Levynkerääjän tunnustuksia

Olen levynkerääjänä saavuttanut taas kyllääntymispisteen, eli levyjä pursuilee ulos ovista ja ikkunoista, levymaterian paljous estää nautintoa, liian monta lättystä siellä sun täällä ovat huomiota vailla, kärsivällistä ja ajan kanssa tapahtuvaa kuunteluelämystä.

Ulospäin tilanne voi näyttää viattomalta. Kodin seinän levyinen levyhylly ei rönsyile vaan pitelee liimalaudan reunat rutisten hengitystään, että vieläkö tänne joku kehtaa tunkeutua? Minne ne levyt sitten kulkeutuvat, jos niitä salakavalasti netistä tilailen ja kirppareilta kotiin haalailen. Minäpä kerron. Komerojen ns. sallitut hyllyt ovat myös ääriään myöten täynnä, pikkaisen olen joutunut tinkimään omista vaatehyllyistäni, toivottavasti tämä ei näy ulospäin räjähtäneenä outlookkina. Mutta mitä paskempi levy, niin sen tie vie ulkovarastoon. Kestokassi ja sanomalehtipaperivuoraus estää nahistumiset. Tällaisia kasseja löytyy jo ulkovarastosta joitakin.

Ongelmia on edelleen. Pyöritän noin 300 sadan kirpparilevyn varastoa. Varasto luonnollisesti vähenee myyntikertojen kautta, mutta kerkeävät sormeni hiplaavat nopsaan kirppareilla levyjen selkiä ja Discogsin vakimyyjän listaa. Levyjä tulee sittenkin vähän enemmän kuin kerkeän niitä myydä eteenpäin. Ennen kaikkea John Mellencampit, Foreignerit, Pat Penatarit ja Simple Mindsit jäävät ikuiselle kiertoradallaan, kirpparilta toiselle, yhä uudestaan, muistona näistä levymyyntikokemuksista hintalappujen ilkeät rääpäleet kansipahvissa, eikä koskaan mene kaupaksi, en nyt ihan 20 sentillä viitsisi myydä. Mietin toisinaan, että mikä on näiden "paskalevyjen" lopullinen kohtalo, jos ne minun mittakaavani mukaan pitävät sisällään ihan hyvää musiikkia. En viitsisi niitä ihan heti Fidalle viedä tai sulattaa uunissa vinyylikulhoiksi. Levyissä näissä, huonoimmissakin, on usein tarina ja merkittävyys. Siihen minä uskon...ja sen takia minä tässä teille(ja itselleni) kirjoitan.

Tässä marraskuun pimeässä illassa olen jälleen kerran päättänyt asettua nettilevynostolakkoon, ei mitään turhaa selailua netissä ainakaan tämän vuoden aikana, eli lakko kestää vuoden loppuun asti. Suosin lakon aikana satunnaisesti kirppareita ja levykauppoja, ainakin uusin Rollari-levy pitää hakea ihan kivijalkalevykaupasta. Nyt on annettava itselle pikkaisen enemmän vapaata muutenkin niukkaan ilta-aikaan. Nyt voisin oikeasti ja ajan kanssa tutustua näihin levyihin...ja ennen kaikkea tehdä kaikkea muuta järkevää ja rentouttavaa.

Niin, jos jotain kiinnostaa tuo Simple Mindsin eeppinen kasarilevy: Street Fighting Years(89), niin sitä löydät melkoisella varmuudella kirppareilta...ja ainakin minulta kaksois-, kolmois-, ellei neloskappalein.

Vuoden 2015 vinyylilöydöt!

Yksinkertaisuudessaan näin, kuten otsikko ilmoittaa, mitkä ovat vuoden 2015 kuumottavimmat muovilöytöni? Helpoiten saan levyistä kiinni kun katson Discogs-profiilini kautta vuoden 2015 tilaushistoriaa. Hmm, näyttää että olen tehnyt Discogsin kautta vuoden aikana 23 erillistä tilausta ja levyjä on tipahtanut postiluukustani kymmeniä, yli sata, enemmänkin?. Uuh, tämä on hieman tuskallista jälkitarkastelua, kun näkee oman muovimieltymyksen pitäneen pintansa tämänkin vuoden ajan, muttei kuitenkaan ehkä samalla temmolla kuin vuosi pari aiemmin. Viime vuonna kävin vain kaksilla levymessuilla, toukokuussa Ideaparkissa ja joulukuussa Kårenilla. Vai kävinkö useammilla...?

Vuonna 2015 ostin myös paljon sinkkuja ja maxisinkkuja. Jossain määrin suuntaus on mennyt tähän suuntaan, koska minulle tärkeiden artistien tuotanto studioalbumin osalta alkaa olemaan jo hallussa. Sinkuilta löytyy usein mukavia levyltä löytymättömiä b-puolia, joita ei aina löydä mistään muualta. Vielä tänä vuonna pitkäsoitto piti pintansa ja ohessa tusina keskeisiä levylöytöjäni kera Spotify-soittolistan.

David Bowie: Stage(78)
Bowien keskeistä tuplalivealbumia jouduin metsästämään yllättävän pitkään, kunnes ostin sen joulun alla Discogsin yhden vakimyyjän kautta sopuisaan viiden euron hintaan. Monet levyn kappaleista ovat alkuperäistä parempia, kuten Station to Station, Breaking Glass ja Beauty and The Beast. Levy on paljon kuunneltavampi kokonaisuus kuin edellinen livealbumi: David Live(74).

Todd Rundgren: Runt(70)
Pitkän linjan jenkkiartistin ensimmäinen sooloalbumi, jonka viimein sain hommattua itselleni, itseasiassa kaksin kappalein. Mielessäni olin pitänyt tätä albumia Toddin uran luonnosmaisena avauksena, joka pitää sisällään vain sen yhden hyvän biisin, eli We gotta get you a woman. Onneksi ennustukseni oli kovin väärä, sillä levyhän on vallan hyvä kokonaisuus, täynnä muitakin muistettavia biisejä.

The Bible: Eureka(88)
Levynkerääjän vuosi 2015 esittäytyi minulle pitkälti jonkin artistin tuotannon pakollisina täydennyksinä. Onneksi vuoden aikana tuli joitain uusia vanhoja tuttavuuksia, kuten tämä Nick Hornbyn 31 Biisiä - kirjassa noteerattu ja lähes täysin unohdettu brittibändi: The Bible. Eureka tuli erään levytilaukseni ns. kylkiäisenä, että otetaan nyt tuo parin euron mintti levy mukaan tuosta samalla vaivalla. Ihan kiva pikkulevyhän tämä onkin, jotenkin tässä yhdistyy kevyt jenkkirock ja Prefab Sprout, eli kaunista, helkkyvää ja viatonta soundia. Vetoaa minuun.

22 Pistepirkko: Drops & Kicks(05)
Sarjassamme tilauksia, jossa kotimaisen artistin levy pitää hankkia ulkomailta asti. Niin, Pirkkojen vinyyliversio tästä levystä myytiin aika nopeasti suomessa loppuun. Levyhän poikkeaa huomattavasti cd-versiosta, sillä kyseessä on vinyylitupla-albumi ja siltä löytyy kokonaiset 22 biisiä, eli 7 biisiä enemmän kuin cd-versiolla. Levystä maksoin "peräti" 13 euroa + postikulut ja siitäkin huolimatta meni alle kahdenkympin. Hyväkuntoinen, hyvänkuuloinen albumi bändiltä joka jäi viime vuonna määrittelemättömän pituisella tauolle. Miss you Pirkot!

Roy Harper: Flat Baroque and Berserk(70)
Eräs pitkään himoitsemani levy, jonka alkuperäisestä gatefoldista Harvest-printistä saa maksaa helposti 20-40 euroa. Tämä levy lähti discogsilta heikommalla kuntoluokituksella G+/VG kymmenellä punnalla. Voi riemua, varsinkin kun levy olikin oivassa kunnossa. Hemmetin hyvä levy myös, Harperin parhaita ellei jopa paras. I Hate The White Man on pysäyttävä biisi. Myös levyn aloituskappale Don't  You Grieve on yksi Harper-klassikoita. Levyn kansi kutkuttelee myös omia alitajuisia 70-luvun geenejäni.

Chic: Risque(79)
Suomen kesän parhaasta livekeikasta http://homesickhounds.blogspot.fi/2015/08/flow-festival-1482015.html vastannut Nile Rodgers ja Chic kunnostautui myös vinyylirintamallani. Vuosi takaperin hankin Chicin upean Ces't Chic(78) ja nyt läpeensä laadukkaan Risquen(79). Levyn tyrmäkin hitti on Good Times. Chic toimii myös mainiosti lasten kutsujen tanssimusiikkina, käy komiasti jalan alle ikään katsomatta. Nolokseni on tunnustettava, että luulin Nile Rodgersin persoonallista kitarointia pitkään basson soitoksi kunnes kaverini korjasi erheeni. Chiciltähän pitäisi uusi albumikin ilmestyä hetkellä millä hyvänsä.

Daryl Hall & John Oates: War Babies(74)
Hall & Oates viihdesoulduon ns. outolintu rockalbumi jonka on tuottanut Todd Rundgren. Levystä maksoin peräti 1,50€. Tämä alkuperäinen mint-kuntoinen albumi soi viime vuoden aikana todella usein levysoittimessani. Kiehtova ja kuuntelu kuuntelulta kasvavalevy. Hyvää soittoa ja energiaa, varsin laadukkaita veisuja myös mukana. Tietenkin levy muistuttaa aika paljon Todd Rundgrenin tuon ajan levyjä, eli tuottajavelhon sormenjälki on ollut hyvin vahva.

Spirit: Twelve Dreams of Dr. Sardonicus(70)
Twelve Dreams of Dr. Sardonicus on Los Angelesissa perustetun Spirit-yhtyeen neljäs studioalbumi.
Albumi on yksi West Coast -rockin hienoimmista saavutuksista ja klassikoksi luokiteltava.  Se sai hyvät arvostelut mutta albumin tasoon nähden myyntimenestys ei ollut kehuttava. Aiemmin omistin yhden Spiritin myöhempien aikojen albumin joka ei juurikaan puhutellut. Tämä levy se sijaan toimii, puhdas rokkiklassikko.

Hurriganes: 10/80(80)
Tämä levy on helppo löytää Suomesta, mutta näihin päiviin asti olen vältellyt levyn ostamista, kiitos isoveljeni Hurriganes-pakkosyötön lapsuudessani. Viimein kun levy tuli vastaan kahdella eurolla Tamperelaisessa laatuantikvariaatissa, niin levy lähti mukaani. Yllätys oli valtava, kun tajusin kuinka hyvä tämä levy loppujen lopuksi olikaan. Biisit olivat lähestulkoon kokonaisuudessaan bändin itsensä säveltämiä ja hemmetin hyviä yksinkertaisia rokkibiisejä joissa on täynnä tunnetta ja energiaa. Levyhän taitaa olla viimeinen studioalbumi jossa oli mukana legendaarinen Albert Järvinen. Isoveljeni J, olit sittenkin oikeassa, Hurriganes taitaa rokkenrollin ehkä parhaiten.

Leon Russell: Carney(72)
Leon Russell taisi komeilla viime vuodenkin ns. parhaat levylöydöt listalla. Russell on tunnettu enemmänn hyvänä taustaheebona, esim. Joe Cockerin tai Elton Johnin rinnalla. Oma tuotanto jäänyt hieman katveeseen. Carney(72) yksi monista Russellin 70-luvun alkupuolen laadukkaista albumeista. Lähes soittamasta levystä maksoin kokonaiset yhdeksän euroa.

Dave Lindholm: Sirkus(73)
Tämä levy lähti vitosella tamperelaisesta levyliikkeestä. Entinen kirjastolevy, joka ilmenee kansista ja vähentää näin ollen levyn arvoa. Kyseessä on silloisen Isokynä Lindholmin ensimmäinen täysipainoinen albumikokonaisuus. Levyltä löytyy muun muassa kappaleet: Puhtaat Laivat, Kaikki Menee Seinään ja Illan Prinsessa.

