Saving Grace featuring Robert Plant & Suzi Dian. Tampere-talo. 18.5.2025.

Laitetaan talteen tämäkin musiikkielämys: Robert Plant nähty ja ennen kaikkea kuultu Tampere-talossa toukokuisena iltapäivänä. Keikka = Helvetin kova. En olisi uskonut, että näinkin kova.

Kelataan vähän vuosissa taaksepäin, mutta ei mennä ihan Zeppelin-vuosiin. Robert Plant esiintyi edellisen kerran Tampereella aikalailla tasan kaksikymmentä vuotta sitten, huhtikuussa 2004. Tuo konsertti jäi osaltani valitettavasti väliin, kuten vuoden 2015 Pori Jazzin keikka. Molempiin oli mahdollisuus päästä, mutta jäi menemättä. Harmi sinänsä, koska nuo kaksi edellistä keikkaa oli settilistaltaan hyvin ledzeppelinpainotteista.

Saving Grace on bändi, ei niinkään Plant soolona jota muut myötäilee. Plantin mukaan bändi on vielä sen verran tuore, että nettisivuja, t-paitoja ja muita oheistuotteita ei vielä löydy. Lauluvastuuta illan aikana jaettiin myös muille jäsenille. Suzi Dian lauloi useimmiten samaa ääntä Plantin kanssa, oli tukena lauluharmoniossa ja esitti soolona kappaleen Orphan Girl. Vaikka lauluvoimaa oli jaettu bändin kesken, myös toiselle kitaristille, joka lauloi vakuuttavasti vanhan bluestandardin Soul of a Man, niin Robertin ääni oli hallitsevin ja edelleen yllättävän voimallinen. Käheällä äänellä juonnetuissa välispiikkeissä kuuli eletyn elämän, mutta kun tuli musiikin aika, ääni lähti edelleen siitä zeppelinmäisestä voimalähteestä, avoimena ja vahvana, välillä korkeampia taajuuksia hipoen.

Käsittääkseni Saving Grace on ollut kasassa jo viitisen vuotta ja koko sen ajan Plant poppoineen on tehnyt keikkoja. Tämän kyllä huomasi bändin liveotteesta, sillä porukka oli hyvin hitsautunut yhteen. Soitto ja musisointi oli ns. maailmanluokkaa. Kahdesta kitarasta ja kumisevista rummuista vapautui ilmoille useimmiten zeppelintyylistä tunnelmaa, jota kolmen alkuperäisjäsenen kautta ei välttämättä kuulla enää livenä, vaikka edelleenkin liikkuu huhuja jopa uudesta Led Zeppelin-levystä.

Konsertissa kuultiin Zeppelin-kappaleet: Four Sticks, Ramble On, Friends ja Gallows Pole. Näistä etenkin Ramble On toimi erityisen hyvin. Muuten pitkälti cover-kappaleista koostuneen keikan huippukohta oli jo edesmenneen Low-yhtyeen kappale Everybody's Song. Tässä kappaleessa jokainen musiikillinen elementti oli kohdallaan, myös Plantin ja Suzi Dianin yhteisvokalisointi toimi erinomaisesti.  Kappale on myös löytyvä tulevalta Saving Grace-levyltä, milloin ikinä se sitten ilmestyykään.

Loppukesästä jo 77-vuotta täyttävän Robert Plantin laulusuorituksesta välittyi kokemus ja tekemisen ilo. Tuli edelleen varsin selväksi, että Plant on nimenomaan laulaja, taitava sellainen ja on sitä varmaan aina ollut koko uransa. Ei ihme, että Jimmy Page 60-luvun lopulla rekrytoi tuolloin nuoren Plantin New-Yardbirds kokoonpanoonsa, josta pian muodostui Led Zeppelin. Yhtyeen alkuajoista pyörii parasta aikaa aikaa elokuvateattereissa elokuva: Becoming Led Zeppelin. Tuon elokuvan näkeminen on seuraava tähtäimeni. Tässä vielä yksi herkkupala Tampereen konsertista:

Roy Harper - Man & Myth

Pitkään Roy Harper esiintyi minulle vain innokkaiden Soundi-setien ylistämänä kulttihahmona. Noteerasin Roy Harperin ilmeisen hyvyyden myös Led Zeppelinin kolmosalbumilta: III(70) jolta löytyi kappale Hats off the Roy Harper. Tuolloin en vielä tiennyt, että Harper oli Zepukka-miesten kavereita ja toiminut lämppärinä Zeppelinin 70-luvun kiertueilla. Harperista tuli paljon lehtijuttuja vastaan ja aina kerrottiin kuinka erinomainen ja merkittävä artisti on kyseessä. Näin ollen olin vuosikausia hyvin vastustuskykyinen Harperin musiikille, varsinkin kun sitä ei soitettu radiossa lainkaan.

