Rickie Lee Jones - Last Change Texaco

Huomaan jääväni Rickie Lee Jones diggailuni kanssa usein yksin. Ymmärrän kyllä hyvin jos tällainen persoonallinen jazz-rockääni ei varauksettomasti vakuuta. Pitkäpiimäiset, osin jollottavat kappaleet riipivät korvia ja tarjoavat kovin vähän kertosäkeitä ja koukkuja. Kuin olisi jääty suohon kiinni joikhaamaan, on ollut liikaa aikaa kynäillä tylsiä ralleja, kuka nyt tällaista musiikkia haluaisi kuulla?

Näin myönnän itse välillä ajattelevani kuunnellessani Rickie Leen musiikkia. Tuotanto ei kauttaaltaan vakuuta, paljon löytyy tylsää kelausta, lauluja ilman fokusta,  tarpeetonta ja pitkästyttävän kuuloista musiikkia. Mutta vastapainoksi löytyy riittävästi helmiä, uskomattoman intiimiä vokalisointia, taikaa, selittämätöntä ja kahlitsematonta musiikkia. Näiden helmien vuoksi jaksan vuosi vuoden jälkeen kaivaa Rickien levyjä hyllystä levysoittimeni timanttineulan alle. 

Olin onnekas kun pääsin kaksi vuotta sitten artistin keikalle Tavastialle, juuri ennen tätä riipivää kulkutautiaikaa. Tuolta keikalta kirjoitin oheisen bloggauksen, josta löydät lisää määritelmiä  Rickie Lee Jonesin musiikista...ja tietty hyvän(uskallan väittää) keikka-arvion:  http://homesickhounds.blogspot.com/2019/11/rickie-lee-jones-tavastia-helsinki.html

Viime syksynä ostin Rickie Lee Jonesin elämänkerran: Last Change Texaco (21), jota tietääkseni ei ole vielä käännetty suomeksi...ja tuskin tullaan kääntämäänkään.  Ja kuinka tarpeellista on edes kääntää rockelämänkertoja tässä maailman ajassa, jossa nykynuoriso kasvaa suvereeniin englannin kielen käyttöön. Tietty me vanhemmat ikäpolvet tarvitsemme käännöksiä ja apuja(puhunko vain omasta puolestani?), sillä onko kukaan Rickie Lee Jonesin musiikkiin syvällisesti perehtynyt suomalainen huono englannissa? 

Tämä elämänkerta kisaili vahvasti viime vuoden parhaan rockelämänkerran tittelistä, monet musalehdet noteerasivat Last Change Texacon kirjaäänestyksissään ihan terävimpään kärkeen. Minun itse oli vaikea päästä ns. kirjan selkään. Se tuntui alkuun jotenkin liian intiimiltä ja jutustelevalta, paljon tarpeettomia yksityiskohtia lapsuudesta. Tämä on usean elämänkerran helmasynti tai ominaisuus, jäädään kelailemaan lapsuusajan asioita turhankin tarkkaan. 

Niinpä unohdin kirjan pariksi kuukaudeksi, kunnes taas joulun alla palasin sen pariin uudelleen. Aloitin kirjan lukemisen sen mielenkiintoisimmasta kohdasta, eli rakkaussuhteesta Tom Waitsin kanssa 70-luvun lopulla. Mutta himmasin saman tien(koska halusin säästellä tuota kohtaa) ja hyppäsin noin puoliväliin, teinivuosiin, joissa oli jo paljon Rickien musiikillisen tien löytämisen eväitä. Ei silti, kyllä ihan alkupään ns. suvun orpotarinatkin olivat loppujen lopuksi kiinnostavia. 

Rickie kertoo hyvin valaisevasti siitä, mitä on olla muusikko, trubaduuri ja kuinka vain kaikista hurjapäisimmät meistä valitsevat tämän tien. Uran alkuun pääsemissä oli monenlaisia käänteitä, jotka kerrotaan kirjassa seikkaperäisesti. Päihteet ovat näytelleet varsin isoa osaa artistin alkuvaiheessa, etenkin kakkoslevyn Pirateksen aikaan ja sitä seuranneelta kiertueelta. Myös päihteet oli syy hänen ja Tom Waitsin suhteen päättymiseen, jota Jones kuvailee elämänkerrassaan varsin laveasti. 

Rickie Lee Jonesin kieli kerronnallista, vetävää ja sanoisin myös, että laadukasta. Hyvin kirjoitettu englanninkielinen kirja saa minut lukijana paremmin tempautumaan mukaan. Näin silloin kun kirjoittaja löytää tavallaan saman aaltopituuden kanssani. Rickie löysi. Näin kävi aiemminkin Everything But The Girl yhtyeen laulajan Tracey Thornin mainioiden elämänkerrallisten kirjojen kanssa.

Yhdessä tarinallisessa kohdassa kirjassaan, Rickie kertoo kohtaamisesta Van Morrisonin kanssa Irlannissa jossain "maalaisfestareilla", jossa Van esiintyi. Van kehui myös Piratesia, mutta yhtälailla sai yllättävän raivarin, jonka purki Jonesin päälle. Kirjasta löytyy muitakin herkullisia muusikkokohtaamisia. Esimerkiksi Little Featin Lowell George on näytellyt isoa osaa Rickien uran alkuvaiheessa. Lowell levytti Jonesin kappaleen Easy Money omalle sooloalbumilleen: Thank's I'll  Eat It Here (79). 

Last Change Texaco on musiikkielämänkerraksi yhtä aikaa intiimi ja viisas. Eletyt vuodet, peittelemätön reflektointi oman uran monista (kivuliaistakin) vaiheista nostaa sen lukemieni elämänkertojen kärkipäähän. 

Sitä vaan mietin, että jäänkö edelleen Rickie Lee Jones-fanituksen kanssa yksin. Neljästä ensimmäistä levystä minulla on kaksois- tai kolmoiskappaleet, jos vaan kohtaan ihmisen joka on löytänyt saman musiikillisen aarteen äärelle, niin mielellään lahjoitan muovikiekollisen verran tätä laadukasta ja erittäin omaperäistä Amerikan ääntä. Ja jos pitäisi suositella erityisesti jotain levyä Rickie Lee Jonesin tuotannosta, niin sanoisin, että se on kakkoslevy: Pirates(81). Joka on myös erolevy Tom Waitsista.

Tämä kappale taas löytyy erinomaiselta: Flying Cowboys (89) levyltä. Sen alta löytyy spotikka-soittolista artistin parhaista biiseistä.

https://open.spotify.com/playlist/5Zcat4cblZHI0xCUurIk8T?si=f631dc37bafe467f