Hekin ovat rokin alkueläimiä

Tampere, kesäloman viimeinen viikko, New York Dolls Pakkahuoneella, ei siis hassumpi tärppi. Kerkeän hikisenä paikalle, takana voitokas puistofutismatsi. Pummaan naiseltani 10 euroa virvokkeisiin, annan suukon ja riennän sisään. Vaihdan hikiset pelikamppeet Pakkiksen vessassa rentoihin kesävetimiin, loiskin hädissäni saippuavettä naamalle lavuaarin yllä, löydän vielä ohuen nipun käsipyyhkeitä, kuivaan niillä naamani ja riennän baaritiskille. Heti kärkeen jäävesi ja olut-tuoppi. Vettä siemaillessa venyttelen samalla pohkeita ja etureisiä.

Siinä ne sitten ovat lavalla edessäni, koko retkue, niin kuin Juho Juntusella on usein tapana sanoa. Ensiksi katse kiinnittyy laulaja David Johanseniin, joka on kuin ilmetty Mick Jaggerin velipuoli, ihan samanlainen hoikka töröhuuli, epäilen että tästä yhdennäköisyydestä ei ole rock-piireissä puhuttu tarpeeksi!? Bändin soittovolyymi on yllättävän kova, niinpä siirryn kaiuttimen vierestä keskemmälle salia.

Miten Tampere voi tänä iltana? Väkimäärän puolesta aika vaisusti, Pakkahuone on tuskin puoliksikaan täynnä. Yleisöstä on bongattavista paljon rokkirokuja, ontuvia Keith Richards ja Ronnie Wood kopioita. Ehkä rokkijätkien tehtävä ei ole jorata, vaan edustaa sinnikkäästi juuriaan, tässä tapauksessa umpimielistä Pirkanmaalaisuutta, sillä yllättävän vaisua ja paikoillaan pysyvää on yleisön liikunta sinänsä laadukkaan rock-show:n edessä.

Laadukasta ja itsevarmaa, mutta ei niin itsevarmaa että olisi jättänyt hieman tekemällä tehdyn ja yleisön huudattamiseen perustuvan lava-show:n takavasemmalle. Ei silti, kyllä bändin soitossa oli selkeää yhdessä tekemisen riemua, humoristista mokailua ja hassuja kommentteja. Suomi-lintu, Dollsin basisti Takamäen Sami soitti ja rokkasi mahtavalla otteella, yhtälailla toinen kitaristi, bändin toinen alkuperäisjäsen Sylvain Sylvain oli varsin pirteä tapaus. Vokalisti Johansen hoiti leiviskänsä rennolla rutiinilla, mikä tuollaisesta ruttunaamaisesta kapeapepusta lähtee selkärangan ydinnesteestä asti.

Miten se on, kuinka merkittävä bändi tässä on oikein kyseessä? Kovastihan New York Dollsia arvostetaan…mutta arvostaako kukaan muu kuin entisen Hanoi Rocksin jäsenet ja heidän faninsa…ja onko kukaan oikeasti diggaillut niiden levyjä tai tietää yleensä niiden nimet? Okei, Trash, Pills, Personality Crisis, siinähän niitä merkkibiisejä ja kyllä vain niistä nytkin oli erotettavissa jotain merkittävyyttä ja rokin vaarallisuutta, vaikka kahta niistä en ollut koskaan aiemmin kuullut ja Trashinkin kuuntelin vasta tänään eka kerran.

Pakkahuoneella näitä bändin materiaalin tuntevia faneja ja mukana rokkaavia oli muutama kymmenen, suurin osa Manse-Urpoista seisoskeli ilmeettömän ryhdittöminä salin laitamilla, kuin olisivat eksyneet väärään paikkaan, todennäköisesti olivatkin. Niin, mitä he ajattelivat, miksi he olivat täällä ja miksi eivät rokanneet ollenkaan? Entä itse, rokkasinko? Nojoo, lievästi naputtelin jalkaa ja välillä ulvahtelin taputusten tahtiin. Mutta puolustukseksi täytyy sanoa, että tunsin aika hyvin kahden viimeisimmän levyn matskua, jota tulikin kiitettävästi ja joka soi hyvällä intensiteetillä, häpeämättömänä.

Korvat soiden kotiin, jotakuinkin näin. Kai tällä 30 euron sijoituksella oli tarkoituksensa, vaikken sitä elämää suurta tunne-elämystä saanutkaan, mitä se sitten olisikaan, ehkä jotain sellaista minkä olisi voinut kokea aikoja sitten nuoruudessani. Mutta tunti ja kaksi, iloiset rokkiherrat kiittävät, heiluttelevat punaviinilaseja ja minä hurraan heille, muutaman metrin päässä hurraa sekaisin oleva tutunnäköinen nuori mies, tuohon sekavuuteen en vaan itse ole koskaan päässyt, ehkä olen jäänyt jostain paitsi, mutta oudosti nämä huojuvat rokkikeikat vetävät aina puoleensa, aina uudestaan.

Kesä on runoutta, musiikki on...

Rakas levyhyllyni, silmiäni hivelevät levyjen selkäpuolet
puhkisoitetut ja uudenkarheat aarteeni
Kelmeän suojamuovin sisällä kuin koomassa,
ajattomassa tilassa valmiina neulan yliajamaksi
Tuhannet muovikiekkoni, mieletön musiikillinen omaisuuteni,
sateisten sunnuntaipäivien iloni
Aina te siinä, jossain kohtaa tajunnassani,
ympärilläni
Rakkaat levyni, tänään aion livahtaa kauniiseen kesäiltaan
älkää peljästykö, etäisyys on vain hyväksi suhteellemme

KESÄLEVYÄ ETSIMÄSSÄ

Se on kehuttu melkein pystyyn, Fleet Foxes - äijä mikä lie Pecknold on sen nimennyt jo vuoden levyksi. Kyseessä on(en sano: ”tietysti”, koska se olisi lukijan musatietämyksen yliarvostamista) Grizzly Bearin: Veckatimest. Okei, löysin levyn biisit helpohkosti eri blogeista ja sain niistä poltettua kokopitkän itselleni. Hmm, tämä vaatii aikaa, tutustumme vielä toisiimme, mutta sinkkubiisi Two Weeks on erinomainen, yhtälailla kuin biisin video:
http://www.youtube.com/watch?v=tjecYugTbIQ

Bowerbirds, bändi josta netissäkin on vielä aika niukalti tietoa. Olisiko tämän ajanmukaiseen folk-rock genreen kuuluvan bändin uutukaisessa Upper Air kesälevyn ainesta? Mukavastihan tämä musiikki helkkyy, mutta valuuko ohi korvien? Mutta jotain jää takkiinkin, miltäs kuulostaisi tämä nykivästi polkeva Northern Lights: http://stereogum.com/archives/mp3/new-bowerbirds-northern-lights_069122.html

Suurimman toivon olen laskenut Dirty Projectorsin uutukaiselle: Bitte Orca. Bändi herätti mielenkiinnon viime syksyisellä Aids-kokoelmalevyllä ”Dark Was The Night” ja biisillä Knotty Pine, jonka taustoilla hönkäili ex - Talking Heads David Byrne. Bitte Orcaltakin olen löytänyt biisit yhtä lukuun ottamatta netistä. Kuuntelussa olen ollut säästeliäämpi, uuden musiikkielämyksen neitseellistä pintakerrosta en ole vielä täysin rikkonut. Tässä on paljon jotain mikä voi olla merkittävää uutta musiikkia tai sitten hikipäistä kikkailua.
http://www.myspace.com/dirtyprojectors

Mä, Bruce ja Ratina 2.6.2009

”Springsteenin neljäs Suomen-keikka ei ollut paras täällä nähdyistä” Toimittaja Vesa Sirenin kommentti Helsingin Sanomissa nosti armottoman kiukun pintaan, kolme neljästä Suomen-keikasta nähneenä pidän Tampereen keikkaa selkeästi parhaana. Keikka jonka missasin, oli se toinen vuoden 2003 kesäkuun konsertti, ainoa jossa soitettiin River, sen täytyi olla sitten se paras?

Mutta Mansen keikasta päällimmäisenä nousi pintaan Brucen rennon energinen esiintyminen. Ääni toimi huomattavasti paremmin kuin vuosi sitten Olympia Stadionilla jossa Brucen ääni oli pahimmillaan melkoista käninää, tästä erityisesti kärsi herkempi materiaali, kuten toka levyn helmi Sandy. Helsingin vetoahan pidetään yleisesti Suomen keikoista parhaana. Ok, energia ja yleisön villitseminen oli tuolloinkin kohdallaan, mutta kyllä Tampereen keikka oli ehjempi, monipuolisempi ja ennen kaikkea rennompi.

Biiseistä ehkä parhaiten toimi uuden levyn aloitusbiisi Outlaw Pete, jossa Bruce oli todellakin jokaista ihokarvaansa myöten läsnä, intensiteetin saattoi varmistaa screenin kuvassa, jossa Jerseyn miehen silmäkulmassa oli kostean tuulen jälkiä. Muita herkkuja keikalla olivat muun muassa vain live-levyltä löytyvä ”työttömyys-laulu” Seeds, Johnny 99 ja ysärihelmi Ghost of Tom Joadin sähköinen versio, jossa erityisesti kitaristi Nils Lofgren pääsi esittämään parhaintaan. Aika harva tietää, että kyseinen Mr.Lofgren on luonut varsin tanakan soolourankin ja herrahan pääsi levyttämään ennen Brucea jo Grin-yhtyeen riveissä vuonna 1971. Nilsin soololevytkään eivät ole lainkaan pöhkömpiä, 90-luvun tuotannossa hän pesee kevyesti itsensä Maestro Springsteenin, tsekatkaapa esim. vuoden 1991 Silver Lining tai vuoden 1995 erinomainen Damaged Goods, joita pyöri Citymarketin alennuskoreissa 2 euron kappalehintaa vuosi pari sitten, harva edes tiesi, että kuka vitun Nils L?

Okei palataan takaisin Tampereelle. Sanoisin, että yleisö oli kiitettävästi mukana, vaikkakin kaikki vähemmän Brucen tuotantoa tuntevat odottivat sitä Born in the U.S.A:a ihan turhaan, yhtälailla kuin Riveriä, jonka allekirjoittanutkin olisi mielellään kuullut. Pienoisena miinuksena voisi sanoa tämän herkemmän osaston vähäisyyden, Bruce soitti isolla energialla isoja rokkibiisejä, muutaman akustisen vedon kun olisi pudottanut joukkoon, niin homma olisi parantunut entisestään. Uuden levyn biiseistä jäin kaipaamaan ennen kaikkea herkän merkityksellistä Life Itselfiä, joko nyt hukattua klassikkoa?

Encoreista aina voi olla montaa mieltä, joidenkin mielestä sinne kuuluvat Glory Days, Dancing in The Dark ym. itsestään selvät yleisönhuudatukset, mitäpä jos Mr.Boss lopettaisi konsertin vaikka johonkin harvinaisempaan akustiseen numeroon, riittäisikö rohkeus? Nojoo, loppulaukka Ratinassa oli joka tapauksessa upeaa kuultavaa ja jopa upeaa hypittävää, vaikka tämän option Manse jätti totta kai käyttämättä. Moni ihmetteli, että mikä olikaan se encoreiden kovin tutunkuuloinen kansanlaulu American Land? Kyseessä ei ollut Poguesin biisi, vaan Brucen oma veisu joka syntyi parin vuoden takaisen Seeger-sessions levyn jälkikuohuissa.

Ilma oli sopivan kesäkuinen, ei hellettä, ei koleuttakaan, aurinkokin paistoi muutaman armollisen tunnin taivaalla. Välillä täytyi katsoa ympärilleen ja kysyä itseltä: tapahtuuko tämä todella Tampereella? Aika monessa yhteydessä Brucen keikkaa verrattiin humoristisesti saarnatilaisuuteen, niin, aikalailla samoja hurmoshenkisiä elementtejä siitä kieltämättä löytyi. Ennen kaikkea energian välitys oli konsertin suurinta antia, toivon luominen, uskominen omiin arvoihin ja ihanteisiin, ja kun artisti tekee sen suurella sydämellä ja kaikkensa antaen niin se välittyy muillekin, erittäin merkittävä piirre herran konserteissa sanoisin. Jonkin sentimaalisen hetken aikana mietin, että onko Bruce ollut suurin vaikuttaja elämässäni, antanut sytykettä unelmilleni, näyttäen sen luvatun maan jota kohti pitää taivaltaa. Niin, miten on?
”Mister I ain’t a boy no I’m a man, and i believe in promised land”

Bruce the Wild, Bruce the Innocent.

Harvalta lienee jäänyt huomaamatta, miten Pomo on jälleen kierrossa myös uudemman rokupolven piirissä. Suomessa Damn Seagulls julisti joitakin vuosia sitten suureen ääneen oppi-isäkseen E-Street Bandin, ja maailmalla muun muassa Killersin sedät ovat olleet musaa ja kuontaloa myöten 70's -Pomon lumoissa. Oi aikoja. Jopa Bruce on itse ryhtynyt jäljittelemään jäljittelijoitään. Tämä ajatus tuli väkisinkin mieleen edellisen levyn Radio Nowhereä kuunnellessa.

Pomo. Juu, eräänlaista stadion-nostalgiaa tosiaan. Ajoilta jolloin tehtiin musiikkia Wembleylle, musaa joka oli vähän liian paljon Ullevin stadionin perustuksille. Musiikkia valkoisen duunarin mielenmaisemaan - Budweiser-six-packeille, baseball-lippiksille ja veekaseille. Juu, Born to Run, taannoin maailman parhaaksi äänestetty rock-albumi. Kaikkea tätä.

Mutta malttakaahan, kyseiseltä sedältä löytyy muutakin. Musiikkia, joka on juuri klubin kokoista, mutta pyrkii silti ahmimaan koko suurkaupungin yön. On olemassa levyjä, jotka on tehty tulessa, mielettömän, tuskin kontrolloitavan hurmion vallassa. Pomon toinen albumi The Wild, the Innocent & the E-Street Shuffle on näitä tuiki harvinaisia levyjä. E-street -poppoo oli vuonna 1973 jo muodostunut, mutta ei vielä nykyisessä kokoonpanossaan. Conanin maskotti Weinberg ei hakannut vielä rumpuja robotin lailla, vaan Vini Lopezin rytmissä on hävytöntä funk-potkua. Ranteiden ja lanteiden letkeys on viety äärimmäisyyksiinsä. Komppi meinaa aina karata käsistä, kuten E street shufflen Curtis Mayfieldin mieleen tuovassa loppurevityksessä. Clarence Clemmonsin saksofoni taitaa yllättäen olla kaikkein maltillisin instrumentti tällä levyllä.

Tuntuu kuin Pomo olisi vasta tullut täysi-ikäiseksi ja löytänyt viskin ja naiset, virittänyt tusinan ylistyksiä nousuhumalan, keskiyön humalan ja laskuhumalan ansioille.

Kappaleet ja sävellykset eivät ole olennaisia. Tämä levy on mielentila - jos kliseinen ilmaus sallitaan. Ei siis ihme että tämän levyn myötä, erään keikan jälkeen kriitikko Jon Landau saattoi todeta:

"I saw rock and roll future, and its name is Bruce Springsteen. And on a night when I needed to feel young, he made me feel like I was hearing music for the very first time."

Otto Talvio kehottaa perjantain Nytissä kysymään Pomolta, mikäli herra sattuu tulemaan Tammelan torilla vastaan, minkä vuoksi keikoilla ei käy lainkaan mustia faneja. Talvion näsäviisas pointti sikseen, mutta harvemmin kuulee valkoiselta mieheltä mustempaa (ja samalla irlantilaisempaa, van morrisonimpaa) musiikkia kuin Pomon toisella albumilla.

Bob Dylan, Then & Now

Se haisee, se rahisee, se tulee kokonaisena tietoisuuteni. Kannessa on iän tuomia painaumia, kurtistumia, säilynyttä kiiltoa, alkuperäisyyden varmistavia merkkejä. Levyn kannessa on levollisen näköinen, hieman pyöreäposkinen miehenalku, tyylikäs ja valmis luovan voimansa valjastajaksi.

Löysin sen tänään 15 eurolla Tampereen parhaasta käytettyjen levyjen kaupasta, Swampin Second Hand Storessa. En oikein voinut uskoa, että levy on oikeasti alkuperäinen. Tein tarvittavat googletukset ja asia varmistui: Kyllä vaan, ihan originaali brittipainos vuodelta 1963(Jenkeissä levy ilmestyi jo vuonna 1962).

Miltä se kuulostaa? Pelkäsin, että musiikki on haalistunut ajan myötä, mössöytynyt naarmujen ja tahmaisten, jo kuusikymmentä luvulla painettujen sormenjälkien alle. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut, kun kuulen ekan puoliskon neljännen biisin: Man of Constant Sorrow, en voi kun hämmästellä tätä originaalin levyn rahisevaa voimaa, uskon että Bob itse toivoisi tätä levyä kuunneltavan juuri tässä aidossa ajan patinoimassa kunnossa. Musiikki on tallella, ehkä syvempänä ja aidompana kuin niinä 60-luvun alkuvuosina?

