”Springsteenin neljäs Suomen-keikka ei ollut paras täällä nähdyistä” Toimittaja Vesa Sirenin kommentti Helsingin Sanomissa nosti armottoman kiukun pintaan, kolme neljästä Suomen-keikasta nähneenä pidän Tampereen keikkaa selkeästi parhaana. Keikka jonka missasin, oli se toinen vuoden 2003 kesäkuun konsertti, ainoa jossa soitettiin River, sen täytyi olla sitten se paras?
Mutta Mansen keikasta päällimmäisenä nousi pintaan Brucen rennon energinen esiintyminen. Ääni toimi huomattavasti paremmin kuin vuosi sitten Olympia Stadionilla jossa Brucen ääni oli pahimmillaan melkoista käninää, tästä erityisesti kärsi herkempi materiaali, kuten toka levyn helmi Sandy. Helsingin vetoahan pidetään yleisesti Suomen keikoista parhaana. Ok, energia ja yleisön villitseminen oli tuolloinkin kohdallaan, mutta kyllä Tampereen keikka oli ehjempi, monipuolisempi ja ennen kaikkea rennompi.
Biiseistä ehkä parhaiten toimi uuden levyn aloitusbiisi Outlaw Pete, jossa Bruce oli todellakin jokaista ihokarvaansa myöten läsnä, intensiteetin saattoi varmistaa screenin kuvassa, jossa Jerseyn miehen silmäkulmassa oli kostean tuulen jälkiä. Muita herkkuja keikalla olivat muun muassa vain live-levyltä löytyvä ”työttömyys-laulu” Seeds, Johnny 99 ja ysärihelmi Ghost of Tom Joadin sähköinen versio, jossa erityisesti kitaristi Nils Lofgren pääsi esittämään parhaintaan. Aika harva tietää, että kyseinen Mr.Lofgren on luonut varsin tanakan soolourankin ja herrahan pääsi levyttämään ennen Brucea jo Grin-yhtyeen riveissä vuonna 1971. Nilsin soololevytkään eivät ole lainkaan pöhkömpiä, 90-luvun tuotannossa hän pesee kevyesti itsensä Maestro Springsteenin, tsekatkaapa esim. vuoden 1991 Silver Lining tai vuoden 1995 erinomainen Damaged Goods, joita pyöri Citymarketin alennuskoreissa 2 euron kappalehintaa vuosi pari sitten, harva edes tiesi, että kuka vitun Nils L?
Okei palataan takaisin Tampereelle. Sanoisin, että yleisö oli kiitettävästi mukana, vaikkakin kaikki vähemmän Brucen tuotantoa tuntevat odottivat sitä Born in the U.S.A:a ihan turhaan, yhtälailla kuin Riveriä, jonka allekirjoittanutkin olisi mielellään kuullut. Pienoisena miinuksena voisi sanoa tämän herkemmän osaston vähäisyyden, Bruce soitti isolla energialla isoja rokkibiisejä, muutaman akustisen vedon kun olisi pudottanut joukkoon, niin homma olisi parantunut entisestään. Uuden levyn biiseistä jäin kaipaamaan ennen kaikkea herkän merkityksellistä Life Itselfiä, joko nyt hukattua klassikkoa?
Encoreista aina voi olla montaa mieltä, joidenkin mielestä sinne kuuluvat Glory Days, Dancing in The Dark ym. itsestään selvät yleisönhuudatukset, mitäpä jos Mr.Boss lopettaisi konsertin vaikka johonkin harvinaisempaan akustiseen numeroon, riittäisikö rohkeus? Nojoo, loppulaukka Ratinassa oli joka tapauksessa upeaa kuultavaa ja jopa upeaa hypittävää, vaikka tämän option Manse jätti totta kai käyttämättä. Moni ihmetteli, että mikä olikaan se encoreiden kovin tutunkuuloinen kansanlaulu American Land? Kyseessä ei ollut Poguesin biisi, vaan Brucen oma veisu joka syntyi parin vuoden takaisen Seeger-sessions levyn jälkikuohuissa.
Ilma oli sopivan kesäkuinen, ei hellettä, ei koleuttakaan, aurinkokin paistoi muutaman armollisen tunnin taivaalla. Välillä täytyi katsoa ympärilleen ja kysyä itseltä: tapahtuuko tämä todella Tampereella? Aika monessa yhteydessä Brucen keikkaa verrattiin humoristisesti saarnatilaisuuteen, niin, aikalailla samoja hurmoshenkisiä elementtejä siitä kieltämättä löytyi. Ennen kaikkea energian välitys oli konsertin suurinta antia, toivon luominen, uskominen omiin arvoihin ja ihanteisiin, ja kun artisti tekee sen suurella sydämellä ja kaikkensa antaen niin se välittyy muillekin, erittäin merkittävä piirre herran konserteissa sanoisin. Jonkin sentimaalisen hetken aikana mietin, että onko Bruce ollut suurin vaikuttaja elämässäni, antanut sytykettä unelmilleni, näyttäen sen luvatun maan jota kohti pitää taivaltaa. Niin, miten on?
”Mister I ain’t a boy no I’m a man, and i believe in promised land”
”Springsteenin neljäs Suomen-keikka ei ollut paras täällä nähdyistä” Toimittaja Vesa Sirenin kommentti Helsingin Sanomissa nosti armottoman kiukun pintaan, kolme neljästä Suomen-keikasta nähneenä pidän Tampereen keikkaa selkeästi parhaana. Keikka jonka missasin, oli se toinen vuoden 2003 kesäkuun konsertti, ainoa jossa soitettiin River, sen täytyi olla sitten se paras?
Biiseistä ehkä parhaiten toimi uuden levyn aloitusbiisi Outlaw Pete, jossa Bruce oli todellakin jokaista ihokarvaansa myöten läsnä, intensiteetin saattoi varmistaa screenin kuvassa, jossa Jerseyn miehen silmäkulmassa oli kostean tuulen jälkiä. Muita herkkuja keikalla olivat muun muassa vain live-levyltä löytyvä ”työttömyys-laulu” Seeds, Johnny 99 ja ysärihelmi Ghost of Tom Joadin sähköinen versio, jossa erityisesti kitaristi Nils Lofgren pääsi esittämään parhaintaan. Aika harva tietää, että kyseinen Mr.Lofgren on luonut varsin tanakan soolourankin ja herrahan pääsi levyttämään ennen Brucea jo Grin-yhtyeen riveissä vuonna 1971. Nilsin soololevytkään eivät ole lainkaan pöhkömpiä, 90-luvun tuotannossa hän pesee kevyesti itsensä Maestro Springsteenin, tsekatkaapa esim. vuoden 1991 Silver Lining tai vuoden 1995 erinomainen Damaged Goods, joita pyöri Citymarketin alennuskoreissa 2 euron kappalehintaa vuosi pari sitten, harva edes tiesi, että kuka vitun Nils L?
