tiistai 20. maaliskuuta 2018

Van The Man - Ääni kuin saksofoni

On se tutuin määritelmä legendaarisen Van Morrison (s.45) äänestä. Paksu ja täyteläinen, revittelevä ja runollinen. Morrison voisi laulaa vaikka puhelinluetteloa ja ääni kuulostaisi edelleen hyvältä. Tässä on sielu, tässä on sellainen muhkeus, joka AAH, välillä ravitsee melkein liikaa. Miten mies voikaan kuulostaa näin hyvältä?

Juuri nyt olen Morrisonin musiikin lumoissa ja kuuntelen herkeämättä miehen erityisen runsasta tuotantoa. Hyviä levyjä riittää. Autossani päivittäin soivan Days Like This(95) albumin kanssa Morrison poseeraa Miss Irlannin, silloisen tuoreen rouvansa kanssa. Tupla-albumin Hymns to The Silence(91) kannessa Van istuu ärtyisen näköisenä puiston penkillä, eipä tainnut Miss Irlanti olla tuolloin kuvioissa. Sisältö on silkkaa asiaa. Vinyyliversiosta pyydetään jo kohtuullista hintaa, onneksi ostin kyseisen taideteoksen jo sen julkaisuvuonna. Runsas ja riittoisa levy muunkin kuin minuuttien puolesta, paljon tavaraa, tarttuvia ja syvämietteisiä kappaleita ja seassa myös runonlausunnallisia osuuksia.



Morrison taitaa olla runouden ystävä, ehkä runoilijaksi itseään tituleeraava. Millään kovin omaperäisillä vesillä ei mennä, aina löytyy ancient highway, evening meditation tai healing game. aina hoidetaan ja ylistetään jotain, mutta joka on kuitenkin tähän musiikkiin lyyrisesti sopivaa tavaraa. Mietin välillä, että onko Morrisonin musiikki keskimääräisesti aika...keskinkertaista? Koska suvereeni ja tilantäyttävä tulkinta pyyhkii aina toisenlaiset tulkinnat pois. Mutta on olemassa todiste Morrisonin musan hienoudesta objektiivisemmin arvioiden, se on muutaman vuoden takainen Duets(15) levy, jossa Vanin biisejä tulkitsee maestron ohella paljon tulkitsijoita laidasta laitaan, aina Michael Bublesta Bobby Womackiin. Biisit toimivat erinomaisesti ja välillä jopa paremmin vieraissa äänihuulissa.

Nyt levylautasella soi ehkä kasarin unohdetuin Morrison plätty: Poetic Champions Compose(87). Voi miten hyvältä sekin kuulostaa, tässä ei ole jälkeäkään 80-luvun diskanteista eikä mistään epäaidosta. Levy alkaa upealla Spanish Steps instrumentaalilla, jossa on Van pääsee välillä töräyttelemään ihan oikeaa saksofonia, biisi on täydellinen johdatus rauhallisissa aallonliikkeillä kulkevaan levyyn. Levynkannessa poseeraa vanhan ja väsyneen näköinen Morrison(vasta 42v. tuolloin). Jukka Haarma puhui vuonna 1988 Soundin mainiossa Melunhoito-opas kolumnisarjassa rockstarojen vanhenemisesta huolestuttavaan sävyyn, esimerkkeinä oli tämä Morrisonin levynkansi ja Olivia Newton Johnnin uusi levy, joka edusti sitä toista ääripäätä, eli epätoivoista nuorekkaana pysymistä.
Voi voi, kuinka harhassa vielä edettiin rokin kuoleman suhteen 80-luvulla. Kuka olisi arvannut, että esim. Morrison, Dylan ja Neil Young paahtavat täysillä yhä edelleen ja niitä uusia levyjäkin pukkaa aina vaan.

Van Morrison on lyönyt ihan käsittämättömän vaihteen silmään, viimeisen reilun puolentoista vuoden sisällä on ilmestynyt neljä levyä: pelkästään omasta materiaalista koostuva vahva: Keep Me Singing(16), puoliksi omaa ja puoliksi covereita sisältä: Roll with the Punches(17), Jazz-levy: Versatile(17) ja kohta ilmestyvä: You're Driving Me Crazy(18).
Onko tämä hätäsignaali, vanha mies hakkaa liiterin täyteen klapeja, koska tietää että vielä on toimintakykyä ja silloin pitää antaa kirveen heilua, sillä kohta istutaan pelkästään siellä takkatulen ääressä. Näin Morrisonkin musiikin suhteen, nyt annetaan suolen laulaa, koska huomisesta ei tiedä. Sama efekti taitaa olla päällä myös Neil Youngilla, musiikkia vaan tulee koko ajan. Niin, toisaalta tämähän on molemmilla herroilla ollut yksi uran kestävistä teemoista: tuotteliaisuus. Että katotaan nyt 10-20 vuotta eteenpäin. Populaarimusiikin pisimmälle ehtinyt herrasmies oli lienee Pete Seeger, joka julkaisi levyn vielä yli 90-kymppisenä. Siinä on nuoremmilla vielä kirittävää. Nooh, Willie Nelson on jo aika lähellä näitä lukemia, mittarissa on 85v. ja uusi levy Last Man Standing(18) ilmestyy huhtikuussa ja levy koostuu kokonaan uudesta materiaalista.

Palataan vielä hetkeksi Van Morrisonin ja uran alkupuoliskoon, jota taidetaan pitää taiteellisesti arvokkaimpana. Astral Weeks(68) ja Moondance(70) ovat kiistattomia klassikoita, jotka itsekin otin aikoinaan haltuun. Sen sijaan levyt: His Band and the Street Choir(70) ja Tupelo Honey(71) jäivät aikoinaan hankkimatta ja vasta pari vuotta sitten ostin itselleni kyseisten lättyjen vinyyliversiot. Tanakkaa tavaraa nämäkin ja ne niiden hienouden ylistäminen vaatisi ihan oman blogijuttunsa. Sanotaan ainakin se, että biisi Tupelo Honey nousi heittämällä kaikkien aikojen Van Morrison biisien Top Vitoseeni. Upeaa tavaraa ja tunnetta! Vanin levyt löytyvät aika hyvin eri suoratoistopalveluista jos haluaa viettää muovitonta maaliskuuta ja elämää.






maanantai 19. maaliskuuta 2018

Topi Saha - Olympia 16.3.2018

Miten helppoa onkaan nykyisin ostaa mobiililippu verkosta ja vilauttaa pientä pdf-tiedostoa ovella. Niin tänäkin onnekkaana perjantai-iltana jolloin pääsin lasten nukuttamisen jälkeen vielä kuuntelemaan laatumusaa Tampereelle. Olympia-kortteli tarjosi kahden oivallisen artistin keikan, uraansa aloittelevan Karinan ja jo vankan jalustan Suomen popkartalle luoneen Topi Sahan.

Karina, tämän kevään popsensaatio, useammassakin päivämediassa noteerattu ja melkein puhkikehuttu bändi. Hesarin viiden tähden levyarviossa Ilkka Mattila nosti esiin Iron & Wine ja Sufjan Stevens vaikutteet sekä vertailukohdaksi itsensä PMMP:n.  Ehkäpä näin, tosin PMMP tästä ei tullut ekaksi mieleen, kama oli paljon hienovaraisempaa. Karinan keikalle kerkesin vasta sen ehtiessä jo puoliväliin. Tunnelma oli heti kohdallaan. Herkkää, lauluvoittoista, välillä myrskyisääkin. Laulut olivat kiinnostavia ja otteessaan pitäviä. Ei siis huonoa sanottavaa. Täytynee tutustua paremmin  bändiin ja sen kehuttuun esikoisalbumiin.

Topi Sahan edellistä albumia Nykyaika(15) olin kuunnellut jo jonkin tovin. Itseasiassa se oli ainut Topin kolmesta albumista jonka olin ottanut kunnolla haltuun. Levyltä löytyy ehkä Topin tunnetuin kappale: Paskainen sydän. Myös Kolme Veljeä(13) levyn löysin jokin aika sitten kirpputorilta.

Näin Sahan Olympiassa myös reilut vuosi sitten soolokeikalla. Itseasiassa tämä varsin pätevä soolokeikka oli sytyke, joka sai minut tutustumaan paremmin Sahan tuotantoon. Topin päällisin puolin aika hillitystä olemuksesta löytyy yllättäviä syvyyksiä. Laulut ovat tarinallisesti vahvoja ja ovat lohduttomuudessaankin hyvin lohdullisia. Sahan lauluääni on komea ja karismaattinen.

