Blind Melonin ydin tiivistyy mielikuvissa helposti Shannon Hoonin valloittavaan presenssiin. Vaikket tuntisi yhtyettä, olet todennäköisesti nähnyt Hoonin Guns n’ Rosesin Don’t Cry -videolla, jolla hän flanellipaita vyötäisillään kähisee samaan mikkiin Axlin kanssa. Miehillä oli muutakin yhteistä. Molemmat olivat Los Angelesiin onneaan etsimään tulleita levottomia sieluja Indianan Lafayettesta. Hoon sattui hengailemaan samalla studiolla Gunnareiden levyttäessä Use Your Illusioneita. Tarinan mukaan Axl tajusi Don’t Cry’ta äänittäessään äänialansa rajallisuuden ja pyysi kotikaupunkinsa pojan hätiin stemmoissa.
Hoonin liittymisestä saakka Blind Melon vältteli levyillään itsepäisesti menestykkäämpien aikalaistensa Soundgardenin ja Nirvanan muodikasta punk- ja heavy metal- vaikutteista särökitaraa. Valinta oli ajalle epämuodikas ja saattoi olla syynä siihen ettei Blind Melon koskaan saavuttanut suosiossaan niitä korkeuksia, joihin sillä oli potentiaalia. Jälkipolvilla on kuitenkin syytä olla näistä valinnoista kiitollisia, sillä yhtyeen levyt ovat osoittautuneet kestäviksi ja omaperäisiksi rock-klassikoiksi.
Debyytti (S/T 1992)
Bändin nimeä kantava debyytti poimi rutkasti mausteita 60-luvun psykedeelisestä jamittelusta ja folkista. Levyn tuotti ainakin nimellisesti Pearl Jamin Ten-levyn jäljiltä kovassa nosteessa ollut Rick Parashar. Elintavoiltaan vähintäänkin boheemit Blind Melonin jäsenet eivät kuitenkaan mukautuneet Parasharin säntilliseen yhdeksästä viiteen –tuotantotahtiin. Valtaosa levyn äänityksistä tehtiinkin sitten studioteknikko Jon Plumin johdolla Parasharin jo poistuttua studiolta.
Yhtyeen jäsenet ovat jo esikoisellaan taidokkaita soittajia, ja kappaleet parhaimmillaan kiehtovan moniosaisia kollaaseja. Kaikille 90-luvun ja MTV:n kultakauden kokeneille tuttu No Rain taas on (ehkä Changen ohella) levyn ainoa kappale, jossa on selkeää radiosoittopotentiaalia. Toista ääripäätä edustavalla Desertedillä lähdetään koti-ikäväisestä tunnelmoinnista, vaihdetaan kurssia kahdesti ensin raivoavaan funkiin ja sitten kauniin kertosäkeen kautta laahaavasti komppaavaan lopetukseen.
Blind Melon ei saavuttanut vielä esikoisella huippuvirettä, mutta antoi kuitenkin vahvan näytteen potentiaalistaan. Levyä voi hyvällä syyllä moittia paikoin löysästä, jamitteluun sortuvasta otteesta. Parhaiten se toimii road tripin sountrackina tai leirinuotiolla hiilloksen jo hiipuessa ja ihmisten kurotellessa Joshua Treessä kohti viimeisiä hiekkaan haudattuja olutpullojaan.
Bändin persoonallisuus kulminoituu jo esikoisella sinkoilevan soiton ohella vahvasti Shannon Hoonin persoonalliseen ääneen. Se soi paikoin enkelimäisessä rekisterissä, mutta taittuu usein murtumisen rajoilla liikkuvaksi nasaaliksi kähinäksi. Aggressiivisuutta äänessä on vain kontrastia luovana tehokeinona. Useista cover-vedoista ja fiittauksista on kuitenkin pääteltävissä, millaiseen intensiteettiin Hoon pystyi niin halutessaan. Mieleen hiipii mm. Aerosmithin Dream On -tulkinta, joka on kaikkia murahduksia ja kiljaisuja myöten sävykäs, mutta uskollinen hiilikopio Steven Taylorin alkuperäisestä.
Mehiläisen surinaa
Noustessaan pinnalle Blind Melon oli outo hedelmä 90-luvun jenkkirockin puutarhassa. Se ei ollut grungea, se ei todellakaan ollut metallia, vaan letkeästä hippirokin perinteestä ammentavaa, dullantuoksuista fiilistelyä. Yhdessä asiassa se kuitenkin edusti puhtaasti aikaansa; pienessä nosteessa oleva yhtye nousi raketin lailla maailmanmaineeseen yhdellä ainoalla musiikkivideolla. Kyseessä ei ole suuren budjetin rockfantasia, toisin kuin Gunnareiden Illusion-videot. Pikemminkin siinä on alternative-henkeen sopivaa nyrjähtäneisyyttä ja hippiaikojen naiiviutta.
