Roger Daltrey - Thanks A Lot Mr.Kibblewhite

Kiitokset menee Roger Daltreyn opettajalle, Mr.Kibblewhitelle joka potkaisi tulevan rokkitähden pois koulusta ja teki hänen alavalintansa helpommaksi. The Who yhtyeen solistin Roger Daltreyn elämänkerta oli itselleni pienoinen yllätys, koska kitaristi Pete Townshend oli kirjoittanut jo omansa muutama vuosi sitten, erittäin analyyttisen ja henkilökohtaisen kirjansa. En odottanut Daltreyn tekevän samoin, mutta näin kävi. Roger Daltreyn elämänkerta on oiva sisarteos Pete Townshendin osittain hankalalle ja mutkikkaalle ajatuksenjuoksulle. Daltreyn kirjallinen tyyli (tai hänen haamukirjoittajan) on suora ja rehellinen. Siinä missä Townshend pohtii ja analysoi, niin Daltrey kertoo vetävällä tarinallisella tyylillä miten asiat oikein menivät silloin kun The Who oli suosionsa huipulla ja tähtipölyä leijui silmissä.


Ensinnäkin Daltrey oli bändin se vähiten päihdeveikko. Ensimmäisellä lyhyellä Euroopan kiertueella 1965 The Who:n muut jäsenet Daltreyta lukuun ottamatta vetivät päihteitä ja pillereitä kaksin käsin, niin että musiikillinen anti oli ala-arvoista. Tämän jälkeen Daltrey päätti erota bändistä. Mutta jo muutaman viikon jälkeen solisti oli houkuteltu takaisin bändiin sillä sopimuksella, että ennen keikkaa ei vedetä mitään, mutta keikan jälkeen jokainen saa tehdä mitä haluaa. Tätä sopimusta noudatettiin nippa nappa 70-luvun puolelle ennen kuin rumpali Keith Moonin päihteidenkäyttö karkasi käsistä. Daltrey oli siinäkin mielessä erikoinen tuon ajan rokkitähti, että kiertueiden jälkeen vetäytyi perheensä ja sukulaisten luo maaseudulle Sussexiin.


Iso osa elämänkertaa ruotii Daltrey ja kitaristi Townshendin suhdetta. Townshendin 70-luvun päihdekoukku ja paine luoda alati uutta ja parempaa materiaalia aiheutti kohtuullisesti skismaa kitaristin ja laulajan välillä. Jännite huipentui siihen, että Daltrey tyrmäsi Townshendin alakoukulla riidan päätteeksi. Daltrey oikoo kirjassa useita Townshendin kertomia väitteitä ja määrittelee kitaristin varsin vaikeaksi ja piikikkääksi yhteistyökumppaniksi. Mutta kaikesta tästä vaikeasta väännöstä huolimatta Daltrey ja Townshend ovat säilyttäneet yhteyden toisiinsa läpi myrskyisien vuosien ja ovat ainoat elossa olevat The Who:n alkuperäisjäsenet. Kirja tarjoaa The Whon:n rumpalin Keith Moonin teatraalisen surkuhupaiseen rokkitähtitarinaan lukuisia herkullisia yksityiskohtia. Sen sijaan basisti John Entwistleä kirja käsittelee melko vähän.

Daltreyn rokkitähteyden rinnalla on kulkenut 70-luvulta lähtien melko aktiivinen elokuvaura. Ensimmäinen rooli oli The Whon:n Tommy joka toi Daltreylle kohtuullista menestystä ja poiki roolin seuraavaan elokuvaan Lisztomania vuonna 1975. Tämä murskakritiikin saaneen elokuvan lavasteista Daltrey raahasi kotiin jättimäisen peniksen, jonka hän asetti puutarhaansa tököttämään sillä seurauksella, että naapuri teki valtavasta penisjäljitelmästä useita valituksia poliisille. Loppujen lopuksi Daltrey joutui luopumaan tästä valtavasta fallossymbolista.


Roger Daltrey kieltämättä kovin vaisua soolouraa kirja käsittelee melko vähän. Tosin ensimmäistä sooloalbumiaan: Daltrey(73) puolustelee siitäkin huolimatta vaikka muut bändinjäsenet ja manageriporraskin lyttäsivät sen täysin mitäänsanomattomaksi levyksi. No sitä se kyllä onkin, itse olen yrittänyt pyörittää levyä vuosikaudet, mutta jälkivaikutus on aina sama: eli sitä ei ole, mitään ei jää korvien väliin. Sen sijaan seuraava levy Ride A Rock Horse(75) on jo huomattavasti parempi kuten McVicar(80) soundtrackalbumi. Mutta ilman Who:ta Daltrey tuskin olisi luonut minkäänlaista musiikillista uraa. The Who:n neljän erilaisen yksilön dynamiikka ja Pete Townshendin erinomaiset kappaleet tekivät yhtyeestä enemmän kuin tekijöittensä summan.


Loppuosa kirjasta on kohottavaa tekstiä hyväksymisestä ja elämän rajallisuudesta. Jokainen The Who-keikka voi olla se viimeinen, iso kiitollisuus kulkee rinnalla, että saa vielä olla osa näinkin merkittävää rock-bändiä. Niin, viimeiset vuodet ja vuosikymmenen ajan The Who on keikkaillut ahkerasti, tehnyt yhden kelvollisen studioalbumin: Endless Wire(06). Itse näin The Who;n vuonna 2007 Hartwall Arenalla ja se ei ollut todellakaan mikään huono keikka. Energiataso oli korkea ja vanhat klassikkobiisit toimivat hyvin. Vielä varhaisempi muisto The Who:sta on vuodelta 1988 kun kirjoitin ammattikoulussa kynäpenaaliin nuo kolme kirjainta. Tunsin olevani kapinallinen, vaikka The Who oli jo tuolloin auttamatta menneen ajan bändejä. Huomasikohan kukaan kynäpenaalini The Who-logoa?


https://www.youtube.com/watch?v=v_3ks7-OjGc