Jim Pembroke: Party Upstairs(81)
En ole ihan varma, että ostinko tämän levyn jo vuoden 2014 puolella? Joka tapauksessa kyseessä on "The Löytö" levymessuilta(outoa, en muista miltä messuilta?), mint-kuntoisen platan hintakin vain 10 euroa. Party Upstairs on Pembroken viimeisen sooloalbumi ennen toissavuonna ilmestynyttä, ehkä Pembroken uran joutsenlauluksi jäävää If The Rain Comesia(14). Party Upstairs soi pelkistetysti ja pinnalla menetyksen tuntoja, John Lennonin ja Wigwam-rumpali Ronnie Österbergin poismenot ovat selkeästi vaikuttaneet levyn tematiikkaan ja kenties syntyprosessiinkin.

Näiden tusinan latuskan ohella hyllyyni kosolti muita oivallisia alle viiden euron lätyskäisiä kuten:
Paul Rodgers: Cut Loose
The Firm: The Firm
Al Stewart: Orange
Cream: Live Cream
Jimi Hendrix: Rainbow Bridge - ost
Jethro Tull: Bursting Out- live
Graham Nash: Wild Tales
ym. ym. ym.

Loppuun vielä soittolista näistä älpee-herkuista:

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/0HRbt0dfz1tVhHLT7tlmpD

70-luvun sinkkubileet!

Kuka muistaa ajan jolloin oli vain sinkut? Pitkäsoitoista ei tietoakaan, kansa osti ja kuunteli ainoastaan näitä pieniä mustia seiskatuumaisia levyjä. Ehkäpä maailman epäkäytännöllisen musiikkiäänite, vaihdappa levyn puolta aina kolmen ja puolen minuutin välein. Tässä valmiiksi tehdyssä nettimaailmassa varsin ei -toivottava toiminto. Toisaalta, paikat pysyy vetreinä kun joutuu jatkuvasti pomppaamaan ylös sinkulaa kääntämään.

Single (suom. yksi ainoa), arkikielessä myös ”sinkku”, on albumia lyhyempi äänite, jossa on yleensä yksi (tai harvoin kaksi) A-raitaa ja yksi tai useampi B-raita. Yleensä singlelevy saa nimensä A-raidalta, jonka arvellaan olevan erityisen menestyvä kappale. B-raidat voivat olla esimerkiksi remiksauksia tai live-esityksiä kyseisestä kappaleesta tai ennen julkaisemattomia kappaleita.(Wikipedia)

Ensimmäinen ostamani single oli muistaakseni Human Leaguen: Don't You Want Me, jonka ostin markalla Raahelaisesta divarista. Olen aina ostanut sinkkuja harvakseen, pääpaino on aina ollut pitkäsoittojen keruussa. Singlejä kokoelmastani löytynee ehkä jotain 200-300 levyä, joka on tällaiselle paatuneelle levynkerääjälle varsin vaatimaton määrä.

Tällä viikolla postiluukusta kolahti varsin vakuuttava discogs-tilaus, joka piti sisällään n. 20 pikkumustaa. Viaton levytilaus kasvoi huomattavasti kun myyjän valikoimassa oli laadukasta seiskaa hintahaarukassa 0.10 - 2 euroa. Tässä pieni esittely tuosta vaikuttavasta kasasta:

The Who: Squeeze Box(75), The Who are You(78)
The Who By Numbers(75) albumin pilottisinkku on vakuuttavaa pubrokkia a'la The Who. Huomioitavaa on Polydor-levylafkan loistava soundi. Sama jykevä ja terävä soundi on myös samasta kasastaa löytyvällä Who Are You sinkulla. Jalka tahtoo nousta kohti loputonta kevättä näitä kuunnellessa

Wings: Old Siam. Sir(79), Goodnight Tonight(79)
Ensimmäinen sinkku on Paul McCartneys Wings-yhtyeen jäähyväislevyn Back To Egg(79) parasta antia. Reipas rokki jossa Paulin ääni on myös tulessa. Jälkimmäinen on harvinaisempi vain pikkumustalla julkaistu tarttuva biisi.

Bob Dylan: Knocking on Heaven's Door(73), Rita May(76), Baby, Stop Crying(78)
Kiva Dylan-sinkkujen kasa. Rita May on Kappale jota ei löydy miltään Dylanin studioalbumilta, eikä täältä Spotifystäkään. Biisi on julkaistu single-formaatin lisäksi ainoastaan Dylanin harvinaisella triplakokoelma-albumilla: Masterpieces(78). Baby, Stop Crying on taas Street Legal(78) albumin iskevämpää osastoa, hetki ennen Dylanin ns. uskonnollista aikakautta. Knocking on Heaven's Door on se Gunnareiden megahitti ;)

Kate Bush: Babooshka(80), Sat in Your Lap(81)
Oli mukava löytää parilla eurolla Kate Bushin sinkkuja kera kuvallisin kansin ja sisällössäkään ei ole valittamista. Sat in Your Lap on sellainen biisi, josta tulee aina mieleen PMMP:n Taiteilia-kappale. Olisikohan toiminut esikuvana?

David Bowie: Sound & Vision(77), Ashes to Ashes(80), Fashion(80).
Bowien sinkut harvoin tuottaa pettymystä. Sound & Vision on arvostetun Low(77) albumin tarttuvinta antia. Ashes to Ashes on Taavetti-hitti vailla vertaa ja Fashion mukavaa tanssi-Bowieta ja maxi-sinkkumuodossa.

Rolling Stones: Brown Sugar(71), Tumbling Dice(72), It's Only Rock'n' Roll(74) ym.
Oleelliset 70- ja 80-luvun rollarisinkut ovat kohta jo hallussa. Rollarit on ainoa artisti, jonka pikkumustia kerään kohtuullisen päämäärätietoisesti, yksi syy lienee siinä, että rollarisinkkujen b-puolilta löytyy kautta historian paljon hyviä ennen julkaisemattomia biisejä. Esimerkkinä It's Only Rock'n' Roll sinkun persposki: Through the Lonely Night.

The Faces: Cindy Incidentally(73)
Rollareista on Ron Woodin mittainen matka The Facesiin. Ooh La Laa(73) albumi pitää sisällään tämän tarttuvan "stonesrokin". Euron taisi maksaa tämä originaali britti-pikkuinen. B-puolella ennen julkaisematon: Skewiff (Mend The Fuse). Nautin tästä kyydistä.

Jeff Beck: Hi Ho Silver Lining/Beck's Bolero(67)
Koostamani Spotify-kokoelman päättää hieno instrumentaali 60-luvun lopulta: Jeff Beckin: Beck's Bolero. Jeff Beck oli pari vuotta sitten täydessä kesäterässä Pori Jatseilla. Arvaa harmittiko kun en mennyt?

Alla olevaan Spotify-kokoelmaan olisin mielellään lisännyt ainakin The Pretendersin mainion Brass in The Pocketin(79), mutta Spotifyn rajoitteet tulivat tässä vastaan. Alla mainitsemani pikkukiekot puristettuna yhdelle kokoelmalle:

70-luvun sinkkubileet

Kadonnut ja suojamuoveissa.

Olin jo pitkään katsonut kengänkärkiini, etsinyt kiintopistettä horjuvalle kävelylleni. Ajoittain nostin katseeni ja otin vastaan pieniä kohtaamisia vastaantulevien ihmisten kanssa. En ollut parhaimmillani, mieleni oli harhailulle altis, liian monta tekemätöntä ja syntymätöntä asiaa täytti helposti pääni. Yritin paljon, ainakin ajatuksen tasolla, mutta käytännössä se ilmeni tukkoisena kävelynä asioiden ja ihmisten keskellä.

Enkä enää tiennyt mitä etsiä, tai siis etsiminen kyllä jatkui, mutta turhan tuttuja reittejä pitkin, keräsin muistomerkkejä nuoruudessa, vinyylilevyjä vuosikymmenien takaa. Aina keksin syyn tsekata joko Amazonilta tai Discogsilta jonkin tietyn levyn hinnan ja illan väsyneinä hetkinä painoin place order – nappia. Levyjä tippui tasaiseen tahtiin postiluukustani pitkin vuotta, useimmiten hyvinkin huokeita ja kukkaroystävällisiä ostoksia, mutta jostain syystä en saanut täyttä nautintoa irti näistä läpeensä laadukkaista muovikiekoista.