Ehkä noin viisi vuotta sitten löysin Harperin, sain englantilaisen musiikkilehden välissä kylkiäisenä kokoelma-ceedeen, jonka oli itse Robert Plant koonnut. Tältä levyltä tietenkin löytyi palanen Harperiakin, suorastaan veret seisauttava kappale: Same Old Rock, keskeinen veisu ehkä Harperin arvostetuimmalta albumilta: Stormcock(71). Ihastuin biisin majesteetilliseen voimaan välittömästi. Noihin aikoihin oli myös onni minulle suotuisa ja löysin paikallisesta levykaupasta kyseisen Stormcockin(71) originaalina brittipainoksena. Voi hyvä tavaton, että jylhä musiikki jymähteli tuolta antiikkiselta muovilta tajuntaani. Olin päässyt Harper-faniudessa hyvään alkuun ja sain aavistuksen siitä mitä ne Soundi-lehden vaahtoavat sedät oikein tarkoittivat.

Nopeasti huomasin, että Harperin levyjä oli melkoisen vaikea löytää. Meni parisen vuotta, ennen kuin ostin seuraavan Harper-albumin: HQ(75). Kyseessä on Harperin ehkä menestynein albumi, jolta löytyy myös hänen tunnetuin kappaleensa: When An Old Cricketeer Leaves The Crease, myös mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaita kappaleita. Olin pelkästään tuon kappaleen lumossa vuoden tai pari, jos pikkaisen liioitellaan. Seuraavat Harper-platat löytyivät sinnikkään etsimisen tuloksena: Lifemask(73), Valentine(74) ja Unknown Soldier(80). Kaiken kaikkiaan Harperin levyjä tulee suomalaisissa levykaupoissa tosi harvoin vastaan, näin ollen useat noista levyistä olen tilannyt nettipalvelu Discogsin kautta.

Harperin musiikkia kuvailemaan tarvitaan minua lahjakkaampia vieraskielisen rock-lyriikan ymmärtäjiä, sillä iso osa Harperin musasta perustuu painaviin teksteihin, suvereeniin ja edistykselliseen rock-lyriikkaan. Pelkästään muusikoiden keskuudessa Harperia on pidetty ylittämättömänä sanaseppona. Dylan vertauksia on nykyisin kenties tietoisesti vähän vältelty, vaikka toisaalta alkupään albumeissa Dylanin vaikutus on ollut ilmeinen, kuten klassikkoalbumissa: Folkjokeopus(69).

Viime vuosina Harperin musiikki on kohdannut uuden renesanssin, kiitos nuorten musiikintekijöiden, kuten Jonathan Wilson, Fleet Foxes ja Joanna Newsom jotka kilvan ylistävät Harperia ja pitävät hänen tuotantoaan hyvän musiikin korkeimpana kriteerinä. Itseasiassa juuri Joanna Newsom houkutteli Harperin uudestaan kiertueella muutama vuosi sitten. Tätä ennenhän Harper oli jo omasta mielestään virallisesti eläköitynyt, edellisestä albumista: Green Man(00) oli jo paljon aikaa. Uusien konserttien ja uusien nuorten kollegoiden innoittamana Harper ryhtyi taas levyn tekoon ja tuloksena on tänä syksynä ilmestynyt elämänmakuinen: Man & Myth(13).

Olen pyörittänyt levyä autosterkoissa ja kotisoittimessa reilun kuukauden. Aluksi levy oli lievä pettymys, jotenkin hahmoton ja biisit eivät oikein nousseet esiin. Mutta ajan myötä levyn erinomaisuus on paljastunut minulle. Voisi sanoa, että tässä on sellainen elämänmakuinen ja suorasanainen platta käsillä, josta moni Harperin ikätoveri voi vain haaveilla. Levy on yhtäaikaa hauras ja vimmainen, tekstit kertovat koruttomasti vanhenemisesta ja sinne toiselle puolen joutumisesta, mutta yhtälailla laulu kulkee vielä voimakkaana ja vähän äkäisenäkin. Biisit paljastuvat kuuntelukertojen myötä hienoiksi ja monipuolisiksi teoksiksi. Parhaita kappaleita levyllä ovat suoran emotionaalinen: January Man, Pete Townshendin kitaroima Cloud Cuckooland ja pitkät lopetusbiisit Heaven is Here ja The Exile.

Tänä syksynä mielestäni on julkaistu niukanlaisesti hyvää musiikkia tai sitten oma rimani hyvän musan suhteen on noussut turhan korkeaksi. Tässä Roy Harperin levyssä on jotain erityistä tarttumapintaa, kuinka hyvin se sopiikaan alati pimeneviin syysiltoihin. Levyssä on sellaista elinvoimaa, jota nuoremmatkin artistit voivat kadehtia. Epäilen, että Roy Harperin sukupolven (1940-luku) artistit eivät saa aikaiseksi enää kovin montaa todella merkittävää albumia. Ehkä Neil Youngilta voi tulla vielä jotain musertavan hyvää, mutta tuskin enää Bob Dylanilta. Näitä maverickeja, kuten Jonathan Wilson Harperia määrittelee, on vajaa kourallinen jäljellä, todellisia oman tiensä kulkijoita, rohkeita ja taiteelleen omistautuneita artisteja. 

Rival Sons - Pakkahuone, Tampere. 9.6.2013.

Olin kuullut pelkästään ylistäviä kommentteja jenkkibändi Rival Sonsin livekunnosta ja levyllä bändi oli tuttu uutukaisen Head Downin(12) kautta. Hyvää perusrokkia, jotain Led Zeppelinin ja Freen välimaastosta, enemmän jälkimmäiseen pumppuun kallistuen. Laulaja Jay Buchanan oli kiekaissuissaan ja maneereissaan varsin lähellä, sekä Plantin Roopea, että Rodgersin Paulia. Jayn intensiteetti ja lavakarisma(kin?) oli vahvaa ja vangitsevaa.

Keikka alkoi väkevästi kolmen biisin katkeamattomalla putkella, heti kävi selväksi, että orkesteri on hirmuisessa lyönnissä eikä rokkienergiaa tänä iltana aioita säästellä. Bändi ei ollut missään tapauksessa tämän intohimoisesti tunnelmoivan laulajan varassa, ei todellakaan. Ilman väkevää ja leikkisää rumpali Mike Mileytä bändi tuskin olisi siinä asemessa missä se nyt on? Tämä mies on sananmukaisesti bändin musiikin kivijalka. Hauskasti ristityn kitaristin Scott Holliday habitus oli kuin suoraan rokin kliseiden ABC:sta, mutta kepin käyttö oli varsin pätevää ja itsetietoista. Kattaukseen kuului vielä vähän vähemmän esillä ollut basisti Robin Everhart. Tämä neljän kopla kiehautti sellaiset löylyt Pakkahuoneella, että empä muista koskaan olleeni näin energisessä ja antaumuksellisessa kyydissä.

Mutta, aina tulee mutta, valitettavasti. Vaikka bändin laulaja oli hirmuisen intensiivinen ja hyvä, niin oliko hänen äänensä kuitenkaan niin omaperäinen, että sitä voisi verrata ns. suurten rokkikukkojen vokalisointiin a'la Mick Jagger, Chris Robinson, Ian Astbury, Robert Plant tai edes Michael Monroeen? Sanoisin, että huikeasta itsensä likoonpanemisesta huolimatta ollaan vielä pari astetta pakkasella, rokin divarisarjassa, etenkin kun Rival Sonsin kappalemateriaali ei valitettavasti ole niin unohtumatonta, että voisi puhua kovin merkittävistä, jopa klassikkosarjaan kohoavista biiseistä.

Kriittisyyden kallistuvasta asenteestani huolimatta bändi teki kyllä lähtemättömän vaikutuksen. Laulaja Jayn lavaspiikit olivat jotenkin sympaattisia ja rehellisiä. Loppua kohden mahdoton energialataus jalostui liki täydelliseksi rokkenrolliksi, jossa hivenen kapoisen laulajan ääni otti käyttöön kaikki käytössä olevat resurssit ja muutamassa biisissä kosketti tulkinnallaan syvältä tätäkin vähän yrmeää rokkipoliisia.

Annan vielä mahdollisuuden ja ennen kaikkea odotan, että mihin suuntaan bändin musiikki kehittyy? Kaksi edellistä Pressure & Time(11) ja Head Down(12) ovat lupaavia, osittain hämmästyttävän hyviä, mutta jotain omaleimaisuutta vielä kaipaisin, ehkä vähän lisää vuosirenkaita? Tämä olemassa oleva taso on monille riittävä taso, mutta voi olla, että väylä olisi auki suuren klassikkoalbumin tekoon, jotain vielä hurjempaa ja omaleimaisempaa voisi olla tulollaan, antaa rokkenrollin mystisen suon pulpauttaa kaasunsa pinnalle, niin eiköhän sitten saada muutamien skeptikkojen lopullinen luottamus.

Keväistä välitilaa ja sähköistä kulttia

Eletään aikaa jolloin tekee mieli lausua: nyt on kevät! Mutta ei vielä, täytyy odottaa päivä tai pari, kenties viikkokin. Sen kyllä tuntee ilmassa kun kevät oikeasti laskeutuu. Maalis-huhtikuun vaihe on mielenkiintoinen välitila, sulavan lumen ja likaisen soran yhtymäkohta, jolloin lämpötila seilaa plussasta pakkaseen ja päinvastoin. Tässä vuodenajan kohdassa on jotain erityistä keskeneräisyyttä, ennen kuin siirrytään kunnolla valon ja lämmön puolelle.

Tässä välitilassa myös musiikkikorva rekisteröi erityisiä säveliä, hakien suurta kevätalbumia, mutta ei vielä sitä löytäen. Väitän, että on myös olemassa tämän vuodenajankohdan, niin sanottuja ”välitilanlevyjä”. Niin, miksi ei olisi, pelkkää keskeneräisyyttähän tämä elämä on.
Välitilanlevy voi edustaa artistin tuotannossa tärkeää musiikillista murrosta, hylätään vanha konsepti ja kokeillaan uutta ilmaisua, muttei saada siitä heti toimivaa músiikillista identiteettiä. Hyvä esimerkki tähän on bändi The Cult ja heidän murrosvaiheen albuminsa: Electric(87)

Southern Death Cult nimellä uransa aloittanut brittibändi oli yksi näistä lupaavista goottirock-bändeistä yhdessä The Missionin ja Curen kanssa. Alkupään tuotanto oli tällaista popimpaa ja tälle synkistelygenrelle uskollisempaa musiikkia. Eikä bändi tehnyt ollenkaan kehnoja albumeja: esikoinen Dreamtime(84) ja sitä seurannut Love(85) olivat varsin laadukkaita ja pikkuklassikon leiman omaavia albumeja. Jälkimmäinen oli myös myyntimenestys ja tämä hittibiisi oiva käyntikortti The Cultin senaikaisen maailmaan.

Seuraava albumi, edellä mainittu Electric(87) oli suora siirtymä goottirokista hardrockiin. Levy on soundiltaan silkkaa AC/DC:ta ja Rolling Stonesia. Levyn pilottisinkkua Love Removal Machine sanottiin olevan aika suora Start Me Up – kopio. Ehkei ihan näin, mutta varsin taitavasti tässä biisissä yhdistellään Stonesia, Zeppeliiniä ja AC/DC:ta. Itse levy ei ole mikään klassikko, enimmäkseen hyvää kierrätystä edellä mainituin esikuvin. Kelvollisia biisejä ovat muun muassa Wild Flower ja Lil’ Devil, sen sijaan Born to be Wild – coverin kotoinen Kirkamme teki huomattasti paremmin R.O.C.K.(86) levyllään ja vielä ennen Cultin poikia. Veikkaisin, että Electric on ensimmäisiä näitä ns. ”retrorock-levyjä”. Toki kierrätystä ja lainaa on tapahtunut kautta rokin historian, mutta 80-luvun lopulla alkoi levymarkkinoille pukkaamaan enemmältikin näitä rollari- ja zeppelinviritteisiä rokkilevyjä, kuten Kingdom Comen eka ja Whitesnaken: 1987(87).

Electricilla alkanut Cultin uusi raskaampi soundi kasvoi kukkaansa vasta seuraavalla albumilla: Sonic Temple(89), joka on näitä raskaan rokin kiistämättömiä klassikkoalbumeja yhdessä Gunnareiden Appetiten ja Metallican mustan kanssa. Uran ensimmäinen vaihe jatkui vielä pätevillä albumeilla: Ceremony(91) ja The Cult(94). Tämän jälkeen seurasi pitemmän puoleinen tauko erinäisine sooloprojekteineen, kuten laulaja Ian Astburyn uusi bändi: Holy Barbarians. Kitaristi Billy Duffyllakin oli jotain soolovirityksiä, mutten nyt muista millaisia?

2001 bändi taas aktivoitui ja julkaisi uuden albumin Beyond Good and Evil(01). Muutaman vuoden päästä seurasi varsin väkevä Born Into This(07) jossa rollarilainailua jatkettiin nyt tsipaleella: Dirty Little Rock Star. Kysymys kuuluukin: mistä rollaribiisistä riffi on lainattu? Ilokseni totean, että The Cultilla on tulossa vielä tänä keväänä ihka uusi, uran yhdeksäs studioalbumi: Choice of Weapon(12). Niin, Suomessakin bändi on tiettävästi vieraillut useasti. Vielä ei ole kohdalle napsahtanut, vielä kerkeis jollekin suvifestarille.

Vielä sananen laulaja Ian Astburysta, äänihän on yksi rokin tunnistettavimpia, yhtä aikaa kolkko ja jylhä, jotain samaa kuin Jim Morrisonissa.

Trout Records, Dublin

Kalastus on ilomme, toisinaan perhokalastus, ehkä virvelöinti, jopa onkiminen. Pois nämä kaikki minusta, sillä minä poika kalastelen enimmäkseen levyjä, nuhjuisia vinyylejä pienistä levykomeroista, noin lukion käyneiden mutta levykauppaan jämähtäneiden myyjien kaupoista. Tämä on erilaista kalastusta, oikeastaan ihan mukavaa, joltain kantilta katsottuna vähän säälittävääkin? Rahaa kuluu mukavasti, ei kai liikaa, tuollainen peruslervainen 70-luvun rokkiplatta hoituu kotiin 5-10 eurolla, joskus halvemmallakin, harvoin kalliimmalla.

Joskus kalaretket yltävät rajojen ulkopuolelle, vieraisiin maihin ja kaupunkeihin. Sitä varten on tämä blogi, että näistä löydöistä voin jotain kirjoittaa. Virkeä syysmatka vihreälle saarelle antoi taas otollisen mahdollisuuden tutkia paikallisia levykauppoja. Dublin sai useita tehokkaita tunteja käyttöönsä ja mitä jäikään käteen?

Etukäteen netistä katsomani Bordeline Records ja Spindizzy Records toivat lievän vesiperän, vinyylejä oli vähäisesti ja enimmäkseen ylihinnoiteltuja sellaisia. Sen sijaan keskustan pienehköstä kauppakeskuksesta St. George’s Arcadelta (South Great George’s Street) löytyi juuri omiin tavoitteisiini sopiva levykauppa/koju: Trout Records. Tarjolla oli mukavia vinyylilaareja täynnä erilaista ja enimmäkseen halpaa vinyylipaskaa, tällä sen kertaa sen positiivisessa merkityksessä.

Neljän euron laarista tarttui mukaan useita hulppeita löytöjä, kuten Jethro Tullin: War Child(74), Doobie Brothersien: Captain and Me(73), Rossington Collins Bandin: This is the Way(81), Elton Johnin: Empty Sky(69) ja liki koskematon Bee Geesien: Saturday Night Fever(77) soundtrack. Eikä tässä kaikki, samaisesta ”Taimen-levykaupasta” löysin myös pitkään etsimäni The Who – miehen Pete Townshendin soololevyn: Who Came First(72).

Dublinissa viettämäni aikana kävin kaupassa neljä kertaa ja levyjä ostin sieltä…aikalailla liikaa. Jäin myös juttusille mukavan myyjän kanssa ja annoin positiivista palautetta kaupastaan sekä tämän blogivinkin. Painotin että teksti on suomeksi, mutta se ei tuntunut myyjän innokkuutta häiritsevän.

Irlanti tarjosi myös muitakin levylöytöjä, keskustan kuumimmalta ostosalueelta Temple Barista löysin levykaupan nimeltään Comet Records ja sieltä yhden matkani levytavoitteeni, eli alkuperäisen Led Zeppelin albumin Presence(76) joka puuttuu vielä Zepukka-kokoelmistani. Voi sitä vinyylin soiton riemua, kun pudotin nälkäisen neulan kyntämään tämän herkullisen rokkiplatan uria, Achilles Last Stand, Nobody’s Fault But Mine, Tea for One, mjamm, mainioita ja jykeviä biisejä. Näihin tunnelmiin tällä kertaa.