Ensimmäinen mielleyhtymä artistista Manfred Mann on brittilistan ykköshitti vuodelta 1964: Do Wah Diddy Diddy. Tämä Etelä-Afrikassa syntynyt kosketinsoittaja teki näppärän popmuusikon uran 60-luvun puolenvälin tienoilla ja sen jälkeen. Toinen tämän artistin nimeä kantavan bändin suurista hiteistä oli Pretty Flamingo. Historiaviitteiden mukaan Mann ei pitänyt juurikaan popparin urasta vaan kiinnostus oli enemmän Jazzista ja Bluesista.
60 – luvun loppuessa Manfred Mannin raunioista oli syntymässä jotain paljon kiintoisampaa, nimittäin Manfred Mann’s Earth Band, joka irtaantui täysin 60-luvun popbändin imagosta. Syntynyt oli jonkinasteinen kevytprogebändi jazz- ja bluesvaikuttein ryyditettynä.
Itse en tunne kovin hyvin bändin alkupään levyjä muuta kuin Wikipedia-viittausten kautta. Oma kosketukseni tähän soitannollisesti varsin ketterään bändiin tuli levyjen Messin’(73) ja Nightingales & Bombers(75) myötä, jotka hommasin cd-versioina 90-luvun alussa. Juuri nyt autossa on ollut tehosoitossa em. Messin’ ja täytyy sanoa, että edelleen Toimii!
Nightingales on edeltäjäänsä vielä piirun verran kehitellympi albumi, jonka kruunaa kaksi hienoa cover-biisiä: Bruce Springsteenin Spirits In The Night ja Joan Armatradingin Visionary Mountains. Albumia kuunnellessa tulee mieleen niinkin yllättävä levy kuin Wigwamin Nuclear Nightclub(75). Kuka kopioi ja ketä?
Manfred Mann’s Earth Band suolsi 70-luvulla albumeita tiiviiseen tahtiin. Parhaina vuosina lättyjä tuli kaksi ja tämä tiivis julkaisurytmi jatkui aina 90-luvun alkuun saakka. Tuntemani alkupään Earth Band – levyt olivat aika Jazz/Blues-voittoisia, mutta 70-luvun edetessä musiikkiin alkoi tulla enemmän ilmaa ja sävyjä, joidenkin mielestä pop-vaikutteita? Ehkäpä näin, mutta bändi löysi oman musiikillisen identiteetin. Edellä mainittujen lisäksi albumit Good Earth(74), The Roaring Silence(76), Watch(78) pitivät hyvää musiikillista tasoa yllä. The Roaring Silenceltä löytyy toinen Bruce-cover, varsin hulppea Blinded By The Light.
Ilokseni olen huomannut, että Manred Mann’s Earth Bandin 70-luvun lättyjä löytyy melkoisen hyvin kirppareilta ja musakauppiaiden laareista ja usein alihintaan. Tampere-talon levytorilla pari viikkoa sitten nenän edestäni vietiin bändin albumi Angel Station(79), myös kaverini tempaisi nenäni edestä bändin platan: Good Earth(74) perinteisellä kirpparikierroksellamme. Hieman tuli balsamia haavoihini löytäessäni bändin originaalin vinskyn Solar Firen(73) samaiselta kirppikseltä pikkurahalla.
Peli ei ole vielä menetetty, talvea ja toivoa on jäljellä. Pressavaalit on loppusuoralla ja lumihanget täynnä mitä herkullisimpia viestejä muilta koirankuonolaisilta. Karvat lähti koivista ja hammaskivi vaivasi, mutta nyt edetään kohti parempaa talvenselkää ja valoisampaa vuodenaikaa. Alkutalvi tarjoaa hajanaisen herkullisen musakattauksen. Lähdetään purkamaan tätä kakkua. Wuff!
Leonard Cohen julkaisee uuden albuminsa Old ideas ensi viikolla. Maistiaisina on kuultu mureat Show Me The Place ja Darkness. 77 lienee virein rokki-ikä? Tämän Kanadanpierun vanavedessä seuraa vanhan banjosilmän Paul McCartneyn uutukainen Kisses On The Bottom. Enimmäkseen lainabiiseistä koostuva kokonaisuus on teemaltaan Swing! Myös Paulin kamu Ringo Starr julkaisee sooloalbumin Ringo 2012 samoihin aikoihin. Eli post-Beatles rintamalla varsin virkeää toimintaa.
Helmikuussa alkaa tippua näitä vanhojen artistien pökäleitä enemmänkin. Van Halen lyö pian tiskiin albumin nimeltä Different Kind Of Truth. Onko se näiden kaikkien vuosien arvoinen lätyskä? Kun mennään jo maaliskuulle, niin itse Bruce Springsteen ilahduttaa meitä tulevalla julkaisullaan Wrecking Ball. Levyn on kerrottu olevan Brucen tuotannon vihaisin. Mitähän tämä käytännössä tarkoittaa? Maistiaisinkku We Take Care Of Our Own on varsin tutun ja turvallisen kuuloinen, mutta ei näin koirankorvilla kuunneltuna lainkaan hullumpi.
Helmimaaliskuu pukkaa myös indienimiltä varsin odotettuja lättysiä, Nada Surfin The Stars Are Different To Astronomy kerkesi jo ilmestymään, vähän tuonnempana talvella The Shins:n uutukainen Port Of Morrow näkee päivänvalon. Levyn maistiainen Simple Song on yksinkertaisesti hyvänkuuloinen popralli. Myös ex-White Stripes-mies, eli itse Jack White julkaisee sooloalbumin Blunderbuss vielä kevään aikana. Uusi biisi Love Interuption julkaistaan vielä tämän päivän aikana. Hauuu!
Kevättalven ja kevään toivelistalta löytyvät muun muassa Devendra Banhartin, Mystery Jetsin, Strokesin, ZZ Topin, Aerosmithin ja kenties Rolling Stonesin uutukaiset? Osa näistä silkkaa utopiaa, mutta tässä koiran toiveikkaassa unessa on hyvä elää. Wuhuu!
…joululahjasäkkiin ja musiikkisoittimeen, niin minäkin. Kunnioitukseni on sen verran suurta, että en hakenut tai kuunnellut levyä etukäteen netistä, halusin oman Kateni suoraan levykaupan tiskiltä. Kate Bushin uusin albumi 50 Words For Snow(11) ilmestyi juuri parahiksi ennen joulua. Katea voisi melkein syyttää laskelmoinnista, laittaa lumiaiheinen albumi markkinoille juuri ennen joulua Antti Tuiskun tai vaikka Enyan tapaan, eikö tämä ole ilmiselvää myynnin maksimointia? Oli tai ei, mutta se sallittakoon Katelle tai kenelle tahansa artistille näinä heikon levymyynnin aikoina, kun kaiken musiikin saa parilla klikkauksella netistä ja aivan ilmaiseksi.
Kate Bush on ollut viime vuosina varsin niukka haastattelujen, musiikkivideoiden tai edes promokuvien suhteen. Ne muutamat kuvat Katesta ovat harkittuja ja edustavia otoksia. Yksityiselämän ovet pidetään tiukasti säpissä, vaikkakin Katen poika Albert on noussut viime levyillä koko ajan näkyvämpään rooliin. Uudella levyllä teini-ikää lähestyvä poika laulaa aloituskappaleen Snowlake, joka kuulostaa erehdyttävästi nuorelta Katelta. Kuoropoikaääni on tallessa, muttei varmaan montaa vuotta, äänenmurros kolkuttelee jo ovella.
Ensi kuulemalta levy oli melkoinen pettymys, ehkä odotukseni olivat vain liian korkealla? Raskassoutuiset pianoballadit vellovat mitään tarttumapintaa jättämättä. Edellä mainittu Snowlake avaa levyn lupaavasti, Katen väliin kuiskimat: ”The world is loud. Keep falling and i’ll find you” – säkeet saavat aikaan hyväksyvää nyökkäilyä, nyt ollaan lähteellä, äänekäs maailma saa osansa, on parempi leijailla kaikessa rauhassa lumihiutaleena, yksilönä. Sinut kyllä löydetään!
Katen yksityiselämä(tai arvelut siitä mitä se voisi olla) tukee ajatusta perinteisiä arvoja kannattavasta taiteilijasta, jolle kaikki inhimilliseen elämään liittyvät arvot ovat tärkeitä. Edellisellä varsinaisella uusia biisejä sisältäneellä studioalbumilla Aerial(05) Kate lauloi pesukoneen pyörimisestä suhteessa seksuaalisuuteen ja toisessa biisissä hän lauloi Piin likiarvoa reippaan neljän minuutin ajan. Laulut kumpuavat arjesta tai selkeästi arjen yläpuolelta, hieman sadunomaisesta maailmasta, kuten Katen viehättävällä kolmoslevyllä Never For Ever(80).
Tämä uutukainen talvilevy aukenee hitaasti tai on aukeamatta, sen aika näyttää? Kaksi biisiä levyn seitsemästä on yli kymmenminuuttisia tunnelmapaloja: biisit Lake Tahoe ja Misty, musiikillisesti kaksi ehkä levyn haastavinta laulua, joista jälkimmäinen on alkanut pikkuhiljaa avautua koko komeudessaan Lumimiehestä kertova Wild Man on levyn tarttuvinta antia, Elton Johnin kanssa duettona vedetyn Snowed In At Wheeler Streetin tunnelmaan sopisi erinomaisesti musiikkivideo, tulisikohan vielä sellainen?
Käsissäni on levy jossa riittää vielä pureksittavaa. Mieleen tulee sellainenkin mahdollisuus, että levyn linjaan sopivat pitkät ja vellovat kappaleet eivät ole mitään sävellystaiteen riemuvoittoja, enemmän yhtä vahvaa tunnelmaa johon Kate on täysillä antautunut. Levyn tuotanto on vähän tuhnuinen, onko tätä kukaan muu huomannut? Summarum summarum, pienestä kritiikin mahdollisuudesta huolimatta mitään Katen hengentuotetta on vaikea olla rakastamatta, ellei käsissä ole todellista kuraa, 50 Words For Snow ei ole kuraa, se pesee tässäkin kuunteluvaiheessa Tori Amoksen ja Björkin levyt mennen tullen. Kuningattaren asemaa on vaikea horjuttaa.
Nyt on asetettu uusi virallinen ikäraja rock-uskottavuudelle, tähän asti se on pyörinyt 65 vuoden huiteilla jonka jälkeen lopullinen käpyyntyminen on alkanut. Asia erikseen ovat tietenkin vanhat bluesäijät, sekä Bob Dylan ja Leonard Cohen, nämä trubaduurit painivat vähän eri karsinoissa, kuin että olisivat aidosti rokkaavia reliikkejä. Rock-uskottavuuden takaraja on nyt 69-vuotta ja sen haltija on tietenkin rakastettu banjosilmämme Paul McCartney! Lennonmaiseen sarkasmiin en pyri tässä kirjoituksessa, vaikka kieltämättä Paulin itseriittoinen mukavan miehen olemus antaakin siihen tärppejä. Kiusaajat pysykööt karsinoissaan, sillä Paul elää vieläkin, ilmakuivattuna ja vähärasvaisena pyöräyttää helposti vajaan kolmen tunnin rokkikeikan.
Mikä on tämä ihme suuntaus, että rokin legendojen täytyy vetää vähintään kahden ja puolen tunnin keikkoja? Rokkarit kyllä kestää, mutta kestääkö meidän keski-ikäisten toimistotyöntekijöiden kunto, jos kroppa on jo valmiiksi jumissa ja vatsassa möyrii kiukkuinen einesateria sekä parvi kimmoisia pieruja? Haluammeko me oikeasti kuulla kaikki ne Beatlesklassikot? Itse olin keikalla Paulin soolotuotannon takia, vaikka kaikki sitä eivät uskokaan. Enemmän kuuntelen kotona Paulin yllättävän tasokkaita sooloplättysiä kuin itsestään selviä Beatlesklassikoita.
Paul bändeineen esiintyi putkeen 2h 15min, jonka jälkeen encoroi vielä puolen tunnin verran. Ihmemies ja ihmeellisen hyvä kunto. Yleisenä huomiona se, että Paulista ei tippunut hikipisaraakaan keikan aikana, yhtälailla hän ei juonut mitään koko keikan aikana, ei edes vettä. Kyseessä on täysin ilmakuivattu Beatles-pappa, jonka voima tuli jostain muualta kuin lihasta, ehkä korvatunturilta?
Itse keikka alkoi vähän yllättäen, Paul vaan tupsahti bassoineen lavalle ja bändi seurasi perässä. Muissa lehdissä tosin väitettiin, että Paul antoi odottaa itseään. Paskapuhetta! Paul tuli heti kun puolen tunnin alkukollaasivideonauha oli näytetty. Hello Goodbye soi muotovaliona ja virheettömänä, kaikki oli just niin kuin pitikin. Tätä seurasi harvemmin kuultu, mutta tyrmäkkä Wings-biisi: Junior’s Farm sekä itsestään selvä All My Loving. Alku oli laiskanpulskeaa, ihan hyvää meininkiä, mutta Paul itse oli vielä vähän unessa. Vasta noin kahdeksannen biisin kohdalla päästiin kiinni livemeiningin ytimeen, uskomattoman hieno Let Me Roll It soi täydellisen reggaena bändiversiona ja Paulikin alkoi heräilemään. Keikan alkupään potin räjäytti Beatles-veisu: Paperback Writer joka rokkasi todella tiukasti.
Jo tässä vaiheessa paljon kunniaa ja suitsutusta Paulin tiukalle taustabändille, jossa oli hassu tummaihoinen rumpali, Paulin luottourkuri Wix ja kaksi täydellisen kornisti stailattua kitaristia, kuin nuoret Jackson Browne ja Steven Tyler. Tämä katras piti erityisen hienoa meininkiä yllä ja ilman noin loistavaa taustabändiä moni asia olisi voinut olla huonommin. Oli mukava panna merkille, että Paul soitti kahdella viimeiseltä albumiltaankin musiikkia, Fireman-projektin ylevä Sing The Changes ja Memory Almost Full(07) -levyltä tosin aika turhanpäiväinen Dance Tonight(muutenhan tämä levy on Paulin soolotuotannon parhaita). Wings-tuotanto oli myös kovasti keskiössä ja alkupään soolobiisit, kuten Maybe I’m Amazed ja Ram On.
Useat Beatles-kipaleet vedettiin vähän verettömästi läpi, kuten encorena tullut Yesterday ja ehkä Beatlesien paras kappale kautta aikojen: A Day In The Life. Ehkä Paul ei vaan uskaltanut revitellä Beatlesveisuissa samalla tapaa kuin soolotuotannossa? Onneksi löytyi muutama poikkeus linjasta, em. Paperback Writer, I’ve Got a Feeling ja raju Helter Skelter. Myös Long and Winding Roadista esitettiin onnistunut versio, kohta jossa kyynel meinasi väkisin tulla silmänurkkaan, tässä biisissä on niin paljon historiaa, pitkä matka 60-luvun viimeisiltä voimanvuosilta tähän päivään. Paulin vähän surumielisestä ilmeestä näki, että nyt ollaan klassikon äärellä.
Hienoimmat hetket ajoittuivat keikan puoliväliin, akustiseen kimaraan, jossa Paul esitti yksin kitaransa kanssa upeat versiot lauluista: Blackbird ja Here Today sekä hieman myöhemmin toteutti yhden katsojan toiveen soittamalla näpsäkän akustisen palan: Ram On sooloalbumiltaan: Ram(71). Merkillepantavaa oli myös Paulin varsin viihdyttävä tarinointi. Jutut kulkivat aina Beatlesajoista tähän päivään. Kun Beatlesien Sergeant Pepper’s Lonely Hearts Club Band(67) oli ilmestynyt niin Paulin kertoman mukaan nuori Jimi Hendrix oli opetellut jo seuraavan viikonlopun keikalleen Pepperin biisejä. Paul puhui myös yllättävän hyvää suomea, tosin paperilapusta lukien, mutta lauseet eivät todellakaan jääneet yhteen tai kahteen, yritystä papparaisella riitti, siitä pointsit. Ennen kaikkea Paul ei laulattanut väkisin yleisöään, toisin kuin Minneapoliksen pikkujättiläinen viime suvena Hartwallilla. Paul luotti karismaansa ja järkyttävän laadukkaaseen back-kataloogiinsa. Poikkeus linjasta oli Hey Jude, jota pitääkin hoilata yhdessä, varsinkin Kari Peitsamon keikoilla.
Yhteenvetona voin todeta, että kyseessä oli oikein hyvä, välillä erinomainen rokkikeikka, jonka arvoa nämä muutamat valjut ja pakolliset Beatlesvedot laskivat. Itse Paulhan on jo todistanut olevansa kuolematon, tätä kevyen musiikin historiaa on jo kirjoitettu 50 vuotta, vaikka moni pitääkin viimeistä 40 vuotta Paulin uralla ei niin merkittävänä. Pyörää ei ole soolotuotannossa keksitty uudelleen, mutta monta erinomaista ja vaihtelevaa albumia on Paul-setä saanut aikaiseksi Beatlesien jälkeenkin.
Tampere ei ole soul-city, Hämeessä ei ole sellaista rentoutta ja mojoa että kunnon bileet saataisiin pystyyn. Toivon, että joku olisi tästä eri mieltä?
Kaunis naisartisti kehottaa yleisöä tulemaan lavan eteen: - rohkeasti vaan! Yksi rohkea uskaltautuu, juuri se humalainen takatukkatyyppi. Mirrit ja kollit pysyvät tiukasti asemissaan, tätä paikkaanihan en luovuta. Jalan täytyy kuitenkin nappasta, niskan pyörähdellä vähän rennompana, mutta käsien pitää pysyy taskun pohjalla, joku raja kuitenkin.
Tuo nuori kaunis laulaja on nimeltään Janna, itsensä Maarit ”jäätelökesä” Hurmerinnan tytär. Kyllä geenit ovat jakautuneet auliilla tavalla, ääni taipuu notkeammin ja jazzimmin kuin äidillä. Tytöstä polvi paranee, ainakin melkein. Se mitä Jannalta puuttuu(toistaiseksi), on äitinsä karisma, vaikkakin liveveto on kaikin puolin kelpo suoritus. Parasta keikassa on Jannan ja urkuri Osmo Ikosen yhteysvokalisointi, duetto toimii täydellisesti yhteen. Muutamissa biiseissä meinaa tapahtua improvisaatiota ja heittäytymistä, mutta lievähkö jarru estää täydellisen keikan syntymistä. Mutta monella mittarilla katsottuna kyseessä on hyvin laadukas keikka, sellainen kasipuolen arvoinen. Suurin yllätys lienee se, että Jannan biisit olivat hyviä, parempia kuin seuraavana esiintyneen Tuomon tylsimmän soul-luritukset.
Tuomon keikka alkoi uudella ja hyvänkuuloisella slovarilla. Mies ja piano/urku-yhdistelmä toimii täydellisesti. Seuraavan biisin aikana muu bändi tulee mukaan, samat miehet kuin Jannan taustalla. Olin lähtenyt tänä loskaisena perjantaina yo-talolle nimenomaan Tuomoa katsomaan, miehen viimeisin levy My Own Private Sunday(10) on mielestäni yksi viime vuoden parhaita kotimaisia albumeja. Täytyy sanoa, että Tuomon liveotteessa ei ollut juurikaan heikkouksia, ääni taipui ja vonkui komeasti, bändi soitti kuin unelma, soundi oli miksattu juuri sellaiselle 70-luvun Stevie Wonder-tasolle. Ainoa asia mikä keikassa mätti, oli muutamat melko mitäänsanomattomat biisit. Tuomo oli parhaimmillaan slovareissa ja vähän linjasta poikkeavista irtiotoista, kuten itselleni tuntematon raskaalla kädellä soitettu tokavika biisi.
Illan kruunasi vielä uusi suomisoulin superbändi: The Northern Governors, johon oli kerätty kaikki illan esiintyjät yhteen. Valitettavasti itä-Tampereen bussi lähti ennen kuin keikka alkoi, eli tämä esitys jäi allekirjoittaneelta pelkän arvailun varaan.
Ryan Adamsin uutukaisesta Ashes & Fire(11) tulee jollain oudolla tapaa mieleen täkäläisen Liekki-yhtyeen vuoden takainen Paimen(10) albumi. Molemmat platat ovat hyvin tuotettuja, hallittuja ja odotettuja lättysiä, mutta jokin ei lähde lentoon. Raikun platassa löytyy koskettavuutta, mukavaa soundimaailmaa, mutta sittenkin aika keskinkertaisia biisukoita. Levyn tiimoilta tehdyissä haastatteluissa Ryan on kehunut levyn innoittajaksi nuoren ja lahjakkaan laulaja/lauluntekijän Laura Marlingin aiemmin keväällä ilmestynyttä A Creature i Don’t Know(11). Tuo levy sai Ryanin kirjoittamaan uusiksi suurimman osan Ashes & Firen biiseistä, mutta lopputulos jäi kuitenkin hieman valjuksi, sanoisin Ryanin plattaa sellaiseksi kolmen tähden levyksi, joka hyvänä päivänä ja oikeassa mielentilassa yltää neljäänkin tähteen.
Brittiläinen Laura Marling oli minullekin uusi tapaus ennen näitä Ryanin hehkutuksia, niinpä otin levykauppaa kiinni sarvista ja tilasin levyn kotiin, nuoria artisteja näet täytyy aina tukea. Posti toi kotiin varsin pelkistettyyn pahvikoteloon sujautetun ceedee-lättykäisen, joka piti sisällään 10 Lauran omaa tsipaletta. Näitä folkahtavia singer/songwritereita pulpahtelee valokeilaan harva se viikko, alkuun Lauran levy tipahti samaan mitäänsanomattomuuden kategoriaan kuin esimerkiksi Josh T.Pearsonin perusteetta kehuttu "karvafolkplättynen".
Pikkuhiljaa levyä kuunnellessa, siltä alkoi erottua varsin vahvoja kappaleita, kuten aloituskappale The Muse, tummasävyinen The Beast ja koskettavan kaunis Night After Night. Albumin ja artistin tiimoilta esitetyt Joni Micthell – vertailut eivät ole täysin tuulesta temmattuja, vaikkakin Lauran materiaali on rakenteeltaan selkeämpää kuin Jonin pitkäpiimäiset folk-balladit ja rohkeat jazz-kokeilut. Ei silti, Jonin tuotantoa löytyy kiitettävästi levyhyllystäni, varsinkin jatsahtava Hejra(77) on yksi suosikeistani. Myös Lauran ääni on korvalle miellyttävämpää kuin folk-äiti Jonin mutkikas laulutapa.
Albumi on lähteiden mukaan neidin kolmas ja ikää on vasta 21- vuotta mittarissa. Mielelläni ennustan pitkää ikää ja alati parempia sekä rohkeampia albumeja. Tähtiasteikolla tämä levy on vahva nelonen.
En ole varmasti ainoa eilisesti Yle Teeman Queen – dokkarista vaikuttunut, sen verran hienosti ja seikkaperäisesti käytiin läpi tätä ainutlaatuisen brittibändin uraa läpi. Dokumentin parasta antia olivat kronologinen levy kerrallaan etenemistapa, ennen julkaisemattomat livepätkät ja Queenin viimeisen videon These are days of our lives:n sessiot, joissa Mercury näyttää jo todella sairaalta.
Kyllä, 80-luvulla kuuluin juuri niihin Queen-vihaajiin, mielestäni Queen oli enimmäkseen teatraalista paskaa, vaikkakin möi jo tuolloin miljoonia. En uskonut ostavan yleisön makuun, enkä oikein bändiinkään, viimeistään Mercuryn kuolema vuonna 1991 ja sitä seurannut Freddie-hypetys meni ihan överiksi ja sai minut inhoamaan bändiä liki kaksi vuosikymmentä. Vasta noin vuosi sitten annoin bändille uuden tilaisuuden. Levymessuilta löytämäni News of the World(77) avasi ovet uudestaan. We Will Rock You, We are the Champions sekä erityisen rokkaava muu materiaali tuolla levyllä laittoi palaset taas kohdalleen. Kevättalvella kävin katsomassa Tampereella Queen-musiikaalia, joka näytti bändien biisien erinomaisuuden.
Juuri tuolloin 80-luvulla Queenin albumeja sai pilkkahintaan levykaupoissa. Muistan kuinka levyt Jazz(78) ja Hot Space(82) pyörivät vuosikausia tamperelaisen musaliikkeen Epeksen alekoreissa. Muistan pitäneeni levyjä erityisen huonoina, suorastaan vitseinä(Hot Space kai sitä onkin?). Tänä päivänä metsästän Jazzia, hyväkuntoisesta vinyylistä saa helposti pulittaa yli kymmenen euroa, ehkäpä seuraavilla levymessuilla? Jazzilta löytyy muun muassa sellaisia keskeisiä Queen-kipaleita kutet: Fat Bottomed Girls, Bicycle Race ja Don’t Stop Me Now. Vahvaa 70-luvun tuotantoa.
On ihan totta, että musiikkilehdistö piti Queenia auttamattoman vanhanaikaisena ja kaikin puolin hyljeksittävänä bändinä aina vuoden 1985 Live Aidiin asti, jossa Queen varasti Shown. Oikeastaan Queenin levyille kriitikot heltyivät vasta kahdella viimeisellä Queen albumilla: Miracle(89) ja Innuendo(91). Miracle oli vahva ”paluulevy” vähän höttöisempien(mutta hitikkäiden) kasarilevyjen jälkeen, Innuendo(91) oli vahva taiteellinen suoritus, nimibiisi ja I’m Going Slightly Mad ovat kestäviä Queen-klassikoita. Vielä tuli yksi Queen-levy, eli Made in Haeven(95) josta löytyy Freddien vihonviimeiset kiekaisut, muun muassa koskettava Mother Love, jonka viimeistä säkeistöä Freddie ei koskaan kerennyt laulamaan, koska hän oli jo niin sairas.
Eilinen dokkari ansiokkaasti korosti myös basisti John Deaconin hittinenää, kappaleet Another One Bites the Dust ja Under Pressure ovat Deaconin kynästä, tai oikeastaan bassosta lähtöisin. Nykyisin Deacon on vetäytynyt kokonaan musabisneksestä, kun taas kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor ovat lämmitelleet Queen-hittejä muun muassa Freen Paul Rodgersin kanssa. Cosmos Rocks(08) on tuon yhteistyön tulos, kuka on kuullut levyn ja pitänyt siitä?
Tässä vielä palanen 70-lukua, kuka tekisi tänä päivänä tällaisen videon :)?