Avainsana oli: paljous! Minulla oli kaikkea. Minulla oli vaimo, tytär, työ, koira, ystäviä, auto, rivitalo, jopa julkaistu kirja ja aivan tolkuttomasti näitä soivia äänitteitä. Tästäkään huolimatta en saanut kiinni siitä kiihkeästä inspiraatiosta ja tunteenomaisesta vaikuttumisesta mitä näiden levyjen kautta etsin. Tottakai aikaa oli sen verran vähän, etten olisi voinut täysillä vajota musandiggailun houkuttelevaan maailmaan. Elämäni arvoperustani oli myös muotoutunut enemmän perhekeskeiseksi, nuoruutta ihannoivaa rockenrollausta oli välillä vaikea vastaantottaa. Minun oli vaikeampi vaivuttaa itseni tunteenomaiseen ja usein voimakkaan haaveelliseen musiikinkuuntelun tilaan, saada kiinni jostain kirkkaasta ja salaperäisestä pilvenreunasta johon vain musiikin avulla voisin yltää.

Kaikesta epäilystä ja musaähkystä huolimatta jatkoin edelleen etsimistä. Useat partasuti- ja Bruce- tai Graham-merkkiset artistit pitivät minulla helposti seuraa kiireisten päivieni varastetuissa luppohetkissä, kuten työmatkoilla, tytön päiväunien- ja Pikku Kakkosen aikaan. Olin saanut vihiä, että maineikas brittiartisti Graham Parker oli julkaissut viimeisen ns. vinyylialbumin vuonna 1993, eikä vuonna 1992, jolloin ilmestyi herran kypsän iän klassikkoalbumi: Burning Questions (92). Ajattelin, että tuon täytyi olla vain pieni vuosilukuvirhe, mutta sitten löysin netistä luotettavalta vaikuttavan linkin, että Graham Parker olisi tehnyt täysin akustisen sooloalbumin em. Burning Questionsin jälkeen. Tosin Parker julkaisi samaisena vuonna akustisen liven Live Alone! Discovering Japan! (93). Mutta nyt oli kyseessä toinen albumi, pelkästään omista uusista biiseistä kasattu platta ja ainoastaan vinyylinä julkaistu.

Nettisivustoa lueskellessani tunsi kuumenevani, en ollut varma ymmärsinkö kaikkea lukemaani, mutta mielikuvitukseni täytti helposti tekstin aukot. Myös ilta oli ehtinyt pitkälle ja muu perhe oli ilmeisesti mennyt jo nukkumaan. Läppärini loisti naamaani ihmeellistä tiedon valoa, eläydyin lähemmäksi tätä Graham Parkerin kadonnutta albumia. Laitoin taustalla soimaa Burning Questionsin. Release Me, Please Don't let me know!

Voi jytisevät rumpukalvot, tämä musiikkihan iskee taas sinne missä ei ole vierailtu aikoihin. Parkerin kähisevä fraseeraus ja vahvasti elämänmakuinen lyriikka heittää minut melkein selälleen.
Too many knots to untangle. Niin minullakin Graham, niin minullakin. Miksi nimesi on tuollainen vehnäkorppu, etkö voisi olla nimeltäsi vähän rokimpi, enhän minä sinusta kehtaa kenellekään kertoa, setämies vielä ja nuo tummat pokatkin päässä, hiukka klisee!

Burning Questionsin tahdittamana huomasin seisovani keskellä hyvinhoidettua ja hyvin englantilaista liikehuoneistoa. Jos uneni väittää tämän olevan levykauppa, niin saapi laittaa nyt keskeisiä argumenttejä kehiin. Raidallinen ja putipuhdas kokolattiamatto tuoksui voimakkaasti pesuaineelle ja huoneiston sivustoilla oli korkeita ja kankailla peitettyjä hyllyjä. Levyjä ei näkynyt missään, eikä minkäänlaista evidenssiä jotta tästä saisi miestä ja mieltä jollain tapaa virkistymään.

- Hei mister!
Säpsähdin vähän. Graham Parkerin pehmeä fraseeraus yllätti minut.
- Etsit sitä kadonnut levyäni?
- Kyllä vaan...
- Eikö Burning Questions ole aivan riittävä dokumentti tuosta ajasta?
- Tottahan toki se on, mutta jos sinulla on jotain vielä parempaa ja salattua?
- Ainahan sitä, kenelläpä ei olisi.

Parker virnisti lasien ja takaa otti pienen kitaranviritystystauon. Takaraivossani kihelmöi ja ensimmäisen soinnun jälkeen sinne syttyi tuli. Short Memories. Pirullisen tarkkanäköinen ralli politikkojen lyhytnäköisyydestä, lähimmäisen välittämisen tärkeydestä kera hemmetin tarttuvan kertsin. Muistin tanssineeni tätä veisua yhdessä tyttäreni ja koirani kanssa. Tuossa hetkessä niin moni asia oli oikein, pieni tyttöni nautti tanssimisesta ja selkeästi myös hyvästä musasta. Koira tajusi hetken ainutlaatuisuuden ja pyrki mukaan yhteiseen meininkiin. Myös itse lakkasin tuossa hetkessä etsimästä ja yrittämästä, ehkä sitä kadonnutta albumia ei ole tarkoitus löytääkään?

- Onko näin herra Parker?

Menin höläyttämään kesken biisin. Mutta biisin vastaansanomaton voima hiljensi minut ja herra Parker antoi minulle yhden silmäniskun. Biisien välissä Parker poltteli rauhallisesti tupakkia.

- Eikös tuo ole vähän vanhanaikaista?
Mietin turhan äänekkäästi.
- Joo, mutta kuuntelepas tätä!

You think we look pretty good together
You think my shoes are made of leather

But I'm a substitute for another guy
I look pretty tall but my heels are high
The simple things you see are all complicated
I look pretty young, but I'm just back-dated, yeah

The Who:n alunperin esittämä Substitute Parkerin akustisena versiona löi jalat alta. Kitara löysi sellaista herkkyyden ja voiman tasapainoa, siis dramatiikkaa, johon en uskonut itse The Who:nkaan yltävän. Ja Parkerin ääni, hellanlettas, se oli silkkaa haavoittuneen suden ulinaa, eräänkin pomomiehen vastaavaa ulvahtelua monta kertaa aidompaa ja särmikkäämpää. Olin myyty, jälleen kerran, myös unohtanut miksi olin taas täällä, keskellä tätä erinomaista musiikkia. Hurmokseni keskeltä muistin sen alkuperäisen kysymyksen.

- Mr. Parker, entäs se julkaisematon levysi?
Uusi tupakki syttyi sormien väliin, kitara lepäsi hoikahkojen polvien päällä, Parkerin naamalle syttyi leveä virne ja aina silmien suojana olleet lasit raoittuivat hieman.
- Kuunteles tätä!

En tiedä mitä se oli, mutta juuri sillä hetkellä havahduin hereillä. Kello oli puoli yksi yöllä ja olin nukahtanut läppärini ääreen. Nyt nopeasti hampaiden pesulle ja nukkumaan. Huomenna alkaisi lastenhuoneen tapetointi ja loppuisi tämä epämääräinen nuoruuden haikailu. Uni tuli nopeasti uudelleen ja siinä unessa pitelin tuota Parkerin kadonnutta albumia, avaamattomana suojamuoveissa. Sillä levyllä ei ollut nimeä, eikä biisilistaa. Siitä löytyi muuten kaikki oleellinen ja se rauhoitti minua. Aamulla en muistanut mitään, mutta kysymykset mielestäni eivät olleet häipyneet, ne odottivat vain oikeaa hetkeä. Mutta nyt minua odotti aikuisten ja miesten maailma. Näin minä itselleni kerroin.

 

Pyhäinpäivän musapöhinää.

Siitä on jo kuutisen vuotta kun tämä blogi aloitti toimintansa. Alkuun tuli bloggauksia niukanlaisesti, tunnustelevia ja tyyliä hakeavia kirjoituksia. Tuolloin ajatus rokin filosofiasta toteutui voimallisemmin kuin tässä päivässä. Kirjoitukset eivät olleet niin selkeästi levy- tai keikka-arvioita kuin nykypäivänä. Tuolloin bloggaus ei keskittynyt niin voimakkaasti levyjen keräämisen mitä nykyisin. Voi todeta, että näiden kuuden vuoden aikana levyjen keräys on noussut voimakkaammin keskiöön, levymessu- ja kirpparirapsaa putoaa eetteriin tasaisin väliajoin.

Voiko sanoa, että blogi on alkanut toistaa itseään? Tai bloggaaminen on löytänyt tasaisen arkirutiininsa, kirjoitetaan ja julkaistaan sitä mikä on välttämätöntä, eli ne parhaimmat keikka- ja levyelämykset. Ei silti, hyvin usein ajattelen, että voisin tuottaa blogin kautta jotain henkevän filosofisia ajatuksia, etteivät ne olisi tätä peruspöhinää musaelämyksistäni aika samanlaisin argumentein. Usein päässäni on kuningasidea jostain musiikillisesta ilmiöstä, mutta aika tuo peijooni, ei anna tilaa kirjoittaa näitä ajatuksiani kaikessa rauhassa ulos.

Eli aikaa on vähän, elämänrytmi on kiihkeä, elämässä on paljon muitakin asioita, isompia ja merkittävämpiä. Mitä roolia musiikki-diggailu enää näyttelee? Pitääkö sen näytellä mitään roolia, olisiko jo aika olla etsimättä mitään uutta musiikillista elämystä, eiköhän rapiat kolme tuhatta äänitettä jo riitä. Laitetaan levyhylly kuntoon ja kasvetaan kiinni sohvannurkkaan.

Ehkä ei vielä, jos tämän levyn vielä kääntäisin, tutustuisin soivan muovin maagiseen maailmaan, löytäisin vielä uuden siivun siitä tunteesta mitä olen ikäni etsinyt, merkityksellisen ja koskettavan kulman elämään, oudon sykäyksen joka saa minut elämään, sytyttää tunteeni, ajatukseni, unelmani...se elää vielä, Big Music!

Kevyellä aasinsillalla siis Waterboysiin ja pian ilmestyvään massiiviseen kuuden ceedeen Fisherman's Box(13) äänitteeseen, joka on kerännyt bändin klassikkoalbumin Fisherman's Blues julkaisemattomat raidat yhteen ja niitä tosiaan riittää kuuden levyn verran. Vankkojen tietolähteiden mukaan, kyseessä on täyttä tavaraa, sillä Mike Scott ja kumppanit äänittivät matskua albumille yli vuoden verran ja hyvälaatuista sellaista. Tarinan mukaan The Hold Steady yhtyeen laulaja oli saanut nämä Fisherman's bluesin ylijääneet nauhat kuultavaksi ja matskusta vaikuttuneena oli ehdottanut Mike Scottille julkaista kaikki tuo materiaali Fisherman Box - nimen alla.

Kaivoin tänään levyhyllystä myös viime syksyisen Ken Stringfellowin sooloalbumin: Danzig In The Moonlight(12). Aika oli parantanut levyä, vähän. Yli puolet levyn biiseistä on erittäin nautittavia. Näin pyhäinpäivänä on ollut enemmän aikaa järjestellä levyhyllyä, huomata useita kuuntelematta jääneitä lättysiä.Yhä Waterboysiin palaten, muistin että en ole lainkaan kuunnellut bändin yhtä parhaaksi tituleerattua albumia: A Pagan Place(84), olihan tuo jo lojunut levyhyllyssäni parisen vuotta.

Jouluksi odottelen Kanadasta Discogsin kautta mukavan lupaavaa levylähetystä, joka pitää sisällään neljä Bruce Cockburnin alkupään albumia, kuten mainion livealbumin Circles In The Stream(77), sekä Rickie Lee Jonesin pitkään etsimäni Flying Cowboysin(89) ja vielä pitempään etsimäni Todd Rundgrenin: Something/Anything(72) tupla-albumin. Eli joululahjat on nyt tilattu. Postimaksuja tuollaiseen kahden kilon muovilähetykseen menee vain 15 euroa, kun paketti tulee merien kautta. Lentolähetyksenä mennään sellaisiin lukemiin, että tuolta jenkkilän puolelta ei juuri kannata levyjä tilata.