Kuka oli ensimmäinen?

Tajusin juuri, että blogistamme puuttuu kokonaan The Who, tuo sähköisen rokin pioneeri. Aihe on sen verran suuri ja henkilökohtaisella tasolla merkittävä, että siitä kirjoittamisen täytyy epäonnistua surkeasti, tekstistä tulee pelkästään fanaattisen ylistävää, musiikkipedagogista vuodatusta suuren tunteen kera. Vai tuleeko…?

Riskillä sisään. Lauantai-ilta ja nivaska The Who-vinyylejä, juuri avattu kaljatölkki, valmius pikkuhiljaiseen nostatukseen kohti illan tummenavaa ydintä, siinä odottavia humalaisen rehvakkaita rokkipolkuja. Erinomaisia lättyjä vuosien varrelta, herkullisen särmikäs b-puoli kokooma Odds&Sodds(74), yllättävän verevä ”paluulevy” Keith Moonin kuoleman jälkeen Face Dances(81) sekä The Who:n ehdottomasti vaikuttavin ja kunnianhimoisin tekele, tupla-albumi Quadrophenia(73) joita omistan kaksi kappaletta. Ensiksi ilmoittautunut ja Who fanikriteerit täyttävä saanee toisen näistä levyistä…

Tämä on vasta alkua, musiikki ja ilta vie minua vääjäämättömästi, mitä ovatkaan ne erinomaiset biisit joita Quadrophenia pitää sisällään?

Tarina jatkuu ja täydentyy…

Sing it again, Rod!

Nippaan sterkoista pois Okkervil Riverin muodikkaan indiefolk-nostatuksen ja laitan tilalle ehtaa 70-luvun pierua, Rod Stewart vinyylin Footloose & Fancy Free(77).

Nyt on parasta olla allekirjoittaneella helvetin hyvät argumentit, miksi vitussa kuunnella Rodia tai yleensä kirjoittaa hänestä? Eikö muka olisi parempia ja muodikkaampia artisteja, innostavampaa ja aidosti luovaa materiaalia? Varmaan olisi ja ihan varmaan sellaisia jutun aihioita pyörii mielessäni, mutta Rod kerkesi ensin, varsinkin kun kaikki 70-luvun Stewart-vinyylit löytyy hyllystäni. Ansio vai häpeä? Tämä on myös viimeinen herätys A-Houndin suuntaan, nyt tarvitaan sevaripierun hälventäjää, täysin erilaisia juttuja, ettei blogimme olisi pelkkää 70-luvun vinyylihistoriaa…joka toisaalta ei olisi lainkaan hassumpi vaihtoehto!?

Mutta palatkaamme Mr.Stewartiin, on erittäin arveluttavaa tuhlata muutenkin niin kiireisiä arki-iltoja Stewartin 70-luvun kylläisimpien vuosien vinskyjen pyörittämiseen. Puhun ajasta jälkeen Every Picture Tells a Storyn(1971), joka on Rodin ehdottomasti vaikuttavin albumi. Seuraavana vuonna ilmestyi Never a Dull Moment(72), vielä kohtuullisen arvostettu albumi, jonka heppoinen Dylan-cover Mama You Been On My Mind nousi arvoon arvaamattomaan Nick Hornbyn 31 Biisiä kirjan myötä. albumilta löytyy myös Rod Stewart & Ronnie Wood yhteistyön helmiä, kuten Lost Paraguayos. Noina 70-luvun alkuvuosina Rod tehtaili omia soololevyjä ja bändilevyjä ristiin The Facesin kanssa(jossa Rod siis hoiti solistin virkaa). Monilla Rodin levyillä soittavatkin Facesin heebot. Legendan mukaan veijarit eivät aina tienneet missä sessioissa olivat, kenen levyä olivat tekemässä? Rod tosiaankin teki tuona vuosikymmenenä liki joka vuosi uuden albumin.

Seuraava levy Smiler(74) koostuu suurimmaksi osaksi covereista. Atlantic Crossing(75) oli Rodin lopullinen kaupallinen läpimurto Sailing hitteineen, levy on kestänyt yllättävän hyvin aikaa ja sisältää paljon laadukasta materiaalia. A Night On The Town(76) on myös laadukas platta, sisältäen useita vahvoja hitaampia vetoja The Killing Of Georgie.

Tuli vuosi 1977 ja juuri tämä Footloose & Fancy Free, kannen perusteella jo aika väsynyt levy. Viskigrogeja on laskettu alas muutama säiliöautollinen, on heilasteltu näyttelijöiden kanssa(Bond-tyttö Britt Ekland), ostettu makeita autoja ja kartanoita, tuhlattu paljon ja ympäristöä säästämättä. Millä vitun oikeudella? Luulen, että tuolloin ei mitään ilmastoasioita vielä mietitty, tehtiin vaan kylmästi levy vuodessa, raavittiin kasaan 3-4 omaa biisiä, palkattiin helvetin hyviä studiomuusikoita, juotiin ja pidettiin hauskaa sekä siinä ohessa pykättiin uusi levy. Hauskaa ja toimivaa? Noh, ainakin tämä kyseinen levy on yllättävän nautittava, hyvin soitettu, hyvin laulettu ja tässä on sitä jotain; musiikin imua.
Seuraava vuonna iso menestys jatkui: Blondes Have More Fun(78) sisälsi Rodin megahitin Do Ya Thin I’m Sexy.

Jotta tarina saisi jonkinlaisen päätöksen, niin on vielä nostettava esiin uunituore Stewart-platta Soulbook(09). Odotukset levyn suhteen olivat nollassa, ei voi kovin paljon odottaa levyltä jossa vanha elähtänyt raspikurkku tulkitsee aika kuluneita soulklassikoita, mutta yllätys oli sitäkin mukavampi, kyseessä on aidolla tavalla tunteikas levy joka tuo korvien kuultavaksi yllättävän asian: - ihan kuin Rodin ääni olisi parantunut? Kysymys kuuluukin: että voiko raspi kestää?

Tässä kuumaa jalkaa vuodelta 1977. Mikä bändi tuleekaan mieleen? Iso ja pyörivä?

Vuoden 2009 Rollaribiisit!!!

Löyhähköä listaa vuoden 2009 rollarivaikutteisista biiseistä, joista Jammin Pearli on ylivoimainen ykkönen, biisi olisi ollut Stonesin Tattoo Youn(81) helmiä jos olisi julkaistu silloin!


1. Pearl Jam: Fixer http://www.myspace.com/tenclub
2. The Black Crowes: I Ain’t Hiding
3. Jarvis Cocker: Angela
4. Conor Oberst & Mystic Valley Band: Nikorette
5. New York Dolls: Cause I Sez So

Ensi vuonna kenties kuulemme ehtaa ja originaalia uutta Stonesia?

Olipa kerran äänite...

Kuka enää kaipaa oikeita levyjä, ceedeitä, vinyyleitä tai kasetteja? Kaipaatko sinä? Levymyynti on tilastojen mukaan tippunut neljänneksen viime vuodesta. Nuoremmat sukupolvet ovat kasvaneet nettilatauksen maailmaan, vielä on onneksi ostavana massana 30-40-50kymppiset pohjanmaan reliikit, jotka syytävät rahaa suosikkiartistiensa tahmeille uutuuslevyille.

Itse tunnen välillä jonkinasteista häpeää mittavan levykokoelmani puolesta, kuin kyseessä olisi jokin lapsenomaisen keräilyharrastus, verrattavissa sarjakuvalehtiin. Jotain lapsenomaistahan tässä kieltämättä on, omistamiseen ja levyjen hellimiseen liittyvää juttua. Mielelläni otan hyllystäni nipun vinyylejä sunnuntaikuunteluun. Keittelen kahvia, lueskelen tai kirjoittelen jotain, vaihdan levyn puolta, välillä hiplailen levynkantta, uppoudun tutkimaan lyriikoita, ehkä nuuhkaisenkin levyn ajan patinoimaa pahvikantta. Siinä se aika kuluu mukavasti, niin kuin se ei muutenkin kuluisi liian nopeasti.

Rentoutuminen, erilaisten tunnetilojen läpikäyminen, energisointi, nostatus, pohjien otto, kutumeininki, turvallinen taustameteli, tietty ajallinen ja teemallinen kokonaisuus, äänite jonka tekoon on uhrattu paljon aikaa ja energiaa tai paljon päihteitä ja huonoa elämäntapaa.

Pakomahdollisuus epävalmiiseen maailmaan jossa kulkee jokin vaistonvarainen lanka pitämässä tarinaa käynnissä, musiikilliset palat, rokkaavat pirulaiset, korvasta sisään, vatsaan tai sydämeen, löytävät niin usein paikkansa.

Kaverini ihmetteli taannoin miksi en soita autostereoissani Mp3:sia? Perustelin olevani levykokonaisuuksien mies. Mutta voihan Mp3:ltakin soittaa kokonaisia levyjä? Se ei ole sama asia, koska siitä puuttuu äänitteen konkretia, fyysinen äänite johon on koottu hallittava määrä musiikkia mielelleni. Tarvitset sen hemmetin levyn, joko alkuperäisen tai poltetun, muuten musiikki hukkuu eetteriin, lipuu liian helppona ohi korvieni. (17.10.2009)

Modest Mouse, lyhyt oppimäärä

Modest Mouse on aina ollut bändinä vallan hankala tapaus, musiikillisesti rouhea ja intensiivinen, mutta harvemmin tulee kuunneltua kokonaan bändin levyjä. Yritin edellistä levyä ”We were dead before the ship even sank(2007)”, mutta tavaraa oli aivan liikaa, joukossa tosin erinomaisia biisejä, syitä miksi aikoinaan tartuin levyyn. Bändi on ollut kasassa vuodesta 1993 asti, levyjä on tippunut harvakseltaan, noin kolmen vuoden sykleissä, yhteensä viisi kappaletta. Bändin soundi kulminoituu pitkälti laulaja/kitaristi/lauluntekijä Isaac Brockiin, vähän huudahteleva laulutyyli, kuin vimmaa olisi ladattu liikaa tällaisen vaihtoehtoisrokin tarpeisiin.

Viime viikkojen aikana kiinnostuin jälleen kerran Modest Mousesta kun heidän uusi Ep-levynsä ”No one’s first and you’re next” ilmestyi. Kahdeksan biisin levy tuntui heti sopivan mittaiselta, Brockin yli-intensiivinen laulu ei käynyt tökkimään ja itse asiassa ep:ltä löytyi vallan herkullisia biisukoita. Aloituskappale Satellite Skin on perushyvää Modest Mousea, jäntevä ja mieleen jäävä biisi. Ep:n puolivälistä löytyy levyn suurimmat herkut, lempeän popahtava Autumn Beds ja tämän vuoden paras kitarabiisi, liki eeppinen Whale Song. Tähän kappaleeseen tiivistyy jotain erityisestä, sekä kyseisestä bändistä että epävireisen rockmusiikin voimasta, kappale etenee rohkeasti huojahdellen eteenpäin, kasvaa, säröilee itkevän kitaran säestyksellä kohti kliimaksiansa. Biisi ei ole kenties rakenteellisesti muotovalio, siinä on puutteensa, mutta tunnelmaltaan se on täydellisen epätäydellinen, biisi minun makuuni.

Loppulevy jatkaa hyvää linjaansa, mukavasti torvilla ryyditetty Perpetual Motion Machine keinahtelee maukkaasti. Jokaisella biisillä on oma vahva luonteensa ja samanaikaisesti ne pyrkivät välttämään ilmeisintä kappaleen rakennetta, levy ja koko bändi edustaa jonkinasteista vaistonvaraista epätäydellisyyttä, musiikissa on jotain samaa kuin Stoogesin tuotannossa, kappaleet tekevät välittömän vaikutuksen, mutta eivät alistu helppoon rock/pop-biisi kategoriointiin, tarttuvuutta ja koukkua on, mutta se koukuttaa pintaa ja lähitajuntaa syvemmältä, niistä hämäristä ja puoliunen kaltaisista kerroksista, jolloin rationaalinen järkemme on hetkeksi kytkeytynyt pois päältä ja vaistomme ymmärtää hetkessä kaiken, mutta herättyämme tunnemme vain lohdutonta menetyksen tunnetta, kun otteemme tuosta merkillisestä ymmärryksestä kirpoaa.

Koko ep näyttäisi olevan MySpacessa kuultavana:http://www.myspace.com/modestmouse

Ujo Fleetwood Mac (Doris 28.8.2009.)

Sehän on kuin Stevie Nicks, suoraan Fleetwood Macin 70-luvun kultavuosilta. Hiukset ovat tuollaiset ihanan vaaleat, kasvoissa samaa pientä somaa porsasta kuin Steviessä, aistikasta sierainta ja hämillistä huulta.
- Soita Rhiannon! Kaverini melkein huutaa vieressä.
Jotain pitäisi tehdä, nyt keikka soutaa ja huopaa, yrittelee ja kasailee, välillä melkein leimahtaa mutta pastissisävelet ja muiden jäsenten rokkitukkien kanssa patsastelut pitävät homman alkutekijöissä.

Keikka alkoi hienosti laulun ja kitaran säestyksellä, epäilemättä komeaääninen Salla Day ja ikityylikäs Timo Vikkula suorittivat herkän entreen. Mutta herkkyys pysyy, ei kasva keikan edetessä isommaksi, ei ainakaan rokimmaksi. Jossain kohtaa näyttää, että vokalisti uskaltaisi heittäytyä, mutta käsijarrun vaijeri pysyy kireänä, kun ei lähde niin ei lähde!

En tiedä, paljonhan tässä olisi ollut hyviä aineksia, kuten Sallan persoonallinen laulu ja nimimiehet taustalla, Vikkulan lisäksi Kevinin Ville Särmä kitarassa ja välillä rummuissa. Koko keikan perusote on hämillinen ja vähän ulkokohtainen. Eturivissä kyllä jotkin Hipster-Jampat kiljahtelevat joka biisin jälkeen tarpeettoman kovaa, ilman todellista syytä. Niin, aina pitää olla myötäilijöitä, jos ensiaskeleet ovat huojuvia, on totta kai ihan inhimillistä että alkumatkaa tuetaan.

Kieltämättä tuntuu siltä, että tässä ei soita bändi vaan väkisin tehty kokoonpano, hienot elementit on sekoitettu maukkaaksi sopaksi, 60-luvun Amerikkalaisen Garage-rokin tuntemattomat helmet herätetty uuteen elämään Suomalaisin apuvoimin. Biisit kuulostivat kyllä MySpacessa hyvältä ja varmaan kokopitkältä vielä paremmalta, mutta livekeikka ei tuo lisäarvoa, itse asiassa sammuttaa kiinnostuksen tutustua Them Bird Thingsin pystyyn kehuttuun debyyttialbumiin. Nyt vaaditaan tahtoa, ettei tämä lupaava(?) kyky ihan kokonaan unohtuisi.

Bussipysäkillä vaihtuu vielä A-Houndin kanssa ajatuksia nykyrokin tilasta, onko tänä vuonna ilmestynyt yhtään todella merkittävää rokkilevyä? Decemberists? Ei ainakaan tähän astisella kuuntelulla. Wilco? Peruskauraa. Dylan? Heheh. Grizzly Bear? Ehkä hiukka yliarvostettu. Dirty Projectors? Hirveääkö(?) Ja monet muut albumit jotka eivät ole täysin vakuuttaneet. Mistä tämä johtuu? Onko kyse musiikin laadun hienoisesta huonomisesta, että klassikkoalbumeita ei juurikaan enää synny? Vai onko oma musiikkimaku juuttunut tiettyyn indie/singer/songwriter -genreen, joka ei salli vaikuttua toisen tyylisestä musiikista, kuten rapista ja erilaisista raskaan musiikin muodoista.
Vai onko tapahtunut pahin mahdollinen vaihtoehto, rokki ei enää vaikuta samalla voimalla kuin nuorempana, musiikillinen tunne-elämys on muuttunut laimeammaksi, tietoa ja kuunneltuja levyjä on jo aivan liikaa, se musiikin neitseellinen elämys on menetetty. Onko näin? Pitäisikö polttaa levykokoelma tai alkaa kunnon musapaastoon, jonka jälkeen kuuntelemisen nälkä olisi hirmuinen ja arvostelukyky olisi pudonnut nilkkoihin, kaikki uppoaisi aina Bon Jovista Madonnaan.

En kuitenkaan aio menettää toivoani tai kääntää selkääni rokille, en ainakaan tänään. Loppuun pieni musaknoppi; mikä bändi teki v.1979 loistavan ja ehkä tänä päivänä hiukan unohdetun tupla-albumin?

Ja niin vinyylisoittimeni kannen jousi taas narahtaa kun levy asettuu alustalleen, matka alkakoon kohti tihenevää lauantai-iltaa…

Muistuma usvan takaa

Mitä sanoo bändin nimi Prefab Sprout sinulle? Tuskin paljonkaan, se voi olla etäisesti tuttu nimi jostakin yhteydestä. Mitä nimi oikeasti pitää sisällään? Sanoisin, että yhden länsimaisen populaarimusiikin hukatuista pop-helmistä. Bändin ura on kohtuullisen pitkä, ensitahdit on lyöty jo vuonna 1982. Tähän päivään kestänyt tuotannoltaan niukka ura on poikinut vain 7 studioalbumia ja kahdeksas on ilmestymässä syyskuun alussa.

Millaista tämä musiikki on? Kerron tarinan. Melkein 20 vuotta sitten suoritin asevelvollisuutta kaukana pohjoisessa Sodankylän jääkäriprikaatissa. Olin iltapalalla prikaatimme keittiössä, kun kaiuttimista kuulin biisin jossa laulettiin Jesse Jameksesta. Biisi kuulosti hämmästyttävän tutulta ja ajattomalta sekä erinomaisen hyvältä. En tunnistanut bändiä tuolloin Prefab Sproutiksi. Asia vaivasi minua sen verran, että meinasin kysyä tupamme Dj:ltä että sanooko tällainen ”diskobiisi” nimeltään Jesse James mitään? En kysynyt sittenkään, ujous voitti, olihan tällä kaverilla ”puukon kahvassa” 47 kaadetun naisen lovi. Siitä olin varma jo tuolloin, että musiikki oli tehty minulle, yksinäiselle takarivissä seisoskelijalle, sumeasilmäiselle romantikolle, jonka nuoruus oli pelkkää paksua unelmausvaa. Onneksi tuolta usvasta noustiin myöhemmin…

Muutama vuosi tapauksen jälkeen kappale tuli luonnollista tietä luokseni, eli Epesin postimyyntiluettelon kautta, jolloin tilasin kokeilumielessä Prefab Sproutin ajattoman klassikkoalbumin Jordan, The Comeback (1990). Albumin ruotiminen, eli ylistäminen vaatisi toisen blogijutun, ehkäpä palaan albumiin tuonnempana.

Prefab Sproutin musiikki on täynnä sitä yksinäisen haavetta, hylätyn pojan mahdottomiin mittoihin paisunutta kaipuuta, lainsuojattoman huonoja valintoja, tähtitaivasta, täydellisen kirkasta valokuvaa ensimmäisestä polttavasta rakkauden kaipuun hetkestä. Se on musiikkia jonka ensivaikutelma voi olla täysin mitäänsanomaton tai kammottavan siirappinen, se on musiikkia jonka kuulaassa kauneudessa noustaan yhä korkeampiin ja ajattomiin säveliin. Se on avonaisen ja vähän haavaisen sydämen musiikkia, siksi helposti myytävää ja tavallaan itsestään selvää, mutta jostain kumman syystä ollut monien korvaparien ulottumattomissa.
http://www.youtube.com/watch?v=RqSSNi8ta28