Entäs Bob? Käsittääkseni Dylan ei arvosta levyä kovin korkealle, sillä täysin omia biisejä levyllä on kokonaiset kaksi, joista tunnetumpi Song to Woody on puhdas klassikko, jos joku ei tiedä, niin kyseessä on ylistys Dylanin esikuvalle Woody Guthrielle jonka vuoksi Dylan teki pyhiinvaellusmatkan 1960-luvun alussa kohtaakseen jo huonossa kunnossa sairaalassa olleen esikuvansa. Muuten levy rokkaa(?) kuin mikä tahansa vanhan bluesäijän originaali. Huomattavaa on Dylanin ajoittainen hurjaksi yltyvä laulu, joka tasaantui Dylanin uran edetessä. Tästä esimerkkinä biisi eka puolen hurja lopetus: Highway 51 ja toka puolen aloitus Gospel Plow.
Levyltä löytyy ensimmäinen levytetty versio(?), sittemmin The Animalsin tunnetuksi tehdystä laulusta House of the Rising Sun.

Levy ja alulla oleva ura josta puhumiselle ei tahdo tulla loppua, ei vieläkään. Niin, tämä kohtahan on vasta alkusysäys suuremmalle syväanalyysin mahdollisuudelle, miten levy istuu tuohon ajankauteen, miten saa merkittäviä rattaita jo liikahtamaan, kuinka merkittävä kivijalka se voi olla kokonaiselle uudelle sukupolvelle…monelle uudelle sukupolvelle.

Musiikki itsessään täyttää huoneen, tuo miellyttävän tunteen sisälle, jakaa jotain jo puoli vuosisataa sitten syntynyttä perintöä tai paljon paljon aiemmin, Bobhan oli vain pienen pieni musiikillinen välittäjä puuvillapelloilta lähteneen rytmimusiikin ja nykyajan välissä. En tahdo saada tarpeekseni tästä pienestä miehestä, minkä tietoisen tiedostamatonta uraa niin herkeämättä tutkiskelen ja josta koetan saada tarttumakohtia. Perkuleen koukuttaja!

Syntynyt tähän päivään!

Materiaa 38 vuoden takaa, kuuntelen kuinka se hengittää, rahisee ja rokkaa. Urat ovat syvenneet vuosien saatossa, raitojen väliin on tarttunut elämisen tukkeumia, onnettomuuksia ja onnenpotkuja, miten tämä kaikki on voinut säilyä tähän päivään asti.

Ollaan jo toisella puoliskolla, viivyttelevän torven puhalluksen kyydissä, hetkellä jolloin olet vaipuvassa sateisen alkukesän pehmeään uneen, juuri silloin kun tavoitat sellaista tunnelmaa mitä et ollut aikoihin muistanut, räikeän värikästä vuoden 1971 liikennettä, pölyä ja oransseja auringon heijastumia, kun kaikki oli tuoretta ja vastasyntynyttä.

Kuinka suloisen karheaa voi olla kaikki tämä minkä ihmismieli hädin tuskin muistaa, kuinka hauras onkaan se lanka tai johdatus joka on kuljettanut meidät vuoden 2009 alkukesään, eksyneen yhteiskunnan vääristymiin, piloille pureskeltuun maailmaan, sähköisen viestinnän turruttamaan tietoisuuteen, kuinka luulemme olevamme enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta autuaina suljemme silmämme kun historia yrittää meille jotain kuiskia.

Ennen kaikkea materian tuottama lämpö, ahnaasti levyn uria kyntävä neula, kymmenen raidan helminauha, joista jokainen on omalla paikallaan. Rakkaus tähän 38 vuoden kunniakkaan iän saavuttaneeseen hahmotelmaan, erinomaisten biisien kyllästämään rock’n’ roll albumiin, kun kapinassa oli vielä väriä ja luovuus pelkkää sisään-ulos hengitystä, luontevaa ja merkityksellistä.

Vielä kirsikka kakun päälle, tuon teräksisen vuoden kaihoisin ujellus, kyynelistä ruostuneen sulkakynän vakaa viiva, Moonlight Mile. Niin Rolling Stonesin ehkä vaikuttavin albumi Sticky Fingers(71) saapuu maaliin. Ennen kaikkea vinyylin alkuperäisyys, vetoketjukansi ja Andy Warholin suunnittelema maailma sen takana. Nöyrä kiitos tästä elämyksestä.