Vuoden 2014 vinyylisatoa aka levykassini kerma

Vuosi sitten summasin vuoden 2013 parhaat vinyylilöydökseni. Nyt on vuorossa vuosi 2014 ja mustan kullan parhaat löydökseni. En ole uskaltanut laskea levyostosteni kokonaislukumäärää, pelkään luvun pyörivän viidensadan paremmalla puolella. Tosin iso osa tästä on mennyt jälleen myyntiin, eli pientä levytrokausta on tullut harrastettua. Levyjen jälleen myynti oli kuumimmillaan viime keväänä, jolloin äkkäsin varsin hyvän jenkkimyyjän Discogsilta. Hinnat olivat kohillaan, postimaksukaan ei ollut liian kova isommille lähetyksille (25levyä) ja kun tuon levymäärän sai vielä alle 22 eurolla, niin vältti arvonlisäveron. Eli aika huokeista lätyistä oli kyse. Tuosta jenkkilähteestä lähti upeaa kamaa hintahaarukassa 0,5-2 euroa, kuten Allman Brothers Bandia, Steely Dania, The Who:ta, Kinksiä, Judy Collinsia, Crosby, Stills & Nashia ym.

Levytrokaus tyssäsi Tampereen Itsenäisyydenkadun kovenevaan levytarjontaan kun uusi mainio levyliike Sammakka avasi ovensa ja samoihin aikoihin levydivari Aikakone muutti kyseiselle kadulle. Tähän vielä päälle Bonuskirppiksen lukuisat levymyyjät, niin tarjonta alkoi oleen sen verran suurta, että siinä samalla hinnatkin alkoi tippua. Seurasi kyllästyminen levymyyntiin, eipä tää niin helppoa hommaa olekaan, varsinkin jos siitä on liian tosissaan. Syksy toi mukanaan vielä alenevan euron kurssin ja jenkkitilaukset tyrehtyivät tähän. Viimeisin suuri levyjenostopläjäys oli levymessut Tukholman Solnassa syyskuussa, jonka jälkeen on ollut yksi "levymessulämmittely Kårenilla Turusssa Joulukuussa. Vatsa tuli täyteen, levyhylly myös, want-listalla ei ollut enää kovin paljon päälle ruksittavia lättysiä.

Luodaan siis vielä yksi katsaus menneen vuoden muovikiekkosiin, sen parhaaseen tusinaan:

Rolling Stones: Between The Buttons (67)
Viimeinen kokoelmastani puuttuva Stones-kiekko löytyi sekä levymessuilta Turusta, ett Discogsin kautta Hollannista. Puhuttiin muutamista euroista. Nyt hyllystä löytyy sekä Stereo, että Mono-versio. Lopussa linkittämääni Spotikka-listaan en löytänyt levyn parasta, vain UK-painoksilta löytyvää Backstreet Girl - kappaletta, mutta Connection mielestäni se levyn toiseksi paras biisi
Upea levy, jota seurasi vähän psykedeelinen Their Satanic Majesties Reguest(67)

Iggy Pop: Lust for Life(77)
Myös yksi Want-listan levyistäni josta loppuviimeksi en sitten kovin paljon joutunut pulittamaan. Passenger, Success, Lust For Life, Some Weird Sin...levy on täynnä klassikoita. Ostin näitäkin levyjä kaksi kappaletta, joista toisen luovutin yhdelle rokkidiggarille erittäin laadukkaissa vinyylibileissä(enkä puhu nyt vaatetuksesta).

Kirsty MacColl: Desperate Character(83)
Traagisesti sukellusonnettomuudessa kuolleen englantilaisen laulajattaren harvemmin kuultu ja nähty debyyttialbumi on myös yksi Discogs - saaliitani. Varsin terhakka levy, jolta löytyy yksi pikkuhitti, hauskasti nimetty:  There's a Guy Works Down The Chip  Shop Swear He's Elvis.

Todd Rundgren: Something/Anything(72)
Rundgrenin Todista olen vaahdonnut tässä blogissa aikalailla tarpeeksi ellei liikaa. Joka tapauksessa tämä tupla-albumi on Rundgrenin tuotannon kärkeä, joita tuli myös hommattua vuoden aikana heti kaksin kappalein.

Minnie Riperton: Perfect Angel(74)
Alkuun tietokilpailukysymys: kuka merkittävä suomalainen artisti on tehnyt oman version Minnie Ripertonin kappaleesta: Reasons? Kerrottakoon, että Riperton on Stevie Wonderin löytämän laulaja-lauluntekijälahjakkuus, joka on kuuluisa varsin korkeasta sopraanostaan. Tältä levyltä löytyvä hitti: Lovin You kertoo kuinka korkea Minnien ääni on, koirasi sen ainakin kuulee.

Marvin Gaye: Here, My Dear(78)
Pitkään want-listallani jöpöttänyt Gayen ns. magnum opus, kitkerä erolevy vaimostaan Annasta. Levy löytyi loppujen lopuksi levymessuilta Turusta ja hintaa tällä mint-kuntoisella levyllä oli 20 euroa. Ns. raskaasta eroteemasta huolimatta Here, My Dear on oikein nautittava kuuntelulevy, jossa Marvinin ääni soljuu tutun hunajaisena.

Bob Seger: Back in 72(73)
Segerin Bobin alkupään albumeista joutuu helposti maksamaan viitisenkymppiä ellei ylikin. Myös tämän levyn metsästämine oli kovaa työtä. Loppujen lopuksi löysin levyn tuttuun tapaan Discogsin kautta melko kohtuulliseen 12 punnan hintaan. Rätväkkä levy kaiken kaikkiaan, muun muassa legendaarinen Turn The Page löytyy alun perin tältä levyltä, jonka on tietenkin coveroinut?

Leonard Cohen: Songs of Love and Hate(71)
Rakkauden ja vihan laulut saivat luvan olla viimeinen levy nyt jo täydellisessä Leonard Cohenin studiolevyjen kokoelmassa. Ei tämä huono levy ole. Avalanche aloittaa levyn ylväänä verbaalivyörynä, eikä jatkokaan huono ole.

Temptations: Sky's The Limit(71)
Temptations julkaisi vuosina 1971-73 viisi täysipainoista studiolevyä, joista tämä on ensimmäinen. Levyltä löytyy muun muassa Just My Imagination(running away with me), jonka rollarit ovat coveroineet onnistuneesti Some Girls(78) levyllä. Hieno albumi, jossa aikakauden tyylin mukaan löytyy ns. pitkiä psykedeelissävytteisiä kappaleita, tästä esimerkkinä: Smiling Faces Sometimes, joka kasvaa suorastaan eeppisiin mittoihin.

Mac Gayden: Skyboat(76)
Ostin 80-luvulla Raahesta Makasiini-nimisestä sekatavarakaupasta Magc Gaydenin albumin Hymn To The Seeker(77) viidelläkymmenellä pennillä. Levy oli cut-out kamaa ja melkein meinasin luopua levystä, mutta ajanmittaan se onkin kasvanut hienoksi kuuntelulevyksi. Jazz-rock meets folk. Hienoa kamaa. Skyboat (76)on Seekerin edeltäjä, josta löytyy originaalina yksi rockhistorian merkittävimmistä biiseistä: The Everlasting Love. Levyssä on myös hieno, vähän jopa pelottavakin kansi. Levyä oli suhteellisen vaikea löytää. Onneksi oli Discogs.

The Blue Aeroplanes: Tolerance(85)
The Blue Aeroplanes on pitkän ajan kestosuosikkini, jonka alkupään tuotantoa olen hiljakseen keräillyt. Terhakka kakkoslevy antaa hyvän kuvan tästä vähän proosallisesta puherockista, joka on antanut paljon vaikutteita nykyiseenkin alternative-rock suuntaukseen.

Southside Johnny & The Ashbury Jukes: Hearts Of Stone(77)
Vara-Brucen rätväkkä kolmosalbumi, ehkä hänen uransa paras. Southside Johnnyhan hengaili ihan samoissa porukoissa kuin Bruce Springsteen nuorena ja taisi olla heistä aikaisemmin bänditouhuissa kiinni, oli siis jonkinmoinen paikallinen stara ennen Springsteeniä. Levy on täyttä asiaa alusta loppuun, pitäen sisällään useita Springsteenin Johnnylle luovuttamia biisejä(yllätys, yllätys), kuten nimikappaleen Hearts of Stone. Toinen Johnnylle biisejäruistaillut E Street Bandilainen on tietysti Johnny Van Zant, eli Little Steven. Tavallaan Ashbury Jukes oli bändi jota kautta Little Steven sai omat biisinsä parhaalla tavalla ulos.

Tässä päällimmäiset viime vuoden uhkeasta levysadostani. Alla olevasta kolmesta Spotify-linkistä pääset vielä paremmin ja eri teemojen mukaisesti vinyylivuoteni 2014 helmiin. Nauttikaa laadukkaasta muovista hyvät ystävät!

Vinyl Revolution 1 - 2014 - Old Goods

Vinyl Revolution 2 - 2014 - Smoke Pubs Ok

Vinyl Revolution 3 - 2014 - 80's Bash

Syksyn pudonneet omenat

Epäilen, että iso osa syksyn musaomenista on vyörähtänyt kellarin pimeään silmään, vainukoiran korvieni ulottumattomiin. Vihi-Veikkona olen oman kapenevan arkiaikani puitteissa etsiskellyt syksyisiä musaherkkuja. Vinyylisoitin on ollut vähällä käytöllä, spotikka, mp3 ja perus-ceedeet ovat toimineet musalähteinäni. Itseasiassa olen ollut jo pitkän tovin lp-levyjen ostolakossa, noh, mitä nyt reilun kuukauden, mutta allekirjoittaneelle se on melko kova saavutus.

Spotify on tarjonnut varsin mukavasti uusia ilmestyneitä rokkiplattoja, mutta ei aukottomasti. Pieniä harmillisia puutteita löytyy, Ty Segalin uutta ei löydy, kuten ei myöskään juurikaan Bob Segeriä. Heh, siinäpä vasta kaksi varsin erilaista artistia, joilta molemmilta on ilmestynyt ihka uusi studioalbumi. Ty Segalin Manipulator(14) otti valmistuakseen kokonaiset 14 kuukautta, joka on varsin pitkä aika ottaen huomioon kuinka tiuhaan tahtiin Segall on tehtaillut plattoja lähivuosina. Niin, mikä ihmeen Ty Segall? San Franciscolainen garage-rokkari kera T.Rex ja punkkivivahtein. Äkkiseltään vähän valjua, mutta tarkemmin kuunneltuna varsin tiukkaa ja energistä kamaa. Itsellä on ollut viime viikkoina juoksumusana Ty Segall Bandin: Slaughterhouse(12), joka on varsin tiukka garage-punkkislevy, jossa aidon rähinän ja fiiliksen haistaa. Uutukaisella Manipulatorilla(14) on taas tällaista perinteisempää altsu-herkistelyä:



Palataan vielä aiheeseen Spotify. Täytyy myöntää, että en ole saanut toimintoa kunnolla haltuun. Tulee sellainen karkkikauppaefekti, musaherkkuja on ihan järjettömästi, että lamaantuu tarjonnan edessä tai vetää harkitsemattomasti itsensä tukkoon. Musa ei oikein maistu niin hyvältä, kun sen saamisessa ei ole mitään haastetta. Homma on liian helppoa. Levytkin tulee kuunneltua jotenkin puolihuolimattomasti kaiken muun toiminnan taustalla. Noh, lenkillä spotikka on varmaan ok, mutta toistaiseksi olen käyttänyt lenkkisoittimenani vanhaa kahden gigan mp3-soitinta, jossa kuuntelen kuukauden parin verran 7-8 huolella valittua uutuusplattaa. Esmes viime talvena tällaisen pitkäaikaisen toiston kautta aukesi muun muassa The Flaming Lipsin uhkaavan hieno: Terror(13).

Mitä tästä opimme, kuuntele aina ja huolella fyysistä äänitettä, eli lp-levyä. Saat koko paketin, et hajanaisia säveliä, helposti paljouteen hukkuvia biisukoita. Niin, toisaalta olen tullut siihenkin tulokseen, että tuota tolkutonta muovinhaalimista pitää välillä huolellisesti arvioida, että onko järkee vai ei? Musiikki on muodoltaan aineetonta, miksi se pitäisi omistaa äänitteinä? Eikö pelkkä musiikin kuuleminen riitä? Vittuun myöskin hifistelyt, ei äänenlaadulla ole oikeasti mitään merkitystä jos musa on hyvää. Muistan kesän 1994, jolloin kuuntelin aika huonolaatuiselle c-kasetille äänittämääni Rollari-kokoelmaa, haikean krapulaisessa olotilassa Pudasjärven Jyrkkäkosken Juhannusfestareiden aamuna, kokoelma toimi kuin tauti, hiveli nuoren miehen sieluni jokaista(silloin olemassa olevaa) sopukkaa. Nykyään noita "sielun sopukoita" on tullut muutama lisää ja pari vanhaa on hautautunut ajan alle, hyvä niin.

Palataan tähän syksyyn ja uutuuslevyihin. Leonard Cohenin jo erinomaisesi kehuttua Popular Problemisia(14) olen kuuntelut säästeliäästi, koska tähtäimessä on vinyyli ja pukinkontti, sitten joulupyhinä oikein olan takaa. Vanha vauhtiveikko Billy Idol julkaisi myös uuden albumin: Kings & Queens Of The Underground(14). Niin, kuuntelussa on, empä osaa vielä kehua, en haukkuakaan. Annetaan aikaa. Ääni entisensä, karhean poikamainen töröhuulituulahdus. Kuunnelkaapa huvikseen herran vanhaa Rebel Yelliä(83), hämmästyttävän hyvin on kestänyt aikaa näinkin puhkikulunut hittilätyskä.

Neil Young ei myöskään malta olla julkaisematta uutta albumia tänä syksynä. Marraskuussa saa päivänvalon ties kuinka mones Young-levy: Storytone(14). Kyseessä orkesterisovituksin kuorrutettu sooloalbumi. On mielenkiintoista kuulla, että käsittelevätkö levyn biisit Neilin eroa pitkäaikaisesta vaimostaan ja muusastaan Peggystä?
AC/DC:n uutukainen saa päivänvalon lokakuun lopussa. Sen nimeä en edes viitsi googlata tähän, eiköhän se ole juuri sitä samaa peruspäkkyrää kuin aiemminkin, vai mitä olette mieltä tästä levyn ensimmäisestä maistiaisesta:

Skivmässa, Solna, Stockholm. 27.9.2014

Levymereen on hukkunut ikuinen nuoruus, Iron Maiden palauttaa sen viidellä eurolla
vieressäni telmii muovimenninkäinen, lataa pvc-laattoja päällekkäin
osoittaa jälkikasvulleen Aerosmithin Live Bootlegin ja Bolanin parhaan
Perintö tai vahinko kulkee isältä pojalle, miksi ei kulkisi?

Yritän olla irti tästä hysteriasta, mutta kovin voimaton kaltaisteni seurassa
grungepaitojen ei-niin terveessä hientuoksussa, hermostuneen keräilyn stressipisteessä
Lataan itselleni kasan, kohta toisenkin, kolmannen sittenkin...en neljättä, en varmasti!
Väistyn voipuneena taustalle, syön kebabin, otan vauhtia taas...

Helposti voisi ajatella, että nämä Skandinavian suurimmaksi mainostetut levymessut olivat levynkerääjäurani ehdoton huipentuma. Tukholman Solnan levymessujen pitopaikkana oli Solna-Hallen, eli suomeksi sanottuna varsin riittoisa urheiluhalli. Sain varsin pian huomata etten ollut ainut paikalle eksynyt, viittä minuuttia ennen aloitusta hallin edessä 200-300 metrin mittainen jono. Tuli pitkästä aikaa tunne, että levynkeräyshän on ihan relevantti jokapojan massaharrastus, tätähän me kaikki tehdään, eikö vaan?

Oli suuri onni, että Ruotsiin suuntautunut perhematka ajoittui sattumalta(?) levymessujen kanssa samaan ajankohtaan. Pitkän aamupäivän varaaminen tähän omaan höpsöön harrastukseen tuntui ihan oikeutetulta. Esitietojen mukaan paikalla oli 140 levymyyjää ja 600 metriä levytiskiä. Voi siis olettaa, että pikkaisen voi hikikin tulla kun plärää ja kyykistelee taukoamatta sen 3-4 tuntia. Hikihän siinä tuli. Banaanivälipalalle jaksoin puoli kahden lounaaseen asti. Sen jälkeen paukut oli loppu, vaikka lompakon perusteella olisi varaa ostaa toisen mokoman verran levyjä.

Mukaan lähti 33 lp-levyä, suurin osa sellaisia joita en omista, mutta noin neljäsosa näistä ns. parempia kaksoiskappaleita. Kokonaisumma pysyi karvan alle sadassa eurossa, eli keskihinnaltaan noin 3 euroa/levy. Aika normaali levymessukäyntieni keskisaldo. Parhaat löydöt olivat The Byrdsin: Notorious Byrd Brothers(68), The Pretty Thingsin: Freeway Madness(72), Ronnie Lane & Slim Change(73), Spencer Davis Groupin: Second Album(66), pari The Blue Aeroplanes maxi-sinkkua ja useita hyväkuntoisia 20 kruunun hintaisia rokin klassikoita, kuten Clashin: Combat Rock(82) ja Pink Floydin: The Wall(79).

Sinänsä levymessut ei tarjonnut mitään ihmeellisen uutta aikaisempiin verrattuna. Tapahtuma oli toki massiivisempi ja tongittavaa olisi kevyesti riittänyt koko viikonlopuksi. Suuresta osallistujamäärästä(n.2000-3000 ihmistä?) huolimatta tiskeiltä teki ihan hyviä löytöjä. Esimerkiksi Kissin ja Iron Maidenin tuotantoa ois saanut helposti muutamalla eurolla/kpl. Kissin: Lick It Up(83) tuli liki joka laarilla vastaan polkuhintaan. En ostanut, vaikka kokoelmastani se vielä puuttui, samoin kuin Iron Maiden: Seventh of a Seventh Son(88), joka halvalla ois myös lähtenyt. Johonkin kohtaan on asetettava keräilijyyden raja, jos aikoo kerätä kaikki rockin tärkeimmät levyt, niin siihen kyllä menee ikä ja terveys, rahatkin tietty, vaikka lätysköjä lähtee näiltä messuilta helkutin halvalla

Toki viimoisilla levymessuilla olen törmännyt siihen tosiasiaan, että oma kokoelmani alkaa olemaan melko valmis, kaikki oleelliset(haluamani) levyt jo löytyvät kokoelmastani, eikä jaksa loputtomiin ostaa näitä rollari-ym.levyjen kaksoiskappaleita muutamalla ekellä. Se mitä eniten tällä hetkellä kaipaan on ihan uuteen musiikkiin tutustuminen, 70-luvun nostalgisessa kellarisoudissa on tullut vietettyä aivan liian pitkiä aikoja. Rokkinenäni tarvitsee nyt jotain ihan uutta ja raikasta soundia.

Näkisin, että tämä levymessubloggaukseni on toisinto monista viime aikaisista jutuistani, jossa valittelen musiikinkuuntelun motivaation tippumista. Näinhän se on, musiikki ei vaikuta enää sillä voimallaan mitä vuosia sitten ja näin ollen levymessurapsa on enemmän välähdys omasta sisimmästäni, kuin kattava messuraportti. Seuraava bloggaus on sitten jotain aivan muuta, koska siitä ei ole itsellänikään mitään hajua. Sen saa synnyttää vain aito inspiraatio.

Uuden vanhan musiikin katsaus vol.2 - Mitä kuuntelen tänä syksynä?

Kahlatessani 70-luvun syvässä muovimeressä on syytä suunnata katse kauas horisonttiin, kohti kaukaista rantaa, musiikinkuluttajan antoisaa syksyä. Jo vähän naavoittuneilla korvillani kuulen syksyn hivelevät retrosävelet, kokoa kasvaneet korvalehteni kuulevat kuinka sävel muodostuu amerikan poikien pulleissa studioissa, kuinka vanhaan äänilevyformaattiin kiinni kasvaneet musaukkelit pysyvät häpeämättömästi julkaisukannassa kiinni. Minä odotan musiikillisten muistojeni elvyttämistä, niiden raikasta uusiokäyttöä, kuinka muovi on kerätty talteen ja puristettu jälleen kerran uudeksi ehdaksi äänitteeksi. Minä niin kovasti toivon, että tällä papparockin viimeisellä rannalla saan käsiini kuuman kähiseviä setärock-levyjä. Minä toivon, että taivas aukeaa, jotta Dylan, Cohen, Kinks, Who, Bowie ja muut ikuiset retrokokit pyöräyttävät vielä yhden pienokaisen tähän maailmaan.

Syksy on armollinen ja kuulee häpeämättömän kutsuni. Mitä siellä oikein siintääkään?

David Bowie: TBA
Heinäkuussa Bowie laittoi virallisen viestin nettiin, jonka mukaan uutta musiikkia on tulossa pian. Huhut kertovat tästä syksystä. Vesi on kielelläni, melkein itkettää, sinäkin Taavetti, ihana comebäkkääjä, viime vuotinen paluulevy The Next Day(13) oli varsin uljas suoritus. Ei mitään hävettävää.

Leonard Cohen: Popular Problems
Tämä on totta, tämä on varmaa, Kanadan kolmanneksi paras laulunkirjoittaja julkaisee uuden studioalbumin Popular Problems(14) tämän kuun lopulla. Herra 80:n edellinen Old Ideas(12) oli väkevä näyttö vanhalta herralta. Odotusarvoa on edelleen jäljellä. Keikkakuntokin oli vielä kova 2012 Suomen konsertissa: http://homesickhounds.blogspot.fi/2012/09/tapaaminen-herra-cohenin-kanssa-leonard.html



U2: TBA
Ikävää mutta totta, U2:lta on tulossa uusi levy. Levy tosin luvattiin jo vuoden 2009 loppuun, tuolloin työnimenä oli Songs Of Ascent. Mitä opimme tästä? Älä koskaan luota Bonon sanaan, että bändillä on noin kuusi levyä työn alla. Minä en enää luota. Todistettavasti(myös bändin jäsenten suusta kuultuna) U2 on hyvä aloittamaan levynteon, mutta huono viimeistelemään. Se edellinen No Line On Horizon(09) on minusta edelleenkin vajaan neljän tähden levy, eli ei kovin huono ja Moment Of Surrender sen paras biisi. http://homesickhounds.blogspot.fi/2009/02/vajaan-neljan-tahden-levy.html

Prince: Art Official Age
Prince: Plectrum Electrum
Ihanaa, herra rinssinakkimme julkaisee kaksi uutta levyä samaan aikaan, eli 30.9. Edellisestä studioalbumista taitaa olla jo 4 vuotta. Princen 2000-levyjen taso on ollut vaihtelevaa, tai oikeestaan joka levyllä on ollut joitain hyviä biisejä, mutta mitään klassikkoalbumeja hän ei ole tehnyt. Se toistaiseksi ainoa Suomen konsertti oli kuiteskin hyvää tasoa: http://homesickhounds.blogspot.fi/2011/07/artisti-elaa-yleisostaprince-hartwall.html

Bob Dylan: Bootleg Series Vol.11. Basement Tapes - Complete
Bob Dylan: Shadows In The Night?
Dylankin pelottelee peräti kahdella syysjulkaisulla, joista toinen on vielä epävarma, eli jälkimmäinen oletettavalla nimellä kulkeva: Shadows In The Night, mahdollisestin ihkauusi studioalbumi?
Toinen näistä julkaisuista on varma, eli Bootleg Series Vol.11. Basement Tapes - Complete. http://www.bobdylan.com/us/home

The New Basement Tapes: Lost In The River
Kiinnostavampi kuin Dylanin tulevat julkaisut saattaa olla tämä Basement Tapes - session "ylijäämälyriikoiden" pohjalta tehty uusi Basement Tapes - albumi. Ohessa vähän infoa tästä:
In 1967, during the creation of the original Basement Tapes, Bob Dylan left a treasure-trove of long-lost handwritten lyrics unrecorded. Now for the first time Elvis Costello, Rhiannon Giddens (Carolina Chocolate Drops), Taylor Goldsmith (Dawes), Jim James (My Morning Jacket), and Marcus Mumford (Mumford & Sons) have come together to create and record new music to these lyrics. The album, Lost On The River: The New Basement Tapes was produced by T Bone Burnett and is slated for release November 11.



Ryan Adams: Ryan Adams
Ensi viikolla ilmestyy myös Ryan Adamsin uutukainen. Ihan kelpo arvioita on saanut lehdissä tää lätty, tosin ei mitään mestariteos tituleerausta. Levy tulee varmasti hankittua, ennemmin tai myöhemmin. Edellista Ashes & Fireä(11) on tullut taas pienen tauon jälkeä kuunneltua ja samalla todettua, että kyseessähän on varsin hyvä lätty.

Uutta musaa ovat näiden lisäksi vääntämässä ainakin: The Who, Kinks, Keith Richards, AC/DC, Guns'n Roses, Fleet Foxes, Scorpions ym. ym. Eli Pappa-rock rintamalla riittää edelleen kuhinaa.
Myös nämä syksyn julkaisut kannattaa laittaa korvan taakse:

Avi Buffalo – 'At Best Cuckold'
Caribou – ‘Our Love’
Interpol – 'El Pintor'
Slash – ‘World On Fire ‘
Julian Casablancas & The Voidz – ‘Tyranny’
Goat – ‘Commune’
King Tuff – ‘Black Moon Spell’
The Drums – ‘Encyclopedia‘
Philip Selway – ‘Waterhouse’
Johnny Marr – ‘Playland’
The Twilight Sad – ‘Nobody Wants To Be Here And Nobody Wants To Leave’
Foo Fighters – ‘Sonic Highways’

 

Uuden vanhan musiikin katsaus Vol.1 - Mitä kuuntelin tänä kesänä?

Siksi uutta ja vanhaa, koska kuuntelemani musiikkityyli edustaa enimmäkseen taantumusta, perusrokettirollia pakattuna uuteen kääreeseen. Kyse on siis tänä vuonna julkaistuista levyistä, kotimaisista ja ulkomaisista. Musan kuuntelemisen aikajänne ulottuu keväästä(miksei talvestakin) aina näihin päiviin asti. Melkein harmittavan paljon tulee kuunneltua pelkästään vanhoja vinyylialbumeita, 70-luvun kamaa, perusrollareita ja aerosmithejä, kaikenlaisia Dylaneita ja muita nuuskamuikkusia. Musamakuni ei olo juurikaan uudistunut, enimmäkseen taantunut, vaikka se on välillä vaikea myöntää. Siksi onkin tärkeää itsensä liki väkivalloin repäistä iti nuhruisten vinyylien ja levynkansien maailmasta, sekä luoda katse musiikkiin tässä ajassa...vaikkakin se musiikki useimmiten niiden vanhojen partojen tekemää.

Tuomo: New Mystique
Suomisoulin laatua parhaimmillaan. Tuomon tyrmäävä uusi albumi New Mystique näki päivänvalon jo tammikuussa, mutta löysi tiensä levyhyllyyni vasta tällä viikolla Cittarin alennuslaarista. Elektronisempi levy verrattuna edellisiin Tuomon soololevyihin, muistuttaa hieman Princen 80-luvun kamaa, mutta vain hieman. Biisit mielestäni Tuomon uran parhaimpia. List of Things, Tokophobia ja Keep Looking Up uppoavat nopeimmin, mutta muistakin biiseistä aistii suuren potentiaalin. Hämmästyttävän tasapainoinen suomisoul-levy kaiken kaikkiaan.

The Flaming Lips: Peace Sword
Menee hieman viime vuoden puolelle. Lipsien vuoden 2013 toinen julkaisu loistavan Terrorin(13) ohella. Kyseessä on kuuden biisin väkevästä ep-levystä. Seurailee kivasti Terrorin jalanjälkiä, hyviä biisejä ja outoa tunnelmaa, kuten Flaming Lipseillä on tapana tarjota. Arvon tässä, että tilaisinko Amazonilta 12 punnalla levyn vinyyliversion? Cd:nä tätä ei löydy, ainoastaan Spotifysta ja muista streaming-lähteistä.

Chris Thompson: Toys & Dishes
Kaveri josta olisi syytä tehdä oma blogikirjoitus. Todellinen musiikin jokapaikan höylä, laulaja, kitaristi ja lauluntekijä. Parhaiten tunnetaan Manfred Mann's Earth Bandin laulajana 70-luvun puolesta välistä 80-luvun puoleen väliin. Pidän tämän miehen lauluäänestä aivan törkeen paljon, joka on yhtä aikaa rosoinen ja poikamainen, väittäisin että yksi ehkä parhaiten soundaavia miesääniä? Soinut autostrereoissani koko kesän. Hyviä, perinteisiä rokkibiisejä minun makuuni. Aloitusbiisi Million Dollar Wonder Hit avaa levyn väkevästi. Millie Christine, Dark Side ja Hey You pitävät hyvän musiikin jatkumoa yllä. Suosittelen.

Manic Street Preachers: Futurology
Aina kun bändiltä tulee uusi levy, niin edellinen muistetaan lytätä. Niin kävi Manicsienkin kanssa. Edellinen(mielestäni erinomainen) Rewind The Film(13) noteerattiin vaisuksi välityöksi, jonka tämä uusi modernisoundinen Futurology pesi mennen tullen. Omat korvani eivät ole vielä ratkaisseet kumpi on parempi? Rewind The Film on vielä korkeammalla korokkeella. Tältä Futurologyltakin löytyy erinomaista kamaa, varsinkin Scritti Politti bändin Green Gartsiden vahvistama Between the Clock and the Bed.

First Aid Kit: Stay Gold
Upea stemmalevy, korvia ja silmiä hivelevää folkherkkua. Näin kyseisen ruotsalaisen duon kesällä ruisrockissa. Soitto toimi hyvin ja näiden nuorten ruotsalais-siskosten esteettisessä näkymässäkään ei ollut valittamisen varaa. Näin bändin viime kesänä Ruisrockissa ja voin sanoa, että myös live-esiintyminen oli korvia ja silmiä hivelevää.


Beck: Morning Phase
Kelvollinen suoritus Beckiltä. Sisarlevy Beckin mestariteokselle: Sea Change(02), mutta ei yhtä laadukas.

Jack White: Lazaretto
White Stripes - miehen toinen virallinen soololevy. Edellinen Blunderbuss(12) jäi minulta vähälle kuuntelulle, mutta tätä Lazarettoa olen soittanut paljon varsinkin työmatkoilla. Mukava ketterä ja vaihteleva albumi. Monipuolisuus on tässä tapauksessa voima. Hieman aina häiritsee Whitelle ominainen pikkunäppäryys, mutta menee miehen uran parhaimpaan kolmannekseen.

Chrissie Hynde: Stockholm
Mukava kuuntelulevy, mutta aika nopeasti unohtuva. Chrissie Hynden pyörittämää Pretendersia olen kuunnellut kautta vuosien ihan simona, just äsken hommasin jenkeistä erinomaisen Extended Play(81) ep-levyn. Tää soolokin sais rokata vähän enemmän. Sinänsä toimivia tsipaleita, muttei kovin kurkokamaa.

Tom Petty: Hypnotic Eye
Juurille palanneen Tom Pettyn uutukainen kuulosti alkuun tylsältä perusrokilta kera tylsien biisien. Levy onkin kasvanut kuuntelussa merkittävästi. Vuoden yllättävin rokkipläjäys, loppujen lopuksi levyltä löytyy aika erinomaisia biisejä, kuten Fault Lines, Red River ja Sins of My Youth.

Pepe Willberg: Pepe & Saimaa
Loppuun säästin vielä Pepe-patun uusimman pystyyn kehutun albumin. Alkuun olin itsekin levyn pauloissa, täysin kykenemätön arvioimaan levyä objektiivisesti. Odotin levyn vinyyliversiota melkein koko kesän, kun sen lopulta sain, niin oma Pepe-huuma oli jo hieman laantunut. Ihan hyvä ja huolella tehty levy. Mutta ehkä jotenkin operettimaisen jäykkä, liikaa soittaja, sovituksia ja ennen kaikkea ei niin erinomaisia sanoituksia. Olin jo puhumassa kohtuullisesta pettymyksestä, kunnes otin levyn taas kuunteluun parisen viikkoa sitten. Kappas, pakkohan se oli myöntää, että tämä on edelleen aika loistavaa kamaa. Eihän tälläisia biisijärkäleitä kuin: Leikitään, Tällä Kadulla tai Elämän Seppelet tehdä missään. Kyllä tämä levy on maineesa veroinen.

Kauko Röyhkä & The Boots - Klubi, Tampere. 22.8.2014

Röyhkän keikalle lähdin pienen odotuksen kera, sillä bändin kanssa Kauko Röyhkää näkee nykyään harvemmin. Eräässä Facebook-päivityksessä Röyhkä paljastikin, että parhaiten hän lyö leiville "rahakkailla" soolokeikoilla. Mielestäni Röyhkä tarvitsee taakseen hyvän bändin, sillä vasta silloin pääsee koko peto irti.

Ennen tarkempia Röyhkä-keikan yksityiskohtia muutama sana erinomaisesta lämppäristä: Polarin Sieppari. En tiedä olinko juuri otollisessa tilassa tällaiselle mukavalle liveyllätykselle. Olin valinnut hyvän ja estéettömän istumapaikan Klubin pehmeältä sohvalta. Kättäni kylmensi sävykäs vehnäolut ja näin ollen tunnelma oli jo valmiiksi odottavan nosteinen. Sitten räjähti. Lavalle tuli veivaamaan mutkattoman oloinen ja näköinen suomirockpumppu: Polarin Sieppari. Olin kerennyt hätäisesti tsekkaamaan bändin Facebook-sivuston, mutten yhtäkään biisiä.

Keikka alkoi mainiosti nimetyllä biisillä: Mikko Meriläinen. Hymy nousi samantien huulilleni. Tämähän on aivan loistavaa Eppu/Juliet Jones/Ramones-pastissia. Ytimekkäät ja hyvin vahvasti 80-luvun räväkämpään suomipoppiin nojaavat biisit seurasivat toisiaan. Mitään uuttahan tässä ei ollut, kaikki oli vain rokin menneisyyttä uudestaan keitettynä, mutta voi veljet kuinka hyvin tämä kattaus toimi livenä. Merkille pantavaa oli, että bändin jäsenistä 4 kävi laulamassa ja jokainen heistä hoiti tonttinsa hienosti. Olin jopa hieman hämmentynyt keikan jälkeen, että kuinkas sitä setä näin hurahti ja meni heti ostamaan bändin mainion esikoisalbumin Let's Euse(14) kympillä. En juurikaan keikoilta ostele mitään, mutta nyt oli pakko. Todella hyvä livekeikka tuntemattomalta bändiltä, tällaisia piristysruiskeita tarvitaan.

Ison pahan suden keikkaa joutui pienen tovin odottelemaan. Mutta sitten verho heilahti auki ja Röyhkä bändeineen oli sen takana omilla paikoillaan valmiina ottamaan Klubi haltuun. Keikka alkoi vanhalla suosikilla: Maa on Voimaa, joka toimi varsin hyvin. Tätä seurasi mielestäni aika huono versio Keväästä. Keikan alkupäässä kuultiin paljon Narttu-aikaista kamaa, kuten Talo Meren Rannalla ja Pikku Enkeli. Selkeitä hittejä ja ehkä vähän varman päälle pelaamista. Yllättävän kauan sai odottaa ennen kuin Röyhkä tarttui bändeineen uuden erinomaisen Etelän Peto(14) levyn materiaaliin. Kiinnostava Persoona oli kuin tehty livesoittoon. Aurinko, Kuu ja Kaikki Muu biisissä Kaukon ääni toimi ilahduttavan hyvin, ottaen huomioon että kyseessä on aika lauluvoittoinen kappale. Loistava Alkukantaisuus näytti voimansa myös livesoitossa ja varsinaisen setin päätti Etelän Pedon(14) yksi helmibiiseistä: Poika Sateessa. Yhtä aikaa kaihoisa ja raivokas biisi, jonka erinomaisesti soittanut bändi vei lopulliseen kliimaksiin Röyhkän jo poistuessa lavalta.

Encoreina kuultiin Kanerva ja loistava versio Paskasta Kaupungista. Täytyy sanoa, että Röyhkällä on kyllä aika vahva keikkarutiini, sillä olin aistivinani pientä häiritsevää nousuhumalaa keikan alkuvaiheessa, jonka Kauko piti isolla karismallaan ja keikkakokemuksellaan hallinnassa. Toisaalta olutpullon heiluttelu ja kommentit eturivin naisille: - Ai se olet sä, en tunnistanut sua vaatteet päällä! ovat vain osa Kauko Röyhkän imagoa.

Keikan päätyttyä Kauko tuli vielä yleisön joukkoon. Uskaltauduin kättelemään ja kehumaan keikkaa, mutta yhteisselfietä en uskaltanut ehdottaa, vaikka mieleni teki. Intiimeimpänä Kauko-kokemuksena säilyy edelleen Ilosaarirock 1997, jolloin Kauko tuli keikan jälkeen festarialueelle kirjoittaan nimmareita faneille ja käytti rintakehääni kirjoitusalustana.

Maaliskuun levynuohous vol.1.

Ensinnäkin, kiitokset vaimolleni ymmärryksestä tätä hupakkomaista harrastustani kohtaan, jota myös levyjenkeräämiseksi kutsutaan. Musta muovi on asettunut muutamiin tiiviisiin neliöihin kodissamme, uusi käsintehty levyhylly on löytänyt paikkansa olohuoneemme yhdellä seinustalla. Huomatkaa, vain yhdellä seinustalla, eikö se olekin aika kohtuullista? Myönnetään, että on näitä ns. "komerolevyjäni" sinne tänne piiloteltuina, metri jos toinenkin. Mutta olen valmis, siivoamaan tätä muovia menneisyyden jättömailtani, olen valmis luopumaan ja tiivistämään, olen valmis jopa vuokraamaan sisälämmitystilaa levyilleni. Rajansa kaikella, puhuttaisko kuitenkin kohtuullisesta määrästä älpee-levyjä, laadukkaasta 2000 yksilöstä ja tuhannesta muuten vaan mukana kulkevasta muovimateriasta.


Selittelyt sikseen vaikka selittelyjä minä tarvitsenkin, raikastavia synninpäästön hetkiä näiden levyhurmostilojeni jälkeen. Tänään taas parit pikalevykännit tuli vedettyä. Turku ja Manhattanin kirppis ensimmäisenä kohteenani. Kyse oli kuitenkin vasta sormien verryttelystä huomista Big Bangia varten, eli Kansainvälisiä Levymessuja Turun T-Talolla. Olin tehokas, mutta maltillinen. Vajaassa tunnissa skannasin Manhattanin lävitse. Luotin levynkerääjän kahden euron sieraimiini, nuuhkaisin vain niistä kohdin jossa tuoksu oli terävin. Kolme euroa sentään maksoin muutamasta namupalasta: Jesus Jonesin: Doubt(91), Albert Hammondin: It Never Rains...(72) ja Kirsty MacCollin: Electric Landlady(91) sujahti levykassiini, niijja Simple Mindsin vähän harvinaisempi kasarikokoelma: Celebration(82).


Pitkä lauantaipäivä vaati sittenkin kunnon intervallitreenin huomista varten, niimpä kipaisin Manhattanin päähaastajan luo, eli Hassisen kirppikselle. Selkeästi halvempi levymateriaali on alkanut valumaan Manhattanilta Hassiselle, tämä lienee paikallisille jo pitkään tiedossa ollut juttu, mutta minulle ns. vakivieraalle varsin uusi havainto.


Hassisen kirppis täytti kuuppani kivasti pvc:n ilokaasusta. Reippaan kokoiset vinyylilaarit tulvivat muutaman euron laatuvinyylejä. Ensinnä tärähti kouraani New Order oiva maxi-sinkku: Regret(93)kahdella ekellä, ou jee, tätä remixsattua hyvyyttä tullaan paukuttelemaan levysoittimessani antaumuksella. Kassiin tippui kahdella ekellä muun muassa: Iggy Popin: Blah Blan Blah(86), Grincos Locosin: Punch Drunk(89), Waterboysin: Room to Roam(90) ja U2:n eepee-oudokki: Wide Awake in America(85). Siinä mielessä oudokki, että se saa useimmiten U2:n historiikeissa miltei studiolevyn kaltaisen aseman, miksi ihmeessä? Pelkkä neljän biisin ep, josta vain 2 on ennen julkaisematonta.


Hassisen parhaat löydöt olivat kuitenkin ehtaa wantlist-kamaa. Kinksin eka: Kinks(65) löytyi 7 eurolla ja ilmeisesti Pye-originaalina(Pye oli Kinksin levylafka 60-luvulla) ja kunto melkoisen hyvä, aijai. Myös David Bowien: The Rise and Fall of Ziggy Stardust(72) löytyi vihdoinkin aikalailla jenkkioriginaalina pitkän pitkän metsästyksen jälkeen, hinta myös huokea 7 ekee ja kunto sellainen VG+. Ei paha. Myös Lloyd Colen ns. viimeinen vinyylialbumi: Don't Get Weird on Me(91) löytyi kolmella ekellä ja mint-kuntoisena. Mukavana sokerina pohjalla oli Earth, Wind & Firen kunnianhimoisin työ: Faces(80) tupla-albumi eurolla ja todella hyväkuntoisena.


Tämä pyörryttävä reippaan kymmenen levyn ostoreissu Hassisella tarjosi melkein levymessuihin verrattavaa levyjentonkimisen hurmosta. Hassisen kirppiksellähän on erikseen tämä LP-kirppis, jossa kymmenkunta paikallista levymyyjää on keskittänyt muovinsa yhteensä mukavaan levykaupanomaiseen nurkkaukseen. Varsin mainio juttu, tuolta nurkasta vedin suurimman osan löydöistäni ja paljon jäi hyvää kamaa laareihin koska kaikkea ei vaan voi yksinkertaisesti ostaa. Sen verran kerkesin katsettani nostaa levyjenpöyhimisen ohessa, että huomasin ympärilläni kymmenkunta kanssapöyhijää, ikäistäni setämiestä, ikuista poikamiestä tai perheellistä, yhtälailla lauantai-iltapäivän vapaahetkeä viettämässä. En ole yksin.

Alkuvuoden nuuhkeita!

Yes sir and padam madam! Se on uusi vuosi ja uutta muzakkia on tulollaan taas lupaavasti vähän joka puolelta. Huomiona viime vuodesta, että aktiivinen musabloggailu notkahti pahasti loppuvuodesta, sekä aika että tietoteknisiin ongelmiin. Enemmän sitä tuli vietettyä aikaa vanhan muovin seurassa, vinyylejä karttui viime vuoden aikana aikalailla liikaa, vaikkakin korvaa ja muita musaelimiä kovin miellyttäviä sellaisia.

Alkuvuodesta want-listalle kirjautuu ainakin seuraavat platat:

Tuomo: New mystique. Tompan edellisestä levystä My Own Private Sunday(10) on kohta kulunut neljä vuotta, mihin se aika oikein katosi. Uusi levy tarjoaa maistiaisten perusteelle vähän teknompaa Tuomoa, mutta ilmeisen tyylitajulla tehtyä sellaista. Maistiaisveisut Keep Looking Up ja Tokopholia lupaavat hyvää. Myös viime syksyinen keikka Tampereen Telakalla nostaa odotuspointseja.

The War On Drugs: Lost in the Dream. Alkuvuoden odotetuimpia levyjä, ainakin omalla listalleni. Edellinen pitkäsoitto Slave Ambient(11) on mielestäni tämän vuosikymmenen parhaita rockalbumeja, tyylitajuinen desert-rock kokonaisuus, mitä se ikinä tarkoittaakin? Harmittaa vain toissavuotinen Flow-festivaalin keikka jonka missasin. Oliks siellä kukaan paikalla? Tahtoisin vaan tietää...

Damien Jurado: Brothers ans Sisters of the Eternal Son.  Laatukamaa edellisen kanssa samalta levylafkalta: Secretly Canadien, joka pitää sisällään muitakin laatunimiä, kuten: Antony and the Johnsons, Richard Swift, Yeasayer ja Jens Lekman. Edellinen albumi Maraqopa(12) meni itseltäni vähän ohitse, nyt aion olla valppaampi ja ottaa lätyn tuoreeltaan tehokuunteluun.

Beck: Morning Phase. Beckin edellisen albumista Modern Guilt(08) on jo aikaa. Odotukseni ovat vähäiset, katotaan nyt onko kuinka kuunneltavaa kamaa? Käsittääkseni Beck:llä olisi jo toinenkin albumi liki valmiina, lieköhän tämän vuoden julkaisuja?

Simone Felice: Strangers. Maaliskuun julkaisuja. Edellinen nimetön debyytti vakuutti osittain, mutta Duke & The King projekti huomattavasti enemmäin. Niin, onko tämä ns. emobändi The Felice Brothers tehnyt koskaan yhtään läpeensä kovaa albumia ja pitääkö nimi Felice sisällään lupauksen ilman lunastusta?

Paljon on vielä lukitsemattomia päivämääriä julkaisujen suhteen. Ainakin seuraavilta artisteilta voi odotella levyä ensimmäisellä vuosipuoliskolla: U2, Manic Street Preachers, Prince,St. Vincent ja paljon muita. Ensi viikolla uusien julkaisujen lista on varmasti jo paljon muhkeampi, mutta näïllä mennään.

https://soundcloud.com/secretlycanadian/the-war-on-drugs-red-eyes

Juna jyskyttää...

...vanhaa ystävää,  amerikan multakurkkuamme, raastavien laulujen tulkkia. Niin, tässäkin blogissa herra Springsteenista on tullut kirjoitettua ties mitä, fanaattisen ylistäviä keikka- ja levyarvioita, rinnastuksia saarnamieheen, tosifanin uskontunnustuksia, kaikkea mahdollista ja vähän enemmän.

Se hetki kun luuli saavansa edes hetken rauhan Brucen edesottamuksista, niin eiköhän taas ole pukkaamassa uutta studioalbumia. Tänään tuli julki tieto, että tammikuussa ilmestyy ihka uusi albumi: High Hopes (14). Ooh mama, tässä on jo pienet maistiaiset jo saatu, nimikappaleen em. video tuli julki tänään ja alta löytyvä Dream Baby Dream jo kuukausi sitten Wreckin Ball - kiertueen päätyttyä, kuin lupauksena uudesta matskusta. Noh, sitähän se sitten oli. Tällä sedällä vaan riittää virtaa, syyskuussa tärähti 64 lasiin ja vauhti senkun kiihtyy. Wrecking Ball - kiertue kesti melkein kaksi vuotta, siinä samalla on pykätty levy kasaan ja nyt uusia konsertteja on sovittu Australiaa ja Uutta-Seelantia myöten. Huhujen mukaan jonkinmoinen jenkkilän kesäkiertue olisi suunnitelmissa, ehkä Eurooppakin, tuskimpa nyt sentään Suomi?

Tuleva levy High Hopes (14) on sekoitus uutta, vanhaa ja lainattua. Levyllä on kolme coveria, edellä mainitus High Hopes ja Dream Baby Dream, sekä vanhan aussi-punkbändin The Saintsin: Just Like Fire Would. Osa Bruce-originaaleista tällä levyllä on vanhaa kamaa, ns.arkistojen aarteita. Löytyypä joukosta uusi versio The Ghost of Tom Joadista. Paperilla sillisalaattimainen levy, ehkä välilevy tai sitten suuren energiahurmoksen synnyttämä väistämättömyys. Hieman tähän suuntaa Bruce vihjaili levyn saatekirjeessään, että energia on nostettu nyt uudelle tasolle. Ainakin nimibiisi on tuttua Bruce-nostatusta, voimaa, jaksamista ja toivoa, sitä perusbrucesaarnaa. Mutta hyvä niin, on tärkeää, että edes jokin kansanmiehen oloinen jantteri jenkeistä nostaa nyrkkinsä koholle näinä haastavina aikoina ja luo uskoa tulevaan, vaikka väkisin. Mielenkiinnolla jään odottamaan tammikuuta, joka on jo pelottavan lähellä.