sunnuntai 9. maaliskuuta 2008






LONTOO, SOHO, 27.2.2008






Pieni katsaus Sohon levykauppoihin.

Sen vähäisen informaation mitä löysin netistä Lontoon levykaupoista, mainitsivat Sohon. Okei, suunnistin Sohoon. Kohtuullisen helppo löytää, Lontoon pääkadulta Oxford streetiltä, poikkeaa Berwick street oikeaan lännestä päin tultaessa. Aika pian, ensimmäisten korttelivälien jälkeen alkaa tippumaan pieniä putiikkeja, joukossa levykauppojakin, joita on loppujen lopuksi aika vähän.

Sister Ray, joka on kuulemma äänestetty viime vuonna parhaimmaksi indierock-kaupaksi.
Ok, musavalikoima kattava, rockia löytyy kiitettävän laajalla skaalalla. Siisti kauppa, mutta vinyylejä kovin vähän, esim. HMV-ketjuun verrattuna. Erikoisuutena sekä Sister Rayssä, että HMV:ssä Suomeen verrattuna on se, että jokaiselle bändille ja artistille on nimetty oma lokerikkonsa. Suomessahan bändiltä pitää jonkin verran olla back-kataloogia olemassa, että tuollainen ylennys suodaan.

Katua edetessä sen oikealla puolen Broadwick streetin jälkeen löytyy kaksi divariluontoista kauppaa. Ensimmäinen on nimeltään on Vinyl Junkie, vähemmän perinteitä rokkiplattaa, enemmän tanssipitoista muovia, nelivitosia deejii käyttöön.
Toinen kauppa, Music&Video exchange otti haltuunsa. Mukaan tarttui paljon perusrock- vinyyliä kuuntelutarkoitukseen, ei mitään diggailu spesujuttuja. Löydöistä mainittakoon Graham Parkerin&Rumourin sinkku New York Shuffle vuodelta 1977 50 pencellä ja Godley&Cremen Ismism kaheksankytluvun alusta punnalla.

Parin korttelivälin päästä, Sohon strippiluolien keskeltä löytyy ehkä autenttisin levydivari, halpojen vinyylien myymiseen erikoistunut liike. Lähestulkoon kaikki vinyylit lähtivät kahdella ja puolella punnalla. Levykasoja lojui pitkin poikin erityisen ahtaan ja sokkeloisen kaupan lattioilla.
Tinkiminen ei onnistunut, vuokrakin piti kuulemma maksaa. Mukaan tarttui Paul Carrackin ensimmäisen, aivan liian unohduksiin painuneen bändin Ace:n toinen albumi "time for another" jota en ole koskaan nähnyt Suomen levykaupoissa.

sunnuntai 13. tammikuuta 2008

Syksyn satoa



Hieman koontaa viime syksyn mieleen jääneistä levyistä. Kyseessä ei suinkaan ei ole top 5 -lista (näitähän on kuusi) vaan levyjä, joista tulen kuluneen syksyn mitä todennäköisimmin muistamaan.

I’m not there – leffan soundtrack. Kyseinen leffa pyöri Tampereella vain kusisen viikon, joten joudun todennäköisesti odottamaan että raina tulee videovuokraamoihin. Ainakin arvioiden ja trailereiden perusteella Bobby Z on saanut arvoisensa elämäkertaelokuvan, ja se sopii varsin hyvin viime vuosien muun laadukkaan Dylan-matskun joukkoon. Soundtrackiin on paneuduttu useammankin kovan nimen voimin ja levyt sisältävät joitakin mainioita versiointeja, itsestäänselvyyksiä välttäen. Willie Nelsonin ja Calexicon yhteistyö sujuu saumattomasti Señorilla, Street Legalilta tutulla helmellä. Calexico pelaa hyvin yhteen myös Iron and Winen kanssa, kuten pari vuotta sitten ilmestyneen In the Reins –yhteislevyn jälkeen voi odottaakin.

Charlotte Gainsbourg on joka folk-pojun märkä uni, mutta Just Like A Woman on tässä pelkkää latteaa kuiskailua. Näinhän siinä toki käy yleensä kun malli tai näyttelijätsubu laitetaan laulamaan. Mutta Sergen musikaaliselta jälkikasvulta odottaisi parempaa.

Niin, ja All along the Watchtowerin versiointiin ei enää pitäisi antaa lupaa, vaan alkuperäinen sekä Hendrixin versio tulisi kanonisoida.

Radiohead: In Rainbows. No olihan tätä odotettukin. Tai niin pitäisi sanoa. Mutta minä olen kuta kuinkin hylännyt pojat Kid A:n säksätyksen jälkeen. Siksi syksy toikin mukanaan iloisen jälleentapaamisen. Kuten muutkin arviot suuressa yhteisymmärryksessä toteavat, levy vaikuttaa vaivattomasti syntyneeltä, vaikkei kunnianhimottomalta. Säväreitä saa erityisesti Reckonerilta, jossa Thomppa muikean rumpupaukkeen saattelemana ulvoo jäljittelijänsä suohon.

Liekki: Kalliot leikkaa. Tätä todella odottelin kädet hiessä ja suolet jäässä. Suven sinkku Marie vaikutti sellaiselta kikkeliltä että pelkäsin pahinta. Toisaalta myös Rajan piirsin taa –levyn Veljet –single herätti aikoinaan pelkoja Van Halen –tyyppisestä nolauksesta (ajattelen tässä 1984-levyä - vaikka olihan siellä Hot for Teacher ja Panama...), mutta sitä seurasi lopulta bändin paras levy.

Tälläkin levyllä Liekki pysyy Liekkinä, vaikka mukaan on heitetty entistä enemmän progressiivista kikkailua. Myös Jannen ääni on mataloitunut. Liekö syynä herran viime aikoina kasvanut kaikupohja? Liekki on aina ollut kevätmusiikkia, joten luulen että tämä levy lähtee uudelleen tehokuunteluun jahka hiirenkorvia alkaa pukata.


Devendra Banhart: Smokey Rolls Down Thunder Canyon. Deve näytti musalehtien kuvissa intialaiselta gurulta ja herra näyttikin sijoittuvan osaksi ärsyttävää hippifolk-innostusta, jonnekin Joanna Newsomin kaltaisten kummallisuuksien joukkoon.

Siksi yllätyinkin levyn annista ja aluksi ohimennen kuulemastani Seahorsesta. Kappale alkaa vaisusti tunnustellen, etenee sumuiseen jazz-unelmointiin, ja lopulta katoaa aavemaiseen huhuiluun. Freely nousee lähestulkoon van Morrisonin inspiroituneimpien 70-luvun vetojen tasolle. Taianomainen Cristobal, levyn avausraita, lienee lopulta kappaleista vaikuttavin. Herralta voisi odottaa hyviä säveliä Pablo Nerudan runoihin.

Scandinavian Music Group: Missä olet Laila? Ennen levyn julkaisua sain kuulla, että SMG-kin on vihdoin hypännyt alt. country –bandwagoniin. Laskelmoitua, perkele.

Mutta mutta. Vieläkö soitan banjoa -kappale sulatti sydämen oitis. Kyllä, olen helppo tapaus – vähän pedal steeliä, banskua ja haikeaa harmonisointia, niin olen myyty. Enkä edes kuulu Terhi Kokkosen spanielinsilmäiseen ihailijakuntaan.

John McGregor: Maa ei oo pimee. Oi voi. McGregor teki viime talvena vaikutuksen henkevällä esiintymisellään Telakan hämyssä. Mutta jotenkin kappaleiden sanat saavat aina aikaan epämiellyttävän tunteen, joka ei ole kaukana myötähäpeästä. Mutta toisaalta Suomesta on vaikeaa löytää artistia, joka osaa olla herkkyydessään ja henkevyydessään näin vilpittömän naiivi - vailla ivan häivää. Musiikkiinsa mies on lisäksi onnistunut tuomaan parhaat melodiset ainekset englantilaisesta folkista. Maa ei oo pimee on Joki –plättyä huomattavasti valoisampi ja rehevämpi. Jahka synkkä kyynikko minussa aikanaan irrottaa otteensa, saattaa levy antaa itsestään paljonkin. Vuoden suomalaiseksi levyksi en sitä kuitenkaan Soundin lailla nimeäisi.

maanantai 17. joulukuuta 2007

CONTROL



Diggaileeko kukaan oikeasti Joy Divisionin "Closeria"? Ja jos diggaileekin, niin miksi? Nämä olivat ensimmäiset ajatukseni kun astuin ulos leffateatterista.
Ian Curtis, Joy Divisionin laulaja, 23 vuotiaana itsemurha ja postyymina hemmetin synkkä jäähyväislevy.

Mustavalkoinen leffa, synkähkö nuori mies kävelee upouusi David Bowien "Aladdin Sane" kainalossa kotiinsa, ei sanaakaan vanhemmille, Bowie lautaselle, rööki huuleen ja kuvauksellisesti sängylle loikoomaan. Elokuva löytää heti svenginsä, väylän nuoruuteen, yllättävänkin iholle käyvään tunnelmaan. En usko, että pääosan esittäjän valinta olisi sattumaa, luontevaa näyttelyä tukee aito rokkivartalo.

Leffan alkupuoli on erityisen vetoavaa seurattavaa, Joy Divisionin esivaiheita seuraataan kronologisesti, historiatietoja mukaillen, aina Sex Pistols-keikasta Factory-recordsin Tony Wilsonin kohtaamiseen, josta kehkeytyy Joy Divisionin uran verevä alku. Verevä siinä mielessä, että legendan mukaan Tony Wilson allekirjoitti levysopimuksen omalla verellään. Factoryn ja Tony Wilsonin tarinaa on oivasti kuvattu aikaisemmassa Ian Curtisia sivuavassa elokuvassa, 24hour party peoplessa.
Ehkä vaikuttavinta antia leffassa ovat hyvin autenttisen oloiset livevedot, käsittääkseni näyttelijöiden itsensä oikeasti esittäminä!? Joy Divisionin ja nykyisen New Orderin jäsenistä Peter Hook kuvaillaan varsin hankalaksi mieheksi, liekö "Hooky" itse on antanut sille suostumuksensa? Bändin nykytilan tietäen, Hook lienee välirikossa Sumnerin ja Morrisin kanssa, että viittauksissa miehen vaikeasta luonteesta on kenties jotain perää?
Tarinan tuttuus hieman häiritsee katselukokemusta, mielessä pyörii väistämättä että milloin Curtis vetää itsensä naruun ja loppuuko leffa siihen? Kerronta etenee kiinnostavasti kohti kliimaksia , päähenkilön ongelmat vaikuttavat varsin uskottavilta ja jopa perinteisiltä parisuhdeongelmilta - ja mitä itsensäpettämisestä voi pahimmillaan seurata.

tiistai 11. joulukuuta 2007

Shake!


Tuiki tarpeellista turhuutta. Aina ei ole mahdollista turista keski-ikää kolkuttelevien miesten kanssa keskenkasvuisten miesten musiikista tuhdin bitterin ääressä. Kiekua kovaan ääneen mielipiteitä, joita kukaan ei kuuntele.

Mutta hei, tänään tulee kuluneeksi 40 vuotta ja 1 päivä siitä, kun soulin ehkä munakkain ja herkin käkkäräpää siirtyi täältä ikuisuuteen Madison Wisconsinin yllä. Otis Redding ehti saavuttaa pop-ikonin kypsän iän eli 26 vuotta.

http://www.youtube.com/watch?v=LcYwDb_JMNg&feature=related



SINERTÄVÄN HARMAUDEN ÄÄNI

Olen pienessä unessa. Minulla on sinertävän kuulaat silmät ja pallokuvioinen paita, katselen sängyltä komerooni päin.
En osaa liikkua, olen jumittunut paikalleni. Komeroni oven raosta hehkuu outoa valoa, sydämessäni - tai sen korvikkeessa, on outoa tuulen tapaista kuiskintaa, etäistä naurua tai kaunista musiikin kuminaa.

Komeron ovi aukeaa naukaisten, näen siellä jotain minkä tunnen omakseni. Nousen ylös vaikka heikottaa, leukani kalkkaa tarpeettoman suloisesti, häpeän hellyyttä kaipaavia ajatuksiani.

Kompuroin tutisten komeron ovelle, sydänalassani viiltää, näen jalkojeni juuressa kaksi paidastani pudonnutta palloa, ne kupruilevat ja nauravat minulle. Nauran hämillisesti takaisin. Pääni on 15% komeron sisäpuolella, 25%:ssa haistan kirpeän metallin, viillon ja oudon tumahduksen päälaessani.

Kadonnut kokoelmalevyni, vanha vinyyli, ehkä tupla-albumi, 15 hukassa ollutta biisiä. Muistelen sen olevan oudon väristä rokkia, harmaata ja sinertävää. Biisejä joista puuttuu kertosäe, mutta jotka eivät malta lopettaa kasvuaan. Ilmeisesti b-puolia, harvinaisempaa materiaalia.

Ensimmäinen levy ei soi, vasta toisen levyn kolme viimeistä kappaletta löytävät korvani. Vähän yli kuuden minuutin lopetusbiisi, se tuntuu riittävän minulle. Päässäni huimaa, olen taas sängylläni. Herään unestani, tunnen valtavaa ikävää. Vielä löydän tuon levyn.

Haisee rokilta

Ajan kiireys ja kireys, musajunien jyskytys, niiden hierova helpotus

Ainaista uuden alkua, joutumista, eläytymistä

Oma julkaistu musiikillinen näkemys, ehkä tarpeellinen vihje jostain, mistä?

Onko tarpeellista julkaista uutta blogia?

On tarpeellista