Olympian vajaan puolentoistatunnin keikalla Saha esitti hyvän kattauksen tuotannostaan. Mainitsemani Nykyaika (15) levy oli hyvin edustettuna. Keikan parhaimmistoa oli em. levyn vahvatunnelmainen: Minä, Isä ja Musta. Sisällöltään suorastaan häkellyttävän pysäyttävä tsipale: "minun isäni on iso ja vahva, isän pistoolissa on visakoivukahva"

Lopunajan rakastavaiset(18) on Sahan uunituore albumi, jonka julkaisua juhlittiin Olympiassa. Uudelta levyltä saatiin paljon maistiaisia. Uuden levyn biiseistä erityisesti jäivät mieleen vahva aloitus 206 Luuta, tarttuva Punarinta jonka kuulin väärin, ja luulin sitä Tunariksi. 
Pirun Ikävä on Anna Puun kanssa vedetty hieno duetto, jossa on vahvaa radiohitin ainesta. Nimikappale Lopunajan rakastavaiset teki vaikutuksen sekä pysäyttävä lopetuskappale Valo tulee alhaalta, jota väittäisin jo nyt yhdeksi Sahan uran vahvimmista kappaleista, vaikkakin versio tuo mieleen vahvasti Bruce Springsteenin ja epäilen myös, että lauluun on tietoisesti ripattu palanen The Ghost of Tom Joadia. Sahassa on sopiva sekoitus suomalaista mielenmaisemaa ja puhdasta americanaa. Topi Sahan viisimiehinen bändi tuki ja täydensi mainiosti Sahan erinomaisia lauluja. 

Sahan uuden levyn vinyyliversio ei ollut vielä julkaisupäivänä myynnissä, mutta ennakkotilasin vinyyliversion heti keikan jälkeen nettikaupasta. Uuden levyn biiseistä ei löytynyt vielä videoita, mutta tässä yksi yleisön toiveista jonka Topi Saha toteutti välittömästi. Biisi löytyy levyltä: Kolme Veljeä(13).










torstai 15. maaliskuuta 2018

Eddie Kendricks - Soulia hunajaa

Kun on Marvin Gaye, Stevie Wonder, Curtis Mayfield ja Bill Withers hallussa, niin jääkö enää mitään jäljelle? No totta kai, ei pidä unohtaa Four Topsia, Funkadelicia tai vaikkapa Temptationsia. Onko soullaarin suurvisiirit suurin piirtein tässä ja kaikki muu soultaide on keskinkertaista 70-luvun pvc-saastetta, aikana jolloin Motown levy-yhtiö pukkasi viikoittain ellei jopa päivittäin miellyttävästi soljuvia soullevyjä markkinoille. Näin se kutakuinkin meni, suuri osa Motown-levyistä hukkuu osastoon: keskinkertainen.

Eddie Kendricks on mainio esimerkki artistista joka läpi 70-luvun, aina pitkälle 80-lukuun asti pukkasi vuosittain markkinoille tällaisen helposti soljuvan soul-lättysen. Kendricks loi maineensa The Temptations yhtyeen laulajana aina vuoteen 1971 asti, jonka jälkeen hän siirtyi soolouralle. Hunajainen ja helposti falsetissa pysyttelevä lauluääni on tunnettu esimerkiksi seuraavista Temptations-hiteistä: Just My Imagination, Cloud Nine ja Ball of Confusion.

Satunnainen, siis säännöllinen, kirpparinuohooja haistoi Kendricksin sooloalbumin: The Hit Man(75) ja osti sen kolmella eurolla. Nopeasti hyväksi todetun lätyn rinnalle löytyi myös vitosen Kendricks-levyt: Boogie Down(74) ja Goin' Up in Smoke(76). Kaikki tasaista 70-luvun soulsuhinaa. Näillä levyillä ei uhata Marvinin, Stevien tai vaikkapa Temptationsin keskeisimpiä klassikkolevyjä. Nämä ovat vain joka hetken korvahunajaa, harmitonta, mutta hienovaraisesti lääkitsevää soultuuttaa kevättalven vielä jäätyneeseen olotilaan.

Jokunen vuosi takaperin Kendricksin levyjä pyöri usein silmissä 1-2 euron hintaan, enimmäkseen cut out - osastoa siis. Uskoisin, että jenkkilässä vieläkin sulatellaan näistä levyistä kuppeja, murskataan tienteon materiaaliksi tai kärrätään kaatopaikoille. Pienellä discogs-selauksella havaitsee, että näiden levyjen keskihinta edelleen pyörii euron kahden hujakoilla.