Samuel Bayerin ohjaaman No Rain -videon mehiläistyttö (levyn kannessa Glen Grahamin sisko Georgia, videolla Heather DeLoach) saattoi hetken olla bändin tunnetuin jäsen. Jay Lenokin oli ilmeisesti kiinnostuneempi Bee Girl -hahmosta kuin Blind Melonista ja kutsui DeLoachin vieraakseen.
Ennen No Rainia bändi oli julkaissut jo kolme singleä ja videota, mutta myynti ei noussut paljon yli sadantuhannen. Keikoilla yhtye huomasi yleisön laulavan mukana erityisesti No Rainin tahdissa – biisin, josta kukaan Blind Melonin jampoista ei erityisesti pitänyt. Basisti oli kirjoittanut kappaleen jo ennen yhtyeen perustamista.
No Rain on ilman muuta klassikko sanan varsinaisessa merkityksessä. Se voisi olla miltä tahansa vuosikymmeneltä rock n’ rollin keksimisen jälkeen. Se ei edusta mitään erityistä genreä, mutta jää korviesi väliin surisemaan. Lapsesi pitää siitä, mummosikin.
Kiertueita ja vieroitushoitoa
Ennen toista levyä bändi ehti keikkailla itsensä uuvuksiin mm. Gunnareiden ja Rollareiden kanssa. Toinen kitaristeista kertoi päässeensä rutistamaan Keefiä ja huomasi hennon simpanssivartalon olevan helkkarin timmissä kunnossa. Bändin pojat itse yrittivät jäljitellä rollarimaista elämäntapaa ja uskoivat sen olevan hyvä, kestävä idea. Jos Keef kerran klaaraa vuosien hepoilun, miksemme mekin…
Hoonin elämäntapa viittasi jo varhain ennenaikaiseen kuolemaan, siksi holtitonta miehen päihteidenkäyttö oli jo Lafayetten pikkunilkkipäivistä alkaen. Nopean suursuosion mukanaan tuomat mahdollisuudet ultrahedonismiin eivät ainakaan pidentäneet Hoonin elämänlankaa. Jotain miehen omista etiäisistä kertonee se, että Kurt Cobainin itsemurhauutisen tultua julki Hoon esiintyi MTV:llä kysymysmerkki otsaansa piirrettynä.
Kiertuerumban jälkeen Hoon kirjoittautui huumevieroitukseen, mutta tuhosi saadut tulokset oitis kunnon happococktaililla Woodstock II:ssa. Vaikka bändi soitti onnahdellen, lienee Hoonin esiintyminen drag-asussa festarin intensiivisin. Keikkailun jälkeinen studiovaihe olisi tarjonnut Hoonille mahdollisuuden eristäytyä humeksia tyrkyttävästä ympäristöstä ja keskittyä musiikin tekoon. Bändin arvostelukyvystä kertoo jotakin se, että uutta levyä päätettiin kuitenkin lähteä tekemään New Orleansin synninpesään. Tämä lienee ollut viimeinen niitti Hoonin pyrkimyksille eroon huumekoukusta.
Soup (1995)
Soup äänitettiin vuokratussa omakotitalossa, jonne suurin osa bändistä majoittui kokkeineen ja diilereineen. Levytyssessioissa Hoon kävi paikalla pääasiassa nukkumassa tai juhlimassa. Muu bändi kirjoitti ja äänitti musiikin. Hoon hoiti osuutensa laulajana ja kirjoittamalla sanoituksensa kappaleisiin (myös niihin, joihin Smith oli kaiketi Hoonin poissaoloon kyllästyneenä jo ehtinyt rustata sanat). Levyllä liikutaan varsin synkissä vesissä Hoonin löytäessä inspiraation mm. keikkapaikan läheisyydessä nähdystä Itsemurhasta (St Andrew’s Hall), addiktiosta (2X4), sarjamurhaaja Ed Geinistä (Skin) sekä lapsensa auton takapenkille hukuttavasta äidistä (Car Seat / God’s Present). New Lifen omaelämäkerrallisesta hahmosta voi halutessaan löytää joko optimistisen haaveilijan tai jo toivonsa menettäneen nistin.
Soup ei ole helppo levy. Sillä on oikeastaan vain yksi suoraviivainen rock-kappale (Galaxie), ja kauneimmat hetket on sijoitettu joko kappaleiden b-osiksi tai ne katkaistaan armotta Lemonaden kaltaisilla riipivillä vedoilla. HBO:n Treme-sarjan fanit saattavat ilahtua Galaxie-kappaleen esisoitosta, jolla äänessä on Kermit Ruffinsin Little Rascals Brass Band.
Sessioista syntyi epäilemättä yksi 90-luvun puolivälin parhaista yhdysvaltalaisen rockin albumeista - ja mahdollisesti kaikkein aliarvostetuin. Soup -levyä on mahdotonta yhdistää bändin aikaisempaan hippirock-genreen, samoin kuin aikansa vaihtoehtomusiikkiin jenkkilässä. Jostain syystä lähimmäksi vertailukohdaksi nousee Neil Youngin tuotanto, joka on niin ikään samanaikaisesti varsin geneeristä amerikkalaista rockia, mutta samalla pistämättömän omaleimaista ja iätöntä. Raivoisa Galaxie, hyytävän herkkä Jena Kraus -duetto Mouthful of Cavities ja progehtava Toes Across the Floor eivät ole vanhentuneet päivääkään. Levy ei ollut arvostelumenestys, eikä se growerina päässyt kypsymään ja iskostumaan keikkailun myötä ennen Hoonin kuolemaa. Kriitikot kuulivat levyllä yliyritteliään bändin tavoittelemassa kuuta taivaalta.
Nico (1996)
Blind Melonin sanoitukset ovat harvemmin kantaanottavia, ja vielä harvemmin ne ovat rakkauslauluja. Joistakin lyriikoista löytyy ilmeisiä viitteitä Hoonin jaakobinpainista huumeiden kanssa. Epätoivossaan ne tuovat mieleen eräät Alice in Chainsin pahaenteisistä aavisteluista. Liiankin ennustettavalta vaikuttanut kohtalo toteutui New Orleansissa 21. lokakuuta 1995. Hoon oli ottanut kuolemaan johtaneen yliannostuksen kokaiinia vain muutama päivä sen jälkeen kun hän oli irtisanonut häntä alituiseen seuranneen ja tukeneen vieroitushoitajan. Hoonin kuoleman jälkeen bändi kokosi vielä yhden jäämistöistä ja harvinaisuuksista koostuneen levyn. Nico nimettiin Hoonin vastasyntyneen lapsen mukaan.
Blind Melon teki vaikeita ratkaisuja tiputtaessaan levyiltään pois kappaleita, jotka olisivat hyvin voineet olla hittejä, mutta joiden bändi koki olevan epäsopivia levyille sanoitusten pateettisuuden vuoksi. Itsesensuurin hampaisiin joutuivat hetkellisesti mm. hienot sävellykset Mother, Soul One, ja jopa Soup-levylle kaavailtu nimikappale. Soul One ja Soup julkaistiin fanien onneksi Nicolla.
Yhtyeen raunioille rakennetut projektit vuosituhannen vaihteessa jäivät Meloniakin pahemmin unholaan. Aktiivisimmin Melonin päiviä seuranneena ajanjaksona on levyttänyt Brad Smith. Hän vaikutti ensin toisen Blind Melon -miehen Christopher Thornen kanssa osana Unified Theory -yhtyettä ja tämän jälkeen sooloartistina Abandon Jalopy -nimellä. Mercy -levy on mainio, (2002) mutta musiikkimedia noteerasi sitä tuskin lainkaan. Projekti sai jatkoa vuoden 2012 Death and Joy´lla.
Blind Melon harkitsi jo Hoonin kuoleman jälkeen mahdollisuutta jatkaa uuden laulajan kanssa, mutta päätyi toisiin aatoksiin. Vuonna 2007 yhtye kasasi rivinsä laulaja Travis Warrenin kanssa ja äänitti For My Friends-levyn. Warrenin laulussa on yhtäläisyyksiä Hooniin ja levylläkin on hetkensä, mutta sitä on vaikea kuunnella ajattelematta millainen lopputulos olisi ollut Hoonin kanssa. Blind Melon on yhä suhteellisen aktiivinen keikkabändi.
Kaikessa traagisuudessaan - moninkertaisesti väärinymmärrettynä, epäajanmukaisena sekä elämännälkäisen laulajansa siunaamana ja kiroamana - Blind Melon on puoliksi unohtunut aarre, joka tulee löydetyksi yhä uudelleen. Yhtye tuskin tulee koskaan nousemaan suureksi nostalgisoinnin kohteeksi, mutta toisaalta se ei koskaan vaadi löytäjältään sitoutumista genreihin tai tuntemusta 90-luvun suurista aalloista.
Lähteet:
Blind Melon BBC London interview 1993.
Greg Prato: A Devil on One Shoulder and an Angel on the Other: The Story of Shannon Hoon and Blind Melon 2008.
Kirjoittajina toimivat flanelliajan rokkikuonolaiset: A-Hound & V-Hound
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti