Levyjen myynti ja hinnoittelu - vaikea taitolaji

Aktiivisena levynkerääjänä ja tuhansien kirppareiden nuohoajana olen saanut tuta lp-levyjen hinnoittelun eri ulottuvuuksista. Useimmiten ..tuttaa ankarasti kun jokin hölmöläinen on ladannut neliömuotoisen liimapintaisen hintalapun levynkanteen  ajattelematta kuinka vaikeaa sen irrottaminen voi olla. Miksi ihmeessä pitää läiskäistä  se lappu muuten ihan mint-kuntoisen vinyylin kanteen? Ei ole yksi tai kaksi levyä joista on lähtenyt mukanaan ikävä raapale kannen pintamateriaalia. Noh, kyseessä on yleensä hintaluokka 1-5 euroa, mutta tuosta haarukasta löytyy julmetusti vaikka minkämoista setärokkia joka saa punttini vipattamaan.

Vaihtoehtoisia ja parempia kiinnitysmuotoja ovat muun muassa paperiliittimellä kiinnitetty hintalappu tai reunoista maalarinteippipalalla kiinnitetyt hintalaput. Maalarinteippi on armollinen levynkansille ja harvoin aiheuttaa tuhoa lappuja irrottaessa.

Kirpparihinnoittelussa kohtuullisen ärsyttäviä ovat myös ns. täyteen kirjoitetut hintalaput. Levyn tekniset tiedot on kirjoitettu auki neuroottisen huolellisella käsialalla ja hinta on nostettu selkeästi yli keskiarvon. Miksi ihmeessä? Luuleeko hinnoittelija, että tarkkaan nyherretyllä hintalapulla saa levyyn jotain lisäarvoa. No ei todellakaan. Kyse on mitä suurella varmuudella ns. levyjen hiplaajasta, joka hautoo itsellään tarpeeksi kauan jotain Hall & Oatesin 80-luvun albumia ja kuvittelee, että siitä sen 8 euroa saa. Ei saa. 1-2 euroa on se todellinen haarukka. Nämä hiplaajat saattavat pitää kuukausitolkulla levyjään näytillä kirppareilla aivan ylihintaan ja itsepintaisesti pitävät yllä illuusiota, että kyllä 70-luvun jenkkien viihdesoulilla lyö rahoiksi.

Itse myöskin kirpparimyyntiä harrastavana olen tullut siihen tulokseen, että eniten houkuttelevin hintalappu on yksinkertaisen karu ja hinnaltaan alle keskiarvon. Ostajalle tulee tunne, että tässä joku puolihuolimattomasti poistaa levyjään tietämättä niiden todellista arvoa, niimpä ostankin samaiselta laarilta useamman levyn. Tärkeintä on herättää ostajassa tunne, että tämä levy on "the löytö" ja sain sen normaalia halvemmalla.

Hinnoittelusta päästään vielä levyjen trokaukseen. Mielestäni perussääntö kirppareilla on se, että samalla kirpparilla ei myydä trokattua muovitavaraa. Itsekin myönnän harrastavani ns. tätä jälleenmyyntiä, mutta myytävällä levymateriaalilla täytyy olla kohtuullisen laaja maantieteellinen etäisyys kyseisestä myyntipaikasta. Yleensä myyn ulkomailta tilaamiani halppislevyjä pikkaiselle voitolla. Levyjen myynnillä kerrytän vuosittaista perheen matkakassaa ja voin rouvalle aina ilmoittaa taas napsahti satanen jos toinenkin matkakassaan. Niin, kovin tarkkaa syyniä en pidä, että paljonko rahaa levyjenostoon kaiken kaikkiaan kuluu.

Mutta se Hall & Oates, kyllä tällainen kevyesti soulahtava popkarkki ajaa pakkaskelit tiehensä:

Nitsien aika

Olisiko taas aika The Nitsin musalle? The Nits, tuo pitkänlinjan taiderock-yhtyen Hollannista puski markkinoille yhdeksännentoista studioalbumin viime syksynä. Angst(17) nimeä kantava levy on bändin ensimmäinen teema-albumi. Itseltäni The Nits on ollut taas useamman vuoden hukassa, jotenkin olen vaan unohtanut bändin olemassaolon ja sen läpeensä hienon musiikin. Edellinen kohtaamisemme olikin riemuisa, liki yhdeksän vuoden takainen keikka Tullikamarilla Tampereella, josta väänsin blogiinkin tämän pienen arvion:
http://homesickhounds.blogspot.fi/2009/11/hoitava-hollantilainen-winters-live.html

Lukiessani edellistä The Nits - bloggausta, niin harmikseni voin todeta, että en koskaan ostanut tuota Strawberry Wood(09) - levyä, nyt tuon levyn fyysisen version löytäminen ei ole helppoa...tai se maksaa jo kohtuullisesti rahaa, pelkkä cd helposti sen 20 euroa. Myös yllätyin, että olin nähnyt The Nitsin kaksikin kertaa Tullikamarilla. Muistelin, että vain kerran. Onneksi on tullut jotain kirjoiteltua muistiin, kun muisti alkaa pätkimään.

Ilokseni voin taas todeta, että tämä pitkän linjan Suomen ystävä on taas tulossa Tampereelle keikalle. Tulevalle Tampere-talon keikalle 10.5 juuri varasin liput. Näytti olevan vielä joitain lippuja jäljellä, olkaahan nopeita.

Niin, miksi The Nits? Riittääkö 45-vuoden ura ja lukuisat kriitikkojen suosikkialbumit? Tästä uusimmasta Angst(17) albumista en löytänyt yhtään suomenkielistä levyarvioita. 80-90 luvun vaihteessa rockmediat pursusivat juttuja ja arvioitakin tästäkin hollantilaisesta helmestä. Niin, ajat ovat muuttuneet ja eipä niitä rocklehtiäkään juurikaan enää ole. Nettikirjoittelukin tuntuu olevan kautta linjan aika laiskaa, aika iso prosentti hyvistä julkaistuista pop-rocklevyistä jää vaan noteeraamatta, ellei osaa mennä omatoimisesti keikalle tai bändin sivustoille. The Nits näyttää olevan hyvä esimerkki tästä.

Niin, kuinka relevanttia kamaa bändi tekee nykyään? Tässä uuden levyn nimibiisi. Jos tällainen ketterä taidepoppailu kiinnostaa:

Deacon Blue - Believers

Joskus levy heijastelee sen hetkistä tunnetilaa täydellisesti, kulkee synkassa lohduttomien tai lohdullisten tunteiden kanssa. Poppislevy on tehty ihmiselle yhdeksi elämän piristysruiskeista, kevyt, maistuva, jopa syvältä kouraiseva. Deacon Bluen toissavuotinen Believers(16) on jotain tällaista. Kulkevat popmelodiat saavat seurakseen laulaja Ricky Rossin sokerihuurretun äänen ja bändin 30 vuoden soittokokemuksen.

Skottilainen Deacon Blue popsahti musakenttään 80-luvun loppupuolella muotovalioilla ja kasarisoundeilla puleeratuilla levyillään.  Ensimmäiset levyt Raintown(87) ja When The World Knows Your Name(89) iskivät kiinni heti hittikantaan, Loaded ja Real Gone Kid ja hipoivat hittilistojen kärkipäätä. Seuraava levy Fellow Hoodlums(91) on mielestäni bändin paras. Puhtoinen popilmaisu sai tällä levyllä mausteeksi tarpeellisen määrän muita musiikillisia sävyjä. James Joyce Soles ja Your Swaying Arms ovat levyn parhaimmistoa. Deacon Blue teki vielä yhden pätevän levyn Whatever You Say, Say Nothing(93) ja jäi sen jälkeen uinuvaan, harvakseen levyttävään tilaan. Vasta 2010-luku sai bändin uudelleen lentoon, tuoreilla levyillä: Hipsters(12), New House(14) ja em. Believers(16) bändi elää uutta vahvaa luomiskautta.

Believers(16), se kai on tehty tälle ajalle vastaiskuksi, että vielä saa ja pitää unelmoida, olla pöhkö ja hattarankevyt taivaanrannanmaalari, melkein itku silmässä laulaa lintuparvista, rakkaudesta, vapaaksi pääsystä, One day you gonna be free, kuin Birds biisissä lauletaan. Biisi joka kulkee kuin hurmoksellinen pikkulintuparvi, tehden taivaalla symmetrisiä parvikuvioita, nousee ylemmäksi, tekee hetken kauniimmaksi, luo yhteyden suurempaan, luontoon, rakkauteen. Myönnän, tämä on paksua ja rähmäsilmäistä tunnetta. En osaa analysoida paremmin, setä on paksusti täynnä tätä jotain, on reunat, on melodiat, suurempi konteksti ja se on vain yksi, se on TUNNE, se on paksu tunne, mutta sillä minä elän läpi tämän pitkän illan ja iltapäivän.

Afrojazz Quintet feat. Jimi Tenor & Charlotta Kerbs - Klubi. Tampere. 12.1.2018

Uuden vuoden ensimmäinen livekeikkani oli hieman mukavuusalueeni ulkopuolella. Tänään ei kuunneltu setärokkia eikä partaisia singer-songwritereita vaan hypättiin uskaliaasti jatsimman ja afromman kaman pariin. 

Afrojazz Club goes Tampere! Suuren suosion pääkaupunkiseudulla saavuttanut Afrojazz Club saapuu Tampereen Klubille. Afrojazz Clubin housebandin Afrojazz Quintetin vieraina kuullaan spacejazz-afrobeat-avantgardisti Jimi Tenor ja soul-blueslaulaja Charlotta Kerbs.

Afrojazz Quintet feat. Jimi Tenor & Charlotta Kerbs - kokoonpano:
Jimi Tenor, laulu, tenorisaksofoni, huilu, koskettimet
Charlotta Kerbs, laulu
Antero Priha, trumpetti, laulu
Akim Color, congat, talking drum, laulu
Julius Heikkilä, kitara
Daniel Iiskola, basso
Ilmari Heikinheimo, rummut
Alvar Gullichsen, lyömäsoittimet, laulu

Afrojazz Clubin perusti vuonna 2013 taiteilija-muusikko Alvar Gullichsen ja muusikko-tuottaja Marko Roininen Helsingissä. Klubia on järjestetty säännöllisesti pääkaupunkiseudulla Kumpulan Kylätilassa, Korjaamolla ja Storyvillessä.

Afrojazz Club on moninainen ja turvallinen kohtaamispaikka kaiken taustaisille afrobeatin ja maailmanmusiikin ystäville. Sen filosofiana on tarjota esiintymistilaisuuksia Suomessa toimiville monikulttuurisille bändeille ja edistää kulttuurien välistä dialogia taiteellisen yhteistyön hengessä. 
(Tapahtuman facebook-sivusto)

Keikalle houkutteli vanha musiikillinen tuttavuus, Jimi Tenor. Ennen Tenorin osuutta afrokvintetti kera laulaja Charlotta Kerpsin heitti tunnin mittaisen läpeensä laadukkaan keikan. Pääosin rokkikeikkojen kokemuksellani oli vaikeampaa tunnistaa setistä itselleni tuttuja kappaleita, niitä ei tainnut olla yhtäkään. Laulukielenä oli useimmiten englanti, jossain kohtaa swahili. Tämän suomalaisen naisvokalistin osuus yhdessä swahilinkielisessä "balladissa" oli tyrmistyttävän hieno. Laulajattaren äänenkäyttö oli ihan omaa luokkaansa, mutta paljon muuta kuin muotovaliota idols-laulantaa, nyt oltiin jazz-laulun ytimessä, syvässä ja suvereenissa oman äänen hallinnassa.

Kvintetin soitto oli kaikin puolin varmaotteista, kolmen lyömäsoittimen osuus bändissä teki siihen vahvan rytmillisen perustan. Soolot vuorottelivat Antero Prihan maukkaasta trumpetista, aina vokalisti Kerpsin kautta kitaraan ja rytmisoittimiin. Akim Colorin "talking drum" tyylinen laulu soiton ohessa oli mielenkiintoista ja hyvin voimallista. Jotenkin se rikkoi hetkeksi kvintetin luoman rytmimaailman, mutta vahvalla ja päämäärätietoisella otteellaan vei koko pumpun hienoihin improvisatorisiin vesiin. 

Pienen tauon jälkeen kvintetti nousi uudestaan lauteille, nyt Charlotta Kerps oli vaihtunut Jimi Tenoriin. Muuten kvintetti pysyi entisellään. Tenorin olemus oli jännästi maanläheisellä tavalla cool.  Herran pääasiallinen instrumentti oli saksofoni kera mitättömän pienen kokoisen sähköurkusetin. Saksofoni näytti olevan täydellisesti hallussa ja pienestä kosketinlaatikosta taiottiin sopiviin väleihin monenlaista sähköistä ujellusta. Mitään ylimääräistä ei tehty, mutta kaikki osui kohdalleen. Myöskään Tenorin settilistasta en tunnistanut montaa kappaletta. Jälkeenpäin jäi otsalohkooni kummittelemaan kaksi hienoa tsipaletta: Mogadishu Ave ja Magical World. Molemmat Jimi Tenorin & Kabun Kabun levyltä: 4th Dimension(09). Ensimmäinen näistä kappaleista oli jykevä Herbie Hancock tyyppinen torvijatsi, jossa Priha ja Tenor töräyttelivät torviaan mahtavassa unisonossa. Yksi keikan kohokohdista. Mutta illan helmi oli viimeisenä kuultu em. Magical World. Tässä lavalle nousi myös Charlotte Kerps tukemaan Tenorin laulua. Kerps sai mainion soololauluosuuden biisin loppupuolella, josta tuli etäisesti mieleen Pink Floydin Great Gig In The Skyn hieno naisvokaalisuoritus.

Keikan ei-toivottu jälkiseuraus oli se, että koko lauantai aamupäivä meni Tenorin levyjä metsästäessä netistä. Jimi soolotuotanto on muhkea ja kauttaaltaan laadukas. Useista levyistä on ilmestynyt vinyyliversio sekä näiden ohella paljon erilaisia ep-levyjä. Levyjen selaaminen sai suorannaisen ähkyn päälle, mitä ja minkälaista tilasin ja mistä? Pidin levysormeni kuitenkin maltillisena ja klikkasin vain yhden kerran "Place order" nappia, ostoskoriin putosi kolmella eurolla vuosituhannen alun jatsahtava: Higher Planes(02) cd-levy.

Broadcast - Härmän jenkkipallo

Olen viime aikoina hämmästellyt kuinka laadukkaita rokkiplattoja täkäläinen Broadcast teki muinaisella 80-luvulla ja vielä yhden 90-luvullakin. Who's Got The Ball(83) levy ja nimikappale singautti bändin mukavaan hypesumuun, josta ei tainnut koskaan poikia mitään isompaa sukseeta vaikka nimikappale voitti amatööribändien Battle of Bands - laulukilpailun. Levyn slovari You Broke My Heart vetää täysillä vertoja tuon ajan kansainvälisen tason hitureille, haastaa niin Carsin Driven kuin vaikka Aerosmithin Angelin. Upea hituri edelleenkin, täynnä teinituskaa ja kaunispoika Kim Lömhölmin uljasta laulantaa. Toimii yhä.

Oliko pallolevyllä muita hyviä stygejä? Nyt kun kuuntelen tätä euron laarien vinyylihelmeä, niin voin todeta sen sisältävän tasalöaatuisen hyvän biisikimaran. Kakkosbiisi Rainy Night rullaa vauhdikkaasti, Rope on ärhäkkä rokki, On the Avenue on laadukas kakkosposken avaus, eikä levyn taso juurikaan heikkene loppua kohden. Ostakaa ihmiset tämä levy kun kirppareilla käytte. Näitä saa melkein ilmatteeksi.



Ennen Who's Got The Ballia bändi julkaisi kaksi vähemmälle huomiolle jäänyttä levyä: Broadcast(81) ja Heartbeat Paradise(82). Who's Got The Ballin jälkeen tuli äkisti Soon(84), jota kai muutenkin pidetään aika hätäisesti kyhättynä tekeleenä. Vuonna 1987, juuri ennen bändin telakoitumista, ilmestyi juureva ja vahva: Step on It(87). Tässä kohtaa uraa bändin jäsenet olivat jakaneet osaamistaan jo omien soolotöiden kanssa kuin muiden artistien levyillä. Etenkin Edu Kettusen sooloura lähti lentoon. Musiikillinen itsetunto oli kova ja Step On It(87) on vakuuttava näyttö siitä.

Yhdeksän vuoden jälkeen edellisestä ilmestyi bändin kuudes ja viimeiseksi jäänyt pitkäsoitto: Handcrafted(96). Tätäkin levyä metsästin kohtuullisen kauan kun en sitä tullut 90-luvulla ostaneeksi. Vihdoin kun sen löysin parilla eurolla kirpparilta yllätyin kuinka kovatasoinen levy onkaan kyseessä. Edellisestä Step on It(87) levystä on otettu vielä askelia eteenpäin. Biisit ovat kestäviä, hyvin soitettuja ja levy paranee kuunnellessaan. Levyä kuunnellessa ihmettelee, että miksi se ei ole breikannut kansainvälisesti? 80-luvun suomibändeistä muun muassa Havana Black, Grincos Locos, Night of Iguana ja Smack saivat levytyssopimuksen(tai melkein) ulkomailta, mutta tarjottiinko Broadcastille edes mahdollisuutta? Rahkeita olisi ollut. Tosin bändin basisti Masa Maijanen ja rumpali Miri Miettinen olivat myöhemmin osa Grincos Locosia.

Tässä ajassa Broadcast on hyvin epämuodikasta musaa, tällaisella leveällä jenkkityylillä harva bändi enää lyö itseään läpi. Olen miettinyt em. Handcraftedia(96) levynä jollaisen Eaglesin tyypit olisivat halunneet tehdä 90-luvulla, jos vain olisivat osanneet. Ehkä tässä haisee vähän Härmän meininki, mutta kyseessä on kuitenkin varsin muotovaliota pop/rockia.

Bob Dylan - Mestariteoksia ja satunnaissinkkuja

Kohtuullisen vaikeasti löydettävä ja nykyisin hinnoissaan oleva Bob Dylanin triplakokoelma Masterpieces(78) sisältää useita harvinaisempia Dylan-biisejä vuosien varrelta. Yksi näistä on 70-luvun alun poliittinen helmi George Jackson, aikoinaan vain singlenä julkaistu tribuutti Mustien Panttereiden johtajalle George Jacksonille, joka tuli vartijoiden ammutuksi vankilapaossa 1971. Kuulin kappaleen ensimmäisen kerran viime kesänä kun ostin risan Masterpieces(78) kokoelman, kolmesta levystä oli tallella kaksi, mutta onneksi tämä kolmas levynpuoli josta em. kappale löytyi.

Kyseinen kolmas levynpuolisko on tuottanut allekirjoittaneella outoa levynkeräyksellisesti mielihyvää. Siltä löytyy 7 harvinaisempaa Dylan-vetoa. Täysin ennen julkaisematon demo Dylanin ensimmäisestä sinkusta: Mixed Up Confusion, ainoastaan sinkkuna julkaistut erinomaiset Positively 4th Street, Can You Please Crawl Out Your Window? sekä hyvinkin harvinainen sinkkubiisi Rita May. Mainitsematta jäi vielä kaksi sinkun takapuolta: Spanish Is the Loving Langue ja Just Like Tom Thumb's Blues(live).

Tässä kohtaa tullaan taas siihen kysymykseen kun on kerännyt levyjä ja kuunnellut musiikkia jo yli 30 vuotta, niin pakostakin musamausta on tullut tietynlainen. Dylan itsessään vaatii kärsivällistä korvaa ja sinnikkyyttäkin. Iso osa Dylanin musiikillisista esityksistä ei välttämättä miellytä korvaa, arvot ovat muualla, usein lyriikoissa, tosin ei aina niissäkään. Dylan on koko uransa ajan pyrkinyt karkuun kaikenlaisia määrittelyjä ja osittain ehkä siksi hänen musiikillinen uransa on kovin epätasainen, mutta myös yllättävä. Meitä Dylan- tietäjiä, fanaatikkoja kyllä riittää. Dylanin tajuaminen ja oman synteesin tekeminen on omalla tavallaan musankuuntelijan laudatur, jos et tajua Dylanin musaa, niin oletkos vähän tyhmä? Perseestä tällainen ajattelu. Itse yritän välttää Dylan-kaavun vetämistä päälleni ja olen usein mielissäni puhtaasta Dylan-kritiikistä. Itse kritisoin voimakkaasti Morrisseytä, jonka musiikillinen anti kautta aikojen on kohtuullisen heikko. En yksinkertaisesti tahdo jaksaa kuunnella yhtäkään Mozzarella-sooloalbumia alusta loppuun, siinä on vaan jotain sellaista joka ei uppoa. Ehkä liiallinen älyllisyys ärsyttää.

Takaisin aiheeseen, miksi tuollainen sekalaisten sinkkubiisien levynpuolisko miellyttää niin paljon? Siihen on kai tavallaan tiivistetty monta levynkeräämisen märkä uni - kohtaa. Siinä on aidosti biisejä joita ei löydy edes spotikasta, biisit ovat nätisti yhdellä levynpuoliskolla(joka on myös kohtuullisen pitkä), biisit ovat kauttaaltaan hyviä, ne edustavat Dylanin 60-70 luvun vaihteen verevintä puolta, sekä ennen kaikkea George Jackson, kun kuulee hyvän Dylan-biisin ensimmäistä kertaa 46 vuotta sen ilmestymisen jälkeen, niin jotain murtuu sisältä. Ompas hyvä biisi, se on liki tismalleen saman ikäinen kuin minä, että vielä löytyy hyvää kuulematonta musaa suurilta artisteilta.

Jätän teillekin vielä George Jacksonin löytämisen ilon, enkä linkkaa biisiä. Tarjoankin loppuun Dylanin osuuden We Are The World-biisin sessioissa vuonna 1985. Tässä Dylanin epävarmassa kiemurtelussa on jotain hyvin inhimillistä:

Niilon ikuinen sadonkorjuu

Niilo ei hellitä. Biisien viljasiilo on aina pullollaan ja joka vuosi saamme nauttia ainakin yhdestä uudesta Neil Young - albumista. Se on monelle meistä liikaa, emme pysy laskuissa, emme välttämättä halua pysyä. Meillä on harvestit, rustneversleepsit ja harvestmoonit, ei me tarvita lisää Neil-rohtoa, kaikki on jo kertaalleen tehty. Väärin. Kaikki on jo useaan otteeseen tehty. Neil tietää sen, me tiedämme sen, mutta otamme mielellään vastaan aina tuoreen tunneaivastuksen, hätäisesti tehdyn levyllisen paljasta tunnetta. Miksi se Neil kiehtoo aina? Koska hänen ilmaisunsa kuulostaa aina aidolta ja vilpittömältä. Se on harvinainen taito, kyky olla läsnä biisissä. Otan vertailukohdaksi U2:sen Bonon, joka laulaa edelleen vereslihalla ja kaikkensa antaen, mutta mitään ei liikahda sisällä.

Viitisen vuotta sitten Crazy Horsen kanssa väsätty coverkiekko Americana(12) otettiin vastaan nuivasti, mutta originaalista materialista koostuva Psychedelic Pill(12) riemuisasti. Neil hulluinen hevosineen oli taas vauhdissa. Tupla-albumi piti sisällään 8 biisiä, pisimmät näistä liki puolen tunnin mittaisia. Walk Like a Giant oli albumin selkeä klassikkobiisi.

Mitä tämän jälkeen tapahtui? Vuoden 2014 alkuun Neil Young levytti Jack Whiten huomassa cover-albumin: A Letter Home(14). Köpöinen puhelinkoppiäänitys jakoi mielipiteet kahtia, monista se oli ainutlaatuinen veto, kun taas useammat pitivät sitä epäonnistuneena kokeiluna. Saman vuoden marraskuussa ilmestyi sooloalbumi: Storytone(14), joka käsitteli päälle liimatun kiusallisesti Niilon eroa vaimostaan Pegistä ja uutta rakkauttaan Daryl Hannahia. Levy ei saanut kovin mairittelevia arvioita, vaikka sisältääkin useita kelpo kappaleita, kuten: Plastic Flowers ja turhaan mollatun ilmastobiisin: Who's Gonna Stand Up?

Niin, tuosta albumista alkaen Neilin levyt olivat voimakkaan kantaa ottavia, seuraava: Monsanto Years(15) oli puhdasta ilmastopropagandaa, vaan oliko se hyvää musaa? Seuraavan vuoden erikoinen(mutta vahva) livelevy Earth(16) nosti edellisen levyn biisien arvoa, ainakin People Want to Hear About Love ja Wolf Moon osoittivat kestävyytensä. Earthin kappaleiden väliin oli liitetty erilaisia luonnonääniä, aina sirkkojen sirityksestä lehmän ammumiseen. Tämä oli monille faneille liikaa, kun taas itseäni tämä ratkaisu viehätti. Kyseinen soittimien ja luonnonäänien kollaasi oli hienosti nähtävissä edellisessä Neil Youngin Suomen konsertissa Hartwall-areenalla viime vuonna.

Kaikkien yllätykseksi(no joo) Neil pukkasi vielä vuoden 2016 loppuun uuden studioalbumin: Peace Trail(16). Rumpali Jim Keltnerin ja basisti Paul Buchnelin kanssa kolmistaan levytetty albumi teilattiin(taas) köpöiseksi ja liian nopeasti tehdyksi. Niin, uskallanko väittää, että tämä onkin vallan hyvä levy? Nimikappale: Peace Trail on romuluisen tunteikkaasti kulkeva Neil-standardi, Terrorist Suicide hang Gliders, Show Me, John Oaks ovat kaikki mukavia pikku biisejä, mutta kuitenkin enemmän kuin "pikku" biisejä. Albumin kohokohta on hauskan verkkaan kulkeva "Neil-rap" My Pledge, jossa vanhempi valtiomies tarkkailee ympäristöön ja itseään rehelliseen tyyliinsä. Albumin päättää My Robot, jonka vocoder-kohdassa on hauskoja Trans(82) haikuja. 

Vuoden 2017 alkuun saimme huolestuttavan uutisen Neilin terveydentilasta. Jotain oli vialla, kevään sovitut jutut pitivät peruuttaa. Hätä ei ollut kuitenkaan tämän näköinen. Kesällä ilmestyi melodialtaan terhakka ja lyriikaltaan pateettisen paljas maailmanpelastusbiisi: Children of Destiny. Se ennakoi nyt joulukuun alussa ilmestynyttä studioalbumia: The Visitor(17). Eikö tämä voisi jo riittää? Varsinkin kun levyn kakkossinkku oli kiusallisen alleviivaava Trump-tsipale: Already Great. Ei tämä taida riittää vieläkään. 72 ikävuotta ei ole edes hidaste, se on nopeude. Levyllä on taas kelvollisia kappaleita, kuten turvallisen tarttuva: Change of Heart ja, öh, karnevaalimainen Carnival, joka on musiikillisesti mukavan erilainen ja piristävä. Taustalla kuuluu paljon Neilin naurun rätkätystä. Pointsit siitä. Tässä kokonaisuudessa em. Children of Destiny ja Already Great kuulostavat paremmilta kuin yksittäisinä biiseinä. Näin Neilin ehkä viideskymmenes albumi saa synninpäästönsä ja uusi vuosi pian alkunsa...ja seuraava vuosi, todennäköisesti taas uuden Neil Young-levyn. Nähtäväksi jää. 

Tässä soittolista Neilin viimeisimpien levyjen parhaimmistosta: