Aikoinaan alelaareista pilkisti kyllästymiseen asti Elton Johnin albumi: Rock of the Westies(75), jonka kannessa Elton karvanaamoineen hymyilee veikeästi. Levy tuli tietenkin aikoinaan hankittua kun sen puoli-ilmaiseksi sai, ellei jopa ihan muoveissa ollut. Elton julkaisi 70-luvun ensimmäisellä puoliskolla aivan tolkuttomasti laadukkaita albumeja, kuten Madman Across The River(70), Honky Chateau(71), Don't Shoot Me I'm Only Piano Player(72) ja Goodbye Yellow Brick Road(73). Näiden klassikoiden lisäksi Elton julkaisi ihan hyviä levyjä, kuten Caribou(74), Captain Fantastic and The Brown Dirt Cowboy(75) sekä em. Rock of the Westies(75).Jokaisesta näistä levyistä saisi oman juttunsa, sillä sen verran merkittäviä ja merkillisiä tapauksia kaikki niistä ovat. Esimerkiksi 70-luvun alussa kansitaiteessa ei säästelty, niimpä Eltoninkin levyiltä löytyy monenmoista sisälehdykkää ja lirpaketta. Rock of the Westiesin erikoisuus, jos ei alelaareja maininta, on eräissä painoksissa valoa vasten heijastettuna vinyylin punainen väri. Tämä ilmeni kun tilasin Discogsista eräältä levymyyjältä punaiseksi mainostetun levyn. Odotin täysin punaista, mutta levymyyjä valaisi myöhemmin asiaa:
"The vinyl is red translucent. Hold it up in front of a light it will then appear red. When PYE pressed records during the mid 1970's they used translucent vinyl. In normal conditions the vinyl appears to be black. But when you hold it up to a light you can then see the colour. Apart from PYE's own releases they also pressed for 20th Century Records (Barry White etc) and DJM (early Elton John and others). Blood Red or Burgundy Red is the most common. There are also pressings that are lilac, purple and a few rare ones which are lime green or amber."
Tästäkin saisi oman pienen keräilyjuonteensa, jotta alkaisi keräämään näitä valoa vasten heijastettavia levyjä. Mutta täytynee pysyä tärkeimmissä asioissa, kuten vaikka musiikin sisällössä. Onko Rock of The Westiesissä(75) sisältöä? Oletus on tietenkin, että totta ihmeessä on, koska miksi muuten näkisin vaivaa kirjoittaa tästä levystä, kun satamäärin laadukkaampia levyjä pyörii nurkissani. Ok, missioni on myös pelastaa näitä levyjen kulkukissoja, hylättyjä ja kodittomia levyjä, 70-luvun tolkuttomien tuhlausvuosien tuotoksia.
Kun ostin tämän punahehkuisen Eltonin, niin totta kai otin albumin taas uudestaan pyöritykseen. En mene väittämään, että tässä olisi viiden tähden levy, se hukattu Elton-klassikko. Ei nyt sentään. Mutta sellainen neljän tähden levy on kyseessä. Plussaa irtonaisesta ja svengaavasta soundista. Eltonin bändi on ollut selkeästi tulessa ja muistikuvieni mukaan tällä levyllä on paljon Eltonin 70-luvun luottomuusikoita. Levyn helmiä ovat jonkinlaisen hittistatuksen saavuttanut: Island Girl, rokkaava Street Kids, mukavan kimalteinen puoliballadi Feed Me, kovan luokan hituri: I Feel Like a Bullet(in the gun of Robert Ford) sekä levyn päättävä marssivoimainen Billy Bones and the White Bird.
Samana vuonna Elton julkaisi yhdessä Kiki Deen kanssa ehkä uransa suurimman hittinsä: Don't Go Breaking My Heart, joka löytyy levyn cd-versiolta. Heiii, kuka nyt sellaista enää ostaisi? Helpoiten kuuntelet koko levyn tästä: https://open.spotify.com/album/6tKgjhjWDMVlgb3a6KoI1x
Sanoisin, että todellakin kannattaa kuunnella koko levy, sen verran svengaava ja nautinnollinen paketti on kyseessä. Vinyylinkin löydät varmasti 1-2 eurolla, yhtälailla koko Eltonin 70-luvun tuotannon saisi varmaan hommattua yhden normaalihintaisen lp-levyn hinnalla, kun malttaa vain hetken metsästää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti