuella tuntumalla lyriikoissa on myös hieman keskivertoa enemmän sisältöä. Tosin A Woman's Place lyriikan sanoma ei kestä nykypäivää tai siitä ei ota selvää onko se ironiaa vai aito kannanotto siihen, että naisen paikka on Gilbertin mielestä oikeasti kotona? Epäilen, että se on ironiaa. Mutta en anna yhden lyriikan himmentää nupulla olevaa kiinnostusta Sullivanin musiikkia kohtaan.

Luodaan lopuksi vielä katsaus Gilbertin uran alkuaikaan, jolloin tyyli ja meininki oli seuraavanlaista:

Israel Nash - Lifted

Postiluukusta kolahtaa ja se on ihanaa. Kasa levyjä lojuu soittamattomana nurkassa, mutta yksi erityinen saa asettua levysoittimella. Päivittäin jaan tunteen musiikin paljoudesta, suorannaisesta ähkystä. Saan musavirikkeitä niin paljon ja monesta eri suunnasta. Ei pieni...anteeksi iso...pääni ehdi kaikkea sisäistämään. Luen uusimmasta Uncutista Richard Thompsonin haastattelun, saan virikkeen kaivaa kasan thompsoneita levysoittimeni viereen. Näitähän riittää. Niin, milloin kerkeäisin niitä kuuntelemaan? Haluaisin pyhittää päivän jos toisenkin Richard Thompsonin tai jonkin muun laatuartistin tuotannon syväkuunteluun. Ei kai se niin vaikeaa ole? Jotenkin se on, kun tuota aikaa on rajatusti ja muukin elämä on elettävänä.

Aikuisen miehen on syytä lopettaa turha tuskailu ja antaa korvan ottaa vastaan tämä levysoittimeni musiikkikaunokki. Israel Nash ja levy: Lifted(18). Sen täytyy olla Graham Nashin poika, onhan? Olisi kovin tylsää tsekata tieto googgelista, olen siinä uskossa, että Israelin täytyy olla tuon tai jonkin toisen suuren lauluntekijän poika.

Nashilla on käsittääkseni useamman levyn soolotuotanto takanaan ja tämä uusin levy Lifted(18) on otettu ylisanoin vastaan. Tiedän siis jotain artistista ja on hyvä tietää. Miksi? Koska, tieto tekee kokemuksesta kokonaisemman, minulla on historiaa ja tarina johon voin musiikin yhdistää. Ilman tarinaa musiikki ei välttämättä jää luokseni asumaan. Niimpä sitten, seuraavana on vuorossa Google!

Plääh, ihan peruskolmiseiska jonathanwilson-tyyppinen singer-songwriter jolla on juurimusan cv-kunnossa. Noin viisi studioalbumia, kaikki soljuvia ja ihania...
- Heiii, miksi olet noin kyyninen?
- En tiedä, ehkä olen pettynyt nykyrokin ennustettavuuteen
- Kuinka niin?
- Tää niin tiedetään, hommansa osaava laadukas singer-songwriter, näitä riittää liiaksikin
- Eiks se oo ihan ok?
- En menis suoraan sanomaan, onko tässä jotain enemmän?

Niin, onko tässä levyssä jotain enemmän kuin että se on muotovalio ja radioystävällinen neilyoung-sukuinen levy. Nash kiittelee levypussissaan kovin valaistuneeseen tyyliin: "I hope for this record to be something for us to simply share in together, even for a moment. Either way, may we dance together in this life and beyond. May your spirit always lifted."

Niin kauniita sanoja...ja niin kauniita biisejäkin. Ovatko? Ovat ne. Rolling On avaa levyn juuri silleen rullaavasti ja rollaavasti. Eka puolen päätösbiisissä Spirit Falls, todellakin Se jokin valuu ihanasti päälleni. Olen nostatettu, olen tanssitettu, tässä kauniissa syyskuun illassa. Levy hoitaa, hunajoi, eikä onnekseni valu ympäripyöreänä yli laitojen. Tässä on sitä jotain, ehkei ihan klassikkostatusta, mutta ainakin varsin kestävää laatua. Levyn kakkospuoli jatkaa samaa rataa, niin kaunista, niin soljuvaa, niin varmaotteista. Onko liiankin varmaotteista? Ehkä vain kuuntelen ja nautin.

Testaa itse kuinka kolisee, vaikka tämän hassuhkon videon kautta:

Turn My Radio On!

Tämänkin lauantaipäivän joutohetken voisin käyttää radion kuunteluun, kuin että kuuntelen biisin sieltä täältä youtuben tai spotikan kautta. Niin, että miksi? Antakaas kun kerron.

Tuossa alkukesästä löysin lapsuudenkotini autotallista vanhan stereomankkani, jonka olin saanut teini-iässä synttärilahjaksi. Luma-niminen yksidekkinen stereonauhuri oli mahdollisesti jopa tilattu Kopsan kyläkauppaan, josta vanhemmat sen hakivat syntymäpäiväkseni.

Stereonauhuri seurasi minua läpi teini-iän. Sormi oli ahkerasti rec-nappulalla kun kyttäsin tuon ajan harvalukuisista musaohjelmista hyviä biisejä. Äänittelin 80-luvun teinin tapaan kokoelmakasetteja radiosta. Mieleenpainuvin äänitys tuli kesältä 1986, jolloin olin  maatalouslomittajan hommissa kotitilallani ja kesken paskanluonnin juoksin maitohuoneeseen äänittämään biisejä. Erityisesti jäi mieleen Genesiksen: Invisible Touch jonka sain narulle, tosin vahvalla taustakohinalla ryyditettynä. Sen jälkeen paska sai taas luvan lentää.

Radio oli ainut henkireikä tuona aikana, ei ollut tietoa nykyajan mittavista musamahdollisuuksista. Joskus 90-luvun haaveilin laatikosta, johon voisin tallentaa maailman kaikki biisit. Empä olisi arvannut, että haaveeni kävivät ennen pitkää toteen. Nyt kun nettiyhteys avaa mahdollisuudet maailmalle, kaikkiin rokkaaviin ja rytmisiin säveliin, niin tunnen välinpitämättömyyttä, kylläisyyttä, jopa lamaantumista musiikin kuuntelun hetkellä. En osaa valita biisiä, enkä levyä netistä. Hyvin usein juoksulenkille lähtiessäni en millään osaa valita sopivaa levyä taustamusiikiksi.

En täysin sorsi netin mahdollisuuksia, etenkin spotikan kautta voin tehdä "timanttisen kokoelmakasetin" viidessätoista minuutissa, kun kasettiaikoina siihen meni kaksi viikkoa. Näitä "soittolista-kasetteja" olenkin tuottanut spotikkaan järjettömästi.

Kesän edetessä vihin vanhan stereonauhurini ns. takaterassiradioksi, jossa annoin radion soida kaiken järkevän ja puolijärkevän touhuilun taustalla. Terassin öljyäminen sai aivan uutta boostia radion kautta ja pitkästä aikaa kuuntelin kokonaisen radiokuunnelman. Niin, onhan nykyään podcastit ja helppous kuunnella kaikkea järkevää nettiyhteyksienkin kautta, mutta radion uudelleen käyttöönotossa minua viehätti sen arvaamattomuus, koska radio ei tarjoa niin vahvasti musasuosituksia, niin kuin esim. Spotify tekee koko ajan viikon suosituslistoillaan. Ennen kaikkea pitkästä sain biisien taustaksi tarinoita, alustuksia ja suosituksia. Olin aivan unohtanut kuinka hyvältä ja eheältä musiikkikappale tuntuu kun se alustetaan kunnolla. Nettikuuntelussa biisit tulee ja menee, hyvätkin kappaleet saattavat vilahtaa ohi korvien, kun kukaan ei kerro biisistä mitään etukäteen.

Toisaalta radiokanavat voivat olla enemmän keskiluokkaisuudessa ja musiikin keskitiellä pitäviä voimia kuin netin valtavat mahdollisuudet. Radiosta tulee sitä tuttua ja turvallista soundia ja tarinaa, varsinkin jos seilailee Radio Suomen taajuuksilla, joka kieltämättä täydellisesti mukailee keski-ikäisyyteni mielenmaastoa.

Tuleeko seuraava uusi musiikillinen juttu radiokanavien vaiko nettiyhteyden kautta? Vaiko jollain muulla tavalla? Toisaalta radiokanavat pyörii netissä ja netti radiossa, kaikki läpäisee toisensa, olemme tässä ja nyt koko tellus, säteet singahtelee ja musiikkielämys alkaa siellä missä kanava päälle napsahtaa tai hikinen sormi hipaisee kosketusnäyttöä. It's so fucking global or not! Noh, setä vähän innostui.

Palataan vielä vanhaan Luma-stereonauhuriini, jonka suurkuluttaja tällä hetkellä on 4-vuotias poikani. Kesä on mennyt takapihalla leikkien, välillä on napsaistu radio päälle ja väännelty kanavat kaakkoon. Selkeästi radio on kiinnostava laite ja sieltä etsitään sopivaa musiikkia, jonka tahdissa voi riehua tai tanssia. Juuri nyt oivallan sen, että kun poikani on tähän ikään asti melkein täysin varjeltu tietokoneilta ja kaikilta muilta älylaitteilta, niin hänen on vähän pakko etsiä ääntä ja musiikkia siitä laitteesta mihin hänellä on lupa. Toisaalta myös naapurin lapset ovat mielellään touhunneet radion ympärille. Jotain kiehtovaa siinä täytyy olla.

En tainnut vielä kertoa, että mielestäni vanhan stereonauhurin soundi on miellyttävällä tavalla selkeä. Vähän aikaa sitten ostamani JBL Bluetooth kaiutin jää kirkkaasti kakkoseksi. Valitettavasti. Tässä teille sitten kasari-Genesistä, tätähän te odotitte?

The Fat Lady Sings - Twist

Pelkään, että musiikista innostuminen tarvitsee vain inspiraation, hyvän kirjoitusvireen. Paskakin levy nousee arvoon arvaamattomaan kun elämän flow puhaltaa. Ja joskus se puhaltaa. Silloin saatan jorista perättömiä ja nostaa kelvottoman kiekon taivaisiin. Niin. Mitä aion kertoa seuraavaksi?

Inspiraatio vierailee harvakseltaan, mutta kun se tulee, se tukistaa kunnolla. The Fat Lady Sings: Twist, sen on pakko olla vuodelta 1989, koska se kuulostaa siltä. En jaksa tarkistaa levypussista,en googlesta, en tehdä nohevaa aikalaisanalyysia, kuinka ollaan 10% velkaa The Curelle, 30% manchester-boomille, 20-40% kelttipop-pumpuille Big Countrysta alaspäin. Outo levy, maksoi euron ja viihtyy levysoittimella. Kuulostaa hyvältä, niin tarvitseeko sanoa enempää? Ei välttämättä. Mutta blogin jatkumisen kannalta jotenkin oletettavaa, perustella, runostella, asetella sanat oikeinpäin.

On pelottavaa kuinka häilyvää musasta tykkääminen voi olla, kuinka se onkaan päiväkohtaista. Toisena päivänä U2:sen uutukaista Songs of Experience(17) en millään ilveellä tohtisi laittaa levylautaselle. Se on niin nähty, kuultu, koettu, sataan kertaan eletty, bonotettu, autotunetettu, parhaalla tuottajalla voideltu. Mutta, MUTTA! U2:sen uutukaisessa haisee aito tunne, siinä lauletaan paljon rakkaudesta, kuinka se on ainut pelastava voima näinä aikoina: love is bigger than anything on it's way. Voi Bono, niin suoria ja sydämellisiä sanoja. Tyhmää, naivia ja totta. Hymyilenkö vinosti, lyönkö kriittisen piikin tämän edelleen satoja miljoonia tavoittavan aikuisrokin lihaan. En lyö nyt. Olen vähän lattea ja rakastan taas U2:sta, sen keskinkertaista nykytasoa. Olenhan itsekin keskinkertainen kuuntelija. Sen aion hyväksyä.

Palataan aiheeseen The Fat Lady Sings ja Twist(91). Olin melkein oikeassa, vuosi olikin 1991. Tunnen kyllä, nuoruuteni soundin, joka on ohut, helkkyvä ja maailmaa syleilevä. Taidan omistaa myös yhden bändin sinkun, jonka tosin myin jossain kohtaa pois kirpparilla. Mutta tämä bändi oli melkein jotain, oli nousemassa pop-rockin tuon ajan kärkikahinoihin, muistuttaa kohtuullisesti Echo & The Bunnymenia, vaan eikö ollutkaan persoonaa tarpeeksi?

Mutta tämä riittää. Tämä musiikillinen hetki riittää. Nuhjuinen levynkansi, tarpeeksi ehyt ja tarpeeksi laadukas tunnetapetti yli 25 vuoden takaa. Minä taannun, minä hellin korvia tutulla tuntemattomalla, levyllä joka oli läsnä suurimmalla inspiraation hetkelläni, nuoruuteni höyryävissä kesissä, mutta en silloin löytänyt näitä säveliä. Niin, menisikö tällainen biisi ja video läpi tänä päivänä?