Kadonnut ja suojamuoveissa.

Olin jo pitkään katsonut kengänkärkiini, etsinyt kiintopistettä horjuvalle kävelylleni. Ajoittain nostin katseeni ja otin vastaan pieniä kohtaamisia vastaantulevien ihmisten kanssa. En ollut parhaimmillani, mieleni oli harhailulle altis, liian monta tekemätöntä ja syntymätöntä asiaa täytti helposti pääni. Yritin paljon, ainakin ajatuksen tasolla, mutta käytännössä se ilmeni tukkoisena kävelynä asioiden ja ihmisten keskellä.

Enkä enää tiennyt mitä etsiä, tai siis etsiminen kyllä jatkui, mutta turhan tuttuja reittejä pitkin, keräsin muistomerkkejä nuoruudessa, vinyylilevyjä vuosikymmenien takaa. Aina keksin syyn tsekata joko Amazonilta tai Discogsilta jonkin tietyn levyn hinnan ja illan väsyneinä hetkinä painoin place order – nappia. Levyjä tippui tasaiseen tahtiin postiluukustani pitkin vuotta, useimmiten hyvinkin huokeita ja kukkaroystävällisiä ostoksia, mutta jostain syystä en saanut täyttä nautintoa irti näistä läpeensä laadukkaista muovikiekoista.

Avainsana oli: paljous! Minulla oli kaikkea. Minulla oli vaimo, tytär, työ, koira, ystäviä, auto, rivitalo, jopa julkaistu kirja ja aivan tolkuttomasti näitä soivia äänitteitä. Tästäkään huolimatta en saanut kiinni siitä kiihkeästä inspiraatiosta ja tunteenomaisesta vaikuttumisesta mitä näiden levyjen kautta etsin. Tottakai aikaa oli sen verran vähän, etten olisi voinut täysillä vajota musandiggailun houkuttelevaan maailmaan. Elämäni arvoperustani oli myös muotoutunut enemmän perhekeskeiseksi, nuoruutta ihannoivaa rockenrollausta oli välillä vaikea vastaantottaa. Minun oli vaikeampi vaivuttaa itseni tunteenomaiseen ja usein voimakkaan haaveelliseen musiikinkuuntelun tilaan, saada kiinni jostain kirkkaasta ja salaperäisestä pilvenreunasta johon vain musiikin avulla voisin yltää.

Kaikesta epäilystä ja musaähkystä huolimatta jatkoin edelleen etsimistä. Useat partasuti- ja Bruce- tai Graham-merkkiset artistit pitivät minulla helposti seuraa kiireisten päivieni varastetuissa luppohetkissä, kuten työmatkoilla, tytön päiväunien- ja Pikku Kakkosen aikaan. Olin saanut vihiä, että maineikas brittiartisti Graham Parker oli julkaissut viimeisen ns. vinyylialbumin vuonna 1993, eikä vuonna 1992, jolloin ilmestyi herran kypsän iän klassikkoalbumi: Burning Questions (92). Ajattelin, että tuon täytyi olla vain pieni vuosilukuvirhe, mutta sitten löysin netistä luotettavalta vaikuttavan linkin, että Graham Parker olisi tehnyt täysin akustisen sooloalbumin em. Burning Questionsin jälkeen. Tosin Parker julkaisi samaisena vuonna akustisen liven Live Alone! Discovering Japan! (93). Mutta nyt oli kyseessä toinen albumi, pelkästään omista uusista biiseistä kasattu platta ja ainoastaan vinyylinä julkaistu.

Nettisivustoa lueskellessani tunsi kuumenevani, en ollut varma ymmärsinkö kaikkea lukemaani, mutta mielikuvitukseni täytti helposti tekstin aukot. Myös ilta oli ehtinyt pitkälle ja muu perhe oli ilmeisesti mennyt jo nukkumaan. Läppärini loisti naamaani ihmeellistä tiedon valoa, eläydyin lähemmäksi tätä Graham Parkerin kadonnutta albumia. Laitoin taustalla soimaa Burning Questionsin. Release Me, Please Don't let me know!

Voi jytisevät rumpukalvot, tämä musiikkihan iskee taas sinne missä ei ole vierailtu aikoihin. Parkerin kähisevä fraseeraus ja vahvasti elämänmakuinen lyriikka heittää minut melkein selälleen.
Too many knots to untangle. Niin minullakin Graham, niin minullakin. Miksi nimesi on tuollainen vehnäkorppu, etkö voisi olla nimeltäsi vähän rokimpi, enhän minä sinusta kehtaa kenellekään kertoa, setämies vielä ja nuo tummat pokatkin päässä, hiukka klisee!

Burning Questionsin tahdittamana huomasin seisovani keskellä hyvinhoidettua ja hyvin englantilaista liikehuoneistoa. Jos uneni väittää tämän olevan levykauppa, niin saapi laittaa nyt keskeisiä argumenttejä kehiin. Raidallinen ja putipuhdas kokolattiamatto tuoksui voimakkaasti pesuaineelle ja huoneiston sivustoilla oli korkeita ja kankailla peitettyjä hyllyjä. Levyjä ei näkynyt missään, eikä minkäänlaista evidenssiä jotta tästä saisi miestä ja mieltä jollain tapaa virkistymään.

- Hei mister!
Säpsähdin vähän. Graham Parkerin pehmeä fraseeraus yllätti minut.
- Etsit sitä kadonnut levyäni?
- Kyllä vaan...
- Eikö Burning Questions ole aivan riittävä dokumentti tuosta ajasta?
- Tottahan toki se on, mutta jos sinulla on jotain vielä parempaa ja salattua?
- Ainahan sitä, kenelläpä ei olisi.

Parker virnisti lasien ja takaa otti pienen kitaranviritystystauon. Takaraivossani kihelmöi ja ensimmäisen soinnun jälkeen sinne syttyi tuli. Short Memories. Pirullisen tarkkanäköinen ralli politikkojen lyhytnäköisyydestä, lähimmäisen välittämisen tärkeydestä kera hemmetin tarttuvan kertsin. Muistin tanssineeni tätä veisua yhdessä tyttäreni ja koirani kanssa. Tuossa hetkessä niin moni asia oli oikein, pieni tyttöni nautti tanssimisesta ja selkeästi myös hyvästä musasta. Koira tajusi hetken ainutlaatuisuuden ja pyrki mukaan yhteiseen meininkiin. Myös itse lakkasin tuossa hetkessä etsimästä ja yrittämästä, ehkä sitä kadonnutta albumia ei ole tarkoitus löytääkään?

- Onko näin herra Parker?

Menin höläyttämään kesken biisin. Mutta biisin vastaansanomaton voima hiljensi minut ja herra Parker antoi minulle yhden silmäniskun. Biisien välissä Parker poltteli rauhallisesti tupakkia.

- Eikös tuo ole vähän vanhanaikaista?
Mietin turhan äänekkäästi.
- Joo, mutta kuuntelepas tätä!

You think we look pretty good together
You think my shoes are made of leather

But I'm a substitute for another guy
I look pretty tall but my heels are high
The simple things you see are all complicated
I look pretty young, but I'm just back-dated, yeah

The Who:n alunperin esittämä Substitute Parkerin akustisena versiona löi jalat alta. Kitara löysi sellaista herkkyyden ja voiman tasapainoa, siis dramatiikkaa, johon en uskonut itse The Who:nkaan yltävän. Ja Parkerin ääni, hellanlettas, se oli silkkaa haavoittuneen suden ulinaa, eräänkin pomomiehen vastaavaa ulvahtelua monta kertaa aidompaa ja särmikkäämpää. Olin myyty, jälleen kerran, myös unohtanut miksi olin taas täällä, keskellä tätä erinomaista musiikkia. Hurmokseni keskeltä muistin sen alkuperäisen kysymyksen.

- Mr. Parker, entäs se julkaisematon levysi?
Uusi tupakki syttyi sormien väliin, kitara lepäsi hoikahkojen polvien päällä, Parkerin naamalle syttyi leveä virne ja aina silmien suojana olleet lasit raoittuivat hieman.
- Kuunteles tätä!

En tiedä mitä se oli, mutta juuri sillä hetkellä havahduin hereillä. Kello oli puoli yksi yöllä ja olin nukahtanut läppärini ääreen. Nyt nopeasti hampaiden pesulle ja nukkumaan. Huomenna alkaisi lastenhuoneen tapetointi ja loppuisi tämä epämääräinen nuoruuden haikailu. Uni tuli nopeasti uudelleen ja siinä unessa pitelin tuota Parkerin kadonnutta albumia, avaamattomana suojamuoveissa. Sillä levyllä ei ollut nimeä, eikä biisilistaa. Siitä löytyi muuten kaikki oleellinen ja se rauhoitti minua. Aamulla en muistanut mitään, mutta kysymykset mielestäni eivät olleet häipyneet, ne odottivat vain oikeaa hetkeä. Mutta nyt minua odotti aikuisten ja miesten maailma. Näin minä itselleni kerroin.

 

Just another Radio-shot!

Juuri sillä hetkellä kun loppuvuoden levylöydöt olivat melkein tyydyttäneet kyltymättömän muovinnälkäni, nin eiköhän vaan tamperelaisen Radio-kirppiksen legendaarinen vinyylilaari nr. 51 oli ladannut alapesään laatikollisen oivaa muovia hintaluokassa: 0,5 - 2 euroa.

Aivan ensimmäinen löydöistä löi polveni veteläksi, saakeli soikoon, sehän oli Bruce Cockburnin : Nothing but a burning light (91), aivan maginen levy ja aivan tolkuttoman kallis vinyylimuodossa, nimittäin Discogsin aika hyvän hintamittarin mukaan siitä saisi maksaa halvimmillaan 45 euroa ja kalleimmillaan 134 euroa. Radion laarista levy lähti mint-kuntoisena kahdella eurolla. Vähintäänkin täydellinen päätös erittäin intensiiviselle Bruce Cocburn syksylleni, jonka kruununa oli tietenkin oiva keikka Lahdessa lokakuulla sekä Cockburnin alkupään tuotannon kartuttaminen sopuhintaan em. Discogsin kautta.

Eipä silti etteikö vajaan 20 levyn nippuuni olisi mahtunut muitakin varsin päräyttäviä löytöjä. Amerikkalaisen funk-rockin pioneerin Mother's Finest toka levy: Mother's Finest(76) lähti 50 sentillä. Eräätkin Chili-pippurit ovat imeneet paljon vaikutteita tästä bändistä ja jollain tavalla bändistä lähtee juonteita myös amerikkalaiseen southern rock-bändiin Molly Hatchettiin. Kahden euron löytöni Victoria Williamsin : Swing the Statue(90) on yksi näitä kadotettuja alt-kantriklassikoita. Huojuvaäänisen Williamsin musiikin voisi sanoa olevan aika läheistä sukua Neko Caselle.

Eurolla tai alle lähti Nils Lofgrenia, Tom Kimmelia(what?), Ultravoxia, Doll By Dollia, Mick Jaggeria, Michael McDonaldia, Manfred Mannia, John Wesley Hardingia ja Loggins & Messinaa. Selkeästi tämä Radio-kirppiksen myyjä ei hirveemmin arvosta 80-luvun lopun harvinaisempaa singer-songwriter-kamaa eikä 70-80-luvun jenkkirokkia. Nämä taas putoavat allekirjoittaneen musamakuun erinomaisesti, good for me! Mutta jos Radio-kirppiksen myyjä luet tämän, niin älä hemmetissä mene niitä levyjä kallistamaan, koska Tampereella on ehkä 1-2 Bruce Cockburnia ja Nils Lofgrenia kuuntelevaa miestä. Sinne ne levyt laariin jäävät pyörimään.

Tässä vielä em. aliarvostettu ja usein Elvis Costelloon verrattu(Tämän vuoksi siis aliarvostettu) John Wesley Harding, joka on vuosien varrella julkaissut useita täysipainoisia pop/rock-albumeja, tänään lähti radion laarista kahdella ekellä se ihka ensimmäinen Here Comes The Groom(90) ja vielä avaamattomana muoveissa. Jiihaa!

Valoa vuoden pimeimpään hetkeen - Jonna Tervomaa, Yo-talo, Tampere. 20.12.2013.

En ole koskaan ollut huonolla Jonna Tervomaan keikalla, mutta en myöskään näin kovalla keikalla. Ensi biisistä alkaen Yo-talon ilta tarjosi silkkaa läsnäolon juhlaa, vaikuttavan muusikon vaikuttavaa laulua, tunteeltaan jotain Patti Smithin ja Janis Joplinin välistä, mutta hunajaisemmassa formissa tarjoiltuna, aitoa ja raastavaa, kaunista ja lohduttavaa, erinomaista äänenkäyttötekniikkaa ja täydellistä eläytymistä. Jonna oli siinä edessämme teeskentelemättönä, hyvin sympaattisena ja rautaisena ammattilaisena.

Yo-talon pyöreä ja melko intensiivinen lavarakenne sopi hyvin Jonnalle ja hänen bändilleen, myös artistin itsensä mielestä. Uuden Eläköön(13) albumin kappaleet vakuuttivat vaikka tunsin niistä vain kaksi entuudestaan: Minä toivon ja Tikapuut taivaaseen. Jonnallahan oli bändi mennyt uusiksi, sitten viime levyn. En tiedä onko uusi bändi parempi vai huonompi, mutta hyvin ammattitaitoisesti se hoiti hommansa. Jonnan bändistä tunsin entuudestaan Jere Ijäksen, joka vaikutti 2000-luvun puolessä välissä 3 albumia tehneessä Jere & the Universessä. Jere julkaisi myös sooloalbumin: Laulut kuin unta(09), joka on yksi näitä suomalaisen alt-kantrin kadonneita helmiä, joka ei paljon kalpene J.Karjalaisen musalle.

Pöydässäni ollut enempi soittimiin kallellaan oleva seurue noteerasi myös bändin ammattitaitoisen työskentelyn, aina taidokasta rumputyöskentelyä myöten, vertauksia vietiin jopa jenkkirokin helmeen, Steely Daniin asti. Bändi toimi erityisesti Jonnan uusissa biisissä, muutaman vanhan kappaleen aikana näytti siltä kuin Jonna olisi odottanut Jussi Jaakonahon kitarasooloa, mutta sieltä tulikin nykyisen kepittäjän vähän erilainen kepin kirskautus. Vanhoista biiseistä parhaiten toimi Lemmikit(08) kokoelmalta löytyvä hyväntuulinen Päästä yli.

Uuden levyn materiaali kuulosti tekstien puolesta rehelliseltä ja paljaalta. Keikan intensiteetti pysyi herkeämättömänä, missään kohtaa ei tullut hoh-hoijaatunnetta, ei edes pientä sellaista. Artisti nautti ja eläytyi tekemiseensä, teki selväksi kuka tarjosi tämän vuoden vahvimman livevedon. Sori Neil Young, sori Bruce Cockburn ja sori Neko Case, kyllä Tervomaaan Jonna veti nyt pisimmän korren tämän vuoden livekeikoistani. Vaikuttavaa ja hurmaavaa, todellista läsnäolon juhlaa. Keikan aikana mietin, että itseasiassa Jonna on koko uransa ajan tehnyt hienoja biisipäivityksiä oman ikäisten nuorten aikuisten elämästä iloineen ja murheineen. Uusi lehti, Eläköön(13) albumin kautta avattu, on vielä pykälän vaikuttavampi ja todempi, Jonna on kulkenut kanssamme tähän vuoden 2013 pimeimpään hetkeen, kertonut peittelemättä aikuisten ihmisten kipeät tarinansa, syvyyden ja toivon värittämät. Tämä keikka tulee elämää mielessäni pitkään. Kiitos Jonna!

Voiko levy olla elämää suurempi?

Levymessuja, niitä oli tullut ja mennyt, aina vaan löysin itseni puolihermostuneena tonkimassa näitä mustan mulla jättömäitä. Aina oli lupsakkaita ja ärsyttävän positiivisia ruotsalaisia levymyyjiä ja paikoillaan jurottavia suomalaisia, vinoon kasvaneita ja korkeilla levyjen hinnoilla itsensä turraksi puuduttaneita.

Leveimmät svedu-hampaat mitä olin koskaan nähnyt nakkasivat eteeni euron herkkuja, helpolla ähkyyn saavaa peeveecee-saastetta. Napsin löytöjä, napsin kaksoiskappaleita, napsin levyjä hienoisella kirppari-myyntiajatuksella. Oli järisyttävää huomata, että eräänkin Bruce Springsteenin 70- ja 80-luvun tuotanto tursuili alelaareissa. Kuinka monta kaksoiskappaletta mies voi ostaa, kuinka monelta kaveriltani puuttuu Bossin helmi-albumit ja kuinka helvetin monet rokkibileet minun täytyy järjestää, jotta saan näitä rehellisen rokin keskeisoiä lättyjä kiertoon?

Silmiini osui Brucen tupla-albumi River(80) euron laarista. Tuotakin lättyä minulta löytyi komeroistani muutama. Pakkohan tuollainen euron löytö oli poimia mukaan. Kannet olivat kuluneet, mutta levyt sisällä täyttä minttiä. Saadessani kyltynmättömän muovinnälkäni hetkeksi tyydytettyä, kannoin ostokseni kotiin ja aloin puolihuolimattoman vinyylien soittelun. Neula raapi vakaasti noita mustia mierolaisia ja irroitti huoneistooni rollaavaa rokkia, syntistä funkkia, eteeristä folkkia ja munatonta aaooärrää.

Pian tuli Riverin(80) vuoro, pakkohan se oli taas kertaalleen läpi kuunnella, tsekata että onko lätyn soundit kohdillaan. En muistanutkaan, että levy alkoi noin jykevästi ja säpäkästi The Ties That Bindilla, aivan kuin oman levyni versio olisi vaisumpi? En myöskää muistanut, että levyn ykköspuolella oli peräti seitsemän biisiä, kuten minulta täysin unohtunut: Johnny, I'm Ready:

Johnny I'm ready, like windows turn the haze

Johnny we're ready, like fool's rock'n' roll game...

A-posken vika biisi Independence day soi sittenkin sinä neitseellisenä live-versiona, jonka olin kuullut eräältä live-bootlegilta. Kuinkas se nyt näin, tämän täytyi olla joku Riverin erikoispainos, josta olen ollut täysin tietämätön. Olotilani muuttui innostuneeksi ja kuumottavaksi, onko todellakin tällainen Riverin spessuversio jäänyt minulta väliin.

Kakkospuoli kuulosti aiempaa raaemmalta ja demomaisemmalta, esmes Hungry Heart vedettiin liki hc-punkkina, niin, eiks tään biisin pitänyt alunperin mennäkin Ramonesille? Outoja levyversioita hämmästellessä, neula alkoi tavoittamaan väistämättömästi albumin nimikappaletta. Sydäntäni alkoi oudosti kylmätä, vapautuuko korviini jotain ennenkuulumatonta Bruce-vaikerrusta, jokin aivan uusi kulma tähän Bossin ehkä merkittävimpään kappaleeseen. Ensi tahdit eivät lähteneen huuliharpusta vaan tinapillistä, kurkkasin levynkanteen, totta tosiaan, eihän River ollutkaan River, vaan Rai ou water (Ode to celtic dream). Mitä ihmettä? Levyn sisäpussi paljasti kyseessä olevan ns. alkuperäisen irkkuversion kappaleesta. Häh, eikös tuntemani River ollutkaan se alkuperäinen River.

Itse kappale soljui oudon eteerisenä ja vaikertavana. Brucen ääni oli korkeampaa kuin ajokoiran ulina, tinapillit ja harmittavan munattomat rummut loivat piiskasivat hahmotonta kappaletta eteenpäin. Tunsin ärtyväni, ei näin saa tehdä, Riverin pitää olla se ainut oikea River, tämän täytyy olla jonkin Bruce-kloonin huijausyritys. Aivan biisin lopussa tuli tunne, että jotain irtosi, soittimet katosivat jonnekin, mutta Brucen ääni vaikersi sellaisessa ulottuvuudessa, että kuulijana vain rohkealla heittäytymisellä siihen saattoi saada otetta.

Kuunnellessani levyn C- ja D-poskea levy alkoi palaamaan uomiinsa, levyversiot olivat melkein normaalit. Nyt minusta taas tuntui, että jokin kappale oli leikattu levyltä pois, mutta en millään saanut biisin nimeä mieleen. Toka vika biisi, eeppinen Drive all Night kesti melkein 15 minuuttia, näin laskin kellosta, mutta levyn sisäpussin mukaan vain 8 ja puoli. Yksi biisi oli todellakin poissa, koska viimeistä kappaletta ei koskaan tullut. Sen sijaan levynkannen välistä putosin seiskatuumainen Bruce-sinkku Hungry Heart, jonka b-puolena oli suomenkielinen biisi Aavikon laki. Nyt olen kyllä tullut huijatuksi?

Record fair in heaven, almost - Kåren, Turku. 7.12.2013.

Taas oli levymessut tarjolla Turussa, edellisistä oli jo tovi aikaa, kenties ne olivat keväällä? Kovasti yritin tähdätä klo:11.00 aloitukseen, mutta myöhästyin puolisen tuntia. Olin ihan varma, että levyhaukat olivat kerenneet jo ostaa kaikki minulle kuuluvat helmet, mutta eivätpä olleetkaan, sillä paikalla oli harvinaisen kova kattaus mustaa muovia ja yllättävän paljon levyjä ns. want-listaltani. Fokukseni laareihin oli tiukan intensiivinen, en siis sortunut vilkuilemaan ympärilleni ja pahoittamaan mieleni siitä mitä helmiä kaikki muut olivat kerenneet jo syliinsä haalia. Jos vähän liioitellaan, niin nämä Kårenin levymessut hipoivat jo taivasosastoa, hyvässä mielessä.

Levymyyjiä oli paikalla pikkaisen normaalia vähemmän, Kårenin portaiden yläpäästä puuttui pari ns. vakikojua. Ruotsalaisten myyjien kojuja oli paikalla 4, joista kahdesta kauhoin levyjä kassiini liki kilokaupalla. Näistä länsinaapureista etenkin Delicious Goldfish Records ja Record Hunter tarjosivat valtavan määrän laadukasta muovia hintahaarukassa 1-3 euroa.

Okei, sitten löytöihin. Herkullisen kultakalan laarista löytyi muun muassa seuraavanlaisia euron herkkuja: Steve Miller Bandin: 5(70), ja tämä uskomaton hyväkuntoisena jenkki-originaalina. Muita olivat Springsteenin: River(80), Ike & Tina Turnerin: Nuff Said(71), Southside Johnnyn: This Time it's for Real(77) ja Dr.Johnin: Tango Palace(79). Kun maksoi kaksi euroa, sai sellaisia levyjä kuin Lou Reedin: New York(89), Janis Joplinin: Pearl(71) ja Eric Claptonin: Eric Clapton(70). Tästä laarista lähti melkoinen kasa muovia mukaan ja kivat toivoitukset Tukholman Solnaan levykaupoille joskus tulevaisuudessa.

Toiset hyytävät laarit tarjosi em. Record Hunter Tukholmasta, jossa olen paikan päälläkin käynyt noin neljä vuotta sitten. Kaikki älpyt olivat kolme euroa kappale. Henkilökohtaisella tasoilla sykähdyttävimpiä löytöjä olivat Talk Talkin: Spirit of Eden(88), Tom Verlainen: Tom Verlaine(79), CSNY:n : 4 Way Street(71), Cowboys Junkiesin: Trinity Sessions(88), Stephen Stilsin: 2(71), Rushin: Permanent Waves(79) ja Steely Danin hieno originaali avattavilla kansilla: Can't Buy a Thrill(72).

Ei olisi uskonut, että edelleen muovia lähtee näinkin paljon mukaani...tai noh, onko se sitten yllätys, kun levyjenkeräys on aika syvällä verissäni, yhä edelleen, valitettavasti ja onneksi. Levyjen keskihinnaksi tuli 2 euroa ja kokonaishintakin pysyi kaksinumeroisena. Sen verran innostuin lopussa sijoittamaan, että ostin kolmannelta ruotsimyyjän kojulta yhden levyn peräti seitsemällä eurolla. Plätty oli Alan Vegan: Saturn Trip(83). Vega on siinä mielessä ajankohtainen, että tulevalta Springsteenin: High Hopes(14) levyltä löytyy Suicide-cover(Vegan bändi) Dream Baby Dream.

Juna jyskyttää...

...vanhaa ystävää,  amerikan multakurkkuamme, raastavien laulujen tulkkia. Niin, tässäkin blogissa herra Springsteenista on tullut kirjoitettua ties mitä, fanaattisen ylistäviä keikka- ja levyarvioita, rinnastuksia saarnamieheen, tosifanin uskontunnustuksia, kaikkea mahdollista ja vähän enemmän.

Se hetki kun luuli saavansa edes hetken rauhan Brucen edesottamuksista, niin eiköhän taas ole pukkaamassa uutta studioalbumia. Tänään tuli julki tieto, että tammikuussa ilmestyy ihka uusi albumi: High Hopes (14). Ooh mama, tässä on jo pienet maistiaiset jo saatu, nimikappaleen em. video tuli julki tänään ja alta löytyvä Dream Baby Dream jo kuukausi sitten Wreckin Ball - kiertueen päätyttyä, kuin lupauksena uudesta matskusta. Noh, sitähän se sitten oli. Tällä sedällä vaan riittää virtaa, syyskuussa tärähti 64 lasiin ja vauhti senkun kiihtyy. Wrecking Ball - kiertue kesti melkein kaksi vuotta, siinä samalla on pykätty levy kasaan ja nyt uusia konsertteja on sovittu Australiaa ja Uutta-Seelantia myöten. Huhujen mukaan jonkinmoinen jenkkilän kesäkiertue olisi suunnitelmissa, ehkä Eurooppakin, tuskimpa nyt sentään Suomi?

Tuleva levy High Hopes (14) on sekoitus uutta, vanhaa ja lainattua. Levyllä on kolme coveria, edellä mainitus High Hopes ja Dream Baby Dream, sekä vanhan aussi-punkbändin The Saintsin: Just Like Fire Would. Osa Bruce-originaaleista tällä levyllä on vanhaa kamaa, ns.arkistojen aarteita. Löytyypä joukosta uusi versio The Ghost of Tom Joadista. Paperilla sillisalaattimainen levy, ehkä välilevy tai sitten suuren energiahurmoksen synnyttämä väistämättömyys. Hieman tähän suuntaa Bruce vihjaili levyn saatekirjeessään, että energia on nostettu nyt uudelle tasolle. Ainakin nimibiisi on tuttua Bruce-nostatusta, voimaa, jaksamista ja toivoa, sitä perusbrucesaarnaa. Mutta hyvä niin, on tärkeää, että edes jokin kansanmiehen oloinen jantteri jenkeistä nostaa nyrkkinsä koholle näinä haastavina aikoina ja luo uskoa tulevaan, vaikka väkisin. Mielenkiinnolla jään odottamaan tammikuuta, joka on jo pelottavan lähellä.

Amerikan tuulinen ääni - Neko Case, Tavastia, Helsinki. 23.11.2013

Neko Casen lauluilmaisussa on jotain tuulista ja juurevaa, kuin nainen olisi itseään suurempien lauluvoimien vietävänä. Vai onko kyse vain taitavasta äänenkäytöstä, sen tehokkaista maneereista, kuinka naulitaan kuulija siinä hetkessä paikoilleen. Ajoittain mietin, että tuoko Nekon ääni hänen lauluilleen lisäarvoa vai viekö se sitä pois, kuinka hyviä nämä laulut loppujen lopuksi.

Todellisuudessa tunnen aika heikosti Neko Casen tuotantoa. Läpimurtoalbumi, yhdeksi merkittävimmäksi naisartistin albumiksi rankattu Fox Confessor Brings The Flood (06) on minulle jonkin verran tuttu, ennen kaikkea sen tunnetuimman veisun Hold on, hold on kautta. Ainut albumi minkä omistan on Middle Cyclone(09) joka on varsin pätevää kamaa. Ihan uusin The Worse Things Get, The Harder I Fight, The Harder I Fight, The More I Love You (13) on tuttu kappaleen Man kautta.

Tältä pohjalta lähdin kokemaan ja kuulemaan Neko Casen Tavastian päiväkonserttia, joka oli kiertueaikataulullisista syistä buukattu tähän ajankohtaan. Lauantai-ilta Tavastialla oli jo keretty varamaan sexy-Paulille ja kumppaneille, eli Kolmannelle Naiselle. Päiväkeikka kokemuksena oli vähän ristiriitainen, olo oli hieman outo, että tässä seistään täysissä päiväenergioissaan pimennetyssä Tavastian keikkatilassa. Yleisöä oli paikalla kiitettävästi, melkein loppuunmyydyn keikan verran.

Settilistasta erotin vain kourallisen biisejä, aika ison osan olin unohtanut ja uuden levyn biisejä en vielä tuntenut. Nekon ääntä tuli jo tuossa kehuttua, totta tosiaan se vongahteli komeasti tämän terhakkaan naisimmeisen kitusista, jotenkin ääni oli heti auki, sitä ei tarvinnut houkutella esiin. Taustabändi toi Nekon musiikille tarvittavaa lisäarvoa, kitarat soivat tyylitajuisesti ja varsin mukavan soundin muodostaen. Merkille pantavaa oli myös Nekon ja hänen naispuolisen taustalaulajansa jatkuvat pienet vinoilut bändin äijiä kohtaan, enimmäkseen tämä hulvaton huumori ja pokan ajoittainen repeily meni Jetlagin piikkiin. Helsinki oli Nekon ja bändin Euroopan kiertueen eka keikka ja paikalle oli kai tultu aika suorilta lentokoneesta, mitä nyt bändin jutustelusta ymmärsi.

Keikka oli kestoltaan aika kompakti, tunti ja 20 minuuttia. Biisejä tuli varmaan yli 20, tosin monet niistä olivat yllättävän lyhyitä, alkuperäisversioita typistetympiä. Kohokohtia minulle olivat ne biisit jotka tunsin, eli muutama Middle Cyclonen veto ja em. Hold on, Hold on ja uuden levyn Man.
Voisi sanoa, että keikkana varsin varma esitys. Hyvää laulua ja sävykästä soittoa, mutta edelleen mietin sitä, kuinka hyviä nämä biisit perustaltaan ovat, onko levyillä aina muutama ns. hyvä kappale ja loput ovat tällaista ketterää folkkailua. Vai onko tämä turhaa spekulaatiota, koska kokonaisuus lienee se tärkein elementti. Neko Casen juureva americana on kuitenkin hyvin autenttisen kuuloista ja aidolla tunteella tehtyä, kuin ehjä ja kokonainen mielenmaisema hyvin erityisestä paikasta. Seuraava etappini onkin huolellisempi tutustuminen näihin Nekon laadukkaiksi merkittyihin levyihin.

Kadonneet popklassikot - Electronic

On mukava huomata, että vinyyli voi tuoda lisäarvoa myös elektropohjaiselle musiikille. Satunnaisella kirpparireissullani silmiin osui yllättävä vinyylialbumi, Electronicin samanniminen albumi: Electronic(91). Mukaanhan se tietenkin lähti 10 euron sopuhintaan. Ostin samaisen levyn ceedeenä jo sen ilmestymisvuonna. Levy on mielestäni yksi ehjimpiä tällaisia elektropopin helmiä. Electronic on yhtä kuin New Orderin laulaja Bernard Sumner ja ex-Smiths kitaristi Johnny Marr, eli aikansa superkokoonpano.

Vuonna 1991 kuuntelin levyä tolkuttomasti. Levyn hankintaa vaikutti varmasti jo vuoden 1989 lopulla julkaistu lupaava maistiaisinkku: Getting Away With It ja musiikkilehti Rumbassa 13/91 julkaistu ylistävä levyarvio nimeltään: Täydellinen avioliitto. Tässä arviossa toimittaja Markku Suihkonen antaa levylle täydet pisteet ja toteaa, "että on tavallaan aika surullista, että muusikot ylittävät itsensä jo debyyttialbumilla, sillä jatkon on pakko olla huonompaa". Suihkonen ennusti aivan oikein, jatko oli huonompaa. Seuraavan vuoden Disapppointed irto-sinkku toimi vielä komeasti, mutta kaksi muuta myöhemmin ilmestynyttä albumia: Raise The Pressure(96) ja Twisted Tenderness(99) eivät yltäneet esikoisen loistoon.

Miksi sitten tämä Electronic(91) on niin erinomainen albumi? Ensiksi epäilen, että albumin soundit eivät kestäisi nykyisin päivänvaloa? Ollaan kuitenkin sellaisen ohkaisen kasarisoundin kanssa tekemisissä. Omaa korvaani tämä soundi miellyttää tavattomasti. En tiedä mitä nostalgiaan sukeltamista on ilmassa, kun juuri tällaiset soundit ja oman nuoruuden levyt miellyttävät näinä päivinä tavattomasti. Helppo vastaus tähän on tietenkin se, että näinhän käy vanhetessa, ei jaksa innostua enää uudesta ja ylistää vanhan musiikin hienoutta. Eräskin kansamme virallinen räyhähenki muistaa muistuttaa vilkkaissa facebook-päivityksissään kuinka hyvää musaa tehtiin ennen. Niin, voisinko olla tässä suhteessa jotenkin edistyksellisempi ja voimakkaammin kicksejä nykymusasta saava. Tuskimpa.

Aikoinaan albumia arvostettiin nimenomaan Johnny Marrin älykkäästä konemusaan ujutetusta kitarasoundista. Kieltämättä Marrin kitarasiivut tuovat levyyn uutta ulottuvuutta. Biisit itsessään ovat kestäviä pieniä popklassikoita, jotka ovat kestäneet hienosti aikaa(jos arvioni objektiivisuuteen uskotte?), levyssä ei ole heikkoja lenkkejä, biisit ja kokonaisuus toimii. Erityisen hienoa levyssä on sen ylväät suvantokohdat, instrumentaali Soviet ja lopun ylväs Some Distant Memory. Etenkin jälkimmäisessä on jotain ainutlaatuista ylväyttä, vieläkin niskakarvat värähtää biisin loppunostatuksessa.

Sittemmin sekä Bernard Sumnerin ura New Orderissa, että Johnny Marrin vierailut laatuartistien oikeana kätenä eivät ole synnyttäneet näin ehjää albumikokonaisuutta, lukuunottamatta The The: Dusk(93) albumia, josa Marrin poika näytti taas kyntensä. Todellakin, vinyylinä tämä levy soi vielä sävykkäämmin. Empä olisi uskonut, että konepohjainen musiikki saa näin paljon lisäarvoa vinyylisoundista.

Long Live Rock!

Rollaan, mä vielä rock oon

likalahje seventies, leukaparta mikä lie

kaikki nurina ja tää musaperimä

vuosikymmenten kuluttamat kitkaiset kupeet

palteiden alle punertuvat

Rokki on raikkaita pärskeitä

notkeaa lantiota, jokaisen omaa elvistä

kun setä tässä vaan marinoituu

musan ensitärkyistä tekee legendaa

Ensimmäiset c-kasetit ja tuntsan laiskat kiihdytykset

vasta nyt antavat hetkeen ymmärrystä

herpaantumatonta otetta kaasukahvasta, ihan aiheesta

vaikka toinen puoli on hämäystä

popkulttuurin langennutta balladia

voimasointuja ja ikuista kertsiä

ei enää nuhjua ja häpeää

koska on rock virallista setälääkettä

 

Olen matkalla edelleen

seuraavaan pallejani täräyttävään livekeikkaan

tai siihen löytämättömään levykauppaan

siellä missä finnit aina kukkii

ja kuulen tunturin tirinän tarkemmin

löydän vitosvaihteen ja yhteyden

uudestaan eletyn tunnelman

en sano, enkä myönnä

sen ikuisen nuoruuden

valitettavasti

Kun Rumba osti Soundin ja minä Rumban...vuonna 1988.

Viime aikoina olen puoliksi huolissaan seurannut näitä suomalaisten musalehtien yhtymisiä. Ensiksi muun muassa Rumban omistava Pop Media osti Soundin ja vähän tämän jälkeen Rytmi sulautettin osaksi Soundia. Väitettiin, että Soundi säilyttää olemassa olevan linjansa. Noh, heti tämän jälkeen Soundissa oli juttu Robinista ja Juntusen legendaariset sarjakuvat lakkautettiin. Sinänsä Soundista löytyy vielä hienoja henkilöhaastatteluja, kuten viime numerossa oli iso juttu Remusta ja tulevassa marraskuun numerosta löytyy ennakkotietojen mukaan iso Dave Lindholm - juttu. Oli miten oli, muuttuuko sisältö liikaa, kärsiikö lehden journalistinen taso oleellisesti, kun kyse on tietenkin resurssien pienentämisestä, ei näillä hommilla enää rahoiksi lyödä, pitää olla jotain tarpeeksi myyvää, jotta edes jollain tapaa pinnan yläpuolella. Hyvä, että sentään on vielä suomalaisia musiikkilehtiä. Ei tämä niin itsestäänselvää ole. Eikä pidä unohtaa ilmaisjakelulehteä Sue, joka on porskuttanut jo kymmenisen vuotta ihan hyvällä.

Joka tapauksessa olen seurannut kohtuullisen aktiivisesti sekä Soundin, että Rumban nettisivuja. Asianmukaista yhdentymistä on tapahtunut, Soundi on saanut Pop Median puoleltä vähän vilkkautta musauutisten päivitykseen ja Rumba on alkanut tonkimaan Soundin tavoin juttuarkistojen helmiä nettisivuilleen. Aika vasta oli metka Peitsamon kirjoitus vuoden 1989 Rumbasta. Näihin aikoihin aloin myös miettiä, että missäs ne aikoinaan ostamani ja tilaamani 80-90-luvun Rumbat oikein ovat? Sieltähän ne ulkovarastosta löytyvät. Tätä epämääräistä ja kosteudelle altista säilytysaikaa oli kestänyt jo melkein 20 vuotta. Olin varma, että tämä aikaa uhmannut pahvilaatikko pitää sisällään hiirten nakertamia ja kosteuden kellastamia Rumbia. Kas kummaa, lehdethän olivat ihan luettavassa kunnossa, yhtään hiiren papanaa ja tai jotain ajan tuomaa lietettä en löytänyt lehtien välistä.

Lähdin tietenkin sillä ajatuksella lukemaan näitä yli 20 vuotta vanhoja lehtiä, että kylläpäs ennen tehtiinkin hyvää rockjournalismia ja toimittajat saivat siitä ihan asiallisen korvauksenkin. En oikeasti tiedä oliko näin? Esimerkiksi vuonna 1988 elettiin vielä pulleita aikoja Suomessa, kasinotalous-kupla ei ollut vielä täysin puhjennut ja 90-luvun musertavaan lamaan oli vielä pari vuotta aikaa. Kieltämättä nämä vanhat lehdet ovat aikamoisia runsauden ja innostuksen sarvia. Tämä sanomalehtimuotoinen Rumba pitää sisällään alusta loppuun touhukasta asiaa musiikista. On kaikenmaailman listoja, oikeita hittilistoja, toimittajien hämäriä best of - listoja, runsaasti ulkomaan starbojen haastatteluja, todella pitkiäkin juttuja, muhkeita levyarvioita, aloittelevien toimittaja- ja kirjailijalupausten huuruhenkisiä levyarvioita. Esimerkiksi juuri Rumban kautta löysin Kari Hotakaisen. Kiinnostuin Hotakaisen tekemistä levyarvioista ja tästä innoittuneena lainasin kirjastosta Hotakaisen ensimmäisen romaanin Buster Keatonin. Oikeastaan tämä oli ensimmäinen käyntikortti suomalaiseen nykyproosaan. Kiitos Rumban!

Rumban kautta sikisi tajuntaani merkittäviä rockkynäilijöitä, kuten Antti Isokangas, Ilkka Mattila, Axa Sorjanen, Virve Valli, Bluk ja Roo Ketvel. Viimeksi mainittu edusti Rumban luovempaa linjaa, Ketvelin haastattelut ja levyarviot olivat ihan omaa luokkaansa, tavallaan tajunnanvirtamaisia proosateoksia, jossa fokus ei välttämättä ollut kovin tiukkaan itse kohteessa. Tuolloin Ketvelin kirjoitukset lähinnä ärsyttivät, näin jälkeinpäin luettuna ne ovat varsin hulppeita sanataiteen näyttöjä, kuten ote legendaarisesta Shadowplayn haastattelusta:
"Shadowplay, sanon sen jo kärkeen, mutta jo seuraavassa olen varma. Olen partakone. Kaksikkoterä, joka etsii vastauksia kysymykseen Shadowplay? Tarkastella nurin (koko yhtye? Ei! Ei!, sen kieltää ainoa vakaumukseni; poikkajoukkojen vastainen) kaksi kantavaa pilaria. Erikseen. "
Pari vuotta sitten pyörittelin käsissäni Roo Ketvelin runokokoelmaa: Toisin (91), joka oli todella taiteellista kamaa, sanat ja kirjaimet olivat ihan miten päin sattuu. Toisaalta harmitti, kun jätin kirjasen ostamatta.

Voin rehellisesti tunnustaa, että nimenomaan Rumban ja Soundin vauhdikkaat musajutut ovat ehkä eniten vaikuttaneet omaan kirjoitustyyliini. Näiden lennokkaiden levyarvioiden kautta uskaltauduin itsekin rikkomaan ilmaisun rajoja ja kehittelemään ihan uusia ilmauksia (jotka tosin saattavat löytyä niista Rumban legendaarista rock-kritiikeistä). Tämä musiikkilehtien vankasti luettu pääoma on vaikuttunut paljolti siihen, että haluaa itsekin kirjoittaa musasta, edes näin pienimuotoisesti.

Vaikka mielelläni heittäisin kritiikin nykyisen rockjournalismin heikkoon lihaan, niin on tunnustettava, että uusi tabloidi-muotoinen Rumba on tavallaan aika onnistunut. Rumba ei edes yritä tavoitella sitä entisaikojen musajuttujen- ja kritiikkien runsautta (tai nettitarjonnan runsautta). Fokusta kohdennettu voimakkaasti suomalaista nykymusaa kohden, lehdestä löytyy paljon pitkiä ja hyvin kirjoitettuja juttuja. Pitkiä ja pitempiä juttuja löytyi ennenkin, mutta näkisin että jutut ovat nykyisin huolellisemmin kirjoitettuja. Tässä on hyvät ja huonot puolensa. Rumbakin heijastaa osittain tätä konservatiivista ja talousongelmien kanssa kamppailevaa nykyaikaa, ollaan vähän peloissaan ja aloillaan, musajutuissakaan ei revitellä niin paljon kuin tuolloin 80-luvun viimeisinä pulleina vuosina.

Mitä itse eniten toivoo, olisi jonkin rönsyilevän Underground-musalehden syntymistä. Ehkä sellaisia lehtiä löytyykin, eikä niitä huomaa, koska on jämähtänyt noihin 80-luvun viimeisiin vuosiin, jolloin musassa oli paljon henkilökohtaista ja neitseellistä arvoa. Onhan kyse aina nuorisolehdistä, että ehkä pitää antaa sen uus-Soundin kiltisti kolahdella postiluukkuun ja ostaa aina uusin Uncut  lehtipisteestä, tää on sitä turvallista ja nostalgiahakuista setärockenrollia, joissa välillä kierrätetään vanhoja musajuttuja, eli jonkinasteista retrorockjournalismia.

Pienenä summauksena sanottakoon, että näitä kasari-Rumbia on erittäin mukava pöyhiä, kuin lukisi uudestaan omaa nuoruuttaan, mitä silloin oikeasti tapahtui, mitä itseltä jäi huomaamatta? Paljonkin, kuten lukuisat lennokkaat rockkritiikit joita nämä vienosti ulkovarastolle tuoksahtavat lehdet tulvivat. Niin ja se vuosi 1988 ei ollut pelkkää kasinotaloutta ja olkatoppausten kohinaa, vaan piti sisällään myös tällaisia viattomia pophelmiä:

Roy Harper - Man & Myth

Pitkään Roy Harper esiintyi minulle vain innokkaiden Soundi-setien ylistämänä kulttihahmona. Noteerasin Roy Harperin ilmeisen hyvyyden myös Led Zeppelinin kolmosalbumilta: III(70) jolta löytyi kappale Hats off the Roy Harper. Tuolloin en vielä tiennyt, että Harper oli Zepukka-miesten kavereita ja toiminut lämppärinä Zeppelinin 70-luvun kiertueilla. Harperista tuli paljon lehtijuttuja vastaan ja aina kerrottiin kuinka erinomainen ja merkittävä artisti on kyseessä. Näin ollen olin vuosikausia hyvin vastustuskykyinen Harperin musiikille, varsinkin kun sitä ei soitettu radiossa lainkaan.

Ehkä noin viisi vuotta sitten löysin Harperin, sain englantilaisen musiikkilehden välissä kylkiäisenä kokoelma-ceedeen, jonka oli itse Robert Plant koonnut. Tältä levyltä tietenkin löytyi palanen Harperiakin, suorastaan veret seisauttava kappale: Same Old Rock, keskeinen veisu ehkä Harperin arvostetuimmalta albumilta: Stormcock(71). Ihastuin biisin majesteetilliseen voimaan välittömästi. Noihin aikoihin oli myös onni minulle suotuisa ja löysin paikallisesta levykaupasta kyseisen Stormcockin(71) originaalina brittipainoksena. Voi hyvä tavaton, että jylhä musiikki jymähteli tuolta antiikkiselta muovilta tajuntaani. Olin päässyt Harper-faniudessa hyvään alkuun ja sain aavistuksen siitä mitä ne Soundi-lehden vaahtoavat sedät oikein tarkoittivat.

Nopeasti huomasin, että Harperin levyjä oli melkoisen vaikea löytää. Meni parisen vuotta, ennen kuin ostin seuraavan Harper-albumin: HQ(75). Kyseessä on Harperin ehkä menestynein albumi, jolta löytyy myös hänen tunnetuin kappaleensa: When An Old Cricketeer Leaves The Crease, myös mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaita kappaleita. Olin pelkästään tuon kappaleen lumossa vuoden tai pari, jos pikkaisen liioitellaan. Seuraavat Harper-platat löytyivät sinnikkään etsimisen tuloksena: Lifemask(73), Valentine(74) ja Unknown Soldier(80). Kaiken kaikkiaan Harperin levyjä tulee suomalaisissa levykaupoissa tosi harvoin vastaan, näin ollen useat noista levyistä olen tilannyt nettipalvelu Discogsin kautta.

Harperin musiikkia kuvailemaan tarvitaan minua lahjakkaampia vieraskielisen rock-lyriikan ymmärtäjiä, sillä iso osa Harperin musasta perustuu painaviin teksteihin, suvereeniin ja edistykselliseen rock-lyriikkaan. Pelkästään muusikoiden keskuudessa Harperia on pidetty ylittämättömänä sanaseppona. Dylan vertauksia on nykyisin kenties tietoisesti vähän vältelty, vaikka toisaalta alkupään albumeissa Dylanin vaikutus on ollut ilmeinen, kuten klassikkoalbumissa: Folkjokeopus(69).

Viime vuosina Harperin musiikki on kohdannut uuden renesanssin, kiitos nuorten musiikintekijöiden, kuten Jonathan Wilson, Fleet Foxes ja Joanna Newsom jotka kilvan ylistävät Harperia ja pitävät hänen tuotantoaan hyvän musiikin korkeimpana kriteerinä. Itseasiassa juuri Joanna Newsom houkutteli Harperin uudestaan kiertueella muutama vuosi sitten. Tätä ennenhän Harper oli jo omasta mielestään virallisesti eläköitynyt, edellisestä albumista: Green Man(00) oli jo paljon aikaa. Uusien konserttien ja uusien nuorten kollegoiden innoittamana Harper ryhtyi taas levyn tekoon ja tuloksena on tänä syksynä ilmestynyt elämänmakuinen: Man & Myth(13).

Olen pyörittänyt levyä autosterkoissa ja kotisoittimessa reilun kuukauden. Aluksi levy oli lievä pettymys, jotenkin hahmoton ja biisit eivät oikein nousseet esiin. Mutta ajan myötä levyn erinomaisuus on paljastunut minulle. Voisi sanoa, että tässä on sellainen elämänmakuinen ja suorasanainen platta käsillä, josta moni Harperin ikätoveri voi vain haaveilla. Levy on yhtäaikaa hauras ja vimmainen, tekstit kertovat koruttomasti vanhenemisesta ja sinne toiselle puolen joutumisesta, mutta yhtälailla laulu kulkee vielä voimakkaana ja vähän äkäisenäkin. Biisit paljastuvat kuuntelukertojen myötä hienoiksi ja monipuolisiksi teoksiksi. Parhaita kappaleita levyllä ovat suoran emotionaalinen: January Man, Pete Townshendin kitaroima Cloud Cuckooland ja pitkät lopetusbiisit Heaven is Here ja The Exile.

Tänä syksynä mielestäni on julkaistu niukanlaisesti hyvää musiikkia tai sitten oma rimani hyvän musan suhteen on noussut turhan korkeaksi. Tässä Roy Harperin levyssä on jotain erityistä tarttumapintaa, kuinka hyvin se sopiikaan alati pimeneviin syysiltoihin. Levyssä on sellaista elinvoimaa, jota nuoremmatkin artistit voivat kadehtia. Epäilen, että Roy Harperin sukupolven (1940-luku) artistit eivät saa aikaiseksi enää kovin montaa todella merkittävää albumia. Ehkä Neil Youngilta voi tulla vielä jotain musertavan hyvää, mutta tuskin enää Bob Dylanilta. Näitä maverickeja, kuten Jonathan Wilson Harperia määrittelee, on vajaa kourallinen jäljellä, todellisia oman tiensä kulkijoita, rohkeita ja taiteelleen omistautuneita artisteja. 

Pyhäinpäivän musapöhinää.

Siitä on jo kuutisen vuotta kun tämä blogi aloitti toimintansa. Alkuun tuli bloggauksia niukanlaisesti, tunnustelevia ja tyyliä hakeavia kirjoituksia. Tuolloin ajatus rokin filosofiasta toteutui voimallisemmin kuin tässä päivässä. Kirjoitukset eivät olleet niin selkeästi levy- tai keikka-arvioita kuin nykypäivänä. Tuolloin bloggaus ei keskittynyt niin voimakkaasti levyjen keräämisen mitä nykyisin. Voi todeta, että näiden kuuden vuoden aikana levyjen keräys on noussut voimakkaammin keskiöön, levymessu- ja kirpparirapsaa putoaa eetteriin tasaisin väliajoin.

Voiko sanoa, että blogi on alkanut toistaa itseään? Tai bloggaaminen on löytänyt tasaisen arkirutiininsa, kirjoitetaan ja julkaistaan sitä mikä on välttämätöntä, eli ne parhaimmat keikka- ja levyelämykset. Ei silti, hyvin usein ajattelen, että voisin tuottaa blogin kautta jotain henkevän filosofisia ajatuksia, etteivät ne olisi tätä peruspöhinää musaelämyksistäni aika samanlaisin argumentein. Usein päässäni on kuningasidea jostain musiikillisesta ilmiöstä, mutta aika tuo peijooni, ei anna tilaa kirjoittaa näitä ajatuksiani kaikessa rauhassa ulos.

Eli aikaa on vähän, elämänrytmi on kiihkeä, elämässä on paljon muitakin asioita, isompia ja merkittävämpiä. Mitä roolia musiikki-diggailu enää näyttelee? Pitääkö sen näytellä mitään roolia, olisiko jo aika olla etsimättä mitään uutta musiikillista elämystä, eiköhän rapiat kolme tuhatta äänitettä jo riitä. Laitetaan levyhylly kuntoon ja kasvetaan kiinni sohvannurkkaan.

Ehkä ei vielä, jos tämän levyn vielä kääntäisin, tutustuisin soivan muovin maagiseen maailmaan, löytäisin vielä uuden siivun siitä tunteesta mitä olen ikäni etsinyt, merkityksellisen ja koskettavan kulman elämään, oudon sykäyksen joka saa minut elämään, sytyttää tunteeni, ajatukseni, unelmani...se elää vielä, Big Music!

Kevyellä aasinsillalla siis Waterboysiin ja pian ilmestyvään massiiviseen kuuden ceedeen Fisherman's Box(13) äänitteeseen, joka on kerännyt bändin klassikkoalbumin Fisherman's Blues julkaisemattomat raidat yhteen ja niitä tosiaan riittää kuuden levyn verran. Vankkojen tietolähteiden mukaan, kyseessä on täyttä tavaraa, sillä Mike Scott ja kumppanit äänittivät matskua albumille yli vuoden verran ja hyvälaatuista sellaista. Tarinan mukaan The Hold Steady yhtyeen laulaja oli saanut nämä Fisherman's bluesin ylijääneet nauhat kuultavaksi ja matskusta vaikuttuneena oli ehdottanut Mike Scottille julkaista kaikki tuo materiaali Fisherman Box - nimen alla.

Kaivoin tänään levyhyllystä myös viime syksyisen Ken Stringfellowin sooloalbumin: Danzig In The Moonlight(12). Aika oli parantanut levyä, vähän. Yli puolet levyn biiseistä on erittäin nautittavia. Näin pyhäinpäivänä on ollut enemmän aikaa järjestellä levyhyllyä, huomata useita kuuntelematta jääneitä lättysiä.Yhä Waterboysiin palaten, muistin että en ole lainkaan kuunnellut bändin yhtä parhaaksi tituleerattua albumia: A Pagan Place(84), olihan tuo jo lojunut levyhyllyssäni parisen vuotta.

Jouluksi odottelen Kanadasta Discogsin kautta mukavan lupaavaa levylähetystä, joka pitää sisällään neljä Bruce Cockburnin alkupään albumia, kuten mainion livealbumin Circles In The Stream(77), sekä Rickie Lee Jonesin pitkään etsimäni Flying Cowboysin(89) ja vielä pitempään etsimäni Todd Rundgrenin: Something/Anything(72) tupla-albumin. Eli joululahjat on nyt tilattu. Postimaksuja tuollaiseen kahden kilon muovilähetykseen menee vain 15 euroa, kun paketti tulee merien kautta. Lentolähetyksenä mennään sellaisiin lukemiin, että tuolta jenkkilän puolelta ei juuri kannata levyjä tilata.

Bruce Cockburn - Wanha Walimo, Lahti. 25.10.2013

 

Melkein tasan 14 vuotta sitten näin Bruce Cockburnin soolokeikalla Tavastia-klubilla Helsingissä. Keikka oli yksi parhaita missä olen koskaan ollut  Mies ja kitara, täydellinen läsnäolo, suora yhteys johonkin suurempaan musiikilliseen virtaan. Keikasta jäi sellainen olo kuin sähköt olisi kytketty päälle, liki maaginen yhteys laulujen lähteeseen, puhtaaseen ja vapauttavaan energiaan.

Bruce Cockburn (s.-45) on yksi Kanadan salattuja aarteita, lauluntekijänä heti Neil Youngin ja Leonard Cohenin jälkeen seuraava, ellei jopa heitä parempi. Cockburnin levytysura on kestänyt kohta 45-vuotta, studioalbumejakin on julkaistu noin 25. Alkupään Cockburn-levyt olivat enemmän folk-henkisiä mitä uudempi tuotanto. Itseasiassa Cockburn on tehnyt paljon hyvin erilaisia albumeja, hyvin erilaisin vaikuttein. On jatsahtavaa kamaa, maailmanmusiikki-vaikutteita, erittäin päteviä kitara-instrumentaaleja (melkein jokaisella albumilla), bluesia, rokkia jne. Cockburnin sanoitukset ovat kautta linjan hyvin arvostettuja, niistä löytyy syvää humaania lämpöä, kantaaottavuutta ja ripaus anarkiaa. Cockburnin musiikin hyvyys tulee esiin laajalla rintamalla, sillä vahvojen ja kantaaottavien laulujen lisäksi Cockburn on planeettamme parhaita kitaristeja. Se joka epäilee väitettäni, voi tutustua esimerkiksi herran instrumentaali-albumiin Speechless (05). Jonkin tietolähteen mukaan itse Eddie Van Halen pitää Cockburnia kaikkien aikojen parhaana kitaristina. Niin, makuasioita nämä varmaan myös. Itseäni viehättää Cockburnin persoonallinen ja jollain tapaa hoitava soittotyyli. Tuo Speechless - albumi on yksi rauhoittavampia (muttei nukuttavampia) levyjä mitä tiedän. Tässä yksi näyte herran kepakon käsittelystä:

Palataan tähän hetkeen ja eiliseen Lahden keikkaan. Katson kuinka Cockburn saapuu hieman kumarassa esiintymislavalla, ottaa kitaran käteensä ja aloittaa keikkansa. Vettä on virrannut paljon näiden vuosien välissä, Cockburn on tässä välissä julkaissut kolme väkivahvaa soololevyä ja saanut mittariinsa jo kunnioitettavat 68 ikävuotta. Se näkyy päällepäin, miksi ei näkyisi, mutta kitaran varressa mies on edelleen uskomaton, myös laulu toimii melkein entiseen malliin.

I learned as a child not to trust in my body
I've carried that burden through my life
But there's a day when we all have to be pried loose

kertoo Bruce keikan alkupään laulussa Last Night Of The World. Tuo riimipari on aina koskettanut minua, mietin myös kuinka paljon se kertoo lauluntekijästä itsestään. En tiedä. Kuuntelen kuinka erinomainen keikka etenee biisi biisiltä. Kappalevalinnat eivät ole niin ilmeisiä, esimerkiksi vain Waiting For The Miracle (87) kokoelmalevyltä löytyvä Stolen Land ilahduttaa väkevyydellään. Kitara soi komeasti, laulu lähtee välillä käheästi, mutta aina nuottinsa löytäen. Kun hetken ehdin epäilemään Cockburnin äänen voimaa, niin samalla hän päästääkin ilmoille komean ulvahduksen tai miltei falsetin. Kapasiteettia löytyy vielä, mutta ajallisesti vähän rajoitetummin. Ensimmäinen setti kestää noin 45 minuuttia, jonka jälkeen seuraa puolen tunnin väliaika. Toinen setti on suunnilleen samanmittainen, yhtälailla täyttä asiaa kuin ensimmäinen, mutta ehkä energialtaan piirun heikompi.

Ihmettelen välillä omaa kriittisyytäni, voiko olla että minä en ole vain kuuntelijana parhaimmillani? Huomaan yleisön joukossa harrasta vaikuttuneisuutta, mutta itse tunnen oloni tämän erinomaisuuden keskellä edelleen kylmäksi. Enkö saa riimeistä kiinni riittävästi, vai onko niin, että tämä Euroopan kiertueen avauskeikka on artistillekin vielä ns. paikkojen availua. Varmasti kokemukseeni vaikuttaa tuo 14 vuoden takainen erinomainen Tavastian keikka ja sen tuomat odotukset tälle illalle. Mutta siitä huolimatta, haluaisin että kyynelkanavissa tuntuisi edes pieni paineen tuntu.

Vasta encore Child Of The Wind iskee päälleni koko voimallaan, olen myyty mies, pelkkää värisevää tunnehyytelöä. Oliko artisti kirjottanut illan käsikirjoituksen näin taidokkaasti ja säästänyt katharsiksensa tähän biisi. Ehkä hän oli.

Hear the wind moan 
In the bright diamond sky
These mountains are waiting
Brown-green and dry
I'm too old for the term
But I'll use it anyway
I'll be a child of the wind
Till the end of my days

Keikan loputtua saan kuulla, että Cockburn jakaa vielä nimmareita. Mietin hetken mitä teen, en haluaisi, että tässä käy samanlailla kuin Tom Russelin kanssa Tampereella reilu viisi vuotta sitten, jolloin illuusio humaanista ja sympaattisesta artistista rikkoutui komeasti. Tuolloin menin arkana poikana väliajalla esittämään Russelille biisitoiveeni, mutta hän vain tuhahteli jotain ylimielisen diivan oloisena. Tämän jälkeen en ole kuunnellut Tom Russelin levyjä lainkaan, vaikka ne ovat oikeasti erinomaisia. Niin, tämä kertoo ehkä enemmän minusta kuin Russelista...oikeestaan voisin taas kaivaa vanhat Russelit esille ja mennä vaikka seuraavalle Tampereen keikalle käsittelemään tätä ns. keikkatraumaani.

Mutta joo, karaisin mieleni ja asetun reippaana poikana nimmarijonoon. Samanaikaisesti mietin koko asetelmaa vähän luonnottomaksi, tässä sitä neliviiskymppiset setämiehet jonottavat idolinsa nimmaria, kuuluuko se enää tähän ikään? Niin, mitäpä väliä sillä. Kaivan muistivihkoni esille, jonne Cockburn kirjoittaa puumerkkinsä. Kehun keikkaa ja hänen erinomaista joululevyään Christmas(93). Bruce kertoo joululevyn olevan myös hänen oma suosikkinsa. Kohtaaminen on ystävällinen ja kättely lämmin. Luulempa, että Cockburnin levyt pysyvät aika tiukkaan voimasoitossa tämän keikan jälkeenkin.

Keikkapaikka Wanha Walimo Lahdessa oli minulle ulkopaikkakuntalaiselle uusi tuttavuus. Cockburnin keikalle tämä rauhallinen ja akustiikaltaan varsin toimiva tila sopi mainiosti. Kolmatta Suomen keikkaa en enää odota, mutta sinne kyllä menen jos sellainen vielä tulee. Pari levyä Cockburn voisi vielä tehdä ennen lopullista eläköitymistään.

Tuomo - Lost in Music, Telakka, Tampere. 19.10.2013.

Intoudun sittenkin lähtemään Lost in Music kaupunkifestareille. Mietin jo vakavasti Telakan torstai-kattausta, josta löytyi Astrid Swania ja Rinneradiota, mutta perussetämäinen väsymys yllätti ja säästin livepaukkujani tähän lauantai-illan kattaukseen. Telakan lauantain kattaus piti sisällää kolme artistia, itselleni täysin tuntemattoman suomibändin Color Dolorin, maamme vakuuttavimman soulmiekkosen: Tuomon ja myöskin tuntemattomaksi jääneen Eestiläisen Odd Hugon.

Varsin taiderockmainen Color Dolor aloitti illan. Keikan alkupuolta seurasin vähän puolihuolimattomasti, mieleen tuli ysäri-kotimainen Mooncakes - yhtye, mutta ilman bändin laulajan(mikäs sen naisen nimi taas olikaan?) ilmeikästä ääntä, eli sellaista ihan taidokasta ja pikkunättiä artsuilua. Mutta, mutta, keikan edetessä huomio alkoi koko ajan enemmän kiinnittyä lavan suuntaan. Laulaja ei sittenkään ollut lainkaan hullumpi, itseasiassa hän oli suorastaan virtuoosimainen, ääni taipuu suuntaa jos toiseenkin, aivan kuin Kate Bush olisi uskaltautunut viimeinkin keikalle ja lisännyt ilmaisuun sopivasti Yoko Ono vaikutteita. Keikka saavutti aikalailla mielettömän flow-tilan, hassuihin lintunaamareihin pukeutuneet muut muusikot eivät olleet lainkaan mitättömiä tapauksia tässä kokonaisuudessa. Tämän rohkean bändin musiikilliseen ilmaisuun sisältyi myös pitkähköjä eeppisiä instrumentaalijaksoja, jossa nämä muut soittoniekat toivat taitonsa esille. Keikka loppui tähän kappaleen, eli Ones in the Woods. Versio oli kaikessa heittäytyvyydessä ja hulluudessaan aivan loistava. Iso rispekt tälle bändille, vaikken välttämättä tällaista musaa kotioloissa kuuntelisikaan.



Telakalle tulin ennen kaikkea Tuomon takia. Tämä selkeästi Suomen ykkös-soulartisti lunasti odotukseni komeasti. Tuomon setti piti sisällään pelkästään uusia biisejä(joka aina nostaa artistin osakkeita silmissäni) ja hienon Bobby Womack-coverin Please Forgive My Heart. Merkille pantavaa oli Tuomon varsin nuorista muusikoista koottu taustabändi ja uusi sähköisempi ilmaisu. Tämän laadukkaan suomisuolin sekaan oli sotkettu onnistuneesti monenlaista säksätystä ja konevaikutteita. Uudet biisit kuulostivat perustaltaan tosi hyviltä ja Tuomon taidokkaan itsevarma preesens teki illan keikkakakusta varsin nautittavan. Keikan viimeinen biisi kuulosti Michael Jacksonin Off The Wall(79)-aikaiselta tuotannolta, hyvässä mielessä.

Tuomon feisbuuk-sivulta nappasin tiedon, että uusi levy on tulollaan, mutta ajankohtaa ei ole vielä paljastettu. Edellisestä, hyvinkin laadukkaasta My Own Private Sunday(10) on kulunut jo kolme vuotta. Uusi lättynen otetaan mielihyvin vastaan, suolnälkä on kasvanut kovaksi tässä vuosien aikana. Tässä Tuomon tulevan levyn eka biisilohkaisu:

Jonathan Wilson - Fanfare

Nykyisin artistit selkeästi satsaavat vinyylipainoksiin, tässäkin Jonathan Wilsonin uusimmassa Fanfare(13) albumissa on hienot avattavat kannet ja ceedee-levy mukana. Kansi on mukaelma Michelangelon Sikstuksen kappelin freskosta, jossa Jumalan ja Aatamin sormenpäät pyrkivät koskettamaan toisiaan. Avattavat kannet ovat saaneet naturalistisen vaikutteensa Hendrixin Electric Ladylandista(68), tietänet mitä tarkoitan? Vinyyli on väriltään taivaansininen, linjassa ylvään kannen kanssa. Kaiken kaikkiaan viimeisen päälle huoliteltu pieni tuote, jossa 20 euron hinta tuntuu varsin kohtuulliselta.

Tämä Wilsonin Jonathan on tällä hetkellä jonkinasteinen kuuma nimi, legendaarista Layrel Canyonin musiikkistudiota hyväksikäyttävä, myös muusikoiden jälkeläinen ja kaikki 70-luvun hyvät musiikilliset vaikutteet itseensä imenyt artisti. Jatketaan vielä Jonathanin cv-listaa, edellinen läpimurtolevy Gentle Spirit(11) noteerattiin laajasti rock-mediasta ja oli tuon vuoden levy-parhaimmistoa. Tämän lisäksi muun muassa Uncut - musiikkilehti valitsi Jonathanin vuoden 2011 artistiksi. On myös huomioitava, että näillä kahdella läpeensä laadukkaalla platalla laulavat stemmoja sellaiset rokin legendat kuin Jackson Browne ja David Crosby. Mies on muutenkin tällainen muusikkojen kaveri, esmes legenda Roy Harper kuuluu hänen ystäväpiiriin, jonka uusin levy Man&Myth (13) on osittain nauhoitettu Wilsonin studiossa.

Kaikki on paperilla melkein liiankin täydellistä, voiko tällaiset vaikutteet ja osaamisen itseensä imenut levy epäonnistua? Musiikkilehti Soundi heitti ensimmäisen kiven(Soundi 10/2013) ja noteerasi Wilsonin aika mitäänsanomattomaksi laulajaksi ja lauluntekijäksi, että miehessä ei ole juurikaan omaa ääntä? Onko näin?

Ensi kuuntelukertaa varjostaa Soundi-lehden lattea kritiikki, kieltämättä musiikki soljuu melkein jälkiä jättämättä ohitseni. Toisella kuuntelukerralla kiinnitän huomiota hienoihin yksityiskohtiin ja musiikillisiin vaikutteihin. Aloitusbiisi Fanfarehan on silkkaa Pink Floydia ja ihan hyvässä merkitykssä. Jo aiemmin kuulemani perinteisemmät rockrallit Moses Pain ja Love to Love kuulostavat koko ajan paremmilta. Keskivaihe levyssä menee taas aikalailla ohitse, mutta toka vika biisi New Mexico täräyttää mukavasti, biisissä on selkeästi sitä jotain. Kolmannella kuuntelukerralla kappale Cecil Taylor nasahtaa tajuntaan, joka kertoo samannimisestä freejazz-pianistista jonka olen aikoinani nähnyt livenä Raahen Rantajatseilla.

Levyssä riittää pureksittavaa, koko 80 minuutin mitassa. Uncutista luin, että Wilson oli hinkannut levyä 9kk:tta studiossa, ainakin hikeä ja sydänverta(?) on luovutettu. Aikoinani tilasin netistä silloin kovasti diggaamani Avett Brothersin vinyylin, vaikka kakku oli korea ja vinyylikokonaisuus kansineen vankkaa laatutyötä, niin loppujen lopuksi myin tuon levyn kirpputorilla kahdeksalla eurolla. Toivon kovasti, että Wilsonin kanssa ei käy samalla tavalla.

Death Hawks - Monsters of Pop. Klubi. Tampere. 20.9.2013.

Eilen illalla tuli nautittua pienehkö siivu Monsters of Pop - kaupunkifestivaalia Tampereen Klubilla. Lauteilla olivat Death Hawks, Sydän Sydän ja Circle. Ainoastaan eka bändi tuli tsekattua kokonaan, Sydän Sydämen aikana poistuin jo paikalta.

Yllätyksekseni Klubille oli aika mojova jono jo kymmenen jälkeen, elin pienessä jännityksessä, että onko keikka myyty loppuun? Ei onneksi ollut, vielään tässä vaiheessa, myöhemmin kyllä. Ehdin parahiksi Death Hawksin keikan alkusointujen aikaan paikalle. Death Hawks lienee yksi tämän hetken kuumimmista nousevista suomibändeistä ja on juuri julkaissut toisen omalla nimellään kulkevan kakkoslevyn Death Hawks(13). Kriitikot ovat melkein poikkeusetta ylistäneet tätä lättyä. Itse olen platalta kuullut vain yhden biisin, erinomaisen Blind Daughter of Deathin.

Alkuun keikka vaikutti vain yhdeltä lupaavan, mutta aika persoonattoman suomibändin kevyeltä verryttelyltä. Parin kolmen biisin jälkeen keikan intensiteetti vei mukanaan. Kitaristi-laulajan Teemu Markkulan huikea eläytyminen miltei primitiivisiin laulusuorituksiin teki vaikutuksen. Hyvin stailattu hippipehko liikkui eläytyneesti ja vikkelästi hyvin timmin ja avaran musiikin tahdissa. Täytyi sanoa, että kyllä oli notkea niska laulajalle, ei varmaan ole niskahartiakivuista tietoakaan. Kaiken kaikkiaan bändi soitti todella itsevarmasti ja uskaliaasti. Tuli sellainen jännä fiilis, että tässä vetää jatsibändi rokkia, jotenkin musa tuntui soundimaailmaltaan todella monipuoliselta, se kurkoitteli moneen suuntaan, mutta pysyi kuitenkin kasassa. Yksittäisiä biisejä en erottanut, koska ainoa kosketukseni bändiin ennen keikka oli tuo em. biisi Blind Daughter of Death. Hyvä keikka, mutta aivan liian lyhyt (45min).

Melkein täytyy käydä hakemaan levykaupasta Death Hawksin uutukainen vinyylinä.

Ota tämä mies vakavasti.

Vaikka ennen kaikkea hyvä huumori on hänen erinomaisen musiikkinsa perusta.

Takalon Jukka on yhtä kuin ex-Aknestik-mies kera neljän soolotuotoksen. Aknestik on tietenkin yksi maailman huonoimpia bändin nimejä yhdessä mm. Apulannan ja Scandinavian Music Groupin(eikai tämäkin? Kyllä vain!) kanssa. Aknestik tunnetaan tietenkin Suomirokkia hitistä, mutta tahtoisin muistuttaa teitä Aknestikin alkuvuosista, 90-luvun alun hämärästä, jolloin bändin luomuisa indiepala Toukokuussa arvosteltiin Soundissa miltei rinta rinnan Stone Rosesin Fool's Goldin kanssa. Tuon veisun hankin aikoinaan seiskatuumaisena Oulun edesmenneestä ja aikaa edellä olleesta indielevykaupasta: Diskerista. Tuolloin puhuttiin(ainakin monessa sivulauseessa) suomi-indien lupauksesta, mukavan naivista ja kala-aiheisiin veisuihin keskittyvästä sympaattisesta Aknestikista.

Lupaavasti alkaneella urallaan Aknestik nimenomaan kompastui Suomirokkiinsa, tällainen hitikäs eppunormaalisoundi ei oikein soveltunut näin originellille ja leikkisälle bändille, kun taas bändin ihan ensimmäiset plätyt ja runsaat cd-eepeet tarjosivat hersyviä popherkkuja kuten: Maailma on Naisia Puolillaan, Haukipudas, Sata Vuotta Kaivossa ja Kesällä ei Mennä Nukkumaan. Muistan kuinka merkittäviä olivatkaan tuona aikana erilaiset cd-eepeet, kuten Aknestikin Syvät Veet(92) ep. Niitä odotteli vesi kielellä, kun markkamäärä oli täysipitkää huomattavasti huokeampi. Kuka oikeasti enää muistaa(tai haluaa muistaa) cd-eepeitä tai sinkkuja? Suurin osa miestä lienee tehnyt niistä varisten pelättimiä kasvimaalle ja siirtynyt täysin vartaloin spotify-aikaan. Itsellä on vielä ulkovarastossa yllättävän monta laatikollista näitä epäkäytännöllisiä ajantuhlaajia, itseasiassa tuli äsken tilattua Amazoniltakin pari puuttuvaa sinkulaa.

Takaisin Takaloon. Tärkeä etappi artistin uralla oli tietenkin Jokainen on Vähän Homo - hitti vuodelta 2010 ja sitä seurannut arvostettu Vastarannan Laulut(11) albumi. Tämä ponnautti taas Takalon uran uuteen loistoon. Seuraavaksi julkaistiin myöskin erinomainen, mutta valitettavasti kovin pian alelaareihin pudonnut Kahden Hengen Disko(12). Itsekin haalin kyseisen levyn kahdella ekellä Anttilan alelaarista(Sori Jukka) ja niitä saattaa edelleenkin pyöriä siellä. Kyseistä levyä olen soittanut koko kesän autostereoissa ja täytyy myöntää että toimii aivan helvetin hyvin. Harmittelen teidän puolesta, jotka ette ole löytäneet tätä levyä. Levy on melodinen, monipuolinen, puhtaan kesäinen ja hyväntuulinen. Muutamat asianmukaiset traagiset veisut löytyvät joukosta. Levyn parhaimmistoa ovat tunnistettavalla Oulu-kuvastolla väritetty Vihreä Volkkari, eheä poppis Riippumaton Liitäjä, mainio aloitusbiisi Kato Taivaalle, Ota Rennosti, voimasoundinen Ei Pysty Pysättään he hervottoman hieno lopetusbiisi Kesän Viimeinen Hellepäivä.

Eilen löysin levymessuilta uunituoreen Jukka Takalo albumin Maakinen Mysteeri Trio(13) ja jostain kumman syystä vain vitosella. Outo levymyyjä? Nyt Jukka on hypännyt osittain kuplettimusiikin maailmaan. Biisit ovat edelleen hyväntuulisia ja mukavasti Oulun murteella ryyditettyjä. Tämä on yksi Takalon vahvuuksista, liittää murresanoja ja ilmauksia onnistuneesti musiikkiin. Uuden levyn biiseistä ensimmäisinä iskevät tajuntaa: Alkoholin Taikaa, Pimsala-Jim ja huikean suora Oodi Mulkuille. Kertosäe on niin tarttuva, että pelkään 2-vuotiaan tyttäreni alkavan sitä pian hoilaamaan. Noh, siirretään levy pian vain työmatkakuunteluun. Myös varsin mukava on rouhea Iirockista Löysin Aidon Onnen, jossa mainitaan muun muassa Raahen seudun paikalliset bändisuuruudet Gobra ja Stalker.

Sanoisin, että jos olet elänyt hieman vaihtoehtoisemman rockmusanuoruuden Pohjois-Pohjanmaalla ja erityisesti Oulun liepeillä, niin Jukka Takalon levyt ovat kuin sinulle tehty. En ole ihan varma voinko suositella Takalon rootsimpaa kamaa etelän porukoille, ainakin voin toivoa, että he ottaisivat kuuntelijoina opiksi ja huomaisivat tämän erinomaisen ja nykyisin varsin tuotteliaan artistin.

Tää linkki kantsii kattoa, huikeeta kasarimiljöötä:

https://www.youtube.com/watch?v=7rqPHbo8rwY&feature=player_detailpage

Muovi pitää pintansa! - Levymessut, Ideapark, Lempäälä 7.9.2013.

Pitkällisen, miltei piinallisen odotuksen jälkeen levymessut tulivat jälleen Ideaparkkiin. Edellisistä Lempäälän messuista oli kulunut aika lailla tarkalleen yksi vuosi. Etukäteen seuratessani levymessujen Facebook-sivustoa huomasin kutsuttujen ruotsalaismyyjien joukossa tiettyä niukkuutta, esmes varsin mainion Solnalaisen Delicious Goldfish Recordisin sympaattinen myyjä ei ollut ilmoittautunut Ideaparkin messuille. Syynä lienee viikkoa aiemmin olleet Södermalmin levymessut. Näin ollen jouduin sanomaan hyvästit mainioille euron laareille, sillä Ideaparkin tämänpäiväinen kattaus ei millään muotoa yltänyt samanlaisiin euron tai kahden hirmulöytöihin mitä aiemmin.

Ruotsalaisia myyjiä oli tästäkin huolimatta puolisenkymmentä paikalla. Niitä halppislaareja oli vähemmän. Ajoissa paikalle tulleena kerkesin etunenässä varsin mojovalle ruotsalaisen Record Palacen neljän euron laarille, josta tassuuni tarttui muun muassa Doorsin: The Soft Parade(69), The Bandin: Stage Fright(71), XTC:n harvinaisen ns. pyöreällä kannella varustettu: Big Express(84) sekä ZZ Topin: El Loco(81) ja erittäin hyväkuntoinen Todd Rundgerinin Utopian kentien laadukkain platta: Adventures in Utopia(79). Alku oli lupaava ja tuntui siltä, että olennaisimmat löydökset olivat jo reppuni pohjalla.

Tämän jälkeen odottelin aika pitkään, että yksi keskeinen ruotsimyyjä saisi levylaatikonsa asetteltua paikoilleen. Kyttäsin tietty niitä muutaman euron laareja ja avot, kolmen eukun rivistöä löytyi ihan mallikkaasti, mutta ilmeisesti levykokoelmani on jo tietyllä tasolla koska ainoa löytöni oli The Farmin: Spartacuc(91). Sinänsä hyvä löytö, koska se sisälsi bonusremix-eepeen. Levyhän pikkuklassikko All Together Now - hoilauksineen. Huomioni oli, että ruotsalaisen olivat tuoneen mukanan aika paljon heviämusaa, esmes erinäköiset Iron Maidenin liveplatat tuntuvat tekevän hyvin kauppaansa, ehkä he olivat pikku hiljaa oppineet millainen oli perusmanselainen musamaku?

Aika paljon tuli tällä kertaa myös katsastettua suomipoikienkin levylaareja ja samalla huomattua, että levymateriaali saattaa olla inasen laadukkaampaa kuin ruotsipojilla, mutta hinnasta mentiin aina eurosta kymppiin ylöspäin. Messun kallein ostos oli eräältä kojulta tinkaamani The Beach Boysin: Wild Honey(68) kymmenellä eurolla. Originaali Tanska-painos, ihan hyvin soiva sellainen. Rantapoikien tuotanto on jo melkein hallussa vuodesta 1967 tähän päivään asti. Pet Sounds(66) puuttuu edelleen, Mutta esimerkiksi kauan etsimäni Holland(73) alkuperäisen singlelevyn kera tuli löydettyä viime kesänä.

Muita yksittäisiä laarilöytöjä olivat Queenin Flash Gordon(80) soundtrack kuudella eurolla, J.J.Cale kokoelmastani vielä puuttuva: Okie(74) The J.Geils Bandin: Ladien Invited(73) kahdella eurolla. Yksi mainittava kahden euron löytö oli The Manfred Mann's Earth Bandin vokalistin Chris Thompsonin mainion sivuprojektin The Night kakkosaälpee: Long Distance(80). Sanotaan, että tässä oli bändi Fleetwood Macin ja Toton välissä kera rouhean Thompsonin laulun. Kadonnut AOR-klassikko.

Levymessut meni tällä kertaa kategoriaan: ihan ookoo! Mitalisijoja ei nyt hätyytelty, levymateriaali oli niukempaa ja hinnaltaan vähän korkeampaa mitä niillä ns. hyvillä messuilla. Levyjä tuli ostettua rapiat parikymmentä, keskihinta oli 4,30 euroa. Muutama ceedeekin tuli ostettua, kuten Jukka Takalon uutukainen vitosella. Plussana myöskin mainittakoon, että Ideaparkin levymessut ovat nykyisin asuinsijainnistani johtuen vain pienen pyöräilymatkan päässä.

Tässä linkki The Night - bändiin:
https://www.youtube.com/watch?feature=player_detailpage&v=uKfmURgAQlo

Hullun hevosen kyydissä - Neil Young & Crazy Horse, Kaisaniemi, Helsinki. 5.8.2013

Kaisaniemenpuiston musiikki-iltapäivän avasi Markus Nordenstrengin vetämä all-stars kokoonpano, mukana oli muun muassa Anssi Kela, Jonna Tervomaa, Ninni Poijärvi ja Tokela. Vähän myöhään paikalle valuneena kerkesin kuulemaan tältä kokoonpanolta vain pari rollari-coveria ja The Bandin The Weightin, jonka Jonna Tervomaa lauloi upeasti.

Seuraava esiintyjä, eli J. Karjalainen heitti takuuvarman noin tunnin mittaisen setin. Pääpaino oli(onneksi) uuden levyn matskussa. Keikka alkoi pelottavasti Kolmella Cowboylla, jota seurasi teräksinen versio uuden Et Ole Yksin(13) levyn hitistä Mennyt mies. Bändi toimi kuin ajatus, isoimmat pointsit menivät varsin tyylikkäälle kitaristille, Mikko Lankiselle, jonka lankku soi terävästi ja nautittavasti. Keikan kohokohta oli mielestäni uuden levyn Meripihkahuone, joka soi(yllättäen?) levyversiota paremmin, svengaavana ja vauhdikkaana. Keikkaa koristivat muutamat mustat lasit aikaiset biisit, kuten hieno versio kappaleesta Hän ja vauhdikas Sekaisin. Kiva yllätys oli myös Tähtilampun alla(92) - levyn Avaruuden ikkuna. Hyvä keikka.

Ennen Niilon ja hullun hevosen keikkaa taivas repeili hiukan ja pudotti muutamat virkistävät tipat pikku helteessä hioustuneen ja varsin varttuneen yleisön päälle, jonka keski-ikä oli varmaan 50+ ellei enemmänkin. Neil poppoineen aloitti aikalailla aikataulun mukaisesti, eli puoli kahdeksalta. Ensimmäiseksi kuultiin Ragged Glorylta(90) vahva versio kappaleesta Love and Only Love. Tätä seurasi Rust Never Sleepsin(79) Powderfinger. Uuden Psychedelic Pill(12) levyn nimikappale kuultiin kolmantena. Keikan alkupää huipentui myös uuden levyn kappaleeseen Walk Like a Giant, jonka vihellysriffi soi vielä seuraavana aamuna päässäni. Versio kesti vähintääkin sen vartin ja lopun kitaraujellukset kera tuulikoneen kautta lennätetyt muovipussin ja sanomalehden riekaleet nostivat kappaleen ihan omaan ulottuvuuteen.

Niin, miten sen oikein kuvailisi, Crazy Horsen voiman, tämän omintakeisen ja alkuvoimaisen kvartetin hienouden? Mietin keikan aikana yleisöä, jolla ei ollut tuntumaa Crazy Horse-soundiin, että miltäkö se mahtui tuntua ensi kertaa kuunneltuna? Oliko Crazy Horsen kulmikas rocktranssi hyvinkin epäesteettistä kuunneltavaa? Itse kun tiesi mitä odotti, niin sen myös nieli kaikkine karvoineen. Alun neljän kappaleen ja noin 40 minuutin sähkötranssin jälkeen tarjoiltiin varsin makoisa akustinen kimara. Sen aloitti ilmeisesti ihan uusi, kaunis biisi Hole in The Sky. Biisistä olin erottavinaan globaalia sanomaan ilmastomuutoksesta. Tästä edettiin kolmeen pelkästään Niilon kitaralla esittämään kappaleeseen, näistä ensimmäinen Comes a Timen(78) Human Highway miellytti minua kovasti, kyseinen kiekko onkin yksi suosikkejani. Tätä seurasi suorastaan itkettävän kaunis versio Heart of Goldista. On hämmästyttävää huomata kuinka hyvälaatuinen on edelleen Neil Youngin lauluääni, mieleen tuli archives-sarjan Live At Massey Hall(71) joka piti julkaista ennen Harvestia(72), mutta kohtasi päivänvalon vasta jokunen vuosi sitten. Tällä Massey Hallin keikalla Neil esitti ilmeisesti ensimmäisen kerran Heart of Goldin, ja sama lumovoima oli edelleen tallessa, uskomattoman kaunis kappale ja sen täydellisen läsnäoleva esittäjä, jokainen sana kuulosti aidolta ja todelta. Kiitos Neil!

Myös versio Dylanin Blowin in The Windistä toimi, vaikka ystäväni epäilivät biisin tarpeellisuutta, omasta mielestäni se puolsi paikkaansa keikalla. Niilon selkeä, omalla tavallaan jopa runonlausuntaa muistuttava artikulaatio avasi biisin lyriikat varsin vaivattomasti. On noloa tunnustaa, mutta Dylanin versiossa en ole sanoituspuolta kovin syvällisesti tutkaillut, mutta näinhän se usein menee(varsinkin Dylanin tapauksessa), että biisin tekijä ei ole välttämättä sen paras tulkki. Keikan toinen uusi kappale(?) Singer Without a Song toimi myös mainiosti. Tässä kohtaa Neil oli siirtynyt pianon ääreen ja basisti Billy Talbot lauloi yhdessä maestron kanssa biisin herkkää kertosäettä. Talbotin tulkinta ei ollut lainkaan hullumpi ja jostain luin että kyseiseltä basistilta on juuri ilmestynyt oma sooloalbumikin.

Paluu Crazy Horse-soundiin tapahtui uuden levyn Ramada Innillä, varsin komea ja vaikuttava kappale tämäkin, tosin varttitunnin ellei jopa 20 minuutin mittainen. Biisin aikana kerkesin mielessäni toivoa jo aikoinaan Kirkan coveroimaa Cinnamon Girliä, joka ilokseni tulikin seuraavaksi. Keikan yksi kohokohdista oli myös varsin kokeellinen, miltei posketon versio Ragged Glorylta(90) löytävästä Fuckin' Up:sta. Tässä kohtaa valokeilaan pääsi kakkoskitaristi Frank Poncho Samprero, jonka kujeellinen keskisormen vilauttelu yleisölle keitti tunnelman varsin oudoksi, kappale löysikin ihan uuden "haistattelevan" komppinsa, jossa meidän yleisön piti toistaa rytmikkäästi Fucked Up! Kappaleessa oli paljon lauluimprovisaatiota, miltei räp-elementtejä, kiitos Sampreron.

Ennen encorea soitettiin vielä rautainen versio Rust Never Sleepsin(79) Hey Hey, My My(Into the Black). Biisin yksi kuuluisin toteamus "rock'n' roll never dies" tuntui täysin uskottavalta. Tällaisen illan ja keikan perusteella rock'n' roll ei ole koskaan ollutkaan kuolemassa. Neil Young ja hänen mainio Hullu Hevosensa tarjosi sellaista yhteissoiton ja läsnäolon juhlaa että oksat pois. Kaiken lisäksi musikanteilla tuntui olevan hauskaa lavalla, joka oli varsin mukavaa seurattavaa.
Neilin livekarisma oli myös koko keikan ajan aivan omaa luokkaansa. Niin, hankala tätä on täysin sanoiksi pukea. Hemmetin hieno keikka jota on vaikea verrata kenenkään muun artistin keikkaan, koska Niilo heppoineen painii ihan omassa kategoriassaan, niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta lyönti on vielä kova, ehkä planeetan kovin 65+ rock-kokoonpano väittäisin.