Miksi sitten ostaa tällaisia keskinkertaisia soul-levyjä jos parempiakin olisi tarjolla, jos hintahaarukka nousee kaksinumeroiseksi. Niin, siksipä juuri, koska hinta pikkaisen ratkaisee. Yhä edelleen tämä levy-Seppo saa melkoisia kicksejä parin euron kiekkosista. Vaikka nämä soullevyt eivät ole niitä instant-klassikoita, niin siitä huolimatta Motownin yhtä aikaa autenttinen ja korvaystävällinen tuotantojälki ylevöittää 2010-luvun setämiehen torstai-iltapäivää. Sanon sen nyt, minkä olen ennenkin sanonut; parhaiten vinyyliltä soi 70-luvun soul-levyt, etenkin Motownin tuottamat. Eddie Kendricksin musa on tästä oiva esimerkki.




tiistai 6. maaliskuuta 2018

Rubert Holmes - Jos nimestä voisin ennustaa...

...niin kyseessä on jokin amerikkalainen aikuisviihdetähti. Ei ihan näin, mutta kovin kauas arvaukseni ei heitä. Nyt ollaan tekemisessä pahamaineisen 70-luvun kutusoulin kanssa, joka on aina ollut heikko kohtani. Pursuit of Happiness(78) on levy josta löydän vain yhden levyarvion, senkin amazonin ostospalstalta: "is an example of the art of songwriting - dripping with composing brilliance. Everything is there for a purpose and the songs seep into your brain edged with pathos and pop sensibility". Väittää pokkana jokin kimaltavaviiksinen fani jostain keski-lännestä.  Amazonin arviot ovat useimmiten hyvin epäluotettavia, sinnehän ei kirjoita kuin ne jotka ovat jollain tapaa levyä  diganneet. Niin tässäkin tapauksessa, koska sisältö on tässä lätyssä hyvin hakusessa.

Huhheijaa, olempas hukassa tiistai-illan ainoassa lepohetkessä Pikku Kakkosen aikaan. Voisi sen ajan käyttää paremminkin, mutta Rubert Holmes, kerro minulle jotain? Laula ja tee vaikutus! Ei hän tee. Tämä levy on puhdasta ruskeaa peräpääainesta, sisällötön ja puleerattu pökäle mitä munattominta jenkkihuttua. Miksi, miksi ja miksi? Laittaisin soimaan nyt lisää J.J.Calea, sillä ennen Holmesia soittamani Grasshopper(82) hiveli ja vaikutti joka tasolla, aivan upean irtonainen rootslevy, en muistanutkaan kuinka hyviä tsipaleita tällä ehkä välityöksi tituleeratulla levyllä olikaan, esimerkiksi kakkospuolen täysin unohdettu Cale-klassikko: Drifters Wife on puhdasta ja vielä sykkivää sydälihaa

Palaan uskollisesti ja uskomattoman sinnikkäästi takaisin Holmesiin ja muistan, että omistan toisenkin levyn kyseiseltä herralta: Full Circle(81), jossa on tolkuttoman hieno kansi ja ehkä siedettävämpi sisältö. Hiukan googlanneena löydän Holmesin ainoan hitin, kuvaavan Escape (The Pina Colada Song) ja muistan saaneeni tämän youtube-linkin aikoinaan 40-vuotislahjalinkiksi:


Jollain tapaa nyt ollaan lähteellä, mutta en halua tietää millä lähteellä? Mutta jos halutaan yksi biisi kuvaamaan 70-luvun limaisinta soulbiisiä, se voisi olla ehkä tämä? Eipä silti, myös näyttelijänä tunnustettu Holmes on ihan biisinsä takana.

Holmesin levy tuli tämän noin 15-levyn kasan joukossa jonka tänään napsaisin kirpparilta mukaani. Levyhyllyssäni ei ole koskaan liikaa euron Mellencampin Big Daddyja(89), puhumattakaan TT Oksalan riemukkaasta: Shore Storiesista(88) tai Graham Parkeria, Emmylouta tahi Bostonin hyvää kakkoaalbumia: Don't Look Back(78). Tämä kasa lähti 20 eurolla. Levynälkä ei ole siis hellittänyt kun sopiva alelaari sattuu kohdalleen. Myös polvet kestivät hyvin kyykkimisen. Kun tästä ale-shitistä pääsen taas päivänvaloon, niin JJ saapi taas luvan:


lauantai 3. maaliskuuta 2018

Daven viimeisimmät edesottamukset

Niitä levyjä on tullut vaan niin paljon, että sitä kaikki on seonnut laskuissa. Niin, oli se Annan Kitaran Laulaa, tuliks sen jälkeen mitään mielenkiintoista? No vaikka kuinka. Jos hypätäänkin 20 vuotta eteenpäin noista ajoista, suunnilleen tähän päivään. Tuli se kovasti(ja tarpeettomasti) kehuttu akustinen soololevy: Ajaton on Ajoissa(15). Levy sai kunniakkaan vinyyliprässin sekä(harvalukuisen) rockmedian hymistelyn. Mutta itse levy ei ole mielestäni kovin erikoinen. Biisillisesti ei parhaimmasta päästä ja Dave kuulostaa tällä levyllä jotenkin väsyneeltä ja ponnettomalta.

Ehkä Dave luuli olevansa pian Pai Pai Kamaa ja vuosi tämän jälkeen julkaisi räväkän: V(16) albumin joka taisi mennä kaikilta enimmäkseen ohi. Mutta kyseessä on selkeästi virkeämpi levy kuin edellinen. Pai Pai Kamaa ja Maailma on Ihan Mitä Vaan aloittavat levyn vahvasti, molemmat tulevia Dave-klassikoita(unohtuneita sellaisia koska matskuu on niin ...tusti). Loistavaa- Hovissa Tanssitaan ja Ajaja ovat pieniä musiikillisia irtiottoja kamarimusiikki- ja mustalaismusasävyineen. Tavallinen T on hämmentävän erikoinen ja yksioikoisen hauska vedätys(suorastaan), tykkään. Kalifooorniaan - Joululaulu on myös oudon hauska veto. Muu materiaali tasapainoilee ja täydentää tätä yllättävän virkeää pitkäsoittoa, joka ilmestyi ainoastaan cd-formaatissa suoratoistopalvelujen lisäksi.

Viime vuoden lopulla ilmestyi vielä irtonaisen hyvä kitaralevy: Go(17). Kymmenen biisin lennokas kokonaisuus, jossa on muutama perusteltu instrumentaali mukana. Here for You, Soft Hoover ja Yea, I'm Lazy nousevat kaikki Dave englanninkielisen tuotannon paremmalle puoliskolle. A Western View on todella hyvänkuuloinen instrumentaali ja toinen instrumentaali, hauskasti nimetty Les Paul as a Young Man ei jää paljoa jälkeen. Cold White Night on huumorin puolelle vedetty murinablues, samoin lopetusbiisi Dalalai vetää ilmaisun aika leikkisille vesille. Tässä on yksi Dave Lindholmin vahvuuksia, uskallus vetää välillä ihan överit, viedä tulkinta sellaisille vesille josta ei ihan ohkaisella karismalla pääse kuivalle maalle. Mutta Daven tapauksessa karisma kestää.

Dave Lindholm on sellaisessa asemassa suomalaisessa rockkentässä, että levyjä voi julkaista vuosittain, joskus useammankin. Sen verran ostajia kai riittää, että ihan persnetolle ei mene. Minkään bisneksen kanssahan levynmyynnissä ei ole oltu tekemisissä enää vuosiin, voi olla, että Cheek, Antti Tuisku, Pariisin Kevät ym. lyövät vielä leivillä jonkin verran levynmyynnilläkin, mutta kun puhutaan perinteisemmästä rytmimusiikista, niin en usko, että artistit levyistä paljon leivän päälle enää saa. Hienoa, että maassamme on sen verran musiikin rakastajia tuolla yläpäässäkin, että hyvää musiikkia jaksetaan julkaista huonoista markkina-asetelmista huolimatta. Toisaalta Daven viime joulukuinen TTT-Klubin keikka oli hetkessä loppuunmyyty, että allekirjoittaneellakin jäi luu käteen. Niin ja tätä Go(17) levyn vinyyliversiota joudun hetken tosissani metsästämään, sillä se oli myyty monista levykaupoista loppuun. Kannatti metsästää ja maksaa se 21,90 € tästä erinomaisesta levystä.

Ja tässä vähän vanhempaa Davea hyvin vanhan bluesbiisin kimpussa: